Part 32

Sen vaikutti siitä omituisesti hehkuva, salaperäinen, kuparin homeelta vivahtava väriloiste, jota ei missään jäljennöksissä voida saada esille, ja joka lienee enemmän ajan, värien sekoituksessa käytettyjen aineiden ja syntyneiden patinakokoomusten kuin itse kuuluisan mestarin ansio. Näin ainakin hän päätteli maallikon rohkealla suruttomuudella. Hänestä aivan tuntui, kuin olisi taulun joka huokosesta kiilunut himmeä, fosforoiva loiste, ja kuin olisi taulu siitä saanut yliluonnollista, hypnotisoivaa voimaa. Silmä tutkii tarkoin kosketellen kaikkia sen pintoja, kunnes katse joka kerta, riisti sen vaikka kuinka usein syrjään, kuin taian vetämänä palautuu Mona Lisa kasvoihin, silmiin ja tuohon hymyyn, joka nyt on niin elävä. Missä on tuon hymyn lähtökohta? Onko se silmissä, vai huulissa, vai koko kasvojen ilmeessä? Sitä on vaikea sanoa, sillä se lepää kasvoilla kaikkialla kuin sumuhäivähdys lammen pinnalla, hetkenä, jolloin koko luonto tuntuu olevan yhtä ainoata aavistusta ja odotusta. Missä oli Simeoni ennen nähnyt tuon saman hymyn?

Tuolla fosforihohteella on todellakin hypnotisoiva voima. Simeoni tuntee väkisinkin vaipuvansa katsomaan kaikkea sitä, mitä oli matkallansa nähnyt, ihmisten kuumeista taistelua ja reutomista nautintojensa tyydyttämiseksi, sisäisen kauneuden aavistuksen aikaansaamia heikkoja yrityksiä nousta edes hiukan sitä kohti, jonka kuvaksi Raamattu häntä sanoo, mutta josta hän on niin kauas langennut, koko sitä itsekkyyden ja lihallisuuden kuvaa, joka on Europan ja itämaiden elämälle leimaa antavin nykyhetkellä, kuten on ollut aina, ja niin vähitellen kohoaa hänen eteensä erämaan hiekasta juhlallinen näky, Sfinksin kivettyneet kasvot, joilla väikkyy tuo sama, arvoituksellinen, kylmä, epätoivoon saattava hymy. Hän tuntee, ettei se ole mitään muuta kuin paremmin tietävän huulille kohonnut ijankaikkinen pilkkanauru, se syvimmän ja pohjattomimman pessimismin ilmaus, jonka kaikkea inhimillistä kokeneen neron tutkiva sydän oli elämänsä varrella lopputuloksekseen saanut.

* * * * *

Väsymys ja sen johdosta päälle tunkevat kyllästyneet ja sairaalloiset ajatukset ajavat Simeonin ulkoilmaan. Aurinko loistaa ihanasti ja Tuileriain puistossa leikkii parvittain lapsia, joita Simeoni vaiti ollen tarkastelee. Pitsitetyt hoitajattaret niitä paimentelevat ja niitä on useimmiten vain yksi, joskus kaksi tahi kolme. Niitä on vähän, lapsia Ranskassa, sen huomion on muka täälläkin tekevinään, yleisten tietojen perusteella. Lapset leikkivät hiekassa; tuossa on eräs löytänyt pieniä kirjavia kiviä ja asettelee niitä nyt päällekkäin ja vierekkäin. Hänen innokkaasta puuhakkuudestansa ja loistavista silmistään näkee, että hän parhaillaan rakentaa upeata linnaa, jossa hän itse on onnensa huumassa valtiaana; hänelle on tuo kaikki todellista, kaunista, suurenmoista. Mutta kun hän kasvaa, muuttuu hän useimmissa tapauksissa tuoksi ääressä seisovaksi ja ympärillä ajavaksi aikuiseksi, joka täyttää koko suunnattoman Parisin kuumeisella kiireellään ja ponnistuksillaan, jotka kaikki tarkoittavat tuon saman loistolinnan rakentamista, sen koskaan valmistumatta. Hän muuttuu pisaraksi miljoonien joukossa, vaahdon pärskähdykseksi suurmaailman merellä, jolla kaukaa, tyynistä oloista tulija, niin oudon tunnelman vallassa risteilee.

Parisista on sanottu kaikki, mitä siitä voi sanoa -- ja paljon enemmänkin -- jo satoja kertoja, mutta sallittakoon Simeonin vielä kerta varmemmaksi vakuudeksi ilmoittaa, että siellä on suurenmoista kuljeskella yksin. Ei mitään ohjelmaa eikä päämäärää, vaan joutilas meno toista katua ylös ja toista alas, mykkänä todistajana kaikelle sille lukemattomalle, jota siellä joka hetki tapahtuu. Kaikista Europan kaupungeista -- ja Simeoni oli nyt käynyt niistä suurimmissa -- on Parisi asetettava ensimmäiselle sijalle rakennustaiteellisen kauneutensa, asemakaavansa suurenmoisuuden, kuohuvan elämänsä ja koko siitä tuulahtavan valtamerihengen vuoksi; Parisi on mahtava kulttuurikaupunki, Lontoo on mahtava kansainvälinen basaari.

Eipä sillä, ettei Parisi myöskin olisi basaari. Pistäytykäämme hetkeksi "Naisten paratiisiin", Printempsin suureen tavarataloon, jonka lukemattomissa suojissa kansaa aivan kuhisee, katsomaan elämää ja ostelevaa yleisöä. Koska emme aio varastaa, ei meidän tarvitse välittää siitä, että meitä taitavasti pidetään silmällä liikkuessamme pöytien välillä.

Simeonin huomio kiintyy ensimmäiseksi myyjättäriin. He ovat kaikki väsyneen näköisiä ja kalpeita, sirosti puettuja tyttöjä, joiden raukeista silmistä kuultaa selvä tietoisuus siitä, kuinka vaikeaa on tulla toimeen. Parisilainen opas selittääkin, etteivät nämä tytöt yleensä voi elää sillä palkalla, minkä he toimestaan saavat, ja niinpä on heillä useimmilla ylläpitävä "ystävä". Heitä oli sadoittain, häärien ostajien apuna. He ottavat esiin kankaita, silkkiä ja samettia, ja ostavien naisten silmät kiiltävät ihastuksesta kaikkea tätä pukukauneutta nähdessään. Simeoni rupeaa heitä katsellessaan ymmärtämään, kuinka äärettömän tärkeä asia naiselle on puku, johon useilla perustuu suorastaan pääosa heidän viehätys-voimastaan. Ja viehättäminen, miellyttäminen, miehen hurmaaminen, sehän on myös naisen tärkeimpiä tehtäviä ihmiselämässä, totuus, joka kyllä kielletään, mutta jonka jokapäiväinen elämä vahvistaa. Ja kyllä tässä paikassa onkin sitä varten tavaraa, kankaita kuin unelmia, hansikkaita kuin käden ihanteita varten, nauhoja, pitsejä, herkullisia silkkisiä hameita, yöpaitoja -- vaarallista on ruveta niitä kaikkia katselemaan ja luettelemaan, sillä ne panevat mielikuvituksen liikkeelle. Simeoni mieli ostaa Venlalle silkkisen alushameen ja pyysi apua eräältä myyjättäreltä, joka sirosti sipsutteli hänen edellään erääseen osastoon. Täältä löytyi oikein "dernier cri" siltä alalta, Mutta kun Simeoni katseli liitingin pituutta, huomasi hän, etteivät nämä ranskalaiset mitat oikein riittäneet sille leveydelle, jonka terve pohjoismaalainen nainen parhaillaan ollessaan voi saavuttaa. Silloin haki tyttö toisen, jonka liitinki venyi, ja veti sen mielenosoituksellisesti täyteen pituuteensa kysyen hymyillen: "Joko nyt ylettyy?" Mutta Simeoni tarkasti tilavuuden kylmästi ja hätäilemättä sekä ilmoitti sitten kuivasti, että "ehkä -- vallan varmaa se ei ole." Kaikkien ympärillekokoontuneitten tyttöjen kasvoilta saattoi nyt nautinnokseen lukea ilmeisen ja hiukan kauhistuneen hämmästyksen siitä, kuinka suunnattoman lihava rouva tällä muukalaisella mahtoi ollakaan! Simeoni kuitenkin ajatteli maailmaa nähneen miehen ylemmyydellä: "Jaa jaa, uskonsisaret, täällä te kyllä olette ja luulette olevanne solakkuudessanne kaunottaria, vaikka miellyttävä pulleus silti on teidänkin salainen unelmanne, mutta menkääpäs Turkinmaalle ja Egyptiin, niin huomaatte, kuinka siinäkin suhteessa kaikki arvot arvioidaan uudelleen. Siellä saisitte ruveta kiireesti syömään harmaata jauhoa, voidaksenne täyttää sen maan kauneus-ihanteita!"

Silkki kahisee, kankaat välähtelevät, ostajia tulee ja menee katkeamattomana virtana. Tuossa on suuri pöytä täynnä silkkikankaan kappaleita. Ne myydään alennettuun hintaan, sillä ne ovat jäännöksiä. Pöydän ympärillä tunkeilee midinettejä, kasvoilla huolestunut ja samalla halukas ilme, sillä nuo kankaat ovat todella halpoja ja kauniita, mutta siitä huolimatta ei pienen kukkaron sisällys, jota kapeat sormet hermostuneesti hypistelevät, oikein tahdo riittää. Ja kuitenkin täytyy olla huolellisesti puettu, täytyy voida vaikka millä keinolla osoittaa puvussansa noudattavansa viimeistä muotia. Pienet aivot tekevät nerokkaita ja taitavia suunnitelmia. "Jos ottaisin sen silloisen leninkini ja lisäisin siihen vain sopivasti tuota kangasta, joka ei maksa paljon, niin eiköhän vaikutus olisi erinomaisen hyvä? Silloin pääsisin vähällä maksulla ja voisin jälellä olevilla rahoillani ehkä ostaa tuon ihastuttavan laukun tuolta." Ranskattarien taloudelliset vaistot, joille sittenkin säästäväisyys on leimaa antavin, ratkaisevat täten useimmissa tapauksissa nämä asiat viisaasti ja taitavasti, esimerkiksi monelle ajattelemattomalle ja tuhlaavaiselle pohjoismaalaiselle sisarelleen.

Tällaisia vaikutelmia voi "Naisten paratiisista" saada. Simeoni ei voinut kieltää, että sekin muodostui hänen mielessään lopuksi pelottavaksi tyranniksi, joka olemassaolollaan suorastaan pakottaa naiset, jopa suuressa määrässä miehetkin, jonkunmoiseen orjuuteen, vaatimalla vaatien heitä kaikkia ehdottomasti noudattamaan lakejansa, tuota tyrannimaisinta verotuskeksintöä, muotia. Näinä päivinä ilmestyi kauppojen ikkunoihin kauniita, vaaleita, hopean- ja kermanvivahteisia miesten huopahattuja, todellisia hattuteollisuuden ylpeyksiä, ja tietysti piti sellaisen aivan kohta nousta melkein jokaisen miehen päähän, sillä se oli muodin tuorein vaatimus. Miesten muotiin näytti myös kuuluvan, että takin täytyy olla vyötäisiltä tiukka, jolloin ruumis esiintyi hiukan naisellisena, ja tietysti hankkivat sellaisen puvun kaikki, jotka siihen suinkin kykenivät, vaikka eivät olisi uutta pukua tarvinneetkaan. Simeoni kuitenkin uskalsi epäillä, että naiset eivät tuosta muodista oikein pitäneet, sillä hehän hakevat miehestä vastakohtansa merkkejä, siis ennen kaikkea miehekkyyttä. Puettuna tuollaiseen pukuun on pienehkö ranskalainen herrasmies, jossa aina on hiukan etelämaalaista, kreikkalaisen tapaista öljyisyyttä, luvalla sanoen hiukan naurettava olio; puhtaalle ja sivistyneelle pohjoismaiselle naiselle hän lienee sangen vastenmielinen. Vannomatta kuitenkin paras!

Parisissa kuljeskellessaan Simeoni tietysti koko ajan haki ja harkitsi sitä, josta se ja koko Ranska oli varsinkin maailmansodan aikana tehty niin kuuluisaksi: kulttuuria. Hän sekä löysi että ei löytänyt, mitä haki. Koko puhe tuosta "kulttuurista" siinä merkityksessä, jossa se agitatsionitarkoituksessa oli esitetty, että se nimittäin rajoittuisi jokseenkin tarkoin ententen, ja varsinkin Ranskan kansaan, on luonnollisesti aivan löyhää ja pintapuolista. Kulttuuria sen kaikissa, sekä parhaimmissa että huonoimmissa muodoissa, lienee jokseenkin yhtä tasaisesti useimmissa Europan varsinaisissa sivistysmaissa, Balkania ja Venäjän alaisina olleita kansoja sekä jossakin suhteessa Italiaa ja Espanjaa lukuunottamatta. Nämä kansat ovat suurin piirtein katsoen, huolimatta kielellisistä eroavaisuuksista, ainakin päällä kuohuvalta kaupunki-elämältään kuin samaa perhettä, jonka toiset jäsenet ovat eteviä yhdessä, toiset toisessa elämän ja esiintymisen puolessa, hyötyen samoista eduista ja kärsien samoja sairauksia. Jos taas ruvetaan hakemaan kulttuuria elämän pienistä yksityiskohdista, esimerkiksi sellaisista seikoista, jotka ensiksi ja helpoimmiten sattuvat matkustajan silmiin, niin ei Ranskalla ainakaan ole siinä suhteessa ylpeilyn varaa. Puhtaus on siinä maassa moitteettomasta kaukana, tuo niin kuuluisa "kohteliaisuus" rajoittuu tavallisessa elämässä kylmään "mossjöö"-sanaan, joka ei merkitse enempää kuin mikä puhuttelusana tahansa, ja usein ilmenee outoa ja ylpeätä ynseyttä, joka pistää muukalaiseen kipeästi. Ehkä se on voiton syytä, sillä voittajakansat ovat usein ynseitä ja epäkohteliaita. Saksalaiset taas ovat nykyisin, tappionsa jälkeen ja saatuaan kärsiä kaikkea mahdollista nöyryytystä, ikäänkuin inhimillistyneet, käyneet avomielisiksi ja herttaisiksi, paljastaen kaikille sen, mitä he ovat: yksinkertaisia ja koruttomia, todella sivistyneitä ihmisiä, jotka elämän arkipäiväisissä tavoissa, siisteydessä, toisten vapauden ja mukavuuden huomioon ottamisessa ja sellaisissa seikoissa, ovat edellä ranskalaisista. Mutta matkailija, jos kukaan, huomaa, että kiistely "kulttuurien" etevämmyydestä on ainakin näihin Europan määrääviin kansoihin nähden tyhmää ja järjetöntä. Sen punnitsemiseksi ei ole keksitty eikä voida keksiä mitään puntaria, sillä niissä ei ensinnäkään ole mitään vastakkaista, molempien pyrkiessä samoihin päämääriin, ja niiden arvoa on mahdoton vertailemalla yleensä määritellä: molemmin puolin voidaan vaakaan laskea vastaavat hyvät ja huonot puolet, joten se pysyy tasapainossa. Kuka heittää ensimmäisen kiven?

Liikkuminen eri kansojen keskuudessa ja tutustuminen heidän erikoisuuksiinsa saa vahvatkin ennakkoluulot tässä suhteessa kaatumaan. Tulee näkemään, kuinka kansojen oma tyhmyys rakentaa heidän ympärilleen aidan, jonka takana he kuvittelevat olevan kaikenlaista, jota ei siellä ole, ja seurauksena on ennakkoluulot ja viha. Yksilöinä ei Europan sivistyneiden kansojen jäsenillä todellakaan ole suurta eroa: heidän mentaliteettinsa, tietonsa, esiintymisensä ovat niin samanlaisia, ettei heitä erota toisistaan todellakaan muu kuin kieli ja perityt, tarkistamattomat käsitykset. Tuntuupa joskus, kuin monessa kohti valtakuntain rajat olisivat keinotekoisia.

* * * * *

Katkeamattomana virtana kiitävät autot Parisin kaduilla ja ihmismeri lainehtii siellä rannatonna. Vaipuessa sitä katsomaan ja kuuntelemaan kaikuu korviin syvä ja voimakas kohina, kaupungin oma ääni, joka huohottaen kertoo elämän kiinteistä, hellittämättömistä vaatimuksista. Parisi ja Ranska elävät suuruuden unelmien juovuttavaa aikaa, toimien ja pyrkien siitä johtuvien viitteiden mukaan; sitä kaikkea on katsottava ja seurattava tyynesti, sillä mikäli ne unelmat ulottuvat ohi omien mahdollisuuksien, oikeuden ja kohtuuden, sikäli kerran maailman ankarin tuomari, aika, ottaa esille säälimättömän veitsensä ja leikkaa liikakasvannaiset pois. Muistaen tämän voi Parisin jättää tyvenellä mielellä ja toivottaa sille ja sen kansalle menestystä hyvässä ja voimia hillitsemään pahat intohimot. Sillä kukapa tahtoisi väittää, ettei juuri "la belle et douce France" olisi ollut koko historiansa aikana kuin kuvastin kansojen jaloista ja epäjaloista puolista? Kuulee niin usein sanottavan: "Sillä kansalla on jalo historia." Se on löyhää puhetta: kaikkien kansain historia on enimmäkseen alhaisuuden ja kurjuuden kronikkaa, johon sen harvat valopilkut häviävät kuin kituva ruoho suunnattoman raskaan paaden alle. Kansain ja ihmisten itserakkaus ei vain tahdo sitä myöntää.

LI.

Vihan valta Europassa. -- Kölnin tuomiokirkko. -- Saksalainen "humoristi". -- Vihdoinkin kotona.

Pikajunan kiitäessä Saksan rajaa kohti hävitettyjen seutujen läpi muistuu hakematta mieleen viha, joka tällä hetkellä vallitsee Europassa enemmän kuin ehkä koskaan ennen. Penikulmittain veljekset näkevät autioitunutta seutua, joka ennen on ollut ihanasti viljeltyä, mutta jossa nyt rauniot törröttävät villin ja karkean rikkaruohon keskellä. Hitaasti on rauhan käsi täällä päässyt sodan vaurioita korjaamaan, ja vaikka siitä rupeaakin merkkejä näkymään, tuntuu kuin uudistustyö kävisi hidastellen, kuin vieläkin hävityksen kauhusta säikähtyneenä. Masentavaa on nähdä tällaista, sillä se antaa surullisen kuvan siitä kulttuuritasosta, jolla Europa vielä on.

Ruotsalaisten ja suomalaisten välillä on vihaa, sitä ei käy kieltäminen, syistä, jotka ovat kaikille tunnettuja; molemmilla puolilla ilmenee kuitenkin selvää hyvää tahtoa siitä vihdoinkin päästä, ja sehän on pohjoismaiden tulevaisuudelle positiivinen merkki. Tanskalaiset tuskin vihannevat ketään, eikäpä noilla onnellisilla taitane olla vihamiehiä; siitäkö johtunee heidän valoisa ja sydämellinen iloisuutensa? Saksalaiset vihannevat kaikkia muita paitsi pohjoismaalaisia; Ranskaa kohtaan heidän vihansa on leppymätön ja paatunut hiljaiseksi, tulevaa ukkosta ennustavaksi painostukseksi, johon maailman rauha kerta kompastuu. Hurjistuneet luonteet, kuten ennen mainitut afrikalaiset, eivät voi pidättää mitä julmimpia koiton uhkauksia Ranskasta puhuessaan. Sama synkkä vihan tunnelma kohdistuu Englantia, Puolaa ja Tshekko-Slovakiaa vastaan, joiden jälkimäisten menettely saksalaisia kohtaan herkistää sen aivan vereslihalle. Kammolla täytyy ajatella sitä politiikkaa, joka kohtelemalla saksalaisia näin rakentaa rajansa taakse miinan, joka kerta räjähtäessään pirstoaa kaikki ympäriltään. Puolalaiset vihaavat kaikkia ja ovat vihattuja. Rajojensa ulkopuolella Puolalla ei ole ystäviä, eikä se ole onnistunut politiikkansa vuoksi saamaan myötätuntoa muualla kuin Ranskassa, sielläkin itsekkäitten etulaskelmien vuoksi. Tshekit ovat sekä valtakunnassaan että sen ulkopuolella vihattuja kansalliskiihkoisuutensa vuoksi, joka on tehnyt heistä puolalaisten rinnalla uuden slaavilaisen sortajaluonteen edustajan. Itävalta ei enää vihaa, sillä se ei jaksa sitä tehdä, koska sillä ei ole elinvoimaa, mutta Unkari elää vihan ja koston unelmissa. Jugoslavia vihaa Italiaa ja kaikkia ympärillään olevia kansoja, saaden näiden puolelta mitä syvintä inhoa osakseen. Balkanin vallat ovat kaikki kuin hyökkäystä odottelevia ja siihen valmiita olevia linnoituksia. Turkkilaiset vihaavat sydämestään kaikkia europalaisia ja ennen muita kreikkalaisia, jotka hitaasti pyrkivät ottamaan haltuunsa vuosisataisen perintönsä. Kreikkalaiset taas vihaavat ranskalaisia, italialaisia ja turkkilaisia. Egyptiläiset, poiketaksemme Europan ulkopuolelle, vihaavat yleensä europalaisia, mutta erikoisesti englantilaisia ja ranskalaisia. Italialaiset ehkä ovat tästä tunnelmasta syrjemmässä, ja samoin espanjalaiset, mutta heillä on omat sisäiset vihansa ja huolensa.

Kuten muillakin, jo mainituilla. Kaikki kansat ovat jakaantuneet kahteen jyrkästi toisistaan erillään olevaan leiriin, joiden keskellä vallitsee ainainen viha ja usein verenvuodatukseenkin puhkeava taistelu. Porvarillisen, historiallisen yhteiskuntamuodon ja sitä vastaan hyökkäävien voimien välillä ei inhimillisillä silmillä katsoen näytä olevan rauhan mahdollisuuksia -- korkeintaan väliaikainen linnarauha voidaan saada aikaan. Ja tältä pohjalta vihaa koko Venäjä muuta maailmaa, taistellen sitä vastaan huolimatta siitäkään, että se menettelyllään on syössyt sata miljoonaa ihmistä mitä kauheimpaan kurjuuteen. Kun lisäksi muistetaan, että kaikki Europan yksilöt enimmäkseen suhtautuvat toisiinsa vihalla ja epäluulolla, täytyy murheen tunteella sanoa, että viha raivoaa maailmassa valtavana palona, jonka sammuttamiseen ei ainakaan nykypolvella näytä keinoja riittävän.

Taistelulle sen tukahduttamiseksi ja rauhan rakentamiseksi puuttuu Europan sielusta todellinen ja kantava pohja: ei ole olemassa tällä hetkellä mitään yhdistävää ja korkeata, ihanteellista henkistä liikettä, ei aatetta, joka voisi vaikuttaa kansoihin kohottavasti. Se rakkauden aate, jota uskonto edustaa ja tahtoo palvella, on todellisuudessa menettänyt tehonsa: ne miljoonat, jotka ovat antaneet sodalle rakkaimpansa, ovat persoonallisesti kokeneet sijaiskuoleman siinä kaameassa laajuudessa, ettei oppi Kristuksen sijaiskuoleman ylevyydestä heihin vaikuta. Kiihkeä taistelu leivästä ja olemassaolosta tekee heille mahdottomaksi noudattaa rakkauden peruskäskyä: "Tehkää niille hyvää, jotka teitä vihaavat". Ei rakkauden, vaan itsekkyyden laki on maailmassa määräävänä.

Konepajat kyllä työskentelevät, tavaraa valmistetaan, tuodaan ja viedään. Mutta epäillä täytyy, voiko aktiivisinkaan valtakuntien kauppabilanssi merkitä sanottavia todelliselle kulttuurin nousulle, johon ensimmäisenä ehtona kuuluu vihan katoaminen, sillä se on sille vastakkainen, sitä estävä ja siihen kuulumaton. Rauha, onni, kulttuuri sielullisen puhdistumisen ja jalostumisen merkityksessä on alkanut vasta sitten, kun kansat ovat yksilöittäin tulleet paremmiksi ihmisiksi. Sitä ei nykypolvi tule näkemään. Toivoa vain täytyy, että näistä taisteluista, joissa varmaan paljon kuonaa irtautuu, kerran jäisi ahjoon kirkas metalli muodostamaan Europaan parempaa ihmisainesta kuin mikä siellä nyt asuu. Väitteeseen länsimaisen kulttuurin alkaneesta perikadosta ei ole niinkään vaikea uskoa.

* * * * *

Kohisten saapuu juna Kölniin, jossa se viipyisi muutamia tunteja. On jo pimeä. Veljekset lähtevät harhailemaan kaduille nähdäkseen edes hämäräkuvan tästä Saksan kauniista kaupungista. Heti aseman vieressä kohoaa korkeuteen jylhä ja ääripiirteiltään mahtava rakennus, Kölnin kuuluisa tuomiokirkko. Kiero onni estää nytkin Simeonin pääsemästä sitä tarkemmin tutkimaan.

Kerran ennenkin hän oli saapunut Kölniin juuri näin pimeällä. Mutta silloin oli pimeys jotakin kammottavaa, sysimustaa, sillä lähellä riehuvan sodan ja vihollisen lentäjäin takia ei ollut mitään katuvalaistusta. Kolkkona varjona vain kuvastui kirkko hiukan kuulakkaampaa taivasta vasten. Uteliaana silloin Simeoni odotti päivää nähdäkseen sen tarkemmin.

Mutta yöllä tarttui mukana kulkenut "grippe" eli "Espanjan tauti" häneen niin lujasti, ettei hänelle aamua tullutkaan, vaan houreinen ja vaikea vuorokausi, joka päättyi siihen, että tanakka saksalainen sotilaslääkäri ja hänen apulaisensa pistivät Simeonin tavarat laukkuun ja hänet itsensä umpinaiseen vaunuun, vieden hänet sairaalaan. Kirkosta hän ei nähnyt vilahdustakaan. Ajeltiin kauan pitkin ahtaita katuja, kunnes Simeoni vihdoin huomasi olevansa ankarasti katolisessa paikassa, jossa seinät olivat täynnä ristinkuvia ja tauluja kehoittavine lauseineen, m.m.: "Luota Josefiin, hän kyllä auttaa sinua!" Ympärillä hääri joukko omituisiin päähineisiin puettuja, ystävällisiä, nunnamaisia olentoja, jotka jykevän preussilaisen lääkärin komennosta lentelivät kuin kuivat lehdet. Siitä seurasi sairaudesta huolimatta miellyttäviä päiviä rakastavassa ja herttaisessa hoidossa, joka oli ensiluokkaista kaikin puolin; sielun tarpeista piti huolta jesuiitta-isä, joka tunsi erikoista mielenkiintoa kaukaa pohjolasta tullutta protestanttisen papin poikaa kohtaan ja jonka kanssa Simeoni antautui intohimottomiin teologisiin keskusteluihin ja pikku väittelyihin. Herääminen aikaisin aamulla, jolloin sairaalan kirkosta kaikui harras nunnain laulama hymni, kuuluu hänen rakkaimpiin muistoihinsa.

Kun sairaus oli voitettu, pistettiin Simeoni lääkärin ja sotilaan toimesta umpinaisiin vaunuihin ja vietiin pimeitä katuja pitkin asemalle lähetettäväksi Berliniin. Taaskaan ei kirkosta muuta kuin ääriviivat! Ja samoin nyt, kahden ja puolen vuoden kuluttua -- se oli aivan noiduttua! Mutta eipä auttanut suututella. Kulkiessaan kadulla veljekset menivät sen saman hotellin ohi, jossa Simeoni silloin oli sairastunut: se oli nyt miehitysjoukkojen päämajana; kylmänä ja ylpeänä asteli sen ulkopuolella englantilainen soturi. Simeoni muisti kerta yöllä heränneensä sairaalassa siihen, että kadulta kuului kumeata marssin tahtia, villiä hoilausta ja huutoa; valvova sairaanhoitajatar ilmoitti pelon ilme kasvoillaan: "Ne ovat sotilaita, tulevat ehkä rintamalta!" Silloin oli lokakuun loppu ja vuosi 1918; rintamalla oli tapahtunut paljon, josta ei tiedetty, ja joukkojen kuri oli jo höltynyt.

Mutta jääkööt jo nämä erikoiset, tummat muistot sikseen. Ehkäpä Kölnin tuomiokirkko tahtoi esittäytyä Simeonille yöllä, koska se ei hyväksynyt ajan henkeä, vaan häpesi sitä. Sen juhlallinen haahmo kuuluu suurenmoisimpiin yönäkyihin, mitä Simeonilla koskaan on ollut, varsinkin silloin, kun sen ympärillä vartioitsi sodan ja alkaneen epätoivon valoton ja synkkä yö. Mutta oikullisuudessaan elämä laskee leikkiään ja ivaansa sellaisellakin hetkellä. Kun Simeoni kysyi saattajaltaan, sotilaalta, jonka pää oli kauttaaltaan kääreissä, mikä ammattilainen hän oli sivilioloissa, vastasi mies parka surullisesti hymähtäen: "Humoristi." Hän oli toisin sanoen sirkusilveilijä. Itsekin huomaten vastauksensa aiheuttaman surullisen koomillisen tunnelman hän lisäsi: "Ikävä kyllä, on se varsinkin nykyhetkellä sangen huono ammatti". Sitten hän irvisti hassusti ja pisti kielensä ulos perin koomillisella tavalla, niin että molempien täytyi puhjeta nauramaan keskellä synkkää pimeyttä ja kolkkoa katua.

* * * * *