Part 13

En luule, että missään muualla koko maailmassa niin intohimoisesti harjotetaan onkimista. Muutamat viipyvät täällä onkimassa vain yhden päivän, toiset koettavat onneaan koko kuukauden. Jollei kyllästy huviin, voi sitä jatkaa koko vuoden, jos vaan haluaa: tulos on aina sama.

Mainittu "käsikirja" sanoo, että Thamesjoesta saadaan myös haukia ja ahvenia, mutta siinä käsikirja panee omiaan. Joessa _on_ kyllä haukia ja ahvenia. Rannalla kävellessä voi niitä nähdä suuria parvia vedessä, ne lyövät leikkiä aalloissa ja hyppivät ottamaan leivänmurusia, joita heitetään veteen. Jos menet uimaan, kertyvät ne suurissa parvin tiellesi, kuten tahtoisivat härnätä sinua. Mutta niitä ei voida "onkia" koukussa olevalla matosella tahi muulla syötillä -- ei alkuakaan!

En ole mikään taitava kalastaja. Nuorempana olin siihen huviin innostunut, ja olin omasta mielestäni sangen etevä onkija; mutta vanhat kokeneet onkimiehet neuvoivat minua lopettamaan. He sanoivat, etten koskaan tulisi pääsemään pitkälle siinä urheilussa, minulta puuttui edellytyksiä siihen. He myönsivät, että heitin siimani veteen kylläkin taidokkaasti, että minulla oli "päätä" tälle alalle ja tarpeeksi suuri annos laiskuutta. Mutta he olivat varmat siitä, ettei minusta ikinä koituisi oikeata onkimiestä. Minulta näet puuttui ammattimiehen vilkas mielikuvitus.

Kenties -- sanoivat he -- kelpaisin runoilijaksi, muotiromaanien kirjoittajaksi, reportteriksi t.m.s., mutta saavuttaakseni onkimiehen mainetta täytyisi minulla olla vilkkaampi mielikuvitus ja suurempi kekseliäisyys kuin mitä taivas oli minulle suonut.

Useat ihmiset luulevat, että kaikki, mitä kunnon onkijalta vaaditaan, on kyky sujuvasti ja punastumatta voida sepittää ja kertoa valejuttuja, mutta se on suuri erehdys. Alaston valhe semmoisenaan ei kelpaa mihinkään; kömpelöin vasta-alkajakin osaa semmoisen sepittää. Kokeneen ammattimiehen sitävastoin tuntee täsmällisesti esitetyistä yksityiskohdista, soveliaasti sijoitetusta todenperäisestä värityksestä ja omantunnonmukaisesta, melkein turhan tarkasta totuuden leimasta, jonka hän tietää kertomukseensa sovittaa.

Kuka porokynsi tahansa voi tallustaa huoneeseen ja sanoa: "Tiedättekö, eilen illalla vedin järvestä 15 tusinaa ahvenia", tahi: "maanantaina sain kuhan, joka painoi 18 naulaa ja oli kolmen jalan pituinen pyrstöstä kuonoon."

Moiseen ei vaadita mitään taitoa, mitään kokemusta. Rohkeata se tosin on, mutta sima kaikki.

Ei, oikea onkija pitää arvoaan alentavana noin karkean valehtelemisen. Hänen menettelynsä kelpaa esikuvaksi kenelle tahansa.

Hän astuu hiljaa, hattu päässä huoneeseen, anastaa mukavimman tuolin, sytyttää piippunsa ja pöllyttelee savuja vaieten ja miettiväisenä. Hän antaa nuorison kaikessa rauhassa kehua ja rähistä, mutta kun keskustelu tuokioksi vaikenee, ottaa hän piipun suustaan, kopistaa tuhat uuninpieleen ja virkkaa:

"Tiistai-iltana sain kelpo otuksen, mutta eipä siitä juuri kannata puhua."

"Miksei?" kysytään.

"Siksi, että olen varma siitä, ettei kukaan minua uskoisi, jos sen kerron", vastaa vanhus rauhallisesti eikä hänen äänessään ole mitään katkeraa sävyä. Hän täyttää piippunsa uudelleen ja käskee isännän tuoda annoksen whiskya ja vettä.

Syntyy hetken äänettömyys, sillä kellään ei ole rohkeutta vastustaa vanhaa herraa. Hänen täytyy niinmuodoin jatkaa kertomusta ilman kehoitusta.

"Ei", hän miettivästi sanoo, "en itsekään sitä uskoisi, jos joku sen minulle kertoisi, mutta _totta_ se joka tapauksessa on. Olin istunut veneessä koko iltapäivän saamatta ainoatakaan päätä -- jollen ota lukuun muutamaa tusinaa särkiä ja pariakymmentä haukia, ja olin juuri aikeissa lopettaa, kun tunsin kelpo nykäyksen siimassa. Luulin, että siellä oli taas joku pieni nahjus ja aijoin nakata sen rannalle. Mutta -- vieköön minut p--u -- jos sain vapaa hievahtamaankaan! Kesti puoli tiimaa -- puoli tiimaa, ymmärrättekö, herrat? -- ennenkuin sain pedon rantaan ja joka silmänräpäys luulin siiman katkeevan. Vihdoin sain veitikan maalle, ja tiedättekö, mikä se oli? Joo, sampi! 40 naulaa painava sampi, jonka sain onkeeni! Niin, en ihmettele, että herrat näyttävät ällistyneiltä -- kuulkaa, isäntä, tuokaa minulle pikarillinen whiskya vielä!"

Sitten kertoo hän, miten kaikki, jotka kalan näkivät, ihmettelivät; mitä hänen eukkonsa sanoi, kun hän toi kalan kotiin, ja mitä Joe Buggies sanoi.

Jos sinulla veneretkellä ollessasi joskus on joutilas ilta, niin kehohan sinua käymään jossakin pienessä kalaravintolassa ja istahtamaan suureen saliin. Voit olla varma siitä, että tapaat siellä jonkun vanhan kelpo ammattionkijan hörppimässä totiaan, ja puolen tunnin kuluessa on hän syöttänyt sinulle tarpeeksi monta juttua ihmeellisistä kalansaaliista, jotta ruuansulatuksesi koko kuukaudeksi joutuu epäkuntoon.

George ja minä -- en tiedä sanoa minne Harris oli mennyt; hän oli aikaiseen iltapäivällä ajellut partansa, sitten hän noin 40 minuutin ajan hankasi kenkiään piippusavella; sen koommin emme olleet häntä nähneet -- George ja minä ja koira olimme siis jääneet oman onnemme nojaan, ja me teimme kävelyretken Wallingfordiin. Kotimatkalla poikkesimme pieneen ravintolaan joen varrella lepäämään -- sekä myös muista syistä.

Menimme tarjoiluhuoneeseen ja istahdimme sinne. Siellä oli ennestään vanha mies, joka poltti pitkää savipiippua, ja me ryhdyimme tietenkin pakinoihin hänen kanssaan.

Hän kertoi meille, että tänään oli kaunis ilma, ja me ilmoitimme hänelle, että eilen oli ollut kaunis ilma, jonka jälkeen julistimme toisillemme, että huomenna epäilemättä olisi kaunis sää. George huomautti, että vuodentulo näytti sangen lupaavalta.

Sitten tuli jollakin tavoin selville, että olimme vieraita paikkakunnalla ja että huomenna matkustaisimme pois.

Nyt keskustelu tyrehtyi hetkiseksi, ja meidän katseemme vaelsivat ympäri huonetta. Ne pysähtyivät vihdoin tomuiseen, vanhaan lasilaatikkoon, joka oli sijoitettu korkealle uuninreunustalle ja jonka sisällä oli lohi. Se oli oikea jättiläiskala. Ensi silmäyksellä luulinkin sitä turskaksi.

"Niinpä niin", virkkoi vanha herra nähdessään mitä katsoimme, "se on aika jykevä veitikka, tuo, vai mitä?"

"Tavattoman suuri", mutisin minä, ja George ja minä kysyimme vanhukselta paljonko tuo peto mahtoi painaa.

"Kahdeksantoista naulaa ja kuusi luotia", vastasi ystävämme nousten tuoliltaan ja ottaen takkinsa naulasta. "Niin", jatkoi hän, "ensi kuun kolmas päivä on tasan 16 vuotta kulunut siitä, kun nostin sen vedestä. Sain sen sillankorvassa onkeeni. Syöttinä oli kuore. Olin kuullut kerrottavan, että se veitikka asusti joessa enkä saanut lepoa, ennenkuin olin sen pyydystänyt. Sen kokoisia kaloja ei nykyään enää ole monta näillä tienoin, luulisin. Hyvää yötä, herrat, hyvää yötä."

Hän meni ja me jäimme kahdenkesken.

Emme voineet kääntää katseitamme kalasta tämän jälkeen. Se oli todellakin hyvin komea kala. Katselimme sitä vielä, kun kylän kuorma-ajuri tuli ovelle oluttuoppi kädessään, ja hänkin katseli kalaa.

"Komea lohi, tuo", sanoi George kääntyen häneen.

"Niin, eikö olekin", vastasi mies ottaen siemauksen tuopistaan ja lisäsi: "Herrat eivät kenties olleet täällä, kun kala saatiin?"

"Emme olleet", vastasimme me ja lisäsimme olevamme vieraita paikkakunnalla.

"Vai niin", sanoi ajuri, "no sitten eivät herrat voi tietääkään miten se tapahtui. Siitä on lähes viisi vuotta, kun vedin tuon pojan joesta."

"Tekö sen ongittekin?" minä kysyin.

"Joo minä sen tein", sanoi vanhus myhäillen. "Sain sen onkeen sulun alapuolella eräänä perjantai-iltana ja omituisinta on, että sain sen kärpäsellä. Olin lähtenyt haukia onkimaan, nähkääs herrat, enkä ajatellut lohta. Ja nähdessäni tuon veitikan siiman päässä melkein peljästyin. Se painoi 26 naulaa, nähkääs. Hyvää yötä. herrat, hyvää yötä."

Viisi minuuttia myöhemmin kolmas mies tuli huoneeseen ja kertoi onkineensa lohen varhain eräänä aamuna; syöttinä oli ollut salakka. Sitten hän poistui, ja hidas, vakava, keski-ikäinen herrasmies astui huoneeseen ja meni istumaan akkunan luo.

Kukaan meistä ei kotvaan aikaan puhunut; vihdoin George kääntyi äsken tulleeseen ja sanoi:

"Suokaa anteeksi, ettehän pahastu, toivon -- mutta ystäväni ja minä olemme vieraita täällä, ja olisimme Teille hyvin kiitollisia, jos tahtoisitte kertoa meille miten saitte tuon lohen pyydetyksi."

"Kas, kuka on teille kertonut, että juuri minä tuon kalan sain?"

Sanoimme, ettei sitä kukaan ollut kertonut, mutta että meillä oli vaistomainen aavistus siitä, että _hän_ oli sen tehnyt.

"Sepä merkillistä, tämä on peräti ihmeellistä", virkkoi tuo hidas herrasmies nauraen, "sillä olette aivan oikeassa, herrat. Se on totinen tosi: minähän tuon kalan sain. Kas vaan, että osasitte niin hyvästi arvata! Niin, se on tosiaan ihme."

Sitten hän kertoi koko jutun juurta jaksaen: kesti puoli tiimaa, ennenkuin hän sai tuon niskottelevan pedon rantaan vedetyksi, ja ongenvapa katkesi leikissä. Hän sanoi kotiin tultuaan huolellisesti punninneensa kalan ja -- se painoi tasan 34 naulaa.

Nyt oli hänen aika lähteä kotiin, ja hänen lähdettyään tuli isäntä luoksemme pakinoimaan. Me kerroimme hänelle, miten moninaisia juttuja olimme hänen lohestaan kuulleet, ja ne huvittivat häntä sanomattomasti. Me nauroimme kaikki tyyni makeasti niille.

"Katsoppas vaan, että Jim Bates ja Joe Muggles ja mr Jones ja vanha Billy Maunders kaikki tyyni kertoivat herroille onkineensa kalan! Ha! ha! ha! Ei ole hullumpaa!" sanoi vanha herra nauraen täyttä kurkkua. "Olisipa tosiaan heidän tapaistaan antaa kala _minulle_ pantavaksi _minun_ vierashuoneeseeni näytteille, jos _he_ olisivat sen onkineet. Ha! ha! ha!"

Ja nyt hän kertoi meille lohen _todellisen_ historian. Hän itse oli sen onkinut, vuosia takaperin, kun hän vielä oli poikanulikka; tämä oiva saalis ei ollut kokemuksen eikä taitavuuden tulos, vaan johtui se yksinomaan selittämättömästä onnesta, joka alati suosii moisia pikku lurjuksia, jotka jäävät pois koulusta kauniina iltapäivänä ja menevät ongelle, vaikkei heillä ole muita kojeita kuin kepin päähän sidottu lanka.

Hän sanoi, että tuo lohi kotiin palatessa pelasti hänet selkäsaunasta, ja vieläpä koulumestari oli sanonut, että se oli yhtä arvokas kuin yksiehtoinen päätöslasku ja korkolasku yhteensä.

Joku kutsui isäntää puheilleen, ja George ja minä kiinnitimme katseemme jälleen kalaan.

Se oli tosiaan ihmeellinen lohi! Mitä kauvemmin siilien tuijotimme, sitä enemmän se herätti ihailuamme.

Se kiihoitti Georgen innostuksen niin korkealle, että hän lopulta kapusi tuolin selkämyställe voidakseen lähemmällä ihailla kalaa.

Tuoli tietenkin rojahti kumoon, ja kun George mielipuolen tavoin tarttui lasilaatikkoon tukea saadakseen, putosi laatikko kauhealla romahduksella lattialle ja George tuolineen sen päälle.

"Ethän vain liene vahingoittanut kalaa?!" tokasin peljästyneenä syösten seisomaan.

"Toivokaamme, ettei se turmeltunut", sanoi George nousten varovasti seisomaan.

Mutta se oli turha toivo. Lohi oli musertunut tuhanneksi säpäleeksi -- sanon tuhanneksi, vaikkei niitä kenties ollut 900 enempää. En näet lukenut sirusia.

Meistä oli merkillistä ja käsittämätöntä, että lohi, täytetty lohi, voi musertua niin pieniksi säpäleiksi.

Ja käsittämättömän salaperäistä se olisi ollutkin, jos kala olisi ollut täytetty lohi, mutta sitä se ei ollut.

Lohi oli näet muovattu kipsistä.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Suluista. -- Georgea ja minua valokuvataan. -- Wallingford. -- Dorchester. -- Abingdon. -- Muuan perheenisä. -- Sovelias paikka sille, joka aikoo hukuttaa itsensä. -- Tukala kulkuväylä. -- Joki-ilman turmeleva vaikutus.

Läksimme varhain seuraavana aamuna Streatleystä ja soudimme Culhamiin, missä olimme yötä ja nukuimme veneemme teltassa.

Streatleyn ja Wallingfordin välillä on jokivarsi sangen yksitoikkoista. Clevestä lähtiessä on edessä 6 1/2 penikulman taipale, jolla ei ole ainoatakaan sulkua. Oxfordin soutuklubi käyttääkin tätä väliä soutuharjoituksiinsa.

Niin edullinen kuin suluton joki lienee soutu-urheilijoille ja ammattimiehille, kaipaa niitä kuitenkin se, joka omaksi huvikseen on lähtenyt joelle.

Minä puolestani pidän paljon suluista. Ne tuottavat hupaista vaihtelua yksitoikkoiselle soudulle. On hauskaa istua veneessä, joka hitaasti nousee viileästä syvyydestä uusille vesille, uusia näköaloja avautuu eteen; tahi vajoaa vene pois maailman näkyvistä ja sitten odottaessa alkavat tummat portit natista, hieno rako niiden välillä laajenee ja päivänvalo virtaa sisälle, kunnes kaunis hymyilevä joki avautuu eteesi koko ihanuudessaan, ja pieni vene pääsee vapauteen lyhytaikaisesta vankeudestaan ja lähtee taas viiltelemään tyyntä vedenpintaa.

Sulut ovat sitäpaitse melkein poikkeuksetta rakennetut kauneille seuduille. Ja lihava, vanha sulunvartija, hänen myhäilevä eukkonsa ja kirkassilmäinen tyttärensä ovat miellyttäviä ihmisiä, joiden kanssa on hauska pakinoida. Suluissa tapaa toisia veneitä ja saa kertoa kokemuksiaan joella ja kuulla toisten seikkailuja. Ilman herttaisia, kukkarantaisia sulkujaan ei Thamesjoki hurmaisi meitä läheskään yhtä paljon kuin se tekee. Suluista puhuessa muistan seikkailun, joka Georgella ja minulla oli Hampton Courtin luona eräänä kesäaamuna. Oli ihana päivä ja sulku oli täpösen täynnä veneitä, ja kuten joella usein tapahtuu, oli toimelias valokuvaaja tarjoutunut ottamaan meistä kaikista ryhmäkuvan.

En tiennyt lainkaan mitä oli tekeillä ja ällistyin nähdessäni Georgen hätäisesti silittävän rypistyneitä housujaan, järjestävän tukkaansa ja asettavan lakkinsa sirosti niskaan. Sitten hän koetti saada kasvoihinsa mahdollisimman miellyttävän ja samalla kaihoavan sävyn, istahti "sievään" asentoon ja koetti kätkeä jalkansa näkyvistä.

Ensiksi luulin, että hän oli nähnyt jonkun tuttavan neitosen, jota hän hienosteli, ja katselin ympärilleni nähdäkseni ken hän oli. Jokainen sulussa oleva ihminen näytti silmänräpäyksessä muuttuneen puupölkyksi. He seisoivat tahi istuivat mahdollisimman luonnottomissa asennoissa -- vain japanilaisissa viuhkoissa olen semmoisia nähnyt. Ja jokaisen tytön suu oli mitä hurmaavimmassa hymyssä. Oh, miten he olivat ihastuttavia. Ja herrat rypistivät otsaa ja näyttivät jaloilta ja miehekkäiltä.

Nyt selvisi asia minulle ja pelkäsin, etten enää ehtisi valita sopivaa asentoa. Veneemme oli etumaisena, ja minusta oli epäystävällistä turmella miehen valokuvaa.

Asetuin senvuoksi keulaan ja nojauduin viehättävän huolettomasti venekeksiin asennossa, joka ilmaisi vikkelyyttä ja voimaa. Järjestin hiukseni, niin että hiussuortuva valui otsaan ja koetin näyttää ystävälliseltä ja miettiväiseltä antaen samalla kasvoilleni lievästi kyynillisen sävyn, jonka sanotaan "pukevan" minua.

Seisoimme hievahtamatta odottaen ratkaisevaa hetkeä, kun kuulin jonkun takanani huutavan:

"Hoi! Te siellä! Katsokaa nokkaanne!"

En uskaltanut katsoa taakseni nähdäkseni kenestä oli puhe ja kenen tuli varoa nenäänsä. Silmäsin salavihkaa Georgen nenään. Se oli aivan moitteeton -- en ainakaan nähnyt siinä mitään vikaa, jota voisi auttaa. Koetin katsoa omaani, mutta sekin nähtävästi oli kunnossa.

"Varokaa nokkaanne, Te tyhmä aasi siellä!" karjasi äskeinen ääni taasen.

Ja sitten huusi joku toinen:

"Ettekö voi työntää nokkaa ulos, te molemmat, koirinenne!"

Emme uskaltaneet kääntyä, George ja minä. Valokuvaajan käsi lepäsi objektiivilla: hän voi millä sekunnilla tahansa ottaa kuvan. Meillekö he huusivat? Mitä vikaa oli nenissämme? Miksi piti nenää "työntää ulos?"

Mutta nyt alkoi koko sulku kiljua ja rähistä, ja römeä tuomiopasuunan ääni sulun taustalta karjasi:

"Varokaa venettänne te siellä mustissa ja punaisissa lakeissa. Tästä tulee teidän ruumiittenne valokuva, jollette pidä kiirettä."

Nyt älysimme, että oli kysymys meistä, ja että veneemme "nokka" [keulan kärki] oli tarttunut sulun laudoitukseen ja veden joka taholla noustessa oli veneemme kaatumaisillaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä se kaatuisi. Kiireesti tempasimme kumpikin airon ja voimakas sysäys airontyvellä sulun seinään päästi veneen pälkähästä ja nakkasi meidät päistikkaa veneen pohjalle.

Emme olleet täysin onnistuneet valokuvassa. George ja minä. Kova onnemme tietenkin sovitti niin, että mies pani koneensa toimintaan juuri sillä hetkellä, kun makasimme selällämme veneessä kasvoillamme hurja, kysyvä ilme: "Missä olen? Mitä on tapahtunut?" ja neljä koipeamme vimmatusti sätkytellen ilmassa.

Epäilemättä olivat jalkamme valokuvan huomattavin osa. Siinä ei ollutkaan nähtävissä paljon muuta. Ne täyttivät kokonaan kuvan edustan. Niiden takaa ja välistä voi tosin nähdä vilauksen veneistä ja ympäristöstä; mutta jalkoihimme verrattuina näyttivät kaikki ihmiset niin vähäpätöisiltä, että kaikki valokuvatut häpesivät moista kuvaa ja kieltäytyivät sitä tilaamasta.

Erään höyrypurren omistaja oli tilannut kuusi kappaletta, mutta hän peruutti tilauksen nähdessään negatiivilevyn. Hän sanoi kernaasti lunastavansa kuvat, jos joku voi näyttää hänelle missä hänen aluksensa oli kuvassa, mutta se oli mahdoton tehtävä. Höyryvene oli jossakin Georgen oikean jalan takana.

Meillä oli paljon harmia tästä tapauksesta. Valokuvaaja arveli, että meidän tulisi kummankin lunastaa tusina valokuvia, koska kerran täytimme 9/10 kuvasta, mutta me kieltäydyimme. Sanoimme että kernaasti annoimme ottaa koko ruumiin kuvia itsestämme, mutta tahdoimme ehdottomasti tulla kuvatuiksi päät ylöspäin.

Wallingford on 6 penikulmaa Streatleyn yläpuolella ja siellä on esitetty useita näytöksiä Englannin historiassa. Brittiläisten aikoina se oli hyvin vaatimaton kaupunki, ihmiset asuivat maakuopissa, kunnes roomalaiset legioonat karkoittivat heidät ja rakensivat sen ympärille valtavia linnoituksia savimuurien sijaan. Ja muinaisajan rakennusmestarit tekivät niin kestävää työtä, että varustukset ovat säilyneet meidän päiviimme saakka.

Roomalaisia muureja ei ajan hammas ole voinut hävittää, mutta itse roomalaiset olivat aikoja sitten maatuneet tomuksi, kun hurjat saksilaiset ja rotevat tanskalaiset ottelivat keskenään näillä seuduilla, kunnes normandilaiset saapuivat.

Wallingford oli ympäröity muureilla ja sitä pidettiin lujana linnoituksena. Sitten syttyi kansalaissota Kaarlo I:n hallituksen aikana; lordi Fairfax piiritti sitä kauvan ja kiihkeästi, se antautui vihdoin ja sen muurit hajoitettiin maan tasalle.

Wallingfordista Dorchesteriin on jokivarsi kaunista ja vaihtelevaa; siellä on korkeita kunnaita ja hymyileviä laaksoja. Dorchester on puoli penikulmaa joelta ja on hyvin rauhallinen vanha paikka.

Dorchester on myös vanhojen brittiläisten perintöä; sen nimi oli silloin Caer Doren, "kaupunki veden luona." Myöhemmin perustivat roomalaiset sinne suuren leirin, jonka jäännökset näyttävät matalilta kummuilta. Saksilaisten aikana se oli Wessexin pääkaupunki. Se on ikivanha, ja on aikoinaan ollut suuri ja mahtava. Nyt se on kaukana maailman kohinasta ja saa rauhassa torkkua ja uinailla.

Clifton Hampdenin ympärillä, joka on ihmeen kaunis vanha kylä, on luonto kaunista ja komeata. Jos jäät yöksi Cliftoniin, tulee sinun mennä "Ohralyhteeseen" asumaan. Se lienee vanhanaikaisin ja omituisin hotelli koko joen varrella. Se on hieman kylän ulkopuolella sillan oikealla puolella. Sen matalat päädyt, olkikatot ja ristikkoakkunat saavat sinut muistelemaan lapsuutesi kuvallisten satukirjojen runollisia asuntoja, ja sen sisustus muistuttaa vielä elävämmin satujen: "oli kerran..."

Se ei soveltuisi nykyaikaisen romaanin sankarittaren asunnoksi! Romaanien sankaritar on alati "pitkä ja uljas kuin jumalatar." Niin, "Olkilyhteessä" hän joka askeleella löisi päänsä kattoon.

Humalaiselle se myös olisi jotakuinkin sopimaton asunto. Hän saisi osakseen liian runsaasti yllätyksiä odottamattomissa portaissa huoneesta toiseen mennessä. Ja hänen olisi aivan mahdoton löytää makuuhuonettaan monimutkaisissa käytävissä ja yhtä vaikea olisi hänen löytää vuodettaan, jos pääsisikin huoneeseensa.

Olimme seuraavana aamuna varhain jalkeilla, koska kernaasti tahdoimme iltapäiväksi ehtiä Oxfordiin. On merkillistä miten varhain voi nousta vuoteelta, kun on yötä taivasalla, Kun nukkuu veneessä matkalaukku pään alla ja huopapeite peitteenä, ei tunne itseään lainkaan uneliaaksi aamulla tahi halua venyä "vielä viisi minuuttia", niinkuin tekee pehmeässä, joustavassa vuoteessa. Jo 1/2 9 ajoissa olimme syöneet aamiaista ja kulkeneet Cliftonin sulun ohi.

Cliftonista Culhamiin ovat joen rannat yksitoikkoisen ikäviä, mutta Culhamista lähdettyä ne jälleen muuttuvat kauneiksi ja vaihteleviksi.

Joki kulkee läpi Abingdonin kaupungin. Se on pieni, hiljainen, siisti ja kuolettavan ikävä pikkukaupunki. Se ylpeilee ijästään, mutta epäiltävää on vetääkö se tässä suhteessa vertoja Wallingfordille ja Dorchesterille. Siellä oli muinoin kuuluisa luostari, jonka pyhien muurien sisällä nykyään on olutpanimo.

Pyh. Nikolain kirkossa Abingdonissa ovat John Blackwallin ja hänen puolisonsa Janen haudat. Puolisot elettyään onnellisessa avioliitossa kuolivat aivan samana päivänä, elokuun 21 p. 1625. Pyh. Helenan kirkossa on W. Lee'n hautakivi, jossa seisoo, että hänellä kuollessaan, 1637, oli lähes 200 jälkeläistä, puuttuu vaan kolme tästä luvusta. Jos suoritamme tämän laskutehtävän, saamme selville, että hänellä oli 197 perillistä. Mr. W. Lee -- hän oli viisi eri kertaa Abingdonin pormestarina -- on kieltämättä ihmiskunnan hyväntekijä, mutta toivottavasti ei nykyään -- 19 vuosisadallahan on ihmisiä muutenkin liiaksi maapallolla -- ole monta hänen vertaistaan perheenisää.

Sandfordin sulun takana oleva kanava on erinomaisen sopiva paikka niille, jotka miettivät hukuttaa itsensä. Siinä käy vuolas virta, joka ei hevillä luovuta saalistaan takaisin. Obeliski osottaa paikkaa, mihin kaksi miestä uidessaan hukkui, ja sen jalustalta hyppäävät nykyään uimaan nuoret miehet, jotka tahtovat koettaa _onko_ virta todella vaarallinen.

Iffleyn sulku ja mylly penikulman matkan Oxfordia alempana ovat hyvin suosittuja aiheita maalareille, jotka rakastavat jokea, Taulut ovat kuitenkin todellisuutta paljon kauniimpia; tuntee katkeraa pettymystä nähdessään paikan, jos on ensin nähnyt sen kuvattuna.

Kuljimme Iffleyn sulusta kello 1/2 1, ja siivottuamme veneen ja varustauduttuamme maalle nousuun kävimme käsiksi viimeiseen penikulmaan.

Iffleyn ja Oxfordin väli on tukalin väylä koko joella. Täytyy olla syntynyt tällä kohdalla, jos mieli perehtyä kulkuväylään. Olen usein siitä kulkenut, mutta en ole siitä päässyt selville. Mies, joka kykenee ohjaamaan veneen Oxfordista suoraan Iffleyhin, voinee myös elää onnellisena saman katon alla vaimonsa, anoppinsa, vanhemman sisarensa ja perheen vanhan uskollisen palvelijattaren kanssa, joka on ollut perheessä hänen syntymästään saakka.

Ensin ajaa virta sinut oikealle rannalle, ja sitten vasemmalle. Sitten joudut keskelle väylää, teet kolme pyörähdystä veneinesi, ja vihdoin virta vie sinut takaperin ja yrittää murskata veneesi jotakin toista alusta vastaan.

Seurauksena siitä oli, että jouduimme vähä väliä toisten veneiden tielle -- samoinkuin he meidän -- ja molemmin puolin oli tuloksena joukko voimasanoja.

En tiedä sanoa mistä se johtuu, mutta kaikki ihmiset ovat kovin ärtyisiä joella ollessaan. He raivostuvat silmittömästi pienistä vastoinkäymisistä, joita maalla tuskin olisivat huomanneetkaan. Kun George ja Harris tekevät tyhmyyksiä kuivalla maalla, hymyilen minä suopeasti, mutta kun se tapahtuu joella, haukun heidät hyvänpäiväisiksi ja käytän haukkumasanoja, jotka muuten saisivat hiukseni kauhusta nousemaan pystyyn. Kun toinen vene tulee tiellemme, tunnen halua tarttua airoon ja surmata kaikki veneessä olijat.

Ihmiset, jotka maalla ovat lauhkeita kuin lampaat, tulevat veneeseen astuttuaan hurjiksi ja verenhimoisiksi.

Olin kerran soutelemassa nuoren neitosen kanssa. Hän oli luonteeltaan peräti kiltti ja sävyisä, mutta joella oli vallan kamalata kuulla hänen puheitaan.

"Mokoma nauta mieheksi!" hän voi tokasta, kun joku onneton soutaja tuli tiellemme, "eikö tuo aasi voi katsoa eteensä!"

"Tuo typerä purje!" huudahti hän, kun purje joutui hieman epäkuntoon ja ravisti sitä vimmatusti.

Siitä huolimatta hän maalla oli oikein herttainen ja hyväsydäminen tyttö.