Part 12

Taloudellisia hommia. -- Työn ystäviä. -- Kokenut soutaja, mitä hän tekee ja mitä sanoo tehneensä. -- Nykyajan nuorison turmellus: se ei usko mitään. -- Ensi kokemukseni purjehtimisesta. -- Ystävyyden etuja. -- Tyydyttävä selitys miksi emme hukkuneet.

Heräsimme vasta myöhään aamulla ja söimme yksinkertaisen murkinan. Sitten puhdistimme astiat ja lakasimme veneen (tunnen nyt ne työt ja käsitän asian, jota usein olen aprikoinut: miten perheenemäntä, jolla on suurehko talous, saa aikansa kulumaan) ja kello kymmenen ajoissa läksimme liikkeelle. Aijoimme tänään tehdä kelpo päivämatkan.

Päätimme vaihtelun vuoksi soutaa venettä, sensijaan että ennen olimme sitä vetäneet; ja Harris arveli, että paras ratkaisu oli se, että George ja minä soutaisimme ja hän pitäisi perää. Tein pontevan vastalauseen moiselle ehdotukselle. Sanoin, että Harris olisi ollut hienotunteisempi, jos olisi ehdottanut, että hän soutaisi Georgen kanssa ja minä pitäisin perää. Ei lainkaan olisi liikaa, jos minä saisin hieman levätä, minä, joka koko matkan olin suorittanut raskaimmat työt. Mielestäni olin jo saanut yltäkyllin työtä osakseni tällä retkellä.

Yleensä tuntuu minusta, että alati saan enemmän työtä osakseni kuin on oikeus ja kohtuus. Tätä ei tule käsittää siten, että muka kammoisin työtä; ei suinkaan, työ päinvastoin hurmaa minua, minä rakastan työtä. Voin tuntikausia seista ihailemassa työtä. Rakastan olla työn läheisyydessä ja ajatuskin että tuo näkö minulta riistettäisiin, saa minut epätoivoon.

En koskaan voi saada _liiaksi_ työtä; työn haaliminen on tullut minulle melkein intohimoksi. Huoneeni on nykyään ihan tulvillaan työtä, siellä tuskin pääsee kääntymään. Saan pian laajentaa asuntoani.

Olen myös kovin omantunnonmukainen ja tarkka työstäni. Minulla on töitä, jotka vuosikausia ovat olleet huostassani eikä niissä ole edes sormen jälkeä. Olen ylpeä työstäni. Otan sen joskus esille ja puhallan tomut pois. Kukaan ihminen ei huolekkaammin säilytä työtä kuin minä.

Mutta vaikka kaipaankin työtä, en tahdo kenellekään tehdä vääryyttä. Oikeus ja kohtuus täytyy olla kaikessa. Tahdon että toisetkin saisivat osansa työstä: en tahdo haalia kaikkea itselleni.

Kuitenkin saan tavallisesti liiaksi työtä -- pyytämättäni -- ja se vaivaa minua.

George sanoo, ettei minun tarvitse siitä huolehtia. Hän arvelee, että liiallinen hienotunteisuuteni saa minut pelkäämään, että olen anastanut toisilta työtä. Se on turhaa pelkoa, sanoo hän, sillä en ole saanut puoltakaan työstä, jota minun tulisi saada. Otaksun, että hän sanoo sen lohduttaakseen minua.

Olen huomannut, että veneretkillä kukin veneessä olija on vahvasti vakuutettu siitä, että juuri hän suorittaa kaiken työn. Harris oli saanut päähänsä, että hän koko matkan oli yksin tehnyt työtä ja ahertanut, ja että George ja minä käytimme hyväksemme hänen auliuttaan. George taas sanoi, että paljas ajatuskin, että Harris olisi tehnyt muuta kuin syönyt ja nukkunut, oli naurettavan typerä, ja että se oli _hän_ -- George itse -- joka oli tehnyt kaikki työt.

Hän sanoi, ettei ikinä vielä ollut nähnyt mokomia laiskiaisia kuin Harris ja minä olimme!

Tämä huvitti Harrisia suuresti.

"No, ei sun hullumpata! Kuulla Georgen puhuvan _työstä_", sanoi hän nauraen. "Puolen tunnin kunnollinen työ tekisi lopun koko miehestä. Vai oletko nähnyt Georgen työskentelevän?" lisäsi hän kääntyen minun.

Yhdyin täydellisesti Harrisin mielipiteeseen: _sitä_ ihmettä en ollut koskaan nähnyt -- en ainakaan tämän matkan aikana.

"Minä en vaan saa päähäni, mistä _sinä_ voit sen tietää", tokasi George kääntyen Harrisiin, "sillä, p--u vieköön, olethan nukkunut puolet ajasta! Vai oletko sinä, J., koskaan nähnyt Harrisia täysin valveilla muulloin kuin syömäaikoina?"

Totuus pakoitti minut tunnustamaan, että George oli oikeassa. Harrisista ei ollut koko matkalla ollut juuri mitään apua.

"Ainakin olen tehnyt monin verroin enemmän työtä kuin tuo J. tuossa", intti Harris.

"No, _vähempää_ olisi sinun ollut jotakuinkin vaikea tehdä!" jatkoi George.

"Arvatenkin J. luulee olevansa laivan _matkustaja_", huomautti Harris.

Ja täten he osottivat minulle kiitollisuuttaan siitä, että olin soutaa raatanut heidät ja heidän kurjan vanhan veneensä koko matkan Kingstonista saakka, että olin hoitanut heitä, pitänyt huolta heidän mukavuudestaan ja työskennellyt kuin orja heidän puolestaan. Mutta semmoinen on maailma. Se palkitsee kiittämättömyydellä hyvät työt!

Ratkaisimme riidan tällä erää siten, että Harris ja George soutaisivat veneen kappaleen matkaa Readingin ohi, ja minä sitten astuisin airoihin. Ei suinkaan ole hauskaa soutaa kihnuttaa raskasta venettä virtaa ylöspäin. Nuorena, kauvan, kauvan sitten minä pidin moisesta tehtävästä, mutta nyt jätän sen kernaasti nuorempien toimeksi.

Olen huomannut, että vanhat venemiehet ylipäänsä ovat hyvin vaatimattomia, kun tulee kysymys rasittavasta soutamisesta. Vanha venemies kernaimmin lepää patjoilla veneen pohjalla ja innostaa soutajia kertomalla ihmeellisistä urostöistä, joita on muinoin suorittanut.

"_Tätäkö_ te sanotte rasittavaksi!" tokasee hän maaten mukavassa asennossa piippu hampaissa ja antaen vasta-alkajien hiki hatussa kiskoa venettä jokea ylöspäin. "Mitä sitten sanotte Jim Bafflesista, Jackista ja minusta, jotka viime kesänä yhtenä iltapäivänä soudimme Marlowista Goringiin saakka lepäämättä välillä kertaakaan. Muistatko vielä sen retken, Jack?"

Jack, joka on laatinut itselleen keulaan mukavan leposijan päällystakeista ja peitteistä ja vetänyt makeita unia viimeisen kahden tunnin aikana, Jack herää nyt, kun ystävä vetoaa häneen ja muistaa hyvästi koko tapauksen. Hän muistelee myös, että heillä tuolla retkellä oli tavattoman voimakas vastavirta koko ajan -- sekä navakka vastatuuli.

"Tuota matkaa oli lähemmä 34 penikulmaa, luulisin minä", lisää edellinen puhuja ja sijoittaa vielä uuden tyynyn päänsä alle.

"Ei, kyllä sinä nyt hieman liioittelet, Tom", mutisee Jack moittivasti. "Sitä oli korkeintaan 33 penikulmaa."

Tämän keskustelun jälkeen he taas väsyneinä nukahtavat. Ja airoja hoitavat kiltit nuorukaiset ylpeilevät kunniasta, että saavat soutaa kahta niin etevää soutu-urheilijaa kuin Jack ja Tom ovat -- ja soutaa rehkivät kahta uutterammin.

Nuorena ollessani minäkin hartaudella kuuntelin vanhempien ystävien kertomuksia. Nielasin ne kuin kala ahmii syötin, sulatin jokaisen sanan ja tulin saamaan lisää. Mutta nykyajan nouseva sukupolvi ei näytä enää yhtä sokeasti luottavan vanhempien ihmisten sanoihin kuin menneitten aikojen nuoriso. Me -- Harris, George ja minä -- otimme viime kesänä erään keltanokan mukaamme joelle, ja me kerroimme hänelle koko matkan laivurijuttuja ihmeellisistä urotöistä, joita olimme tehneet.

Ensin syötimme hänelle tavalliset jutut -- nuo vanhat, sammaltuneet valeet, joita vuosikausia oli joella kerrottu -- ja me lisäsimme seitsemän aivan uutta, omatekoista juttua, ja pitkän, jännittävän tarinan, joka tavallaan perustui tositapaukseen (me emme todellisuudessa olleet seikkailun sankareita, vaan eräät ystävämme); me teimme pieniä muutoksia ja lisäyksiä kertomukseen ja annoimme sille soveliaan värityksen -- sanalla sanoen: se oli oivallinen juttu, jonka lapsikin olisi vahingotta voinut sulattaa.

Mutta tuo toivorikas nuorukainen nauraa virnisteli kaikille jutuillemme ja vaati, että heti antaisimme uusia näytteitä taidostamme; ja nulikka oli valmis lyömään veikkaa kymmenen yhtä vastaan siitä, ettemme siihen kykenisi! --

Ystävyys on sivumennen sanoen sangen merkillinen asia; se antaa erinomaisia etuja ja oikeuksia. Sen suurin etuoikeus lienee se, että saa mielinmäärin haukkua ystäväänsä. Muistan erään varsin kuvaavan tapauksen. Kolme ystävääni lepäsi muutamakseen pensaistossa joen varrella, kun he näkivät veneen lähestyvän. Siinä istui tottumaton soutaja, joka ei tahtonut saada venettä tottelemaan airoja. Ystäväni luulivat soutajaa minuksi, mutta se olikin ventovieras herrasmies, joka oli aivan samanlaisessa puvussa ja lakissa kuin minä. Ja he alkoivat pilkata ja sättiä häntä ja hänen kömpelyyttään. He haukkuivat hänet pataluhaksi. On helppo arvata miten he nolostuivat vihdoin huomatessaan, että se olikin ventovieras. He pyytelivät anteeksi ja selittivät luulleensa häntä hyväksi ystäväksi.

Harris kertoi melkein samanlaisen tapauksen. Hän oli pari vuotta sitten oleskellut Boulognessa kesällä. Eräänä päivänä hän oli mennyt uimaan ja tullut kauvas ulapalle, kun hän odottamatta tunsi jonkun tarttuvan häntä niskaan ja painavan häntä veden alle. Hän ponnisteli raivokkaasti päästäkseen vapaaksi, mutta hänen vastustajansa tuntui olevan vahva kuin Herkules ja kaikki vastustus oli turhaa. Hän oli jo tukehtumaisillaan ja luuli viimeisen hetkensä lyöneen, niin että hän yritti kiinnittää ajatuksensa taivaallisiin asioihin, kun vihamies äkkiä päästi hänet vapaaksi.

Hieman toinnuttuaan Harris katseli ympärilleen saadakseen selville kuka oli yrittänyt häntä murhata. Ja murhamies seisoi siinä aivan hänen edessään sydämellisesti nauraen, mutta Harrisin kasvot nähdessään mies peräti ällistyneenä astahti pari askelta takaperin.

"Oh, suokaa toki anteeksi", hän nolostuneena änkytti, "minä luulin Teitä erääksi ystävistäni!"

Harris sanoo, että oli onni, ettei mies luullut häntä sukulaiseksi; siinä tapauksessa hän varmaan olisi tukehtunut veteen! --

Purjehtiminen samoinkuin soutukin on asia, johon vaaditaan kokemusta ja taitoa -- vaikken lapsuudessani sitä uskonut. Luulin, että purjehdus olisi pojille yhtä luonnollinen ja helppo asia kuin pallonlyönti. Tunsin erään toisen pojan, jolla oli sama mielipide, ja eräänä tuulisena päivänä aijoimme tätä urheilua koettaa. Asuimme silloin Yarmouthissa ja päätimme purjehtia Yarejokea ylös.

"Tänään on navakka tuuli", sanoi vanha kalastaja, jolta vuokrasimme purjeveneen. "On parasta, että herrat ottavat reivin sisälle, ja pitäkää vinhasti ylös tuuleen, kun tulette lahden suulle."

Lupasimme seurata neuvoa ja toivotimme reippaasti: "Hyvää huomenta", kun vene läksi vesille. Me ihmettelimme mitä "tuuleen" pitäminen oli ja mistä saisimme "reivin" sekä mitä sillä tekisimme sen saatuamme.

Soudimme, kunnes ei kaupunkia enää näkynyt. Edessämme oli avara ulappa ja puhalsi todellinen hirmumyrsky, niin että meistä oli sopiva aika ryhtyä hommaan.

Hektor -- muistelen hänen nimensä olleen -- jatkoi soutamista, kun minä avasin purjeen. Se oli sangen mutkikas tehtävä, mutta vihdoin se onnistui, ja nyt oli kysymys siitä: mikä oli purjeen yläpuoli?

Synnynnäisen vaistomme avulla tulimme johtopäätökseen, että alapuoli tietenkin oli yläpuoli, ja me ryhdyimme kiinnittämään purjetta ylösalasin mastoon. Se oli tukala tehtävä ja kesti kauvan, ennenkuin jollakin kurin saimme sen paikoilleen. Purje näytti saaneen päähänsä, että me leikimme hautajaisia, ja että minä olin ruumis ja purje kääreliina.

Kun se lopultakin huomasi, ettei se ollut tarkoituksena, iskeä läimäytti se minua pääkuoreen puomilla ja kieltäytyi tekemästä sitä tahi tätä.

"Kastele se riivattu!" neuvoi Hektor. "Kasta se veteen, jotta se tulee järkiinsä."

Hän sanoi, että merimiehet aina kastelivat purjeet, ennenkuin hinasivat ne mastoon. Minä seurasin neuvoa, mutta se vain pahensi asiata. Kuiva purje, joka liehuu ja tanssii toisen koipien ympärillä ja kietoutuu pään yli, ei ole mikään hauska kumppani, mutta likomärkä purje on kahta kauheampi.

Yhdistetyin voimin saimme purjeen vihdoin ylös. Se ei oikeastaan ollut "ylhäällä", vaan poikittain, ja me sidoimme sen mastoon veneen kiinnitystouvilla, jonka leikkasimme poikki.

Mainitsen yksinkertaisena tosiasiana, ettei vene kaatunut tuulessa. Miksei se sitä tehnyt, on arvoitus, jota en osaa selittää. Olen usein myöhemmin sitä aprikoinut, mutten koskaan ole keksinyt tyydyttävää selitystä.

Kenties oli tämä onnellinen tulos seurauksena siitä, että täällä maailmassa kaikki on niin taipuvaista hangottelemaan vastaan. Hommiamme tarkastettuaan oli vene kenties tullut johtopäätökseen, että olimme itsemurhan hankkeissa lähteneet tälle retkelle, ja se oli senvuoksi päättänyt tehdä aikeemme tyhjiksi. Tämä on ainoa tyydyttävä selitys, jonka voin keksiä arvoitukseen.

Kynsin hampain pitämällä kiinni veneen laidasta onnistui meidän pysyä veneessä, mutta kovin rasittavaa se oli. Hektor sanoi, että merirosvot ja muut merillä kulkijat tavallisesti sitoivat peräsimen kiinni johonkin ja hinasivat alas suurmärssypurjeen, kun nousi ankara myrsky. Hän arveli, että meidänkin pitäisi yrittää jotakin sentapaista; mutta minun mielestäni oli viisainta antaa veneen ajelehtia tuulen mukana.

Ja koska minun neuvoani oli helpoin seurata, ryhdyimme hommaan ja meidän onnistui vihdoin kääntää vene myötätuuleen.

Aluksemme kulki jonkun penikulman jokea ylöspäin vauhdilla, jonka vertaista en koskaan myöhemmin ole purjehtiessa saavuttanut enkä haluakaan saavuttaa. Eräässä käänteessä se kallistui kyljelleen, niin että puolet purjeesta oli veden alla. Mutta tuokion kuluttua se jälleen ponnahti pystyyn kuten ihmeen avulla ja kiiti suoraa päätä pitkää, pehmeätä savipengertä kohti.

Savipenger pelasti henkemme. Vene puskeutui syvälle siihen ja siinä se istui. Huomasimme jälleen voivamme kävellä ihmisten tavoin -- äsken oli meitä nakeltu sinne tänne kuten herneitä pussissa. Me ryömimme keulaan ja leikkasimme purjeen alas.

Olimme saaneet tarpeeksemme purjehduksesta. Voisimme kyllästyä tähän huviin, jos sitä kauvemmin nauttisimme. Meillä oli ollut purjehdusretki -- oikein hauska, jännittävä purjehdusretki, ja me päätimme soutaa nyt vaihtelun vuoksi.

Otimme airot ja yritimme työntää venettä vesille, mutta seurauksena oli, että toinen airoista taittui. Sitten työskentelimme hyvin varovasti, mutta airot olivat vanhat ja lahonneet, ja toinenkin airo katkesi ja me jäimme avuttomina karille.

Savisärkkä oli keskellä jokea; joka taholla ympäröi meitä syvä vesi: ei ollut muuta neuvoksi kuin istua kiltisti alallaan ja odottaa, kunnes joku kulkisi ohi.

Sää ei ollut omiaan houkuttelemaan ihmisiä ulos joelle, ja saimme odottaa kolme tuntia, ennenkuin ketään kulki ohi. Se oli muuan vanha kalastaja, jonka suurella vaivalla onnistui pelastaa meidät. Hän sitoi veneemme aluksensa perään, hinasi sen satamaan ja näin alentavalla tavalla saavuimme vihdoin kotiin.

Juomarahat kalastajalle, joka meidät pelasti, korvaus katkenneista airoista ja 1/2 tunnin veneenvuokra, -- niistä kertyi yhteensä summa, joka nieli monen viikon taskurahat. Mutta olimme saavuttaneet kokemuksen, ja sillä kuuluu olevan niin suuri arvo, ettei mikään rahassa maksettu hinta ole liian kallis.

KUUDESTOISTA LUKU.

Reading. -- Höyryvene hinaa meitä. -- Pikkuveneiden kiusoittava käytös. -- Ne tuppautuvat aivan höyrylaivan tielle. -- George ja Harris kieltäytyvät taaskin tekemästä työtä. -- Vanha, tavallinen historia. -- Streatley ja Goring.

Tulimme Readingin kohdalle tuossa 11 seuduissa. Joki on tällä kohdalla likainen ja sangen epämiellyttävän näköinen. Kukaan ei suotta pysähdy Readingin läheisyyteen. Kaupunki itse on vanha, mainehikas paikka. Se oli olemassa jo kuningas Etelredin aikoina, kun tanskalaiset sotalaivoineen ankkuroivat Kennetiin ja nousivat maihin Readingin luona hävittääkseen koko Wessex'in kreivikunnan; täällä ryhtyi Etelred veljensä Alfredin avulla taisteluun heitä vastaan ja voitti heidät perinpohjin. Etelred piti huolta rukouksista ja Alfred sotimisesta.

Myöhempinä aikoina pidettiin Readingia sopivana turvapaikkana, jos Lontoossa asiat kävivät hullusti. Parlamentti tavallisesti kiiruhti Readingiin, jos ruttotauti alkoi raivota Westminsterissa, ja v. 1625 lakimiehet noudattivat heidän esimerkkiään; kaikki oikeusasiat ratkaistiin Readingissa. Maksoi kylläkin vaivan lontoolaisille ottaa silloin tällöin ruton vieraakseen, jos sillä hinnalla pääsi eroon sekä parlamentista että lakimiehistä!

Kun parlamentti nousi hallitusta vastaan, piiritti Essex'in jaarli Readingia ja neljännes vuosisataa myöhemmin Oranian prinssi löi siellä perinpohjin kuningas Jakobin sotajoukot.

Henrik I on haudattu Readingin benediktiniläisluostariin, jonka hän itse oli perustanut ja jonka rauniot vielä ovat jälellä; samassa luostarissa vihittiin suuri Johan Gaunt ja lady Blanche.

Readingin sulun luona tapasimme höyrypurren, jonka eräs ystäväni omistaa, ja se hinasi meidät Streatleyn alapuolelle. On sangen hauskaa olla höyrylaivan hinattavana. Se on minusta paljon hauskempaa kuin soutu. Matka olisi ollut vielä hauskempi, jollei joukko riivatuita pikkuveneitä olisi meitä ärsyttänyt. Ne tuppasivat alinomaa tiellemme, niin että meidän yhteentörmäyksen välttämiseksi täytyi hiljentää vauhtia ja pysähtyä. Soutuveneiden häikäilemätön tapa asettautua höyrypursien tielle on peräti hermostuttava ja se pitäisi rangaistuksen uhalla kieltää.

Ja ne ovat kaupan päälle häpeemättömän röyhkeitä. Niille saa antaa varotuksia höyrypillillä, kunnes höyrypannu on halkeamaisillaan, ennenkuin ne suvaitsevat luikkia tieltä pois. Minua todella haluttaisi puskea upoksiin pari kappaletta niistä antaakseni toisille terveellisen opetuksen.

Readingin yläpuolella jokivarsi muuttuu ihmeen kauniiksi. Tosin Tilehurstin luona rautatie hieman turmelee näköalaa, mutta Mapledurhamista Streatleyhin on seutu hurmaavan kaunista. Mapledurhamin sulun yläpuolella on Hardwick House, missä Kaarle I huvittelike pallopelillä. Pangbournen seutu taas, missä on tuo sievä pieni "Joutsen"-niminen ravintola, lienee kaikille taiteenystäville, jotka käyvät taidenäyttelyissä, yhtä tunnettua kuin seudun omille asujamille.

Ystäväni höyrypursi jätti meidät hieman luolan alapuolelle, ja siinä Harris sai päähänpiston väittää, että oli minun vuoroni soutaa! Onko mokomaa vääryyttä vielä kuultu! Olimmehan aamulla sopineet, että minä soutaisin veneen kolme penikulmaa Readingia ylemmäksi. No, ja olimme nyt _kymmenen_ penikulmaa Readingin yläpuolella. Tietenkin oli nyt heidän vuoronsa. En kuitenkaan saanut Harrisia enkä Georgea katsomaan asiaa sen oikeassa valossa, ja riitaa välttääksemme minä vihdoin tartuin airoihin. En ollut soutanut minuuttiakaan, kun George huomasi jotakin ajelehtivan vedenpinnalla. Me soudimme sinne ja George kumartui veneen laidan yli ja tarttui esineeseen, mutta hän kavahti takaisin, huudahti kauhusta ja tuli kalman kalpeaksi. Siinä oli naisen ruumis. Se lepäsi kevyesti vedenpinnalla ja sen kasvot olivat tyynet ja rauhalliset. Kasvot eivät olleet kauniit, ne olivat liian aikaiseen vanhentuneet ja ryppyiset, mutta köyhyyden ja puutteen leimasta huolimatta olivat kasvot lempeät, miellyttävät, ja niillä oli rauhan sävy, jonka usein tapaa sairaitten kasvoilla, kun he ovat päässeet tuskista vapaiksi. Onneksi meille -- meillä ei lainkaan ollut halua tulla oikeuteen todistajiksi -- olivat eräät rannalla seisovat miehet myös nähneet ruumiin ja he ottivat sen huostaansa.

Myöhemmin saimme kuulla naisen elämäntarinan. Se oli tuo ikivanha, runoton historia. Hän oli rakastanut ja häntä oli petetty, tahi oli hän pettänyt itseään. Hän oli lyhyesti sanoen tehnyt syntiä -- voi, useat meistä tekevät samoin! -- ja hänen perheensä ja omaisensa suuttuivat, surivat ja paheksuivat hänen käytöstään ja karkoittivat hänet luotaan. Jäätyään ypöyksin elämän kovaan taisteluun häpeän raskas myllynkivi kaulassaan oli hän askel askeleelta vajonnut yhä syvemmälle. Pitkän aikaa oli hän elättänyt itseään ja lastaan 12 shillingillä viikossa, jotka hän ansaitsi tehden raskasta orjantyötä 1/2 tuntia päivässä. Puolet tästä summasta hän maksoi lapsen elatukseksi ja jäännöksellä tuli hänen ylläpitää ruumiinsa ja sielunsa voimia vireillä! Kuusi shillinkiä viikossa on ylen niukka summa, jos mieli pitää ruumiin ja sielun suhdetta tasapainossa. Ne tahtovat erota toisistaan. Eräänä päivänä lienee naisraukka tavallista selvemmin huomannut miten toivottoman synkkä ja kurja hänen elämänsä oli -- ei mitään toivoa tulevaisuudesta! -- ja tuo aavekuva kauhistutti häntä. Viimeisen kerran hän vielä vetosi entisiin ystäviin, mutta hyljätyn naisraukan avunpyyntö ei tunkeutunut heidän sydäntään ympäröivän "kunniallisuuden" jääkuoren läpi -- ei kukaan kuullut onnettoman rukouksia. Sitten hän meni katsomaan lastaan -- hän hyväili sitä, suuteli sitä, ja väsyneesti ja toivottomasti, mutta ulkonaisesti aivan tyynenä hän jätti sille jäähyväiset ja pisti suklaatikäärön sen käteen. Sitten hän viimeisillä penneillään osti rautatiepiletin ja matkusti Goringiin.

On helppo arvata, että hänellä täällä tuuheiden puiden ja viheriöiden ketojen keskellä oli elämänsä katkerin hetki; mutta kenties lievensi muistojen katkeruutta joku pieni auringon valoisa muisto näiltä ihanilta seuduilta, missä hän oli viettänyt valoisan nuoruutensa.

Koko päivän hän vaelsi metsässä, mutta auringon mennessä mailleen kun öinen hämärä kietoi seudun vaippaansa, hän läheni hiljaista jokea, joka oli ollut hänen haihtuvan onnensa ja surunsa todistajana. Ja vanha joki otti hänet pehmeään syliinsä, painoi väsyneen pään rintaansa vastaan ja lievensi polttavan tuskan. Hän oli siis tehnyt syntiä kaikessa -- syntiä elämässä ja syntiä kuollessaan. Jumala häntä armahtakoon! ja kaikkia muitakin syntisiä, jotka ovat samassa asemassa.

Goring -- joen vasemmalla ja Streatley sen oikealla puolella ovat molemmat kauniita paikkoja, joissa on hauskaa oleskella muutamia päiviä. On hurmaavaa purjehtia joella auringonpaisteessa tahi soudella siellä kuunvalossa. Joen ympäristöt ovat lumoavan kauniit sekä yöllä että päivällä. Me aijoimme jatkaa matkaa Wallingfordiin saakka, mutta seudun komeus lumosi meidät, ja päätimme viipyä täällä jonkun aikaa. Jätimme veneemme satamaan, menimme Streatleyhin ja söimme päivällistä "Härjässä" Montmorencyn suureksi mielihyväksi.

Kerrotaan, että joen molemmilla rannoilla olevat vuoret ennen vanhaan ovat olleet yhdistettyinä ja muodostaneet sillan veden yli, joka nykyään on Thamesjoki. Siihen aikaan oli joki Goringin yläpuolella päättynyt suureen järveen.

Streatley on vanha kaupunki, joka, kuten useimmat Thamesin varrella olevat kaupungit ja kylät, on ollut olemassa jo brittiläisten ja saksilaisten aikoina. Goringin seutu ei ole läheskään yhtä kaunista kuin Streatleyn, mutta silläkin on hyvät puolensa, ja itse kaupunki on lähempänä rautatietä, niin että helpommin pääsee huippimaan tiehensä, jollei ole rahoja hotellilaskun suorittamiseksi.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Suuri pesupäivä. -- Kaloja ja kalastajia. -- Onkimistaidosta. -- Omantunnonmukainen kalastaja. -- Merkillinen kalajuttu.

Viivyimme Streatleyssä kaksi päivää ja annoimme pestä vaatteemme. Olimme ensin itse yrittäneet pestä niitä joessa Georgen ohjauksella ja valvonnalla, mutta yritys meni kokonaan myttyyn. Ei ole tarpeeksi sanoa, ettemme onnistuneet, sillä olimme paljoa pahemmassa pulassa pestyämme vaatteemme kuin sitä ennen. Ennen pesua ne olivat olleet hyvin, hyvin likaisia, se on totta, mutta voimme kuitenkin käyttää niitä. Pesemisen _jälkeen_ -- niin, Henleyn ja Readingin välinen joki oli paljoa puhtaampi kuin ennen, sittenkun olimme siinä pesseet vaatteemme. Kaiken lian, mitä on joessa Henleyn ja Readingin välillä, me pestessä haalimme kokoon ja imetytimme vaatteisiimme!

Pesijätär Streatleyssä sanoi, että hänen omatuntonsa pakoitti häntä ottamaan kolmenkertaisen maksun meidän vaatteistamme. Hän sanoi, että menettely, jonka avulla hän sai vaatteet puhtaiksi, ei ollut tavallista pesua, vaan pikemmin jonkinlaista "kalttausta."

Me maksoimme laskun nurisematta.

Streatleyn ja Goringin seudut ovat suosittuja kalastuspaikkoja. Sinne saapuu kalastajia etäisiltä seuduilta ja joessa viliseekin haukia, ahvenia, säynältä, kuhia ja ankeriaita: siellä voi istua päivät kauttaaltaan onkimassa.

Moni tekeekin siten. Mutta he eivät koskaan saa mitään. En ole kuullut, että kukaan olisi täältä saanut mitään onkeensa paitse kiiskiä ja kissanraatoja, mutta niitä ei tietenkään oteta lukuun! "Kalastajan käsikirja" ei virka sanaakaan siitä, onko kalastus näillä seuduin tuottavaa vai eikö. Se sanoo vaan, että se on "hyvä kalastuspaikka" ja että se on oikeassa, tiedän omasta kokemuksestani.