Part 31

Mutta laskuissa oli jäänyt ottamatta huomioon se seikka, että oli lauantaipäivä. Herra prefekti oli tietysti sulkenut virastonsa jo aikoja sitten ja mennyt maalle, minne lienee mennytkään, eikä palaisi sieltä ennen kuin maanantaina. Harmaina kiukusta ja sadatellen koko maailman passisotkuja veljekset mittailivat uhkaavalla ilmeellä tämän pienen kaupungin pölyisiä katuja, suureksi ihmeeksi töllistelevälle yleisölle, joka varovaisesti väistyi syrjään varsinkin Juhanin tieltä, jonka pituudelle ei arvattavasti koko tasavallasta olisi löytynyt vertaa. Avuliaasti prefektuurin pikku sihteerit kyllä heitä neuvoivat, kehoittaen huoleti puhumaan saksaa, "koska se ei enää täällä herätä vihamielisiä tunteita ja koska heistä useat sitä ymmärsivät, oltuaan sotavankeina Saksassa", mutta mitäpä se auttoi, kun prefekti, valtakunnan leiman haltija, oli poissa. Kun pikku sihteerit vielä erikoisen tärkeästi neuvoivat, että "pitää välttämättä ostaa kahden frangin karttapaperi ja panna sisään kirjallinen anomus -- huomatkaa, välttämättä kahden frangin karttapaperi!" suuttui Juhani äkkiä. "Kahden frangin karttapaperi", matki hän katkerasti. "Se on sillä tavalla, ettei minulla ole varoja sellaiseen ylellisyyteen eikä liioin haluakaan teidän karttapapereitanne ostamaan -- tarvitaan tässä pikkurahat parempiinkin tarkoituksiin. Ja koska olette kerran sulkeneet tuon Espanjan valtakunnan näin tarkkaan selkänne taakse, niin julistan minä puolestani antavani sekä sille että teidän prefekteillenne sen kaikista kirkkaimman hivauksen! Lähden ensimmäisellä junalla Parisia kohti -- mitäs te aiotte tehdä?" Tämä kysymys oli kohdistettu toisille veljille, jotka myrtyneinä mukautuivat pisimmän miehen selvästi lausuttuun tahtoon. "Ja nyt kiireesti ottamaan selkoa, milloin tästä hiirenkolosta päästään hengissä lähtemään!"

Kohtalolleen ei voi mitään. Sopivin Parisiin menevä juna lähtisi vasta seuraavana päivänä kello 3, joten ei auttanut muu kuin mennä hotelliin lepäämään, mikä ei suinkaan ollut pahitteeksi edellisen vuorokauden keskeytymättömän matkustuksen ja valvomisen vuoksi.

Mutta Ranskassa ei viitsi olla kauan pahalla tuulella. Levähdettyään ja ruokailtuaan peräti siistissä ja kodikkaassa hotellissa veljekset heittivät surut muille ja kuittasivat makealla naurulla koko harmin. Sitten he ryhtyivät harjoittelemaan ranskankielen puhumista kyyppareiden kanssa, jotka parveilivat heidän ympärillään sulavina ja notkeaselkäisinä, mutta siinä kohtasi heidät uusi kumma. Kyypparit eivät olleet ollenkaan innostuneita oman äidinkielensä puhumiseen, vaan väänsivät aivan väkisellä, huolimatta veljesten protesteista, keskustelinsaksaksi. "Emme me ole saksalaisia", selitti Simeoni, "vaan suomalaisia, ja haluamme oppia puhumaan ranskaa!" -- "Vui vui, mossjöö, vui vui!" liplattivat kyypparit, "mutta me osaamme puhua saksaa, jota voitte täällä vallan hyvin käyttää!" Ja pian kävi selville, että hotellin koko miespuolinen henkilökunta oli ollut sotavankina Saksassa ja oppinut siellä maan kielen, jota he nyt innolla tahtoivat haastella. "Lieneekö täällä koko maassa ainoatakaan, joka ei olisi sitä kurssia suorittanut!" ihmetteli Juhani. "Minkälaista olonne Saksassa oli?" kysyi Simeoni eräältä, "vaikeaa, vai?" -- "Ei vaikeaa, mossjöö, ei; rauhassa saimme olla -- minä tein metsätöitä." -- "Kuinka kohtelette nyt saksalaisia, kun he sattuvat täällä matkustamaan?" -- "Vui vui, mossjöö, hyvin tietysti." -- "Minkälaista oli sota?" -- "Vui, mossjöö, kauheaa, kauheaa, la la la la!" Nämä ihmiset eivät ainakaan osoittaneet mitään kansallisvihaa, se täytyi veljesten tunnustaa, ja olivat kaikin puolin gemyyttisiä ja hilpeitä miehiä, joilta pian puhkesi elämänhaluinen ja virkistävä nauru.

Hotelli oli rakennettu neliöön, keskellä hauska piha, jota käytettiin ruokasalina. Siellä saattoi nähdä todella ranskalaista pikkuporvaristoa, virkamiehistöä, ehkäpä ylimystöäkin, kuinka se esiintyi arvokkaasti ja kohteliaasti, ikuinen "mossjöö" alati huulillaan. Maupassantin tyypit johtuivat ehdottomasti mieleen heitä katsellessa. Tuossa syö eräs päivällistään. Hänet voisi määritellä maaseudun virkamieheksi, jolla on melkoinen omaisuus talletuksina ja arvopapereina. Hänen liikkeistään ja eleistään ilmenee tarmoa, mutta saattaa hän ratkaisevassa silmänräpäyksessä osoittautua pelkuriksi, ja tuntien tämän luonteensa salaisuuden koettaa hän peittää sitä tekoreippaudella. Nyt hän on saapunut kaupunkiin ottamaan selkoa, paljonko hänen tuleva miniänsä saisi myötäjäisiä korkoina. Suoritettuaan tämän on hän tullut hotelliin syömään päivällistä ja nauttii siitä tavattomasti. Hän ruokailee harkitusti ja aatteellisesti. Vasikanliha leikataan pieniin, siroihin palasiin, kostutetaan tarkoin kastikkeessa ja viedään suuhun nopealla liikkeellä; lisäksi pieni pala perunaa ja huolellisesti öljyssä kasteltu salaatin lehti. Huomattava on, että hän pistää salaatin suuhunsa sormillaan. Kun annos on täten koossa, painaa hän nyrkissä olevat kätensä ryntäilleen ja jauhaa kaikki hienoksi ummessa silmin... "Vui vui, mossjöö, la la la!"

* * * * *

Istutaan Parisin pikajunassa ja pää tärähtelee kaikilla samaan tahtiin. Ulkona kasvaa vain viiniä ja taas viiniä, loputtomiin, silmänkantamattomiin. Mihinkä tuo viinin paljous mahtuneekaan! Maa on kuin puutarhaa, valmista kaikkialla. Ei ole mitään tehtävissä, puutarha on lopullisessa kunnossa.

Vilahtaa tuossa ohi Toulouse, täynnä hassulta näyttäviä pieniä kivitaloja, jokaisen katolla sarja saviruukkuja, aivan kuten Englannissakin. Vilahtaa muitakin kaupunkeja, jotka ovat täynnä pienikokoisia, vilkkaita ihmisiä. Mutta vilkkaita vain keskenään. Kun veljekset ikävissään koettavat saada keskustelua aikaan, ei sitä synny. Heidän kanssaan ei ehkä haluta keskustella, koska he luultavasti ovat kirottuja "bocheja", saksalaisia; ehkä ei kansa ole täällä muutenkaan uteliasta. Kaikki tuijottavat tuuman verran toistensa ohi, kylminä ja itseensä sulkeutuneina, avaten suunsa korkeintaan sanomaan: "Vui, mossjöö!" Tuossa on hieno herra, vaatteet viimeistä muotia, käsissä säämiskähansikkaat; kun hän ottaa ne pois, huomaa Simeoni hänen kynsiensä alustojen olevan vahvasti surureunaiset. Kansallissurua ehkä? Vai oliko hän käynyt Toulousessa kaivamassa anoppinsa haudasta? Vui, mossjöö, vui! Tulee pimeä, juna mennä huristaa kovaa vauhtia, matkustajia tulee ja menee. Makuuvaunun hoitaja vaatii kolmelta paikalta yhteensä 160 frangia liikaa, mikä oli veljeksistä ruminta turmelusta, mitä he matkansa varrella olivat tavanneet. Istutaan mieluummin kuin annetaan sellaiselle kannatusta. Päät tärähtelevät, nukutaan, herätään väliin ja tirkistellään pimeyteen. Jo valkenee päivä, viljelykset ovat muuttuneet. Ei ole enää viiniä, vaan viljaa, joka keinuu tuulessa. Saavutaan suureen, puistomaiseen metsään, läpäistään se, nähdään tehtaanpiippuja, savua, yhä tiheämpää esikaupunki-asutusta, ja pitkään kiljaisten pyyhältää juna vihdoin St, Lazaren asemalle. Parisin kumea kohina nielaisee veljekset vilisevään virtaansa. On huhtikuun 25 päivä, kello 10 aamulla. "La la, mossjöö!"

XLIX.

Tanssiva Europa.

Joku utelias saattoi veljeksiltä kysyä: "Mitä nyt sitten Europan kansat oikein päätyönään tekevät?" Jos antoi siihen sen vastauksen, joka vaistomaisesti nousi huulille, ollen ikäänkuin valmiina silmäverkossa ja sen kautta aivoissa, kuului se: "Tanssivat ja vihaavat toisiaan". Ja vaikka asiaa lähemmin harkittuaan rupeaakin muodostamaan hajanaista ja otaksumisiin perustuvaa selitystä sodan jälkeen taas alkaneesta eheyttämis-, haavojen parantamis- ja uudistustyöstä, niin jää sittenkin mieleen epäilys, että tämä on totta aivan rajoitetussa määrässä, mutta tanssi ja viha, se on varmasti totta ja kaikille Europan kansoille kuvaavaa tällä hetkellä.

Veljekset olivat saaneet nähdä Europan tanssivan. Jokaisessa suuremmassa kaupungissa, hotellissa, ravintolassa, minne he vain olivat pakotettuja menemään tahi minne he menivät huvikseen, tanssittiin foxtrottia, shimmyä, pelikaania, fishwalkia, kaikkia noita omituisia, amerikalaisten neekerien keksimiä kävelykarkeloita, joita kuulemma Helsingissäkin osataan, mutta joita Simeoni ei ollut sattunut näkemään tätä ennen. Hän ei ollut uskoa silmiään huomatessaan -- vanhanaikainen mies parka! -- että kaikki entisen ajan tanssit: kuin ovat valssi, polkka, polkkamasurkka, sotiisi, pas de quatre, pas d'Espagne, mignon ja minkä nimisiä ne kaikki olivat, joita hänkin nuorempana kömpelösti yritteli harrastaessaan naissulouden palvelusta, olivat kokonaan unohduksissa, niin, niille suorastaan juljettiin nauraa. Toista olivat muka nämä uuden ajan intressantit tanssit, alkaen tangosta, joka sekin oli jo vanhentunut. Kiinteällä tutkijan harrastuksellapa siis Simeoni koetti syventyä tähän Europan nykyaikaisen kulttuuri-elämän leimaa antavimpaan ilmiöön.

Sivuutettakoon Berlini, jonka useimmissa kahvilaravintoloissa illanvietto päättyy tanssiin, osanottajina vallaton ja häikäilemätön parvi todellisia bacchantinnoja, vailla säädyllisyyttä ja sopivaisuuden tunnetta. Isänmaansa surullisen aseman johdosta ovat nämä nuoret naiset ja miehet kirjoittaneet rinnukseensa vaalilauseeksi sanat: "Ei meitä surulla ruokita, se on ilo, joka elättelee", ja koettavat he nyt toteuttaa tätä ohjelmaansa harrastuksella, joka olisi paremmankin asian arvoinen. Pian huomaakin, että Berlini on nykyaikainen Ninive, joka eroaa esikuvastansa ainoastaan siinä suhteessa, ettei mikään profeetta Jonas voisi saada siellä pienintäkään herätyksen ja parannuksen merkkiä aikaan, vaan luultavasti horjahtaisi itsekin, oleskeltuaan paikkakunnalla jonkun aikaa, pyörähtämään jonkun "shimmyn". Niin lujaan näyttää siellä, kaikkien terveyttä ja siveyttä harrastavien kunnon saksalaisten suruksi, kevytmielisyys ja paatumus iskostuneen.

Siirtykäämme sitten etelämmäksi, ohitse Wienin, jossa poliisin ankarat sulkemismääräykset ovat rajoittaneet tanssinkin mahdollisuuksia, kätkien sen salaisiin yökahviloihin, "Mascotteihin" ja sellaisiin, ja astukaamme Konstantinopolissa Tokatlian-hotellin saliin juomaan five-o'clock teetä. Kas kummaa! Sillä aikaa kuin hienosto juo teetä ja nipistelee veltosti leivosten syrjiä, tanssivat entente-upseerit ja Moskovian ruhtinattaret foxtrottia. Simeoni laskee heitä useampia ja hänelle valkenee, että vapaavuoroillaan käyvät neidit täällä, arvattavasti maksusta, tanssimassa, koskapa kuka hyvänsä, ilman esittelyä, kävi heitä pyörittämässä. Vai onko tapa sellainen, että tällaisissa tilaisuuksissa saattaa kuka hyvänsä herrasmies mennä tanssimaan muuten hänelle aivan tuntemattoman naisen kanssa? Kukapa ne kaikki uudet tavat tietää; pääsääntönä näkyy olevan mahdollisimman suuri vapaus ja ujostelemattomuus. "Trot-trot-trot-trot", mennä järkyttää yksitoikkoinen neekerimusiikki, ja "jump-jump-jump-jump" säestää sitä tanssin rytkyttävä tahti permannolta. Tanssijat seisovat aivan vastakkain ja hyvin likellä toisiansa; askeleet on otettava taitavasti samoilla vuoroilla, sillä muuten kolahtaisivat polvet arveluttavasti yhteen, joka kyllä saattaisi mennä ohjelmanumerosta sekin, ellei se sotkisi tanssin tahtia. Toiset ojentavat kätensä vaakasuoraan ulospäin, kavaljeerin painaessa daamin selkään kämmenensä peukalosyrjää; määrätyissä paikoissa notkahduttaa daami mukavasti polviansa. "Trot-trot-trot-trot". "Shimmyssä" näyttää omituiselta se, että polvet pidetään sisäänpäin; määrätyssä kohdassa herpautuvat sitten kavaljeerin polvet ja nilkat kokonaan, ja vapisevin säärin ja nilkoin ottaa hän eräitä tutisevia askeleita, jotka arvattavasti ovat tulkitsevinaan hänen intohimonsa raukaisevaa voimaa. Joissakin kohdin taas hypitetään tyttöä aika lujasti, tahi koetetaan hypittää, sillä hänen jalkansa eivät nouse ilmaan; yläruumis vain rytkyy kehoittavasti ja innostavasti.

Simeoni oli lukenut lehdistä, että nämä tanssit olisivat erikoisen räikeitä, jopa eleiltään sopimattomiakin. Niitä tutkiessaan hän ei voinut tuohon arvosteluun yhtyä. Niissä ei ole mitään sen sopimattomampaa kuin entisissäkään tansseissa, jos ne vain tanssitaan sivistyneellä tavalla; raaka tanssija taas saa sopimattomuutta mihin hyvänsä. Luonteeltaan ne ovat oikeastaan yksitoikkoisia, melko rauhallisia kävely- ja juoksuaskeltansseja, jotka viehättävät palvojiaan oudolla, oikullisella rytmillään. Mutta se niistä täytyy sanoa, että ne ovat rumia. Ainoakaan niistä ei Simeonin mielestä tarjonnut mitään kauniiden kaartoviivojen ja sirojen asenteiden hurmaa, vaan olivat ne yhtämittaista töksyttävää hölkkää. Lisäksi muodostuvat ne yksitoikkoisiksi senkin vuoksi, että sama pari tanssii aina koko ajan, lopettaen vasta, kun musiikki vaikenee. Ei tapahdu siis mitään alituista tanssiin pyytämistä eikä sitä sievää mielistelyleikkiä, joka vanhan ajan tanssiaisissa muodosti katsojalle niin hauskan nähtävyyden; parit ovat sopineet jo edeltäpäin, ja kun musiikki alkaa, rupeaa lattialla pyörimään muuttumaton viipsinpuu niin kauan kuin sitä kestää.

Mutta siirtykäämme Aleksandriaan, Savoy-Palace-hotelliin teetä juomaan. Jazz-band rämäyttää räikeän musiikkinsa soimaan ja samalla pyrähtää sali täyteen valkoisiin puettuja nuoria tyttöjä ja smoking-pukuisia tärkeitä herroja. Tuossa on eräs, jota Simeoni on jo aikaisemmin uteliaana katsellut, joka on sen huomannut ja heittänyt takaisin ylpeitä ja vihaisia silmäyksiä. Hän oleskelee hotellissa koko päivän ja Simeoni on luullut häntä joksikin matkustajaksi, kunnes onkin saanut selville hänen olevan palkatun jazz-tanssijan. Se on miehen ammatti, nähkääs, ja sellaisia on tässäkin hotellissa useita. Samoin "neitoja", jotka määrätunneilla saapuvat näiden kavaljeerien kanssa yleisön huviksi tanssimaan. Kavaljeerimme pitää aina monokkelia silmänurkassansa, on laihahko ja jäntevän näköinen, mutta ei erikoisemmin kaunis eikä sopusuhtaisesti muodostunut -- kuivahko kamreerityyppi paremminkin. Mutta tärkeä, ah, niin tärkeä! Kun hän tanssii, suorittaa hän tehtävänsä sellaisella ilmeellä kuin olisi hänen parhaillaan allekirjoitettava Versailles'in rauha; kaikesta päättäen pitää hän itseään etevimpänä koreograafina koko maailmassa. Englantilaiset mammat istuvat teepöytänsä ääressä maistellen verkalleen leivoksia, ja vierellä ovat naimaikäiset tyttäret kaipaavina ja suloisina; tuossa on eräs valkeassa tyllipuvussa kuin lumpeen kukka, halukkaasti katsellen lattialla pyörivää hiidenmyllyä. Hänkin tahtoisi tanssia, mutta kun palkattu kavaljeeri, jonka peräti ruskeat kädet kertovat Ranskassa suoritetusta kyypparin tahi muun sellaisen ammatista, hänen ilmeensä huomattuaan uskaltautuu häntä pyytämään, kieltäytyy neito mammansa viittauksesta. "Täällä sinun ei, rakas lapsi, sovi tanssia, mutta ensi viikollahan lady Primrose panee toimeen tanssiaiset sotaorpojen hyväksi, ja siellä saat huvitella vertaisesi yleisön kanssa. Nämä gentlemannit täällä eivät ole oikein decent-looking, my dear!" Ja hän ottaa briljanteeratun lorgnettinsa ja tarkastaa kaikkia silmillään, jotka ovat kylmät kuin kalalla. "Trot-trot-trot-trot!"

Jättäkäämme Aleksandria, sillä tanssia saa nähdä muuallakin. Menkäämme Parisiin, niin huomaamme, että siellä on tanssi aivan tautina. Tuntuupa siltä kuin olisi Europan pääpyörre juuri siellä -- ja niinhän se onkin -- ja muualla vain sen aiheuttamia sivupyörteitä. Koska yleisesti tiedetään, että varsinkin kaikki naiset erittäin mielellään tahtovat Parisissa ollessaan kerta nähdä yökahvila-elämää, eivätkähän miehetkään ole siihen aivan haluttomia, ja koska kaikki, jotka Parisiin pääsevät, tämän toivonsa myös tärkeimpien rinnalla toteuttavat, kuvattakoon niiden huviksi, jotka eivät sinne pääse ja siten kuvittelevat kaikkea sellaista, mitä siellä ei tapahdu, kerta tällainen tanssi-ilta jossakin Montmartren huvittelupaikassa. Edeltäpäin lienee syytä ilmoittaa, että meno siellä on kyllä lapsellisen remuavaa ja ilakoivaa, mutta ylen harvoin millään tavalla mauttoman sopimatonta ja loukkaavaa, ja että jos sellaista tapahtuu, on syyllinen useimmiten joku ulkomaalainen, ehkäpä joskus -- suomalainenkin.

Tällainen tanssiravintola on tavallisesti pieni, kuten Parisissa yleensä muut paitsi suurten hotellien ravintolat, enimmäkseen ovat. Kun tullaan sinne siinä klo 11 illalla, on se jo täysi. Kauan ei tarvitse yleisön keskustelua kuunnella, ennen kuin huomaa, että suurin osa läsnäolijoista on ulkomaalaisia. Skandinaavit ovat mieslukuisesti edustettuina, monella mukana pikku rouvansa, jonka silmät kiiluvat uteliaisuudesta, ja anoppinsa, joka turhaan koettaa vetää otsaansa siveellisen suuttumuksen ryppyihin. Englantilaiset leijonat singuttavat valkoista rintamustansa ja heittelevät arvostelevia katseita värttinäkansan joukkoon, joka valkoisena ja kahisevana liikkuu tuossa pöytien vaiheilla. Amerikalaiset purskahtavat tuon tuostakin hohottavaan nauruun, ja kulta kimaltelee heidän ikenistänsä. Mutta kuinka on naisten puvun laita? Simeoni on aina ollut siinä suhteessa heikko huomioiden tekijä, joten kaikki, mitä hänen muistiinsa painui näistä valkoisista harsofantasioista oli se, että useimmilla oli selkä aivan paljas, syvän uurteen ulottuessa liitinkiin saakka. Kun olkapäillä ei ollut muuta kuin ohut nauha, eikä usein sitäkään, jää uudeksi ihmeeksi se, miten tuo puku pysyi päällä; pysyvän se kuitenkin näkyi. Paitsi ulkomaalaisia, on joukossa joku ranskalainenkin mies, joka on tullut huvittelemaan; hänellä on naisellinen, vyötärystältä kiristetty takki, joka antaa hänen istumapuolelleen omituista, epämiehekästä leveyttä. Ehkä hänkin on täällä rouvansa ja anoppinsa kanssa, sillä nuo seurueeseen kuuluvat naiset voivat tuskin olla muita. Vanha rouva koettaa olla arvokkaan näköinen, mutta haluaisi kaikesta päättäen kiihkeästi tanssia hänkin; hän aukaisee suunsa ja nauraa makeasti, mutta samalla saavat irtautuvat tekohampaat hänet äkkiä sulkemaan aukon. Musiikki on alkanut rämistä ja hiidenmylly on ruvennut pyörimään. "Old boy, old boy!" huutaa neekerikapellimestari, niin että valkoinen hammasrivi välkkyy kammottavana vastakohtana hänen mustalle naamalleen, mutta mitä hän tällä aina kappaleen loppuessa kertautuvalla huudollaan tarkoittaa, sitä ei Simeoni ymmärrä; ehkä hän osoittaa sen kehoitukseksi tuolle vanhahkolle ruotsalaiselle arkkitehdille, joka nuoruuden innolla, mutta selkänsä puolesta siinä kunnossa kuin pelkäisi hän joka hetki kauhean noidannuolen iskevän nivusiinsa ja kangistavan hänet siihen suolapatsaaksi, tanssittaa valkoista tyllikääröä, joka on kuin kukka, terälehdissä ja, heteissä karmiinia ja mustaa, silmissä kokainin kiiltoa. Heti kun toinen tanssi on loppunut, alkaa toinen; mylly pyörii herkeämättä, tanssijain into kiihtyy, sirot jalat ottelevat askeleita näppärästi ja sievästi, soittajat innostavat yleisöään leikillisillä huudahduksilla ja taas vetää neekerikapellimestari suunsa riemulliseen nauruun ja mylvii: "Old boy, old boy!"

Yleisö on alkanut vilkastua musiikin, tanssin ja viinin vaikutuksesta. Tätä jälkimäistä se näyttää nauttivan oikeastaan sangen säästeliäästi, eikä kenelläkään juolahda päähänkään käyttää mitään väkevämpiä juomia. Siitä on se hyvä seuraus, että yleisö kyllä ilostuu, mutta ei juovu, joka herättäisikin varsin ankaraa paheksumista ja inhoa. Jos tällainen tilaisuus järjestettäisiin Suomessa, olisi se parin tunnin kuluttua löyhkäävänä pirtukarsinana asianomaisine eläimineen. Valkopukuiset tytöt kauppaavat nyt yleisölle pieniä gelatiinipalloja, joilla se rupeaa heittelemään lapsellisen ylimielisesti toisiaan, tanssijoita, kaikkia läsnä olevia. Ne, jotka ovat suurimpia kaunottaria, saavat tästä tunnustuksen herkeämättömän gelatiinisateen muodossa. Silmät välkähtelevät, punaiset, karmiinilla maalatut huulet kurottuvat ilmaan kuin neilikat tahi veriset viivat, nauru ja hillitön ilo täyttää koko salin huumaavalla melulla. Anoppikin innostuu, hänen poskensa hehkuvat ja Simeoni odottaa pelolla joka hetki, milloin tekohampaat putoavat lattialle ja syntyy skandaali. Mutta herkeämättä pyörii hiidenmylly lattialla, "trot-trot-trot-trot!"

Kahvilan johtokunta johtaa taitavasti yleisöänsä. Kun gelatiinipallojen vuoro on mennyt, jaetaan kaikille miespuolisille silkkipaperista tehdyt fetsit. Koko sali on nyt täynnä makeasti hymyileviä turkkilaisia pashoja, jotka heittelevät hallitsijamaisia katseita ympärilleen. Naiset taas saavat silkkipaperista tehdyt, pitkissä varsissa olevat tupsut, joita he rupeavat riemumielin kahisuttelemaan kuin tärkeitä vallanmerkkejä ainakin. Nyt ilmestyvät myyjättäret taas saapuville ja kauppaavat loputtoman määrän serpentiinejä. Alkaa huumaava ja kiihkeä serpentiinisota. Nuo pitkät nauhat lentelevät ilmassa kuin Amorin sillat, joita myöten katseet löytävät päämääränsä, koketisti siristyvän silmäparin. Tanssijat kiertyvät serpentiini kierteeseen, ja tanssin suhinaan ja musiikin räminään liittyy paperin kahina, mutta tanssi jatkuu herkeämättä kuin lumorengas, grottemylly, hiiden kurimus, josta vilahtelee valkoista kukkaa, punaista loistoa, tummaa kiiltoa; kukaan ei huomaa, että se oikeastaan on kammottava kuolintanssi, danse macabre, jossa iloisesti irvistävä luurankomies on kolmantena jokaisella parilla. Neekeri paljastaa taas hampaansa ja huutaa kuin sielun vihollinen: "Old boy, old boy!"

Ja nyt on huippukohta jäljellä. Kun yleisö on innostunut hilpeimmilleen, jaetaan sille käteen puinen lapsenkalistin, joka tärisyttäessä antaa heleähkön kalinan. Onpa loistavaa nähdä, millä innostuksella yleisö nyt tätä leikkikaluaan käyttelee. Tuossa istuu vanha hollantilainen, valkopartainen äijä, joka on illan kuluessa lämpenemistään lämmennyt; kuin itse isä Bacchus hän nyt pitelee toisessa kädessään kuohuvaa shampanjalasia, täryyttäen toisella kalistintaan niin paljon kuin jaksaa. "Täryytä pois, ukko parka!" miettii Simeoni, "ehkä tällainen lapsellinen iloisuus sinua virkistää ja parantaa pitkälle päässyttä sklerosista!" Koko salin täyttää nyt tanssin, musiikin, paperin ja kalistinten aikaansaama kohina, nauru ja pila. "Old boy, old boy!"

Yö on kulunut kello kolmeen, ennen kuin tanssipaikka tyhjenee ja yleisö hajaantuu kukin suunnalleen. Öinen Parisi, jonka laajuus ja valtavuus vaikuttaa kammottavalta, on kuin kivettynyt Ninive, jonka yllä loistavat miljoonat tähdet, ne samat, jotka vuosituhansien aikana ovat olleet kaiken ihmishulluuden mykkinä todistajina. Aina lapsuutensa ensi ajoilta saakka on ihmiskunta ahkerasti tanssinut, karkeloinut läpi kaikki historiansa mittaamattoman pitkät ajanjaksot, hypännyt Herodeksiensa edessä täyttääkseen kaikki mielihalunsa, mutta mitään, joka olisi vienyt sitä edes hiuksen verran todellista jalostumistansa kohti, se ei ole tanssillansa saavuttanut. "Turhuuksien turhuus!" tuntuvat autiot kadut, nukkuvat puistot, korkea taivas, tälle kaikelle huokaisevan.

Mutta älkäämme olko juhlallisia! Se ei menesty Ranskassa.

L.

Mona Lisa. -- Lasten leikkiä. -- Naisten paratiisi. -- "Kulttuuri". -- Toivotus Ranskalle.

Simeoni kuljeskeli Louvressa ja oli ihmeissään. Hänestä tuntui, että nuo suunnattoman suuret kokoelmat pian musertavat hänet, ja hän melkein hiipi pitkiä käytäviä myöten, luoden arkoja katseita seinien värikauneuteen. Vihdoin hän saapui Mona Lisan kuvalle ja istuutui, koskapa siinä edessä kuin ihmeeksi sattui olemaan vapaa sija. Ällistyneenä hänen täytyi tuijottaa tuohon kuuluisaan tauluun, josta hän oli nähnyt satoja väri- ja muita jäljennöksiä, mutta joka siitä huolimatta oli hänelle nyt aivan uusi ja kuin koskaan ennen näkemätön. Mikä sen vaikutti?