Part 7

Simeoni oli tyytyväinen käyntiinsä, kiitteli ja lähti. Mennessään hän vielä tapaili muutamia sidottuja kirjoja kouraansa, kuuli, että ne olivat valtion kustantamia kansakouluoppikirjoja ja pysähtyi. Ensi silmäys osoitti ne ulkoasultaan toisluokkaisiksi: paperi oli huonoa ja sidonta vielä huonompaa. Kirjakauppias kohautti hymähtäen olkapäitään. Mutta luonnollistahan oli, että tämän täytyi tuloksen olla valtion puuhista tällä alalla nykyisten hintain aikana.

Kun Juhania ja Tuomasta, jotka olivat menneet hiukan tutustumaan Pragin liike-elämään, ei vieläkään kuulunut, tallusteli Simeoni uusine tietoineen jälleen katuja ristiin ja rastiin, kunnes hänen katseensa osui erään korkean talon seinällä oleviin suuriin kirjaimiin, jotka muodostivat nimen "Narodny Listy". -"Eihän vain", ajatteli hän, "tuossa liene sanomalehden toimitus? On vainkin." Ja koska hän oli varustanut itselleen ystävänsä sanomalehtimies Vehkaperän suosituskortin tällaista mahdollisuutta ajatellen, kaivoi hän sen nyt liivinsä povitaskusta ja vaelsi rohkeasti sisään suuresta, ammottavasta ovesta. Hän oli aikoinaan, opeteltuaan luku- ja kirjoitustaidon, työskennellyt kotimaassaan sanomalehtimiehenä, ja oli siitä saakka sanomalehtiä ja sanomalehtimiehiä hartaasti sekä vihannut että rakastanut. Siksipä hän nyt oli utelias näkemään, miltä tshekko-slovakialainen neekeri näyttäisi.

Ensimmäinen kokemus oli heti sama kuin Suomenkin lehtien toimituksissa -- päätoimittaja ei ollut tavattavissa eikä ollut tietoa, milloin hän tulee. "Mikä on päätoimittaja?" kysyi kerta Manchester Guardianin älykäs ja leikillinen ulkomaanosaston toimittaja, mr Sidebotham, Simeonilta, joka aikoinaan oli samoin kuin nytkin harhaillut Manchesterin katuja ja joutunut sanotun lehden toimitukseen, ja kun Simeonilla ei ollut siihen heti sopivaa vastausta, vastasi kysyjä itse: "Se on se toimittaja, joka ei ole ja jonka ei koskaan tarvitse olla tavattavissa". Mutta sen sijaan oli täälläkin, kuten aina Suomessa ja arvattavasti kaikkialla maailmassa, toimitussihteeri kyllä saapuvilla ja valmis antamaan kaukaiselle virkaveljelleen kaikkia niitä tietoja, joita tämä suinkin halusi.

Narodny Listy on suuri lehti; toimittajan ilmoituksen mukaan sitä painetaan 80,000 kpl. päivittäin, mikä ei olekaan mahdotonta väkilukuun verraten. Puoluekantaa ei ilmoiteta, mutta tosiasiallisesti se on "kansallis-demokraattinen agraarisella pohjalla." Tshekkiläiset talonpojat ovat ahkeria sanomalehtien lukijoita. Bolshevismia ei tarvitse pelätä, sillä jo nykyiset ja parhaallaan uudistusten alaisina olevat maanomistussuhteet kiinnittivät kansan määrää vimman ja parhaan osan itsenäiseen ja innokkaaseen työhön yksityisen maanomistuksen pohjalla. Vasta saavutettu kansallinen ja valtiollinen voitto on aikaansaanut myös kaikissa luokissa voimakkaan isänmaallisen innostuksen, ja sekin tekee bolshevismin opit tshekkiläiselle aivan oudoiksi ja hänen mielestään kerrassaan järjettömiksi. Valtion elämän päähuomio on tietysti kohdistunut valtakunnan uuden aseman, taloudellisen elämän ja poliittisten suhteitten lujittamiseen. Taloudellisessa suhteessa on Tshekko-Slovakialla hyvät edellytykset: paitsi tuottavaa maanviljelystä on sillä perintönä yhteismonarkian ajoilta melkoisen korkealla kannalla oleva teollisuus; puutavaran tuottajanakin se pystyy harjoittamaan huomattavaa vientiä. Siksipä onkin valtakunnan raha sentään parempaa kuin Puolan, puhumattakaan Itävallasta.

"Niin, Itävallan asema ei liene kadehdittava?" sanoi Simeoni, vilkaisten kulmiensa alta isäntäänsä.

"Ei siellä kuitenkaan niin suurta hätää ole kuin he itse valittavat", vastasi tämä kylmästi.

Sitten Simeoni sai tehdä selkoa Suomen oloista ja Kronstadtin kapinasta, jonka kukistumisesta lehti juuri silloin oli saanut tietoja. Toimittaja oli selvillä asioistamme sangen hyvin ja lausui sivumennen ihmettelynsä suomalaisten tunnetusta saksalaisystävyydestä. Simeoni vastasi kysyen:

"Kenenkä voitosta Tshekko-Slovakia saavutti nykyisen asemansa?"

"Ententen", vastasi toimittaja ja lisäsi sitten hymyillen: "Ja Suomi siitä, että Saksa voitti Venäjän. Meidän pikku kansain oli meneteltävä siellä niin, täällä näin."

Puolituntinen kului hauskasti, kunnes toimittaja vihdoin kysyi nauraen, olivatko vieraat saaneet Pragissa kylliksi ja hyvää ruokaa, tiedustelu, joka osoitti, miten tärkeä tämä ala tuossa viinin ja hunajan maassa on. Ja kun Simeoni vastasi siihen sekä myöntäen että kehuen, lisäsi toimittaja ylpeästi:

"Niin, me syömme täällä Tshekko-Slovakiassa todellakin hyvin."

* * * * *

Tultuaan kadulle pysähtyi Simeoni tarkastamaan näkyä, joka jo edellisenä päivänä oli herättänyt hänen huomiotansa: erästä lajia hevosen valjaita, jotka todistivat hänen olevan toisessa maassa kuin Suomessa. Länget olivat erittäin raskaat ja paksupuiset, niin että olisi luullut vähemmänkin riittävän, vaikka vankkurit perässä olivatkin tavattoman suuret. Mutta paitsi tavallista nahkavuorausta oli niskan puolelle rakennettu nahasta korkealle kohoava koriste, joka varmuuden vuoksi oli isketty täyteen messinkiheloja, niin että hevosella oli selässään kuin jonkunmoinen vaski-ies. Tuolla kaikella ei voinut olla mitään tarkoitusta, vaan teki se länget raskaiksi sekä hevoselle että muille käsittelijöille, ja näytti Simeonista, joka aina oli koettanut saada Valko paran valjaat niin keveiksi ja sopiviksi kuin suinkin, aivan raakalaismaiselta. Mutta tämä oli kuitenkin pienimpiä ihmeitä, mitä Simeoni tuli matkallaan eläinten kohtelusta näkemään.

Pian hän sitten tapasi Juhanin ja Tuomaan, jotka olivat kumpikin haarallaan hoidelleet asioitaan. Nyt he olivat menossa Tshekko-Slovakian kansalliseen pankkiin, ja koska Simeonikin oli joskus "diskannut" jonkun "maisterivekselin", päätti hän mennä mukaan, nähdäkseen, miltä tässä maassa näyttäisi sellainen laitos. Heidät saateltiin monia portaita ylös ja pitkiä käytäviä myöten, kunnes he huomasivat seisovansa pienen, nuorenpuoleisen, hiukan japanilaista muistuttavan miehen edessä, joka kiinnitti heihin kysyvästi katseensa. Nytpä Juhani, joka Jukolan isäntänä oli tottunut puhuttelemaan Viertolan patruunaa, lautamies Mäkelää, rovastia, kanttoria, nimismiestä ja muita suuria herroja, nopeasti teki selvää asiasta, ruveten keskustelemaan tuon miehen kanssa miljoonista, kansallisista pankkilaitoksista, tuonnista ja viennistä, kaupasta ja teollisuudesta, niin että Simeonin korvissa rupesi humisemaan. Hän sai siinä kuulla, että Tshekko-Slovakian rahalaitokset olivat kansallisissa käsissä, eikä juutalaisten huostassa, kuten esimerkiksi Unkarissa, ja että ne katsoivat toimivansa hyvällä menestyksellä, nojautuen maan suureen tuotantokykyyn. Juhani teki puolestaan pontevasti selvää oman maamme asioista ja Tuomas säesti häntä pistäen väliin lyhyen ja vankan huomautuksen silloin tällöin. Olihan hänellä Impivaaran tilalla valtaiset tukkimetsät, joiden puolesta sopi nousta puhumaan maailman mahtavainkin edessä sangen keveällä ja rauhallisella omallatunnolla. Näin vyöryivät Simeonin henkisilmien editse maailman kaupan eri puolet kuin kultarahat runsauden sarvesta, ja hän katseli niitä lumottuna, sillä Jukolan talon palkattomana setämiehenä hän oli jäänyt mammonasta osattomaksi, omistaen elämäntyönsä tavaran hankkimiseksi taivaassa. Mutta hän oli silti ylpeä veljiensä puolesta, sillä olihan komeaa nähdä, kuinka Jukolan vanhimmat veljet pystyivät kunnollisesti edustamaan maansa taloudellista puolta näissä vieraissa ja meitä aina väheksymään taipuvissa oloissa.

Tässäpä sitten olikin kaikki, mitä Simeoni ehti Pragin kaupungista ja siinä asustavasta kansasta saada tietää yhden vuorokauden kuluessa. Loppuvaikutelma oli hänellä se, että tshekkiläisillä on voimakas ja nuorekas halu päästä edistymään kaikilla aloilla ja että he todennäköisesti tulevat myös pyrkimyksissään onnistumaan. Mitäpä siis muuta, kuin myötämielinen onnittelu ja menestyksen toivotus! Ellei ahdasta kansalliskiihkoa olisi, todistaen sittenkin kulttuurin nuoruudesta, olisivat Simeonin muistot Pragista ylipäätään erittäin mieluiset. Kohottaen kätensä asemahuoneella, hälisevän ja sekalaisen yleisön keskellä, Wilsonin jättiläismedaljonkia kohti, manasi Simeoni pois kansallissorron hengen ja sijaan rauhan, sovun ja vapauden tshekkiläisten, saksalaisten, slovakien ja unkarilaisten keskeen.

XIII.

Gulliverit ja Lilliputit. -- Itävallan tulli. -- Masennuksen valtakunta. -- Suuret rahalaukut. -- Yötunnelma Wieniin tullessa.

Juna kiljaisi ilosta saadessaan taas kunnian kuljettaa Jukolan veljeksiä edelleen heidän kansainvälisellä tarkastusmatkallaan. Kello osoitti neljää iltapäivällä, taivas oli aivan pilvetön, luonnossa yhä enemmän elpyvän kevään virkeyttä. Veljekset asettelivat tavaransa ikkunapaikoille ja pistäytyivät vielä jonnekin, kunnes palasivat takaisin osastoonsa. Silloin oli ikkunapaikoille asettunut kaksi englantilaista. Toverusten tavarat oli sievästi nostettu syrjään.

"Miehen tulee itseään jalosti puolustaa, koska maailma häntä sortaa tahtoo", sanoi Juhani jyrkästi ja katsahti kysyvästi tovereihinsa. Mutta nämä kielsivät, tahtomatta ruveta asiasta huomauttamaan, koska heillä kuitenkin oli kaikilla hyvät istumapaikat. Niin lähdettiin ja uteliaina tarkastelivat veljekset sekä matkatovereitansa että jättiläisfilminä ohi kiitäviä maisemia.

Sokealta eno-vainajaltaan ja erittäinkin merimies Nikolta oli Simeoni kuullut paljonkin englantilaisista, oli heistä lukenut ja olipa vihdoin itse käynytkin iloisen Englannin mantereella. Siitä matkasta hänellä ei ollut mitään ikävää muistoa -- päinvastoin. Mutta hänellä oli jo silloin herännyt mielessä haparoiva ajatus jostakin vertauksesta, joka selittäisi hänelle englantilaisten ja suomalaisten, ehkäpä useimpain muidenkin kansojen suhteen havainnollisesti, vaikka hän ei ollut saanut ajatustaan oikein kirkastetuksi. Katsoessaan nyt noita kahta lippalakkiin, vankkaan sadetakkiin, paksuihin nahkahansikkaihin puettua miestä, joiden kasvoille kylmä ilme, suurehko piippu ja kilpikonnanluusankaiset, geometrisen pyöreät silmälasit antoivat leimansa, älysi hän äkkiä, mitä oli silloin hakenut: -- nuo englantilaiset ovat Gulliverejä ja me kaikki muut -- Lilliputteja. Kulkivat he missä hyvänsä, katsoivat he vaistomaisesti "alas" kaikkiin muihin, jotka kylläkin täydellisinä, mutta pienuutensa vuoksi silti niin naurettavina puuhailivat tuossa heidän jalkainsa juuressa. Eihän tällaisille jättiläisille voinut juolahtaa mieleenkään, että heidän esimerkiksi matkoilla tarvitsisi osoittaa mitään huomiota Lilliputtien mukavuudelle, sillä jo yksinomaan tuo suuruus-eroitus ikäänkuin itsestään teki sen tarpeettomaksi. Eihän Lilliputeilla voinut tietysti olla mitään sanomista, jos he milloin aukaisivat akkunan, milloin sen sulkivat, polttivat vaunun tupaten täyteen ankaran väkevää savua tahi tekivät mitä yleensä halusivat, nauraa hohottivat niin, että Lilliputeilla korvat soivat "tilliä", ja antoivat ympäristön ihailla heidän kidastansa välkkyvää loistoisaa kulta-aarretta. "Sanotaan kullan sodan aikana siirtyneen ententen haltuun ja niinpä todella näyttää käyneenkin", arveli Simeoni siinä muun puheen lomassa, kun mennä jyryytettiin eteenpäin ja katseltiin toisiaan sekä maisemia.

Ne olivat samoja kauniisti kumpuilevia viljelyksiä, joita veljekset olivat jo nähneet kyllältään Pragiin tullessaan. Sieltä täältä häämöittävät korkeammat kukkulat osoittivat kuljettavan ylänkömaitten välisessä uomassa, joka arvattavasti johti juuri heidän kulkemaansa tietä Unkarin tasangolta Böhmin läpi Elben lähteille saakka, ja siitä Erzgebirgen läpi Keski-Europan tasangolle. He olivat siis siinä uomassa, joka oli hämärästä muinaisuudesta saakka ikäänkuin kanavan tavoin johtanut patoutuneet ja liikkumahaluiset kansat Unkarin suuresta tasankosäiliöstä Länsi-Europan vitsaukseksi. Tätä tietä olivat arvattavasti unkarilaisetkin käyttäneet rynnätessään Saksaan ja pakottaessaan sen maksamaan itselleen veroa. Suurta mielikuvitusta ei tarvitse kuvitellessaan, minkälaista hurjaa joukkoa tuo magyarien lauma siihen aikaan oli, ja kuitenkin saattaa nykyaikaisen ihmisen kuvittelukyky olla liian heikko esittämään koko sen aikaista totuutta kaikessa realistisessa hirveydessään; sellaisia poikia olivat serkkumme vielä 1000 vuotta sitten.

Nämä historialliset unelmat keskeytyivät saavuttaessa Smuntin asemalle, jossa Itävallan tupakanvihastaan kuuluisa tulli otti toverukset käsiinsä. Tupakan orjana ahersi seurueesta ainoastaan Simeoni, joka oli huomannut tuolla yrtillä olevan melkoisia etuja, jos varjopuoliakin, ja tottuneena aina käyttämään samaa lajia oli varannut kotimaasta mukaansa muutamia savukelaatikoita. Jos hän nyt olisi tehnyt samoin kuin kaikki muut: valehdellut, ettei ole tupakkaa, olisi hän päässyt menemään niine hyvineen, mutta kun hän ei voinut valehdella, vaan ilmoitti totuuden, rupesi tullimies kuivasti laskemaan laatikkojen lukumäärää. Kaksi hän antoi pois, mutta lopusta olisi pitänyt maksaa tullia. "Me tarvitsemme myös tupakkaa", ilmoittivat nyt Juhani ja Tuomas auttaakseen Simeonia ja saadakseen siis hekin kaksi laatikkoa ilmaiseksi mukaansa, mutta tullimiespä huomautti kuivasti herrojen äsken päinvastoin sanoneen, etteivät he polta ollenkaan. Koska Simeoni ei halunnut maksaa tullia, lahjoitti hän lopuksi nuo laatikot tullimiehelle, mutta ei tämä edes kiittänyt. Ei tainnut kuitenkaan miesparalle lahja pahaa tehdä, sillä tuskinpa hänellä oli palkkaa riittävästi kunnolliseen tupakkaan. Koska tullin kanssa vänkääminen on aina hiukan kiusallista, istuivat veljekset loppumatkan sadatellen itsekseen, ikäänkuin asia olisi ollut sen arvoinen.

Pimeys peitti maailman ja junan jyrinä vaikutti unettavasti ja yksitoikkoisesti. Kuta lähemmäksi Wieniä tultiin, sitä enemmän toverukset joutuivat omituisen, ympäristöstä, ihmisten ilmeistä, kaikkialta huokuvan hiljaisen masennuksen ja resignatsionin valtaan. Se oli luultavasti itsepetosta kaikki, johtunutta vain siitä, mitä oli luettu ja kuultu Itävallan kurjista oloista, sillä veljesten huomiopiiriin ei todellakaan mitään erikoisempaa kurjuutta sattunut, mutta tuon tunnelman syntyminen oli kuitenkin tosiasiallista. Ainoa seikka; joka jo junassa herätti tältä kannalta heidän huomiotaan, oli konduktöörien ja muiden rahaa käyttelevien oudostuttavan suuri nahkainen rahalaukku. Siinä oli eri seteleille omat osastonsa ja kun seteleistä toiset olivat melko kookkaita, muodostui tuosta laukusta pullea ja täysinäinen kuin puuhakkaan asianajajan salkku. Tämän nähdessään ja muistaen maassa vallitsevaa puutetta tuumi Juhani: "Niin, leipää ei kyllä Latomäen talossa aina ole, mutta tuota rahan roskaa on niin, että hirvittää." Nämä rahalaukut olivat sitten tyypillisinä sivukoristeina kaikilla rahan käyttäjillä koko Tonavan laaksossa, aina siihen asti, kunnes ne veljesten noustessa Belgradissa kansainväliseen pikajunaan katosivat heidän näkyvistään. Valikoima niistä olisi välttämättä saatava asianomaisten maitten historiallisiin museoihin todistamaan menneistä ankarista pulakausista.

Kello 12 yöllä saapuivat veljekset Wieniin ja ajoivat hotelliin. He olivat luulleet, että tämä Europan iloisin kaupunki olisi huvitteluelämään nähden vilkkaimmillaan tähän vuorokauden aikaan, mutta erehtyivät: kaupunki tuntui aivan kuin kuolleelta. Kaikki ravintolat oli suljettu eikä ihmisiä näkynyt paljoakaan liikkeellä. Väsyneinä toverukset rupesivat katselemaan hotelliansa, joka oli heille neuvottu jo Pragista pitäen, ja huomasivat pettyneensä siinä kokonaan. Sen vanhat, kosteat ja ummehtuneet huoneet, hydraulisella puristimella ijäisyyshitaasti liikkuva hissi, ja palvelevainen, mutta köhivä ja yskivä, naskalinenäinen portinvartija, joka oli kuin ilmeinen Kuninkalan Eenokki keuhkotautinsa viimeisellä asteella, olivat omiaan lisäämään sitä tunnelmaa, että entisten keisarien upean Wienin sijaan oli tultu johonkin rauniokaupunkiin, jossa asustaa vain haamuja ja yökyöpeleitä. Ennen kuin Simeoni kallistui vuoteelleen, tutki hän tarkoin huoneensa vieressä olevan typötyhjän ja kammottavan alkoovin, kohautteli seinäverhoja ja kurkisti vuoteensa alle, siltä varalta, että siellä olisi joku pitkällä tikarilla varustettu itävaltalainen rosvo ystävällisissä aikeissa. Sitten hän nukahti, huomattuaan juuri sitä ennen ajatuksissansa hyräilleensä jotakin wieniläisvalssin palasta.

XIV.

Päivä Wienissä. -- Herr Fiaker. -- Rahaa paaleittain. -- Yleinen elämän ilme. -- Bella gerant alii. -- Elintarvepulia ja hintoja. -- Ravintolamoraalia. -- Juoppouden harvinaisuus. -- Pyhän Tapanin tuomiokirkko ja goottilainen kirkkotyyli. -- Gretchenin rukous.

Kirkkaana ja lämpöisenä valkeni maaliskuun 19, Marian ilmestymisen päivä. Levättyään riittävästi heräsivät toverukset siihen mieluiseen tunnelmaan, joka on terveille ja uteliaille ihmisille luonnollinen vieraalla ja kuuluisalla paikkakunnalla. Tosin heillä ei ollut paljon tilaisuutta tiedonhaluansa tyydyttää, sillä yksi päivä oli vain Wienin kohdalle sallittu, mutta eihän se silti hauskuutta sen vähemmäksi tehnyt.

Wienissä ei sovi kuten Suomessa ankaralla äänellä tahi kiivaalla vihellyksellä kutsua luokseen "issikkaa", "ajuria" tahi mitä nimeä kukin haluaa käyttää, vaan on tätä ammattilaista puhuteltava sulavasti sanoilla "Herr Fiaker". Hänellä on mukavat ja tilavat vaunut, joihin mahtuu kolme, jopa neljäkin henkilöä, sekä edessä kaksi hevosta, joita hän taitavasti ohjailee katuvilinässä. Ja hän on siitä ihmeellinen, että hän vastaa heti kohteliaasti, kun häneltä kysytään, ollen siis poikkeuksena suomalaisesta ammattikunnasta, jonka jäsenten velvollisuuksiin, kuten tunnettua, kuuluu joko olla kokonaan vastaamatta tahi kirota.

Kun nyt Herr Fiakerin maksuvaatimukset liikkuivat huimaavissa summissa, täytyi veljesten ensi työkseen lähteä pankkiin hakemaan rahaa. He keskustelivat vakavasti, olisiko syytä ostaa varsinainen, maan tarpeitten mukainen rahasalkku, mutta hylkäsivät tämän ajatuksen, vahvasti luottaen kaikkien taskujensa kuutiotilavuuteen. Vähällä oli kuitenkin, ettei tämä luottamus joutunut häpeään, sillä kun pankin kassanhoitaja ylimielisesti hymyillen latoi Tuomaan eteen setelipinkan toisensa jälkeen, kysyi tämä huolestuneena, ottaisivatko veljetkin osan taakasta kantaakseen, sillä ei hän ainakaan yksinään rapea näitä paperipaaleja pitkin katuja haalaamaan. Huomattuaan toverusten ihmettelevän ilmeen naurahti pankkimies kuivasti ja lausahti: "Eihän tuossa ole vielä paljoakaan!" Pulleina rahamiehinä painuivat veljekset sitten ulos, antaen aluksi Herr Fiakerin ajella pitkin upeita katuja, minne halusi.

Kevään kirkkaudessa teki Wien loistoisan, siistin, sivistyneen vaikutuksen. Sen upeat, barokkityyliset palatsit, puhtaat kadut, sirosti esiintyvät, iloiset ja avomieliset ihmiset, saivat Simeonin ajattelemaan, että täällä Wienissä taitaa olla aina vappu. Likipitäen sellainen tunnelma vallitsi hänen mielestään kaikkialla. Pragin ja Wienin kasvoilla on ehdottomasti eri ilme: edellinen on synkkä ja itseensä sulkeutunut, tumma, jälkimäinen vaalea, iloinen ja avomielinen. Juro suomalainenkin siellä hiukan irtautuu kuorestaan ja rupeaa juttelemaan keveästi ja hauskasti, huomaten äkkiä, että käypä laatuun täällä maailmassa elämä. Mitään erikoista surua ja murhetta eivät veljekset missään huomanneet, vaan mieluumminkin halua kääntää kaikki vähän leikiksi. Ehkäpä se onkin ainoa keino, jonka avulla voi taakkansa kantaa. Vasta joutuessaan heidän kanssaan laajemmalta puheisiin huomaa sydämen pohjalla kalvavan surumielisyyden, jopa katkeran toivottomuudenkin, joka tekee kuulijan vakavaksi. Ja kauan ei tarvitse jutella, ennen kuin jo mainitaan "der alte Kaiser", ja vanhan kaksoismonarkian joka suhteessa paremmat ajat muistuvat mieleen romanttisen hohteen värittäminä. Unkarilaisia ei juuri rakasteta, mutta kyllä kunnioitetaan, tshekkiläisistä sanotaan suoraan, että he ovat petollisia. Omituista onkin ajatella, että äsken vielä niin suuresta ja mahtavasta valtakunnasta nyt on jäljellä vain tällainen jäännös, kuuden miljoonan sirpale ylläpitämässä kahden miljoonan pääkaupunkia. Kuinkahan se ajanpitkään luonnistanee? Ja onko tämä jakoprosessi luonut mitään, joka olisi todellakin parempaa edes tulevaisuuden pohjaksi kuin entinen? Epäillä sopii. Wilsonin medaljonkikuvaa ei näkynyt missään.

Mutta Wienin ilmassa on jotakin, joka saattaa ihmisen kaikesta huolimatta optimistiselle tuulelle. Tshekkiläiset saattoivat sittenkin olla oikeassa: ehkä Itävallassa valitetaan enemmän kuin todella on syytä, ehkä elämä siellä, löydettyään uusissa olosuhteissa oikeat ja mittasuhteisiin sopivat uransa, rupeaakin versomaan voimakkaasti. Niin ainakin täytyy toivoa, sillä vaikea olisi uskoa, että ne mahdollisuudet, joiden varassa Wien on elänyt historiansa ajan ja kehittänyt korkean kulttuurinsa, olisi pyyhkäisty kokonaan pois yhdellä ainoalla rauhanteolla. Se tuskin lienee luultavaa.

Ja katsellessaan Wienin kaunotarten, äitien ja lasten elämää puistoissa muistui Simeonin mieleen eräs vanha historian nimenomaan Itävallalle antama ohje: Bella gerant alii, tu, felix Austria, nube! Nam quae Mars aliis, dat tibi regna Venus.

Vuonna 1515 oli näet keisari Maximilianus I:llä Wienissä vieraanaan Böhmin ja Unkarin kuningas Wladislaus II. Miten siinä sitten yhdessä ryypättiin ja annettiin tarinaveden vaikuttaa, tultiin lopuksi siihen tulokseen, että sallitaan lasten mennä keskenään naimisiin. Se tapahtui ja sen manööverin seurauksena putosivat viimein Böhmi, Määri ja Unkari Itävallan syliin, miekan iskutta, vain rouva Venuksen lahjana. Siitäpä runoilijan kehoitus, että sinä, onnellinen Itävalta, hanki valtakuntia Venuksen avulla, silloin kuin muut saavat valloitella niitä Mars-jumalan keinoilla. Täydellä syyllä voi tämän kehoituksen uudistaa nytkin: muut ovat hankkineet valtakuntia tulella ja miekalla, mutta Itävallalla ei todellakaan ole jäljellä muuta kuin rouva Venukseen turvautuminen, jota siellä ilta-elämästä päättäen näyttiinkin tehtävän tarmolla ja vakaumuksella.

Veljekset harhailevat historiallisten loistorakennusten vaiheilla ja imevät niiden kuvat näkökalvoonsa. Valtiopäivätalon ohi mentäessä kääntyy Herr Fiaker heihin päin, viittaa piiskallaan rakennukseen ja sanoo: "Streithaus." Sardooninen hymy valaisee koko seurueen kasvot. Tuskinpa demokraattisille parlamenteille voinee keksiäkään sopivampaa nimeä? Huoaten kiitävät ajatukset Europan toiselle puolelle, jossa Helsingin kaupungissa, Heimolan salissa, on toinen "Streithaus." Väsyneinä näkemiinsä ja jo sangen kuumasti lämmittävään aurinkoon uppoavat veljekset viimein kuuluisan Raatihuoneen kellarin varjoisiin holveihin.

Matkustaja, joka viipyy paikkakunnalla vain lyhyen ajan ja joka ei ehdi eikä voi ruveta toteuttamaan tavallisen kotielämän säästäväisyysperiaatteita, vaan ostaa rahallaan mitä tarvitsee, valittamatta sillä kertaa sen hintaa, ei Wienissä keväällä 1921 voinut huomata mitään puutetta. Hän sai kaikkea mitä hän halusi, ja vaikka hinta olikin maan rahassa hirveä, oli se muutettuna Suomen rahaksi halvempi kuin meillä kotona. Jos viiniä nautittiin aterialla, oli hintaero kotimaahan verraten aivan suunnaton. Niinpä veljekset söivät kunnollisen päivällisen, johon kuului kolme ruokalajia, ja nauttivat juomaksi hyvää viiniä kuten janoiset ja helteellä liikkuneet miehet ainakin; laskun suoritukseksi annettiin huvin vuoksi yksi Englannin punta, joka siihen aikaan oli noin 150 Suomen markkaa; siitä tuli vielä 600 Itävallan kruunua takaisin. Ällistyksissään siirteli Tuomas setelipakkaa edessään ja kysyi neuvottomana, mitä tämä kaikki nyt oikeastaan merkitsee, kun hallussamme oleva maan rahan määrä vain näyttää lisääntyvän.