Part 6

Simeoni oli jo ehtinyt nähdä siksi monta suurkaupunkia, että hän oli oppinut tuntemaan ensimmäisen silmänräpäys vaikutelman merkityksen. Todellisessa suuressa kulttuurikaupungissa edustaa jo rautatieasema paljon, kantaen melkoisessa määrässä sitä käyttävän yleisön leimaa, ja sen antama vaikutelma on monessa suhteessa oikeaan osuva.

Pragin asema ja siellä tunkeileva yleisö ei saavuttanut kolmiliiton myötätuntoa. Heidän silmänsä panivat merkille eräänlaisen tyypillisen harmauden ja nuhruisuuden, joka oli melkoisesti sukua sille komennolle, jonka he olivat huomanneet ryssän menoihin kuuluvaksi, ja heidän nenänsä haisteli epäillen eräitä tunkeilevia ja outoja, mutta sittenkin niin tuttuja hajuja, jotka kertoivat piintyneestä ja uskollisesta rakkaudesta likaan. Venäjältä kaikuva puheen politus, äänekäs ja hääräävä meno kaikkialla, siihen kuitenkaan olematta erikoisempaa tärkeätä aihetta, rasvaiset ja tummat naamat sekä pelottavan lukuisesti esiintyvät käyrät nenät ilmoittivat toveruksille epäämättömän varmasti, että he nyt olivat saapuneet maahan, jossa vallitsee slaavilaisuus ja juutalaisuus. Simeoni oli tätä odottanut ja oli varoittanut itseään ankarasti tekemästä mitään johtopäätöksiä, koska tulisi olemaan kaupungissa vain yhden vuorokauden eikä siis voisi oppia tuntemaan sitä suorastaan ollenkaan, mutta minkäpä hän siitä huolimatta nenälleen ja silmilleen teki.

Seisoessaan asemasalissa ja katsellessaan Johan Hussin ja pyhän Nepomukin kansaa, kun se siinä hälisi ja hääri, huomasi hän, että joka paikasta oli saksan kieli maalattu pois, kuultaen vain himmeästi huonon peitevärin alta. Niinpä niin -- hän oli nyt tullut todellisen kielikiihkon ja ahdasmielisyyden maahan, jossa saksan kieli oli kerrassaan alas painettu ja mielittiin väkivallalla kokonaan tukahduttaa, siihen väliin kenenkään heinänkorrellakaan puuttumatta. Niin erilainen on maailma jo kukon askeleen päässä Suomesta. Siellä kotimaassa, mietiskeli Simeoni, on ruotsinkielellä kansalliskielen asema ja rauha, mutta siitä huolimatta parkuu koko maailma kuin olisi sillä peukaloruuvit pahimmilleen kiristettyinä suomalaisten harjoittamasta kansallisuussorrosta -- täällä, jossa saksalaisia on yhtä monta miljoonaa kuin siellä ruotsalaisia satojatuhansia, on toiskielisiltä kielletty yksinkertaisesti kaikki oikeudet, kenenkään puhumatta siihen mitään. Miten tämä on mahdollista? Simeoni katseli ympärilleen vilpittömästi ihmetellen ja mietiskeli juuri, soisiko hän itselleen nautinnoksi pienen ivanaurun lirauksen, kun hän samalla huomasi jotakin, joka selitti, miksi näihin kansallisuussorto-asioihin ei täällä puututtu.

Aseman uloskäytävän oven päälle oli kiinnitetty Tshekkoslovakian uuden suojeluspyhimyksen, presidentti Woodrow Wilsonin medaljonkikuva. Se oli läpimitaltaan siinä metrin korvilla ja montteerattu niin lujasti koloonsa, että arvattavasti maa ja taivas saisivat hukkua, eikä se siitä kuitenkaan irtautuisi. Siinä on selitys, ymmärsi nyt asian Simeoni kaikessa yksinkertaisuudessaan. Mihin tuo mies sai syvemmälle sormensa pistetyksi, siinä syntyi, jos ei muuta, niin ainakin mitä kiihkeintä kansallisuussortoa. Paikallaanhan siis onkin, että hänen kuvansa on täällä julkisesti kansan rukoiltavana, arveli hän, ja nautiskeli nyt itsekseen hiljaisesta, pitkäksi venyvästä ivan ja katkeruuden irvistyksestä.

Hotelliin ajettaessa oli sama näky edessä: liikekilvistä ja kaikkialta, missä ennen oli saksan kieltä ollut, oli se nyt poistettu. Jos tälläkin kadulla olisi luudanvarsi heilahtanut edes niinkään monta kertaa kuin maalarin sivellin tuon kielikiihkon palveluksessa, olisivat tulokset ehdottomasti olleet paljoa arvokkaampia, sillä olisihan kadulla silloin ollut ehkä muutamia unsseja vähemmän töskää ja saman verran enemmän kulttuurileimaa. Mutta eipäs ole siihen ollut intoa eikä aikaa. Harmistuneena Simeoni, joka itse rakastaen kieltänsä ja pitäen sitä arvossa koetti noudattaa samaa lakia toistenkin kieleen nähden, pani merkille tämän ahdasmielisyyden ja epäkulttuurin ilmeen sekä katseli murjottaen eteensä, ajurin huonon hevosen hyppiessä kiveltä toiselle Palace-hotellia kohti, joka matkakäsikirjassa oli ihan tähdellä merkitty. Juhani lausui puolueettomasti ja kylmästi tarkastuksiensa tuloksena: "Tämä on nyt sitten Prag", mutta Tuomas ei puhunut mitään, virutti vain ajattelevaisen näköisenä kaulustansa vähän höllemmälle.

Kun sitten tultiin hotellin kaikkea muuta kuin houkuttelevan näköiseen etehiseen portinvartijan puheille, täytyi toverusten tietysti turvautua tuohon vihattuun saksankieleen, koska heille ei ollut koskaan pälkähtänyt päähänkään opetella edes yhtä ainoata suhausta Johan Hussin kansan puheesta. Siitäkö sitten lie johtunut vai mistä se kolmiliiton mielestä erinomaisen kylmä ja tympeä kohtelu tämän viranomaisen puolelta, jota hän osoitti, sitä ei Simeoni voinut mennä sanomaan; hän totesi vain, että annettiinhan paikassa toki lupiin yösija, jopa vaivauduttiin näyttämään itse huonekin, kun toverukset eivät olleet niin nerokkaita, että olisivat omin päin sen löytäneet. Päästiinhän kuitenkin lopuksi asettumaan taloksi ja lähdettiin astua toilailemaan pitkin kaupungin katuja.

Toverukset, joiden aika ei myöntänyt ollenkaan ryhtyä tutkimaan Pragin nähtävyyksiä, joita siellä kyllä tiesivät olevan hyvinkin arvokkaita ja mielenkiintoisia, päättivät pakostakin tyytyä vain siihen kuvaan, mikä syntyisi heidän silmäverkkoonsa, kun he rauhallisesti ja hätäilemättä astelisivat toista katua ylös ja toista alas. Se onkin uudessa ja oudossa kaupungissa ohjelmanumero, jota yleensä sopii suositella, mikäli vain tavallisen, jokapäiväisen elämän katseleminen yleensä asianomaista huvittaa. Niinpä he siis kysyivät tietä kaupungin keskustaan, jolloin heidät ohjattiin suurelle Am Graben-kadulle -- sen tshekkiläistä nimeä on mahdoton muistaa. Ja näkemistä on Pragin kaupungissa, sitä ei sovi kieltää.

Mitä yleisöön tulee, antaa, kuten jo on sanottu, slaavilaisuus ja juutalaisuus sille oman, suomalaisesta vähän itämaiselle tuntuvan ja hajahtavan leiman. Tummaverisinä, hiukan rasvaisina, vankkoina ja tukevina sekä hartioiltaan että nenältään, vaeltavat tshekit itsetietoisesti katuansa, nähtävästi täysin siemauksin nauttien, kuten heillä kernaasti lupa ja syy olkoonkin, vuosisataisten kansallisuustaistelujensa täydellisestä voittoon pääsemisestä. Yleisön leimana näyttää olevan, väliin esiintyvästä hälinästä huolimatta, paljoa suurempi itsensä hillitsemiskyky kuin ryssillä, jopa suoranainen jurouskin, joka tuulahtaa muukalaisen heitä puhutellessa esiin jonkunmoisena epäluuloisuuden ja itseensä sulkeutuneisuuden vivahduksena. Tämä oli ainakin Simeonilla ensi vaikutelmana. Ja kun hän muisti niitä aivan suurenmoiselta näyttäviä maanviljelysalueita, jotka ovat tshekkien ylpeys ja kunnia, sitä kieltämätöntä tarmoa ja uutteruutta, jota se osoittaa kansassa olevan, tshekkien intohimoista ja kiihkeätä vuosisataista taistelua kansallisuutensa puolesta, koko maan hurjista ristiriidoista ja kamppailuista rikasta historiaa, ymmärsi hän varsin selvästi, että tässä kansassa täytyi olla sisua erinomaisen runsaasti, elinvoimaa ja määrätietoista pyrkimystä, joka todennäköisesti takaa sille johtavan aseman kolkallansa ja ehkä päämiehen paikan slaavilaisessa rintamassa. Ehkäpä tuo tyyneyden ja tanakkuuden vivahdus onkin vain sen raudan välkettä, jota aikain vaiheet ovat sen rintaan kasvattaneet?

Ja kun toverukset katselivat ympärilleen, tunnustivat he kernaasti, että kyllä tshekkien sopiikin olla tyytyväisiä. He ovat nähtävästi hyvin varakkaita, joiden maa pystyy tuottamaan runsaasti elämisen hyvyyttä sekä heille että muillekin. Upeat kaupat ja liikehuoneet reunustavat katua vierivieressä, raskaita tavarakuormia, edessä lihavuuttansa ähkivät hevoset, mennä jyristää tietänsä, ruokakauppain ikkunat ovat pakaten täynnä kaikkea mahdollista, jopa mahdotontakin provianttia, ja ihmisten kasvoista näkee, että he ovat kaikki säännöllisesti nauttineet kolme runsasta ateriaa päivässä. Upeina, korkearintaisina ja leveälanteisina, voimastaan ja hedelmällisyydestään ylpeinä kuin itse Astartet, vaeltavat tuossa tshekkiläisnaiset, poskilla verevä punerrus ja olemuksessa paljon slaavilaisen naisen kieltämätöntä viehätysvoimaa. "Täällä on sivilirekisterin pitäjillä paljon työtä", lausahti Tuomas tyynesti, kun oli hetkinen katseltu kadun liassa pyöriviä lapsia ja huomattu heidän olevan siinä omassa elementissään, virkeinä ja terveinä kuin rotat rikkaläjällä.

Kuta kauemmin veljekset liikuskelivat kaupungilla, joutuen näkemään sen kauniin aseman Moldaun kahden puolen, komeat sillat, tyynesti virtaavan joen, ja vaihtelevan rakennustyylin, jossa vanhojen, historiallisten rakennusten rinnalla kohosi uudenaikaisia kivimuureja, sitä enemmän joutui ainakin Simeoni sen historiallis-romanttisen tunnelman valtaan, joka lieneekin Pragille ominainen. Kuin sattumalta tulivat he vanhaan juutalaisten synagogaan, joka oudolla näöllään keskellä uudenaikaisia korkeita rakennuksia herätti heidän huomiotaan. Mentyään sisään ja suoritettuaan kumartelevalle vartijalle pienen pääsymaksun saivat he nähdä pyhäkön, jolla on ikää harjavuorensa päällä siinä kuusi ja puoli sataa vuotta. Pieni oli tämä lain selityspaikka ja peräti ummehtunut sen ilma, penkit omituisen malliset ja kuluneet, mutta käytännössä kuului se olevan vieläkin, ja "laki", "thora", oli siellä omalla pyhällä paikallaan kuten ennenkin. Tärisevällä äänellä selitteli vartija-äijä, joka hengityksestään päättäen sairasti viimeisen asteen keuhkotautia, pyhän rakennuksensa historiaa, osoittaen ylpeästi erästä vanhaa ja haalistunutta lippua, joka riippui holvin katosta. Olivathan nimittäin ruotsalaiset ja suomalaiset joukot vuonna 1648 tulla rynnistäneet aina Pragin porteille, valloittaneet jo osan kaupungista ja mielineet ryhtyä lopustakin selvää tekemään, kun herrat Osnabrückissä vihdoinkin pääsivät sovintoon ja keskeyttivät tämän kolmikymmenvuotisen sodan huikean loppunäytöksen. Kaupungin puolustukseen olivat nyt israelinlapset ottaneet odottamattoman tarmokkaasti osaa, jonka johdosta keisari lahjoitti heille, pankkiireilleen, muistoksi tuon sanotun, vieläkin tallella olevan lipun. "Jaa jaa, äijä parka", arveli Simeoni itsekseen, "olisivatpa vain sen ajan Suomen pojat päässeet aikomustensa perille, niin takaanpa, että olisi paikkakunnalta vähäksi ajaksi unehtunut sekä Roman että Moseksen usko." Koska vanhus oli puhunut ruotsalaisista, antoi Tuomas lopuksi hänelle kymmenen äyrin rahan, joka saattoi ukon vaipumaan syvämietteisiin numismaattisiin tutkimuksiin. Juutalaisena hän siitä kuitenkin perisi itselleen seitsenkertaisen voiton.

"Sen hakkapeliittasodan viimeinen rynnistys tapahtui siis tässä kaupungissa", puheli Simeoni silmät harmaina ja hajamielisen näköisinä. "Mutta eikös se tästä alkanutkin? Alkoipa vainkin! Ellen väärin muista, heittää rysäytettiin täällä jostakin ikkunasta ulos kolme korkeasti katolista herraa ja siitähän se sitten pääsi kulovalkea liikkeelle palaen niin kauan, että oli vähällä polttaa koko Europasta kaiken ruokamullan pois. Mistä ne oikein silloin tappelivat?"

"Uskon puolesta", selitti Juhani. "Siitä asti, kun papit polttivat Johan Hussin ja Hieronymus Pragilaisen sekä kukistivat Hussilaiset, kesti täällä Böhmissä kränää katolisten ja protestanttien välillä, kunnes se johti veriseen sotaan, johon lopuksi sekaantui vähän jokahinen. Papit ja jesuiitat, joiden luvattu maa tämä on aina ollut, siitä pääsyyn kantavat, mutta huitoivat kai siihen joukkoon kaikki muutkin -- että nyt lähtivätkin pappien usutuksesta sotimaan!"

"Niin, omituisia olivat entisen ajan ihmiset", järkeili Simeoni. "Jos heidän johtomiehensä, muista puhumattakaan, nyt ilmestyisivät teutaroimaan keskuuteemme aatteineen ja mielipiteineen, niin arvattavasti lähimmältä paloasemalta tilattaisiin kiireimmän kaupalla ambulanssi ja mies vietäisiin muutamien lujien konstaapelien saattamana Lapinlahteen, jossa hän sittemmin olisi lääketieteen kandidaateilla mielenkiintoisena tutkimusobjektina. Muistelen hussilaisten jakaantuneen kahteen lahkoon, joista toinen, 'kalkkilaiset', vaati ehtoollisessa itselleen ei ainoastaan leipää, vaan viiniä myös; tämän jälkimäisenhän nimittäin pappi itse nautti antamatta sitä seurakunnalleen ollenkaan. Ja tästäkin asiasta pantiin monta kaulaa poikki puolin ja toisin."

"Mutta sehän sentään oli vaatimus, jonka ainakin voi ymmärtää", harkitsi nyt Tuomas; "niin minäkin olisin tehnyt, sillä enpä totisesti olisi sietänyt nähdä pappilurjuksen kaatavan naamaansa minulle laillisesti kuuluvaa tavaraa, jonka kohtuudella taidan itselleni pyytää."

"Niinpä niin", jahkaili Simeoni, "mitä siihen tulee, niin saattaapa nyttemmin kalkkilaisten jälkeläisistä olla suurin osa sellaisia, jotka eivät pidä väliä enempää viinistä kuin leivästäkään -- osoittaneeko se sitten kehityksen kulkua eteen vai taakse päin, en mene sanomaan. Kaiken kaikkiaan tämä on erikoisten ja harvinaisten historiallisten tapausten näyttämöä, veljet, -- katsokaa Moldau-virtaa, kuinka kauniisti illan rusko kuvastaa sen pintaan, siintäviä kukkuloita ja keisari Rudolfin linnaa, jossa hän uneksi tähdistä ja kullan teosta. Enpä ihmettelisi, jos itse pyhä Nepomuk nousisi noista aalloista..."

"Jätetään nyt Nepomuk vain sinne virtaan, koskapa hän on ollut siellä jo niin kauan, että hyvin viihtyy niissä olosuhteissa -- meidän täytyy toki mennä hiukan syömään ja lepäämään, etteivät voimat lopu kesken matkaa!"

Ja näin sanoen tarttui Juhani päättäväisesti Simeonia käsipuolesta taluttaen hänet pois pyhän Nepomukin sillalta, koska, kuten hän selitti Tuomaalle, mies parka saattoi oireista päättäen pian langeta historialliseen lovetilaan, joka on vielä kauheampi kuin se, jossa hän oli saapasnahkatornista palattuaan ja nähtyään itsensä Lusifeeruksen. Varovasti he siis kuljettivat hajamielisen ja itsekseen jahkailevan Simeonin keskellänsä aina Wenzel-aukeamalle saakka, jossa sitten pontevasti ruvettiin ottamaan selkoa elämän aineellisista puolista.

Hetken perästä nouseskelivat veljekset eräitä portaita ylös, jotka tuntuivat heistä hiukan liian yksinkertaisilta ja tomuisilta ollakseen vientiväylänä siihen ensiluokan ravintolaan, jota heille oli suositettu. Mutta uskoahan täytyi ja perille mentiin. Avattuaan sitten oven tulivat he etehiseen, jonne vaatteitten vastaanottopöydän taakse oli kasattu suuri joukko wieniläistuoleja. Mutta pöydän ääressä, rivissä kuin pääskyset puhelinlangalla, istui kolme valkorintaista edeskäypää, kaikilla naamat oveen päin ja edessään kukkurallinen lautanen perunoita ja jotakin lihaa, nähtävästi kanaa. Veljesten astuessa sisään muljauttivat he kaikki kuin komennosta silmiään tulijoihin päin, kuitenkaan vähääkään keskeyttämättä syöntiänsä, joka suoritettiin kumartuneena lautasen päälle, ahmimalla ja kuurona kaikille muille inhimillisille intresseille. Ällistyneen Simeonin kysymykseen, oliko tässä yleinen ravintola, vastasivat he nyökäyttäen samalla kertaa kuin potkija-ukot päätänsä viereistä ovea kohti ja keskeyttämättä jatkaen syömistään. Simeoni kurkisti ovesta: sali oli suuri, mutta siellä ei ollut ainoatakaan elävää sielua. "Eihän täällä ole ollenkaan ihmisiä!" kääntyi hän ihmettelemään kyyppareille. Kuin surumielinen tuulen kohaus lennähti murheen pilvi jokaisen otsalle, mutta syömistänsä he eivät keskeyttäneet, vaan omistivat lautasilleen entistä suurempaa ja kiinteämpää huomiota. Peräti ällistyneenä ja ymmällä moisesta trahtööri-menosta pyöritteli Simeoni lakkiansa oven suussa, kunnes kyypparien tekemä vaikutelma purkautui leveäksi ja ravitsevaksi nauruksi, jonka turvin he virkeinä pääsivät ovesta ulos ja toiseen paikkaan. Siellä veljekset saattoivat panna merkille, että tshekkiläisillä on sama ominaisuus kuin veljillään ryssillä: he ovat aivan mestareita valmistamaan erinomaisen maukkaita ja monipuolisia ruokia, joiden veroisia ei pursunnut ainoastakaan niistä ihmeellisistä sarvista, jotka pyhälle marttyyrille ilmestyivät luolan seinään. Ja hänhän oli kuitenkin Timon arvostelun mukaan taivaassa!

XII.

Passikokemuksia. -- Tuntematon Suomi. -- Tshekkiläisessä kirjakaupassa. -- Narodny Listy'n toimituksessa. -- Tshekkiläisessä pankissa.

Aamulla 18 päivänä viittasi synkän ja juhlallisen näköinen portinvartija etehisen seinällä oleviin erinäisiin julkipanoihin, joita oli siinä monella kielellä, vieläpä saksaksikin. Siinä tehtiin tiettäväksi, että matkustajain oli ehdottomasti persoonallisesti mentävä poliisikamariin näyttämään passiaan, sillä ilman sen leimaa ei maassa saanut olla eikä sieltä päässyt pois. Mikäpä siinä auttoi, veljekset lähtivät sanottua paikkaa etsimään, aavistaen, että tämä oli vasta ensimmäinen monesta samallaisesta, edessä olevasta kokemuksesta.

Tultiin sellaiseen paikkaan, jollaisia poliisikamarit yleensä ovat. Ne eivät herätä mitään esteettisiä tunnelmia. "Pysykäähän perässä", sanoi Tuomas, ja raivautui nokkelasti ja kylmästi ällistyneen, nähtävästi samalla asialla olevan yleisön läpi kirjurin pöydän ääreen, lyöden hänen nenänsä eteen kolme kappaletta maaherra Jalanderin antamia passeja, joista ainoastaan yksi oli kansissaan kiinni, mutta toiset kaksi kuin repaleiksi luettuja lainakirjaston suosituimpia rakkausromaaneja. Herra sihteeri ei siitä kuitenkaan ällistynyt, vaan rupesi tavailemaan asianomaisten nimikirjoituksia, toimitus, joka taas nosti erinäisiä hikikarpaloita veli Juhanin otsalle. Mutta kun siitä oli selvitty -- siten, että sihteeri piirteli joitakin hyvin apokryyfisiä koukeroita Juhanin ristimänimen jälkeen kirjaansa -- otti mies esille sarjan erilaisia leimoja, rykäisi ja rupesi iskemään niitä passeihin, niin että pöytä notkahteli. Virastot ovat aina rakastaneet leimoja ja onpa voinut huomata, että kuta kansanvaltaisempia olot ovat, sitä enemmän tarvitaan leimasimia. Leimasinteollisuus on suoraan verrannollinen demokratian edistykseen: paperi, jossa sellainen löytyy, on jokaisesta todellisesta demokraatista "tabu", "pyhä", s.o., se sisältää jonkunmoista maagillista voimaa, joka suojelee sitä ja sen paperin kantajaa.

Sihteeri lienee nähnyt hienon hymyn pilkahduksen Simeonin suupielessä ja arvannut, mistä se johtui. Mutta ihmeellistä! Hän ei rypistänyt ankarasti ja virallisesti kulmakarvojaan tuuheaksi vihan sillaksi, vaan -- hymyili hänkin sardoonisesti. Simeonin teki mieli ojentaa kätensä pöydän yli ja taputtaa häntä olkapäälle, sillä hän oli kaikesta päättäen Pragin poliisilaitoksen viisaimpia miehiä. Mutta hän ei tehnyt sitä kuitenkaan, koska hän pelkäsi, että maailma ympärillä ei hänen hyvää tarkoitustansa ymmärtäisi, ja koska hän sittenkin tunsi hiukan närää tuota sihteeriä kohtaan siksi, ettei hänellä nähtävästi ollut suurta aavistusta siitä, mikä maailmanpaikka Suomi oli ja missä se sijaitsi. Hän olisi arvattavasti silmät ummessa osannut luetella Etelä-Amerikan tasavallat, unohtamatta Haitia ja muita sivistysvaltioita, jotka olivat olleet mukana antamassa "hunneille" selkään, mutta Suomi ja suomalaiset -- mitä ne olivat? Katkerana mietti Simeoni, mitä ihmettä Suomen pitäisi tehdä tullakseen tunnetuksi. Kirjallisuus siinä ei auta, ei, vaikka tietoja Suomesta painettaisiin joka ainoa paperineliösentti täyteen, minkä kaikki Suomen paperitehtaat yhteensä valmistavat, ja se kirjallisuusmäärä sitten vyörytettäisiin uutena aineen paisumuksena Europan yli; järkähtämättä silloinkin Europa kieltäytyisi tutustumasta Suomeen -- se on sellainen ominaisuus tuon niemimaan asukkaissa. Mutta mikä muu valtio tahansa -- Albania! Kuinka intressanttia! Kuinka omituiset olot -- kerrassaan patriarkaaliset -- siellähän vielä vallitsee verikosto -- taitaisi olla parasta Suomessakin kieltää lukutaito ja avioliitto, pukeutua nahkoihin ja asua luolissa -- arvattavasti maailman mielenkiinto silloin kohdistuisi meihin niin äkkiä, että ylimääräisillä laivalinjoilla saataisiin ruveta rahtaamaan tänne uteliaita turisteja, jotka tulisivat keskuuteemme levähtämään liikakulttuuristaan mielenkiintoisissa ja alkuperäisissä oloissamme. -- Todennäköisesti meistä silloin tulisi sanomattoman kallis kansansirpale, jota suojeltaisiin rautahäkissä kaikelta väkivallalta kuin maailman viimeistä majavaa, ja josta kirjoitettaisiin toinen toistansa laajempi ja oppineempi teos...

"Kuule Tuomas, pidä hiukan silmällä tuota Simeonia sillä aikaa, kun käyn ostamassa paperia ja liimaa, että saamme koettaa korjata näitä passi-onnettomia. Hänhän on aivan sen näköinen kuin mietiskelisi hän murhayritystä jotakin Tshekkoslovakian merkkihenkilöä vastaan!" Annettuaan nämä ohjeet poistui Juhani luoden Simeoniin varoittavan katseen, ja Tuomas laski konstaapelimaisesti kätensä tämän olkapäälle.

Niin oli se asia selvä ja jonkun aikaa myöhemmin tapasi Simeoni itsensä harhailemasta kaupungilla, uudelleen syventyäkseen sen hauskaan ja pittoreskiin ulkonäköön. Hän astua tapsutteli siellä ja täällä, kunnes huomasi seisovansa suuren kirjakaupan ikkunan ääressä, aivan kuin olisi ollut iltakävelyllään Aleksilla, suorittamassa jo 16-vuotista vahtipalvelustaan Suomalaisen ja Akateemisen kirjakaupan näyteikkunoiden ääressä. Katsellessaan siinä rikasta ja monipuolista kirjavarastoa, mikäli saattoi ollenkaan päästä selville oudoista nimistä ja otsakkeista, juolahti hänelle mieleen mennä sisälle kyselemään itse kauppiaalta jotakin. Heti sen jälkeen seisoi hän hienon ja sivistyneen näköisen, vielä nuorenpuoleisen miehen edessä, esitti asiansa ja oli pian vilkkaassa keskustelussa.

Keskustelun aikana tunsi hän vaistomaisesti isäntänsä puheen sävystä, että tälläkin oli Suomesta hyvin hämärät käsitykset. Kun hän vaatimattomasti mainitsi, että Suomessakin on kirjakauppoja ja kustantajia, ja että siellä painetaan kaikenlaisia kirjoja, otettiin tämä tieto vastaan jotenkin siihen tapaan, että "vai niin -- onpa hauskaa, että olette jo päässeet niin pitkälle". Ehkä Simeoni erehtyi tässä, mutta niin hänestä ainakin tuntui. Tshekkiläisiä kehui kirjakauppias lukuhaluisiksi. "Kuinka suuria painoksia teidän kirjailijainne teoksista otetaan?" kysyi Simeoni. "3-15,000 kappaletta", vastasi kirjakauppias. "Ja tshekkiläisiä on?" -- "Ehkä siinä 10 miljoonaa." (Todellisuudessa heitä lienee korkeintaan 6 miljoonaa.) Simeoni muisteli, että painosmäärät nyttemmin saattaa Suomessakin, ainakin samassa lievässä reklaamitarkoituksessa, ilmoittaa jokseenkin samoiksi ja että suomalaisia on vain kolmisen miljoonaa; näin ollen hän ei puhunut suomalaisten painoksista ja asukasluvusta mitään, sillä kirjakauppias ei olisi häntä uskonut. Simeoni sai kuulla, että Tshekko-Slovakian kirjatuotanto on vilkasta, että löytyy suuria kansallisia kustannusliikkeitä, jotka täysin pystyvät tyydyttämään kansan kulttuuritarpeen, että kansakouluoppikirjat ovat valtion huollettavina ja että kirjakauppajärjestelmä on suunnilleen sama kuin Saksassa -- eli siis sama kuin Suomessakin. Hänelle näytettiin kohteliaasti kauniita tshekkiläisiä teoksia, joskaan mitään sellaista, joka olisi kestänyt kilpailun Seitsemän veljeksen, Suomen kansan satujen tahi muiden loistoteostemme kanssa, ei tuntunut olevan. Suuri ja laaja propagandateos Tshekko-Slovakiasta oli myöskin nähtävänä. Simeoni pääsi selville siitä, minkä oli jo ennestäänkin tiennyt, että tämän kansan elämä on kirjalliseenkin tulevaisuuteen nähden epäilemättä lujalla kansallisella pohjalla, jolle sopii toivo rikkaasti rakentaa niin paljon kuin voimat myöntävät.

"Mikä on teillä tavallinen kirjailijapalkkioiden maksuperuste?" kysyi Simeoni vihdoin uteliaasti. "Arkkipalkkio ensimmäiseltä ja seuraavilta tuhansilta". Siis samaan tapaan kuin Ruotsissa. Keskustelu siirtyi sitten yleisemmille aloille, päättyen tiedusteluun, minkä verran Suomessa tunnettiin tshekkiläistä kulttuuria. Kun Simeoni mainitsi, että m.m. tshekkiläisistä säveltäjistä tunnetaan etevimmät Suomessa kuten muissakin kulttuurimaissa, näytti kyselijä ilahtuvan melkoisesti. Simeonin kohteliaisuuteen ei hänellä kuitenkaan ollut mitään vastaavaa sanottavana, ei esimerkiksi sitä, että Sibelius tunnettaisiin Tshekko-Slovakiassa kuten muissakin kulttuurimaissa.