Part 5

Hankavastaiseen hänestä istui selän puolelta suojatussa asemassa nuori pari, joka ruokaili hyvin hauskalla ja mukavalla tavalla. Herra oli sitä lajia ihmisiä, joiden esi-isien kehto on keikkua rytkynyt jossakin Jordanin laakson liepeellä, mutta rouva, neito, morsian, ystävätär, toimitusjohtajan yksityissihteeritär, liikkeen konekirjoittajatar tahi miksi hänet nyt määrittelisi, oli ainakin sangen suuressa määrässä vapautunut saattelijallensa ominaisista kansallisuusmerkeistä, edustaen vain yleensä, mutta erittäin sievällä tavalla, "ikuisesti naisellista", ja ollen, suomalaisen asiallisesti sanottuna, "nätti pullukka". He ruokailivat nyt seuraavalla tavalla: ensin otti herra haarukkaansa palan jotakin ravintoainetta, maistoi sitä hiukan, ja pisti sitten loput neidon punaisten huulien väliin, jotka olivat auenneet onnellisina kuin linnunpojalla, koska hän odottaa emonsa tuomaa lihavaa matoa; sitten teki hän miehelle vuorostaan saman palveluksen, jonka jälkeen he ryyppäsivät molemmat samasta lasista ja mikäli mahdollista samalla kertaa. Sen jälkeen seurasi sarja onnellista kikatusta ja muuta teerenpeliä, jota kaikkea Simeoni silmät pystyssä kuin pelästyneellä huuhkajalla sohvansa nurkasta seurasi. "Mutta tämähän nyt on vasta oikein mukavaa aamiaisen syönnin tyyliä", arveli hän itsekseen, "-- lienevätköhän ne siellä Helsingissä selvillä, että sitä voisi näinkin harjoittaa?" Hän ei voinut olla tuolle menolle naurahtamatta, jolloin neito heitti koko seurueeseen eräitä leimuavia katseita, niin että Simeonin silmäripsit tuntuivat kärähtävän, kokosi vaatteensa, antoi herrallensa merkin ja vaelsi loukattuna tiehensä koko Kempinskistä, jättäen kuitenkin jälkeensä sakean hajun kalliista öljyistä ja rasvoista.

Tämän jälkeen, koska päiväistä päivää oli vielä muutamia tunteja jäljellä, nosti Simeoni kiivaan kysymyksen siitä, eikö nyt olisi mentävä johonkin museoon perehtymään "ihmiskunnan kulttuurin aarteisiin", kuten hän ylevästi lausui, mutta siinäpä hän kohtasikin jyrkkää ja päättäväistä vastarintaa. "Tässä on nyt, kun ollaan tällaisella pikamatkalla, tyydyttävä siihen, mitä silmäin edessä on, eikä koetettava tunkeutua museoiden ytimeen, koska se ajan vähyyden vuoksi kuitenkin on mahdotonta ja koska se tunnetusti on väsyttävintä hommaa, mitä ihmiset voivat toistensa kiusaksi keksiä. Säästä sinä vain, varsinkin kun olet tuollainen heikko kääkkä, voimasi etelämmässä olevia nähtäviä varten, että voit sitten itseäsi turmelematta nielaista kaikki kivet ja pilarinkappaleet, joiden ääreen arvattavasti aiot polvistua, missä ikinä sellaisia luulet näkeväsi!"

Näin haasteli Juhani ja matkueen varusmestari Tuomas huomautti lisäksi kuivasti, että tästä on kiireesti mentävä matkailutoimistoon ottamaan selkoa, onko Balkanin niemimaalla yhtään omin voimin liikkuvaa veturia, vai vetävätkö niitäkin härät, kuten auroja. Kaiken tämän kuultuaan tunsi Simeoni toveriensa todellakin olevan oikeassa ja päässeensä vapaaksi raskaasta velvollisuudesta, joka oli painanut hänen hartioitansa näihin saakka.

Simeoni merkitsi tämän jälkeen lyhyesti muistoonsa, että keväällä vuonna 1921 oli Berlinin suuressa matkailutoimistossa vielä sangen epävarmat tiedot siitä, mitenkä parhaiten päästäisiin Buda-Pestistä Belgradiin ja siitä Konstantinopoliin, kulkiko sieltä laivoja ja mitä Atenaan ja Aleksandriaan, ja kuinka varmat ja hyvät siellä yleensä liikennesuhteet olivat. Tästä kuitenkaan säikähtämättä toverukset kylmästi päättivät mennä ottamaan itse "paikan päälle" niistä selkoa, vahvasti vakuutettuina siitä, että kyllä heille sieltäkin menoreikä eteen aukeaa. Ja he lopettivat mieluisen oleskelunsa Berlinissä ministeri Holman vieraina, lämmitellen kansallisilla ja kotoisilla asioilla, kunnes tuli aika kömpiä kajuuttaan, saatuaan päivän työt suoritetuksi ja isännän sekä emännän kunnollisesti kiitellyksi kaikesta heidän osoittamastaan ystävällisyydestä.

X.

Pakinaa ja huomioita metsistä ja pelloista. -- Saksin vuorimaassa. -- Tutuhkossa ilmapiirissä. -- Viini- ja humalaviljelyksiä.

Tarkastaessaan seuraavana aamuna klo 8 Anhaltin asemalla kiikarinsa, kompassinsa ja karttansa huomasi Simeoni, että heidän löytöretkensä tuli jatkumaan edelleen pitkin Saksan tasankoa, kunnes Dresdenin seuduilla törmättäisiin Saksin vuorimaahan. Kun sitten pitkin Elben laaksoa mennä nujuutettaisiin sen poikki, aukeisi eteen Böhmin ylätasanko, jolloin saisi nähdä, minkälaista siellä nyt sitten olisi. Ja kun olisi ajettu sitä aikansa, tulla hurahtaisi juna Pragiin, jossa toverukset mielivät taas hetken huoahtaa.

Jo Berliniin tullessa olivat veljekset ikävöiden katselleet, eikö näkyisi missään metsiä. Ja olihan niitäkin, metsikköjä, siellä ja täällä, mutta eipä siinä merkityksessä ollenkaan kuin vanhan Jukolan mailla. Missä lienee vika, mutta istutettu ja hoidettu petäjä, joka seisoo tiukassa ryhmärivistössä kuin ainakin kaiken kurin ja järjestyksen kotimaassa, ei näytä täällä jaksavan kasvaa sillä tavalla kuin hongisto Teerimäellä ja tuhansilla muilla Suomen kankailla. Alkurunko on kyllä oksatonta, mutta sittenkin jollakin tavalla kaiskerata, useimmiten lenkoa puoleen tahi toiseen, ja päättyy liian pian sakeaan ja heikon näköiseen latvatupsuun, jossa on tiheästi pieniä hoikkia oksia, kuin olisi sitä nuoruudessa ollut lammas pilaamassa. Lieneekö ilmanala männylle jo liian lämmintä, vai tehneekö pohjakasvillisuuden, marjanvarren, sammalen, risukon ja kaiken sellaisen kosteutta säilyttävän aineksen puute olon petäjä paralle liian kuivaksi? Perehtymättömänä näihin syvempiin metsäasioihin täytyi Simeonin jättää kysymyksensä vastausta vaille.

Koivukin, riippaoksa ja ritvalatva, näyttää täällä hiukan vieroksuvan oloaan. Veljekset eivät ainakaan nähneet yhtään sellaista koivua, joka rungon suoruudessa, tuohen valkeudessa ja lehvien notkeassa tuuheudessa voisi ajatellakaan kilpailua Suomen kohisevien ritvajättiläisten kanssa. Se on täällä syrjään sysätty ja viettää nähtävästi ujoa ja vaatimatonta elämää, uskaltamatta nousta siihen suoraan ja soleaan korkeuteen, joka meillä usein tekee koivut niin uljaan ja ihanteellisen kauniiksi. Pyökillä, tammella ja muilla sellaisilla paremman maan puilla on kyllä rehevyyttä ja paksuutta sekä lehväin tummaa tuuhevuutta, mutta tuota vapaata ja korkean itsenäistä, ilmavaa ja kohottavaa rungon nousua, joka usein on niin luonteenomaista Suomen petäjille ja koivuille, ei niillä ole. Täten ainakin Simeoni asian harkitsi, tuijottaessaan väpättävin silmin nopeasti ohi kiitävään maisemaan.

Se oli samaa ruis-, sokerijuurikas-, vehnä- ja perunalakeutta, jota oli jo kestänyt Rügenin rannasta saakka, mutta täällä Berlinin eteläpuolella eivät maat näyttäneet Simeonin mielestä aivan yhtä hyvin hoidetuilta kuin Itämeren puolella. Salaojitusta ei kaikkialla huomannut ja hyvin suuria aloja oli aivan ylösottamatonta kulomaata. Se muodosti kuitenkin poikkeuksen ja oli ehkä siinä tilassa Simeonille tuntemattomia, mutta silti mahdollisesti hyvinkin viisaita viljelystarkoituksia varten. Maanviljelijäsääty hoiti täälläkin selkä kumarassa vanhaa syntiinlankeemuksessa määrättyä tehtäväänsä, mennä junnaten auran jäljessä ja massautellen huulillansa. Pohjois-Saksan pulleat hevoset olivat kuitenkin hävinneet, luovuttaen sijansa härille, jopa lehmillekin, jotka vaelsivat sukunsa tunnetulla tyyneydellä ja verkkaisuudella, huolimatta paljoa ajajan rähinästä, tehden vakoa valjastettuina milloin rinnakkain, milloin peräkkäin. Kuta lähemmäksi Dresdenin seutuja kuitenkin tultiin, sitä puutarhamaisemmaksi muuttui maa, ollen lopuksi tuota samaa poikkeuksettomasti valmista maailmaa, jota Simeoni oli jo aikaisemmin ihmetellyt.

Katsellessaan tätä näkyä: loputtomia peltoja, suoria, kirsikkapuiden reunustamia viertoteitä, tasankojen keskellä kyyröttäviä kyliä, kaikkialla silmiinpistävää elämän ja maan lopullisesti tapahtunutta järjestelyä, valtasi Simeonin yhtäkkiä kiitollisuuden tunne siitä, ettei hänen ollut tarvinnut syntyä tänne ja jäädä elämään näiden kaikkien viivotinsuorien olosuhteiden ja teiden aitaukseen. Jos hänet nyt siihen pakotettaisiin, tulisi hän hulluksi ikävästä. Hänen sydämeensä nousi viehättävä kuva siitä, kuinka hän ennen poikasena Jukolassa, kyllästyneenä Toukolaisiin ja koko maailmaan nimismiehinensä ja pappeinensa, koppoi kontin ja kirveen sekä painui synkkään saloon, korpien kohtuun, kuunnellakseen niitä ääniä, jotka lauloivat hänelle samalla tavalla kuin vuosituhansia sitä ennen omalle yksinäisyydelleen. Tämä Pohjolan salojen koskemattomuus, hänen nuoruutensa salaperäinen Impivaara ryhmyisine kallioineen ja partaisine kuusineen, väikkyi tällä hetkellä hänen sielussaan kalliimpana kuin kaikki maailman viljelykset ja aarteet yhteensä. Sellaisia ovat Jukolan veljekset.

Dresdenin seuduilla väistyi rauhallinen ja vakava maanviljelysleima syrjään yhä tiheämmässä olevien tehtaanpiippujen tieltä. Toverukset panivat merkille, että jokaisesta niistä nousi savua ja että siellä alla siis työskenteli armeija nokisia ja hikisiä naisia ja miehiä, kahlehdittuna uuden ajan hirveimmän keksinnön, teollisuuden palvelukseen. Simeoni tunsi elävästi, ajaessaan tänne hymyilevältä maaseudulta, kevätleivon laulun ja orastavan ruohon keskeltä, kuinka vihamielinen ihmisen yksilölliselle onnelle ja alkuperäiselle tarkoitukselle kehitys on ollut ja on, luodessaan armottomista taloudellisista syistä maailmaan näitä nokisia mehiläismättäitä, joissa raudan ja tulen keskellä hiljalleen sielu näivettyy, käy kapinalliseksi ja yhteiskunnalle vaaralliseksi.

Simeoni ei kuitenkaan ehtinyt kehitellä näitä maailmanpulma mietteitään sen pitemmälle, ennen kuin jo oli sivuutettu Saksin kaunis pääkaupunki ja lähestyttiin Erzgebirgen vuorimaata. Matka muuttui nyt uudella tavalla mielenkiintoiseksi. Sileänä, mutta nopeana vuolteena virtaa vastaan Elbe, kannatellen pinnallaan pitkiä ja kapeita, täyteen lastattuja proomuja, joita puuhakkaan ja hääräilevän näköiset, pässimäiset pikku pukseerit haalaavat sekä vasta- että myötävirtaan. Joki näyttää kauttaaltaan hyvin peratulta, jopa rannatkin ovat erittäin sileät ja siivotut. Jonkunmoisia matalia, kaarevia, pieniä patolaitoksia pistää rannoista jokeen, muodostaen alapuolelleen tyynen kosteen, mutta Simeonin tiedot eivät riitä sanomaan, mitä tarkoitusta noilla laitteilla mahtoi olla. Virtaavan, raikkaan veden näkeminen vaikuttaa raitistuttavalta ja saa ajatuksen kysymään sen alkuperää, kuvittelemaan niitä vilpoisia vuoria, joiden rinteiltä tämä Saksan toinen mahtava valtasuoni saa ensimmäisen alkunsa.

Virtapa olikin pitkän aikaa ainoa, joka oli junan ikkunasta nähtävissä, sillä yhä jyrkempinä kohosivat vuoret jokilaakson molemmin puolin. Vähän kumartumalla saattoi Simeoni kuitenkin lähettää tutkistelevan ja janoisen katseen vuorten huipuille saakka ja tuntea sydämessään niiden ryhmyisen korkeuden aiheuttamaa juhlallista huimausta. Väliin ne ovat viljeltyjä aivan kokonaan ja peltojen sekä ketojen keskellä kasvaa säännöllisissä riveissä hedelmä-, arvattavasti omenapuita. Toisin paikoin kasvaa rinteillä istutettua mäntymetsää. Tuossa on yksi metsäsarka kaadettu. Kun mitään pikkumäntyä ei ole, on se pantu aivan sileäksi, ja joka pikku oksakin on otettu talteen. Tukin suuruutta ei ole ainoakaan puu ehtinyt saavuttaa. Se on järjestelmällistä puun viljelystä. Tuossa kohoaa huippu paljaana, harmaana, ryhmyisenä liuskekalliona, joka pistää metsän keskeltä esiin kuin saarnatuoli, tuossa aukeaa huippujen lomitse laaja näköala vuoristoon, joka korkeana, pehmeäpiirteisenä kukkularyhmänä häipyy ihmeen ihanaan keväiseen autereeseen. Toverukset ovat vaiti ja tuijottavat maisemaan, joka vaihtuu minuutti minuutilta, tarjoten heidän siimalleen yhä uutta kauneuden ravintoa.

Sitä jatkui vielä, kun oli menty Tshekko-Slovakian rajan yli ja saavuttiin Tetschenin kaupunkiin, jossa Saksan tomu oli virallisesti pyyhittävä pois ja ruvettava nielemään tshekkiläistä ilmaa. Tavaroineen kaikkineen joutuivat matkustajat pitkässä rivissä odottamaan sekä tulli- että rahavarain tarkastusta, jossa toveruksille olisi saattanut käydä hullusti, ellei Tuomas olisi nokkeluudellaan selvittänyt asemaa.

Määrättyä summaa suurempaa erää ei Saksan valtakunnasta saa viedä mukanaan. Niin kuuluu sääntö, mutta toverukset eivät olleet ottaneet sitä vielä tähän saakka vakavalta kannalta, vaan oli Tuomas pitänyt kaikkien kolmen varalle taskussaan joltisenkin suurta matkakassaa. Kun nyt tarkastaja, jonka tiukat ja kylmät, teräksiset silmät, sekä kenttäharmaa, yksinkertainen sotilastakki osoittivat hänen aikoinaan olleen keisarillisen armeijan kuuluisia aliupseereja tahi muita sellaisia ruumiillistuneita velvollisuudentunto-ilmiöitä, kysyi Simeonilta ja Juhanilta, oliko heillä käteistä rahaa ja kuinka paljon, vastasivat he kieltäen, mikä olikin totuus. Siitä huolimatta vaati tarkastaja nähdäkseen lompakon ja käänteli sitä kylmästi kuin vanhaa virsikirjaa, antaen sen lopuksi takaisin, kun ei huomannut mitään. Samoin vaadittiin esiin Tuomaan lompakko ja sieltähän sitä löytyikin hyvälle paperille painettua rahaa aikalailla. Huolimatta selityksistä, että tuo summa edusti kolmiliiton yhteistä matkakassaa, vei tarkastaja sen sisähuoneisiin, mutta Tuomaspa läksikin viivana perään, koska hän ei mielinyt heittää kukkaroansa enempää kuin Lauri konttiansa Hiidenkivelle mennessä, vaikka suuri olikin miesten hätä.

Palattuaan selitti Tuomas hymyillen, että siellä oli tapahtunut tiukka kertolasku, joka olisi saattanut päättyä nolosti, ellei hän olisi huomannut ilmoittaa eräitä uusia kurssitietoja ja toimittaa laskua tottuneen ja kokeneen liikemiehen nopeudella ja sukkeluudella, jättäen siinä ohimennen pari nollaa tuloksen häntäpäästä pois. Kun lasku oli suoritettu ja rahaa ei sen mukaan ollut kolmelle miehelle liikaa, olivat Tuomas ja se korkeampi virkamies katsoneet toisiaan hetken aikaa vakavasti ja nauramatta silmiin, kunnes virkamiehen kasvoille oli levinnyt ymmärtäväinen ja aatteellinen hymy, ja hän oli sanaa sanomatta tupannut lompakon takaisin Tuomaan turpeaan kouraan. Ja aliupseeri oli tuijottanut ulos, sillä hän oli puolestaan tehnyt velvollisuutensa. Niin pääsi kolmiliitto siitä pälkähästä. Kun tullista oli vaikeuksitta selvitty, alettiin mennä jyristää pitkin Böhmin ylätasankoa valtakunnan pääkaupunkia kohti.

Tetschenin kokemuksista ja siitä, mitä hän siellä näki, jäi Simeonille jonkunmoinen hämärä epäilys, että oli tultu hänelle toiselta puolen tuttuun ja toiselta puolen uuteen ilmapiiriin. Mikä sen oikeastaan aiheutti, sitä hän ei aivan täsmällisesti voinut sanoa, koska tuo tunnelma oli syntynyt monesta pikku piirteestä. Niinpä hän oli joutunut vähän töllötellen katsomaan erästä nuorta upseerin näköistä virkamiestä, jolla oli harmaja, hyvin ryssän tapainen sinelli, tutun muotoinen "furashka", ja pitkä täysiparta, joka oli vielä kaksihaarainen. "Mikähän Heiteni-vainaa tämä on?" kyseli hän itsekseen, sillä tuo näky muistutti ehdottomasti mieleen ryssän. Kun siihen tuli lisäksi asemahuoneen hiukan pölyinen ja nuhruinen komento, eräät svabodan ajalta Suomessakin tunnetut hajut sekä melkoisesti vilkas ja jo käsiäkin avuksi ottava puheen politus, päätteli Simeoni heti: "Nämä ovat ryssiä kaikki". Sehän ei ole totta, mutta liioittelun ymmärtää muistaessaan, että luoja on erottanut suomalaisen slaavilaisesta korkeammalla muurilla kuin mistään muusta valkoisesta rodusta, minkä johdosta suomalainen yleensä mielellään määrittelee kaikki slaavilaiset ryssiksi. Ja ehkä se ei olekaan kaukana oikeasta?...

Mutta olipa miten hyvänsä -- veljekset tunnustivat pian, että tshekkiläiset nähtävästi olivat saksalaisten veroisia ainakin maanviljelyksessä. Böhmin ylätasanko levisi heidän eteensä silmänkantamattomana, pehmeästi ja kauniisti kumpuilevana maisemana, joka upposi taivaan rannan sineen jonkunmoisena maanviljelijän ihannenäkynä. Ja kaikki oli niin perinpohjin muokattua, niin muheata ja hedelmällisen näköistä, että olisi haluttanut ottaa tuota multaa kourallinen ja haukata sitä. "Kyllä tämä on kirottua", puhkesi Juhani vaikeroimaan, "eihän täällä ole enää mitään muuta kuin maallista paratiisia, jossa ihmisten luulisi olevan paljaita miljuneereja ja enkeleitä, ilman tuskia ja vaivoja. Ajatelkaa nyt, hyvät veljet, kuinka suunnattoman edullisessa asemassa suomalaisiin verraten nämä ihmiset elävät. Meillä saa pellon raivata kiukkuiseen korpeen, jossa ei tunnu olevan muuta kuin rautavettä ja sitkeitä, vanhoja kannonkääkäleitä, joita ei millään ihmeellä tahdo saada ylös nostetuksi. Ja kun siihen olet sitten suunnattomalla vaivalla saanut valmistetuksi joitakin saran tapaisia, niin sitten se vasta päätyö alkaakin. Tuhattakin lajia huolta siihen täytyy panna, lantaa ja muuta roskaa ajaa yhtenään, suostutella ja taputella sitä sekä puhutella kauniisti, ja kuinka käy? Niin, kaiken lopuksi tulee halla ja vie nenäsi edestä vaivan palkan, niinkuin olisi suupala otettu kieleltäsi. Mutta entäs täällä? Kaikki kasvaa niin että rotisee, hallaa ei ole koskaan, jo maaliskuulla paahtaa päivä kuin olisi ensi kertaa taivaalla, ja ihmisillä on nautittavinaan vehnät, viinimarjat ja jos mitkä hedelmät. Luulisi niissä oloissa elävän kansan jo näihin aikoihin päässeen kaiken inhimillisen kulttuurin ylärajoille..."

"Mutta ovatkos päässeet!" puhui nyt Simeoni, "kaukana siitä. Meneppäs tuonne kylään ja rupea tutkistelemaan, mitä kansa tietää ja miten se elää, niin huomaat, ettei se niin loistavaa ole. En kadehdi heidän rikkauttaan enkä heidän aurinkoaan, sillä kylmyys ja kova työ kasvattaa rautaa kansan rintaan. Pohjola on Europan perillinen. Tunnethan, kuinka jo nyt tuo kirottu lämmin veltostuttaa jäseniä!"

"Niin", sanoi Tuomas, "lämmin ei ole oikeastaan hyvä muualla kuin heinäpellolla, riihessä ja saunassa."

Näin toverukset koettivat pidellä oman köyhän ja kylmän maansa puolta, ettei irvistelevä kateus olisi saanut kovin suurta sijaa heidän sydämessään. Sehän ei olisi muuten ollut kummakaan, kun muistaa, kuinka äärettömän raskaan työn palkkana Impivaaran vainioiden vihreys on ollut, ja kuinka monta kertaa halla oli noussut Sompiosuosta ja vienyt kaikki, jättäen äsken niin teräisen viljan seisomaan tyhjänä ja avuttomana kuin sokean erämaahan. Saattoipa Juhani näistä asioista keskusteltaessa rynnätä ankarasti moitiskelemaan esi-isiämme, jotka tyhmästi, nähtävästi jonkun aivan taitamattoman "tohelon" johdolla, olivat paenneet yhä kauemmaksi paremmilta mailta, kunnes vihdoin löysivät sellaisen korpilompolon kuin nyt tämän Suomenkin. "Olisi se mies tuossa", lausuili hän kiivaasti, "niin pieksäisin mokoman johtomiehen!" Ja hauskempaahan olisi tietysti nähdä suomalaiset rynnistelemässä maailman rintamailla mahtavana ja suurena pohattakansana sekä Suomessa heidän sijallaan esimerkiksi ranskalaiset raivaamassa jotakin kuloutunutta suoniittyä, saadakseen lehmäparalleen edes jonkun heinänpiikin talven varaksi. "Eipä minunkaan sydämeni sitä vastaan löisi", tunnusti Simeoni. "Mutta näin on ollut kohtalon määräys ja siihen on tyytyminen -- ja paras maa meillä on sittenkin", lopetti hän.

Jo kauan oli Simeoni epäillen katsellut, kuinka radan varrella hyörivät ihmiset hoitelivat jotakin hänelle outoa viljelyskasvia. Siinä katkottiin pois vanhoja varsia matalista, ryhmyisen ja koukkuisen näköisistä pienistä rungoista, jotka olivat ehkä noin puolta metriä korkeita, möyhittiin multaa ahkerasti, pystyteltiin pieniä keppejä rungon juurelle ja väliin tirautettiin joukkoon jotakin lannoitusta. Juhlallinen aavistus valtasi Simeonin ja hän sanoi tovereilleen: "Ottakaa, pojat, lakki pois päästänne, sillä tässähän parhaillaan ajetaan viiniviljelysten halki."

Simeonille oli saapuminen viinirajan eteläpuolelle melkoinen tapaus. Elettyään ikänsä oloissa, joissa ei viiniä oltu monta kertaa nähty ja joissa sen tavaran halu tyydytettiin "rehellisellä" paloviinalla, hän oli joskus tullut epäilleeksi, mahtaako niitä oikeita viinejä, joista sokea eno-vainaakin joskus puhui, ollakaan. Eivätkö liene herrain sekoittelemia marjavesiä? Tosinhan Pipliassakin, esimerkiksi ukko Noakin historiassa, kerrotaan viinipuusta, jopa siitäkin, että tämä sanottu äijä ehti sen hedelmästä humaltuakin ja tietysti porsastella pahanpäiväisesti, mutta silti oli tuo viinipuun asia Simeonille vähän niinkuin satua. Mutta eipäs: tuossapa sitä nyt kasvoi, tuota mainittavaa köynnöskasvia, jolla on ihanat marjat ja niissä ihmeellinen neste! Ja sanotaanhan vielä, että siinä, missä on viiniraja, alkaa vasta ihmiskunnan todellinen elämänilo, joten viinillä olisi sen mukaan suuresti nostattava vaikutus ihmiseen ja hänen elämänhaluunsa. Kukapa tietää, vaikka tuo olisi tottakin, sillä muistellessaan, kuinka hänen oma kansansa oikeastaan vaeltaa elämänsä halki kiukkuinen ärräpää alati tipahtamassa suupielestä ja kulmat rypyssä kuin kostonenkelillä, hän tunsi uskovansa, että jos viinimaiden aurinkoa todellakin pääsisi valahtamaan suomalais-ugrilaisen sielun pimentoihin, sen raskas veri ehkä jonkun verran kevenisi ja kirkkaampi elämänkatsomus tulisi vallitsevammaksi.

"Kunniata ukko Noak ijät kaiket saakohon", siteerasi Juhani, hänkin nähtävästi kerraten mielessään viinin lukemattomia vaiheita, kun samalla tultiin seudulle, jolla oli jo uuden viljelyksen leima. Peltomaisilla tasangoilla oli erittäin hyvässä järjestyksessä, vielä talvisilla korjuupaikoillaan, läjissä pitkiä ja solakoita riukuja, joiden tarkoitusta Simeoni ei ymmärtänyt. Aluksi hänen huomiotaan herättikin se huolellisuus, jolla ne näyttiin asetetun talviteloilleen, ja hän muisti huoaten, kuinka kotona Suomessa vastaavat esineet, jopa kalliit maanviljelyskoneetkin, usein saavat jäädä huiskin haiskin mikä minnekin lahoinaan ja ruostumaan, kun ei kenelläkään "tule korjatuksi" niitä talteen. Simeonin siinä juuri aprikoidessa noiden pitkien riukujen tarkoitusta saapui paikalle ylikonduktööri tarkastamaan, olivatko piletit asianomaisessa kunnossa. Hänen pyöreä ja punakka naamansa, josta loisti pari ystävällistä vanhan miehen silmää, ja hänen tanakka, kohtuullisella riippavatsalla varustettu ruumiinsa herättivät Simeonissa mielikuvan jonkunmoisesta viinin ja oluen sekajumalasta, ja hän kysyi äijältä, mitä kansa tuolla kedolla teki noita riukuja pystytellessään. "Tämä on viinin- ja humalan viljelyksen aluetta", selitti vanhus, "ja nuo pitkät riu'ut ovat humalan tukipuita". -- "Ahaa", sanoi Simeoni viisaasti, ja ylisti sitten kaunein ja valituin sanoin maan lihavuutta. Mutta ukko vastasi raskaasti huoaten: "Niin, maa on kyllä viljava ja ihana, mutta ihmiset, jotka siinä asuvat, ovat pahoja. Vielä löytyy kuitenkin niitä, jotka ovat lujia vakaumuksessaan, eivätkä anna itseään horjuttaa." Näin sanottuaan vilkutti hän silmiään salamyhkäisesti ja meni, mutta Simeoni jäi ällistyneenä miettimään, mitä hän tuolla kaikella oli mahtanut tarkoittaa. Vasta myöhemmin hän tuli ajatelleeksi, että koska ukko silminnähtävästi oli selvä saksalainen, oli tshekko-slovakien uusi kansalliskiihkoinen komento hänet kokonaan katkeroittanut ja tarkoitti hän ehkä tulkita puheellaan jotakin tähän viittaavaa.

Valtava määrä humaloita mahtoi tulla tältä alueelta viljelijänsä sadoksi. Simeoni mietiskeli, miksi ei Suomessa, jossa humala kuitenkin menestyy joltisestikin, viljellä sitä ainakin niin paljon, että oman maan kalja saataisiin sen avulla tehdyksi? Sekin riippunee suomalaisten hitaudesta ja saamattomuudesta, samoin kuin moni muu pienempi viljelys- ja tavara-asia, jotka kuitenkin yhteen laskettuna merkitsisivät paljon sellaiselle köyhälle miehelle kuin suomalainen.

Juna sukeltelee korkeitten kumpujen väliin. Kirjavapukuisia akkoja vaeltaa radan vartta tahi kykkii kyyrysillään pellolla. Kaukaa näkyy torneja ja korkeita rakennuksia. Tullaan Pragin kaupunkiin. Kello näyttää neljää maaliskuun 17 päivänä. Ilma on erittäin kaunis.

XI.

Pragin hajuja ja ihmisiä. -- Tshekkiläisten uusi suojeluspyhimys ja heidän kielikiihkonsa. -- Pikkuhuomioita. -- Vanha synagoga ja sirunen historiaa. -- Kolme omituista edeskäypää.