Part 8

Raatihuoneen kellarin mahtava sali oli aivan täynnä ruokailijoita, jotka sekä arkailematta tilasivat että yhtä arkailematta maksoivat. Edeskäypien rahasalkut pullottivat ja pikkukyypparit lensivät hikihatussa kiidättäen pöytiin pienissä avonaisissa karahveissa valkoista pöytäviiniä. Ruokaa oli tilattavana kaikellaista: m.m. hämmästytti Simeonia eräs voileipätarjottimella esiintyvä kala, joka näytti hänestä tutulta. Hän otti sen lähemmän tarkastuksen alaiseksi ja totisesti: se oli tavallinen suolasilakka. Kotoisen tunteen valtaamana seivästi hän sen haarukkaansa ja söi. Muuten täytyi Simeonin antaa suuri tunnustus salin seinämaalausten moraaliselle sisällölle. Sen sijaan että niissä olisi kimaltelevilla juhlatilaisuuskuvilla ja ylensyömiskohtauksilla kiihoitettu yleisön juomahalua, niissä yksinkertaisen tehokkaalla tavalla osoitettiin, kuinka ylenjuominen tekee ihmisestä sian sekä sisäisesti että ulkonaisesti. Sille, joka tässä salissa moiseen erehtyi, oli tuomio valmiina seinällä.

Juomatavaraa tässä paikassa muuten tarvittiin aika runsaasti. Kun toverukset pois mennessään erehtyivät harhailemaan Raatihuoneen todellisiin kellarikäytäviin, näkivät he siellä valtavan suuria tynnyreitä rivittäin. Mutta juopunutta ei yleensä näkynyt ainoatakaan. Luonnollisten alkohoolien, kuten viinin ja oluen jokapäiväinen käyttäminen "särpimenä" ruoan ohella näkyy tekevän sen, jota Suomessa sanotaan "juoppoudeksi", ainakin julkisuudessa kokonaan mahdottomaksi. Jos mietojen viinien tuonti Suomeen sallittaisiin, kävisi pirtujuopottelu arvattavasti hyvin vähäiseksi.

Mutta eivätpä veljekset huolineet ruveta tutkimaan raittiuskysymyksen monia pulmia, vaan joivat viininsä hyvällä omallatunnolla ja painuivat ihmisvilinään. Heidän askeleensa suuntautuivat kuin itsestään korkeata, juhlallista, harmaata tornia kohti, joka silloin tällöin vilahti jostakin kadun aukeamasta, ja pian olivat he pyhän Tapanin tuomiokirkon juurella. Pyhän Tapanin kruunu ja valtikka kimmeltävät vieläkin Tonavan laakson maiden yllä, kertoen ajasta, jolloin sinne tuotiin kristinusko ja sen mukana nykyisen kulttuurin ensimmäiset siemenet, jolloin hurjat magyarit saatiin luopumaan rosvoretkistään ja antautumaan niille urille, joita myöten he ovat näihin päiviin päässeet.

Simeoni oli tähän mennessä nähnyt Westminster Abbeyn ja yön pimeydessä uhmaavana ja jättiläissuuruisena kohoavan Kölnin tuomiokirkon tumman haahmon. Goottilainen kirkkotyyli oli ollut hänen ihanteensa ja täyttänyt hänen sielunsa selittämättömällä kauneuden ja uskonnollisen tunnelman mystiikalla. Hän oli tulkinnut sen ajatusta itselleen siten, että kun siinä jokainen piirre, alkaen suorastaan peruskivestä, kuten doorilainen pylväs, ikäänkuin liikkuvana viivana pyrkii ylöspäin, tuo suunnan osoittaminen väkisinkin riistää ihmisen silmän maasta taivasta kohti. Katse seuraa nousevia viivoja yhä korkeammalle, sinkoaa huippujen kärjistä yhä ylempään huippuun, kunnes se vihdoin päättyy tornin korkeimpaan kohtaan. Siellä tuo ylöspäin kohoava ja pyrkivä ajatus puhkeaa kauniiksi, salaperäiseksi goottilaiseksi "kukaksi", joka avaa teränsä tutkimatonta kohti kuin janoava, kaipaava ihmisrinta, odottaen arvoituksen ratkaisua jostakin tuntemattomasta, mutta silti sielun silmin aavistetusta maailmasta. Goottilainen rakennustyyli edusti näin Simeonille pyrkivää ja taistelevaa ihmissielua, joka janoten askartelee elämänsä suurimman ja vaikeimman arvoituksen ratkaisemiseksi. Siinä ei ole lepoa, vaan taistelua, ei tyyneyttä, vaan hurjaa kuohuntaa, kiihkeätä ja vaativaa, epätoivoista kysymystä. Gotiikan keskiaikainen ja salaperäinen mystiikka oli näin aikoinaan vanginnut Simeonin mielen kokonaan, ja vaikka hän sittemmin viilentyessään oli hiukan kylmentynyt tälle myrsky- ja pyrkimysaikansa ihanteelle, tempasi se hänet taaskin valtoihinsa heti kun hän astui kirkon valtavien holvien alle.

Kuin taikaiskulla hälveni kadun hälinä, maailman turha meno, syntisen ihmiskunnan toivoton mellastus jonnekin kauas, olemattomiin, sillä samalla hetkellä, jolloin temppelin ovet sulkeutuivat Simeonin jälkeen. Hän huomasi seisovansa juhlallisessa suippokaariholvistossa, jonka täytti rauhoittava viileys, salamyhkäinen hämärä ja värillisten ikkunoiden tunnelmallinen valoleikki. Katsoi minne hyvänsä, kaikkialla viittasi goottilaisholvien ja kaarien hämähäkinverkko ylös, kohti korkeutta, tutkimattomuutta, synnyttäen ihmisessä nöyrtyvän, sulavan, jumalallisen tahdon valtaan antautuvan tunnelman.

Ihmiset liikkuivat temppelissä hiljaa ja vakavina. Tuonne holvien kulmaukseen on pantu näkyville pyhän äidin kuva, sarja tuohuksia edessänsä. Ovet avautuvat tuontuostakin ja nöyrästi lähestyy kuvaa milloin mies, milloin nainen, hieno herra, yksinkertainen työmies, äiti lapsineen, kaikki rinnakkain polvistuakseen pyhän äidin kuvan eteen ja jäädäkseen siihen äänettömään rukoukseen. Tuolla tulee nuori tyttö, ehkä palvelijatar, koska hänellä on kori käsivarrella. Hänen vaaleat kiharansa välkkyvät somasti, kun väri-ikkunan säde niihin sattuu, ja hänen poskilleen kohoaa lämmin, ujo puna, kun hän polvistuu pyhän äidin eteen. Hän ummistaa silmänsä kuin keskittääkseen ajatuksensa johonkin tärkeään, jonka ratkaisu saattaa merkitä hänelle koko hänen elämäänsä. Mitä hän rukoilee? Mitäpä rukoili Gretchen temppelissä?

Sanattomina, väkevän tunnelman vallassa, katsovat tätä kaikkea veljekset, sillä se on heille niin outoa. Simeoni ymmärtää mielessään, että ihminen, joka noin vilpittömästi ja vapaasti voi tulla uskomaan syvimmät huolensa keskellä maailman kiireintä pauhua jollekin, jolta hän vaistomaisesti tuntee saavansa lohtua ja virkistystä, on henkisesti rikas; että hän, kylmä protestantti, järjen ja jokapäiväisyyden mies, ainakin joskus kaipaa tuollaista lapsen mieltä, herkkää, mutta muodoiltansa hienoa antautumista sen uskonnollisen tunnelman haltuun, joka jokaisella ihmisellä on povessansa. Hänen vakaumuksensa mukaan on uskonnollinen tunne ja kaipuu ihmisessä myötäsyntyistä; se on myöskin etupäässä tunnetta, ei järkeä eikä järjestelmää, ja tunteen kautta ja ilmitulomuodoissa se myöskin elää. Miksi ei protestanttinen kirkkomme viljele enempää tätä puolta? Poistuessaan tunsi Simeoni olleensa mukana sopusointuisessa, hartaassa jumalanpalveluksessa, jota eivät olleet häirinneet mikään arkipäiväinen melu eikä papin valitettavan usein vaivalloisesti kokoonpantu ja kömpelö saarna, täynnä konstikkaita selityksiä ja epäonnistuneita vertauksia sekä pateettisia parkaisuja.

Saapuessaan illalla hotelliinsa tapasivat veljekset keuhkotautisen portinvartijan hakemassa virkistystä suuresta konjakkipullosta, jonka hän oli nostanut eteensä pöydälle. Ukko oli kuitenkin alttius, kiltteys ja palvelevaisuus itse, tunsi asiansa hyvin ja valmisti veljesten seuraavana aamuna varhain tapahtuvan matkan kädenkäänteessä. Koska hotellin ensimmäinen vaikutelma oli huonompi kuin mitä kokemus sitten osoitti, päätti Simeoni, varsinkin kun hinnat olivat kohtuulliset, suosittaa sitä muillekin. Sen nimi on Hotel Müller, Am Graben, ja on se aivan kaupungin keskustassa.

Niin oli päivä Wienissä kulunut, mennyt kuin pieni vilahdus. Jälkeensä se oli jättänyt kuvan iloista ja suruista, rikkaudesta ja köyhyydestä, kaikesta, mitä elämässä yhden päivän nimiin sattuu. Hyvästi, kaunis keisarien kaupunki! Suomalaiset vieraasi toivottavat sinulle kaikesta huolimatta onnellista ja valoisaa tulevaisuutta.

XV.

Matka Buda-Pestiin. -- Unkarin kieltä ja unkarilaista matkaseuraa. -- Klári de Pap, hänen veljensä ja juutalainen kulassi. -- Unkarilaisten onnettomuus. -- Näkyjä Unkarin tasangolta. -- Velvollisuudentuntoinen junailija. -- Balaton-järvi. -- Ystävällisiä neuvoja.

"Tämähän ihmeellistä maailmaa on", tuumi Tuomas sijoittautuessaan koko hotellin palvelijakunnan mitä innostuneimpain onnentoivotusten saattamana varhain 20 päivän aamuna autoon, "kun aina vain aurinko heloittaa pilvettömältä taivaalta. Olemme selvästi lähteneet matkallemme mitä onnellisimpain tunnustähtien alla. Siis eteenpäin, Sudbanhofille". "Eteenpäin!" kertasivat hänen käskynsä toiset veljekset ja retkikunta oli taas urallansa.

Mutta matkustajain lukumäärä olikin suuri ja kun piletit vihdoin oli saatu, antoivat ne toveruksille vain "ensi luokan seisomapaikat", ei muuta. Edessä näytti olevan siis hikinen päivä, varsinkin kun kiertomatka Balaton-järven ympäri tulisi kestämään sangen kauan, mutta tutkimusmatkailijan ei auta hätäillä. Jalosti sijoittuivat miehet vaunun käytävään, katselivat vilpittömästi meluavaa yleisöä ja lausuivat kiitokset Tuomaalle, joka vielä viime hetkellä kerkesi ostaa virkistysvälineitä. Kun juna läksi liikkeelle, rupesivat veljeksetkin pitämään tarkempaa tutkintoa, eikö mistään mahtaisi löytyä istumapaikkoja.

Jo vaunuun tullessa oli Simeonin huomiota herättänyt eräs outo kieli, joka kaikui hänen korvissaan kuin "körö-körö". Väliin kuuli hän tuon tuostakin toistettavan sanaa "kerem". Hän tietysti arvasi heti, että se oli unkarinkieltä, ja häpesi, että se saattoi hänestä tuntua niin oudolta. Olihan hän näet aikoinaan tutkintonsa vuoksi joutunut sitä lukemaan ja kääntänyt sanomattomalla vaivalla ja aherruksella Imre Madachin kuuluisaa näytelmää "Ihmisen tragedia" puolisataa sivua. Ainoa, mikä hänelle jäi siitä palkaksi, oli tuon suurenmoisen aatenäytelmän tarjoama kirjallinen nautinto, joka on sen lukeneille unohtumaton. Mutta itse kieli -- se oli haihtunut muistista niin tarkkaan, ettei jäljellä ollut muuta kuin jonkunmoinen, ehkä pääpiirteissään oikeaan osuva kuva sen rakenteesta.

Mitäs ollakaan! Hetken perästä huomasi Simeoni istuvansa aivan tyhjässä vaunun osastossa, toverinaan vain tummatukkainen nuorukainen, joka nenän sujahduksesta päättäen kuului Noakin poikain, tarkemmin sanoen Semin jälkeläisiin. Ollen puhetuulella yritteli Simeoni jutella ja kysellä, mutta kun poika olikin umpimielinen ja lisäksi osasi saksaa vaillinaisesti, tyrehtyi keskustelu pian kokonaan. Juhani ja Tuomas olivat kadonneet ja Simeonin täytyi tyytyä katselemaan maisemia. Wienerwaldin tummat metsiköt hohtivat korkeilta kukkuloiltaan, jotka uivat ihmeen ihanassa sinertävässä auteremeressä, mutta tuoltapa näkyi jo tasainen, aava, rannaton lakeus, Arpadin perintömaa, Unkarin tasanko. Simeoni tunsi tarvetta saada huomauttaa tästä asiasta tovereilleen ja hiukan hurrata sen kotoisen ja miellyttävän tunnelman johdosta, jota jo yksin Unkarin lakeuden näkeminen hänen romanttisessa ja naivissa sydämessään herätti, ja hän meni hakemaan veljiään.

Kurkistaessaan eräästä vaunun osaston ovesta huomasi hän seuraavan näyn: vasemmalla puolella istuivat Juhani ja Tuomas niin tukevina ja vakaina kuin eivät olisi koskaan muuta tehneetkään, ja heidän kasvoillaan asusti kohtelias ja mieluisa hymy, kun he suuntailivat eräitä tarkoin harkittuja sanasarjoja vastapäätä istuvalle neidolle. Tämä oli vaalea kuin englannitar, hienosti puettu, käytöksessään maailmannaisen tyyneys ja varmuus. Hänen vierellään istui ylioppilasijässä oleva nuorukainen, miellyttävän näköinen, veressä tuota tummaa ainetta, joka meidän mielestämme tekee unkarilaiset mustalaisen näköisiksi. Myöhemmin kävi selville, että hän oli neidon veli. Neitoa vastapäätä, ikkunasijalla, istui valtavan lihava, paljasnaamainen juutalainen. Hän oli kuin tynnyri, päässänsä musta matkakalotti, ja niin täyteläinen joka taholta, että oli vaikea sanoa, missä kaula loppui ja vatsa alkoi. Kuumuuden vuoksi hän ähkyi ja puhisi alituiseen, ikäänkuin häntä olisi pistetty neulalla ja reiästä olisi ruvennut tulla pihisemään ilmaa kuin kumipallosta. Saatuaan tämän yleissilmäyksen istuutui Simeoni muitta mutkitta oven pieleen, pojan viereen, ja odotti, mitä tuleman piti.

Seurauksena oli mitä hauskin, koko päivän kestävä unkarilais-suomalainen junaveljeily. Neiti Klári de Pap ja hänen nuori veljensä, Unkarin ylituomarin lapsia, olivat matkalla kotiinsa Buda-Pestiin, ja kuultuaan Juhanin ja Tuomaan puhuvan sellaista kieltä, jota hekään, vaikka he käyttivät äidinkielen tavoin saksaa, ranskaa ja englantia, eivät koskaan olleet kuulleet, olivat he pian pyytäneet saada tietää, mitä kieltä herrat haastoivat. Ja kun nämä sanoivat juttelevansa suomea, heräsi heidän mielenkiintonsa heti, sillä he olivat, kuten unkarilaiset yleensä, pääpiirteissään selvillä heidän ja suomalaisten kaukaisesta sukulaisuudesta. Täällä oli Suomi todellakin tunnettu -- Pragissa, jopa joskus Saksassakin, olivat käsitykset siitä usein sangen hämärät. Ja luultavasti on Unkarissa kansallisen onnettomuuden johdosta herännyt erikoista halua tutustua siihen kansaan, joka on heidän sukulaisensa, on myöskin kestänyt vaikeat ajat ja nyt vihdoin päässyt unelmiensa perille, täydelliseen vapauteen; tutustua ja veljeillä sen kanssa, tietäen sieltä saavansa uskollisen ystävän, jota se nyt suuressa yksinäisyydessään, kaikilta tahoilta vihollisten ympäröimänä, erikoisesti edes myötämielen vuoksi tuntee kaipaavansa. Ja suomalaisten sydänhän on aina ollut sepposen selällään Unkariin päin. Pienuudessamme olemme tunteneet ylpeyttä siitä, että olemme sukulaisia kansalle, joka ritarillisesti ja urhokkaasti on tuhannen vuoden kuluessa taistellut kulmallaan koko Europan puolesta idästä aina yhä uusissa muodoissa tulvaavaa raakalaisuutta vastaan.

Pian huomasi Simeoni, että neiti de Pap oli Unkarin ylimysten lasten tapaan saanut kokonaan kansainvälisen sivistyksen. Hänellä oli monipuolinen kielitaito ja hän tunsi Ranskan, Saksan ja Englannin kirjallisuutta paljon. Hän oli oleskellut eri maissa ja matkailijana nähnyt Europan, pohjoismaita lukuunottamatta, sangen tarkkaan, olipa käynyt Afrikassakin. Isä oli käyttänyt matkustusta käytännöllisenä ja kehittävänä kasvatuskeinona. Viime aikoina kertoi hän kiintyneensä venäläiseen kirjallisuuteen, johon oli tutustunut ranskalaisista käännöksistä ja jota tuntui ihailevan. Kun Simeoni uskaltautui hänen kanssaan pieneen väittelyyn, asettaen länsimaiden "apolloonisen" kirjallisuuden (kuten sen Koskenniemi kerran määritteli) korkeammalle tasolle kuin venäläisten -- tosin kyllä nerokkaalla tavalla -- enimmäkseen viettejä ja animaalisempien ihmiselämän puolien ilmiöitä kuvaavan, tuntui neiti de Pap sivuuttaneen tämän näkökannan. Hän tiedusteli uteliaasti Suomen kirjallisuudesta, josta Simeoni koetti lyhyesti tehdä selkoa, viitaten niihin harvoihin saksannoksiin, joiden olemassaolon hän muisti, sekä luvaten Suomeen tultuaan toimittaa hänelle niistä näytteitä. Sitten sai Simeoni selittää, minkä verran Suomessa tunnettiin unkarilaista kirjallisuutta, ja kun hän sattuikin muistamaan useita siitä kielestä tehtyjä käännöksiä, alkaen Mauri Jókaista, oli sillä alalla pian paljon yhteistä pohjaa hauskalle keskustelulle.

Mutta aina väliin huomasivat veljekset sisarusten puheessa hiukan surumielistä sointua, eikä kestänyt kauan, ennen kuin oltiin keskellä Unkarin kärsimyksiä. Mitä on enää Unkarista jäljellä! Kaikki paras, tuhannen vuotta heille kuulunut ja heidän verellään ostettu, on riistetty pois. Heidän kunniakas maansa on typistetty pieneksi saareksi keskelle heidän tasankonsa sydäntä ja miljoonittain magyareja on jätetty heidän rajojensa ulkopuolelle. Kansallista teollisuutta ja kauppaa ei ole, sillä se on kaikki juutalaisten käsissä. Eipä ole edes monta kansallista sanomalehteäkään, vaan ovat nekin enimmäkseen juutalaisten hallussa.

JUHANI: Mutta kuinka se on mahdollista? Mistä johtuu, että nämä ratkaisevan tärkeät alat ovat joutuneet juutalaisille? Ovathan unkarilaiset olleet kuuluja rikkaudestaan, joten heiltä ei olisi pitänyt puuttua keinoja pitää voitollisesti puoliansa. Kukapa ei tuntisi unkarilaisia Nabobeja!

KLÁRI DE PAP: Juuri Unkarin rikkaat, nuo kuulut magnaatit, ovat paljoon syypäät. Ei ole suinkaan kaukana se aika, jolloin he pitivät ja ehkä pitävät vieläkin työntekoa häpeänä. He katsoivat arvolleen sopivaksi vain elää loisteliaasti, myydä vehnänsä juutalaiselle polkuhinnasta ja tuhlata sitten rahat Parisissa tahi muualla Europan huvittelukeskuksissa Onneksi rupeaa nyt käsityskanta muuttumaan ja ymmärretään, että jokaisen täytyy ryhtyä tulisesti työhön.

TUOMAS: Ihmisparat! Nautintoja etsiessään he siis menettivät elämän aarteen, työn ilon. Me Suomessa tunnustamme sentään suurimmaksi iloksemme saada jotakin tehdyksi valmiiksi, vaikka meilläkin on paljon puutteellisuutta siinä suhteessa.

YLIOPPILAS: Siksipä isäni onkin pannut minut insinöörikouluun.

KLÁRI DE PAP: (Heristää nyrkkiään juutalaiselle, joka on nukkuvinaan). Nuo... nuo... Schieberit... ne ovat sitten magnaattien rinnalla kaikkeen pahaan syypäät bolshevismiin... kalliiseen aikaan, kaikkeen! Kuinka minä saatankaan heitä vihata. Jos minulla olisi valta, antaisin ampua heidät.

(Juutalaisen silmäluomet liikkuvat. Hän kuulee nähtävästi kaikki, mutta ei ole tietääkseenkään...)

Tämän vilkkaan keskustelun kuluessa on saavuttu kauas Unkarin tasangolle. Se on pöytätasaista, puutonta, silmänkantamatonta peltoa ja ketoa. Sieltä täältä poppeleitten keskeltä, jotka ovat vielä lehdettömiä ja antavat maisemalle ominaisen leimansa, loistaa valkoseinäisiä ja nähtävästi olkikattoisia taloja; niissä asuu unkarilaisia talonpoikia, noita tyyniä ja rauhallisia, väkeviä miehiä, joista Simeonin unkarinkielen opettaja, entinen itävaltalainen upseeri, sotilasvaltaan antoi niin erinomaisen ylistäviä arvosteluja. Kuinka mielellään Simeoni olisikaan tahtonut mennä heidän majaansa, tarjota rauhan kämmentä ja sanoa terveisiä Suomesta, jutella heidän kanssaan ja tutkien heidän sieluaan uurtaa tien takaisin niihin hämäriin alkuaikoihin, jolloin he vielä meille läheisinä rinnallamme paimensivat karjojansa tahi läksivät villin vaistonsa ajamina hakemaan uusia maita ja elinsijoja, barbaarista kunniaa ja ryöstösaalista. Mutta se oli mahdotonta. Uusi ja erikoinen maailma oli nyt kuitenkin Simeonin silmäin edessä. Se ei ollut niin hyvästi viljelty kuin Saksan ja Böhminmaa, mutta viljelyksien heikkoutta korvaamassa oli ehkä vielä hedelmällisempi multa, tulisempi aurinko ja anteliaampi luonto yleensä. Ja lisänä oli uusi rikkaus: hämmästyneitten veljesten silmäin eteen ilmestyi yhä useampia ja suurempia sika- ja lammaslaumoja, edelliset laukaten kyrmyniskaisina ja alakärsäisinä, jälkimäiset laahaten perässään raskasta rasvahäntäänsä. Kanoja oli myöskin runsaasti. Simeoni, joka sopivassa kohdassa aikoi tarkemmin syventyä näkemiinsä eläimiin, painoi tyystin mieleensä elukkain eri piirteet. Ikäänkuin maiseman täydellistämiseksi mennä vilahdettiin mustalaisleirin ohi. Simeoni kerkesi nähdä sarjan kurjaakin kurjempia, puoleksi maahan kaivettuja telttoja, kasan rääsyisiä ja kirkuvia lapsia, sekä akan, joka kirjavan koreassa, mutta erinomaisen ryysyisessä puvussa seisoi ratavallin reunalla, kainalossa jonkunmoinen kaukalo, jossa hän piti lastaan.

Mutta nyt tapahtui vaunussa erikoinen ja ajalle kuvaava välikohtaus.

Junailija saapui tarkastamaan pilettejä. Hän oli aivan samallainen kuin olisi tuolta maan sydämestä haettu oikein roteva ja turpea hämäläinen, jota ei pysty järkähdyttelemään orkaania pienempi myrsky ollenkaan. Väri vain oli hiukan mustalaiseen vivahtava, mutta ei sekään erikoisemman räikeä. Tarkastettuaan nyt toverusten piletit ilmoitti hän tyynesti, että koska herroilla on vain seisomapaikat, niin täytyy sitten seisoa, muu ei auta. "Mutta täällähän on istumapaikkoja runsaastikin!" "Vaikka, mutta koska kerta lippu on sellainen, niin sen määräystä on toteltava." Tuli ja leimaus! Olikohan tässä nyt oikea nuhteeton laillisuuden ja asetusten sankari, vai mikä tässä oli takana? Väitellään ja kinataan. Klári de Pap tulistuu ja alottaa ankaran unkarilaisen sanavirran, -- turhaan! Koska piletit ovat vain seisomapaikkoja, täytyy herrojen seisoa. Simeoni jo liikauttelee jalkojaan miettien humoristisesti, että antaapa nyt sitten magyarien nähdä suomalaiset vieraat seisomassa tyhjän penkin vieressä, kun hän samalla sattuu katsahtamaan Tuomaaseen. Tämä on aatteellisella ilmeellä vetänyt esiin lompakkonsa ja hamuilee sieltä hajamielisen näköisenä ilmoille Unkarin kruunuja, setelin toisensa jälkeen. Simeoni vilkaisee junailijaan. Tämä ei ole Tuomaan puuhia huomaavinaankaan, mutta hänen poskilihaksensa värähtelevät hiukan ja ohimoille nousee puna. Klári neiti moittii häntä yhä kiivaasti, mutta turhaan, Tuomas valikoitsee rahatukun käteensä ja tuijottaa huoaten ulos unkarilaiselle tasangolle, jossa siat heittävät häränpyllyä. Vihdoin Klári neiti tuskastuu lopullisesti, tempaa rahatukun Tuomaan kädestä ja heittää sen junailijan kouraan. Järkähtämättömän tyynesti tämä kokoaa rahat, pistää ne taskuunsa, hymyilee meille ystävällisesti ja poistuu. Klári de Pap on vaipua penkin alle häpeästä. Mutta Tuomas lohduttaa hänet pian sanoen ymmärtävänsä ja tietävänsä, ettei tuo mies parka voi tulla toimeen pienellä palkallaan ja arvelee siis voivansa vaatia ensiluokan matkustajilta hiukan lisäveroa, varsinkin jos se voi tapahtua vain tarkoin pitämällä kiinni painetuista määräyksistä. Lopuksi yhdymme kaikki vapauttavaan nauruun ja kuuluupa juutalaisenkin uumenista jonkunmoinen kumea, maanalainen jyrinä, joka arvattavasti sekin oli esittävinään naurua. Sitten ryhdyttiin taas juttelemaan.

Veljekset saivat tehdä selkoa kaikesta mahdollisesta. He ilmoittivat olevansa naimisissa, ja olevansa kohtalaisen lapsiparven isiä; he kertoivat, minkälaisia ruokia Suomessa syödään (tämä elämän puoli tuntui olevan yleensä täällä, alkaen Tshekko-Slovakiasta, hyvin tärkeä), minkälaisia asumuksemme ovat ja minkälaista on Suomen luonto. Kun toverukset kertovat Suomen syrjäsaloilla vielä elelevän karhujakin, välähtää kuulijain kasvoilla pieni epäilyksen ilme, mutta silloinpa Tuomas taas rauhallisesti ottaa esille kaikkisisältävän lompakkonsa ja kaivaa sieltä sarjan valokuvia, joissa näki hänet itsensä karhunkaatopuuhissa ja lopuksi täydessä komeudessa kuolleen karhun rinnalla. Olihan hän nimittäin muutamia viikkoja ennen matkalle lähtöään todellakin ampunut karhun Impivaaran erämaasta. "Kuinka intressanttia!" lausahti neiti Klári tarkastellessaan valokuvia uteliaana. Vihdoin siirryttiin taas puhumaan taloudellisista puolista, jolloin juutalainenkin liikautteli höröstellen korviaan, ja Juhani ojensi neiti Klárille hauskan, Suomen kansallista pankkilaitosta kuvaavan vihkosen. Kun juutalainen hetken perästä teki eleen ikäänkuin hänkin olisi tahtonut tuota vihkoa silmäillä, tempasi neiti Klári sen äkkiä pois ja sanoi vihasta hehkuvin poskin Juhanille: "Jos tuo ihminen olisi koskettanut sormellaankaan tähän kirjaan, olisin heittänyt sen ulos ja pyytänyt Teiltä uuden!" Klári de Pap'in juutalaisvihalla ei näyttänyt olevan mitään rajoja.

Lopuksi tuli esille myös "ikuisesti naisellinen". Puhuttaessa Suomen oloista, perhe-elämästä ja muusta sellaisesta kysyi neiti Klári seuraavasti:

KLÁRI DE PAP: Sanokaa minulle, herra Simeoni, ovatko Suomen naiset lihavia? Ovatko he kauniita?

SIMEONI: Eh... Tuota... Ky-kyllä... He ovat usein sangen lihavia... Pelkään, että Suomen miehillä, tuota, hm, tjaah, on, kuinka nyt sanoisin, hiukan turkkilainen maku siinä suhteessa. Mutta mitä kauneuteen tulee, niin sitä ei, hm... tarkoitan... ei voi verratakaan Unkarin kuuluun naiskauneuteen.

KLÁRI DE PAP: Ovatko Suomen naiset hyvin älykkäitä?

SIMEONI: Tämä on vaikea kysymys... vaarallinen... Tuota, luulenpa miehisen väen häijyydessään haluavan kieltää tämän, mutta minä en kiellä. Naisemme ovat usein hyvin älykkäitä, älykkäämpiä kuin monet miehet, vaikka tyhminkin näistä tietysti luulee olevansa joka naisen rinnalla ainakin vuosisataisnero... Meillä on paljon naisasianaisia... Naiset politikoivat innokkaasti.

KLÁRI DE PAP: Kauheata! Sellaisista naisista en pidä. Mutta sanokaapa, pukeutuvatko Suomen naiset hienosti ja aistikkaasti?

SIMEONI: Koettavat ainakin parastansa. Minulla on huono silmä niihin asioihin... en ymmärrä niitä... mutta... tuleehan sinnekin niitä muotilehtiä... hatut ovat hyvin kalliita... eh... (Sekautuu puheissaan).