Part 30

Vakavina poistuivat veljekset Vatikaanista, sillä he olivat ruvenneet aavistamaan, että sen isännällä on yhäkin maailmassa oma erikoinen ja suuri valtansa, joka näkymättöminä lankoina ulottuu koko kristikuntaan, vieläpä lisääntyen ja tehden valloituksia. Sen saleissa kulkiessaan oli Simeoni pysähtynyt erään suuren, uuden taulun eteen, joka kuvasi munkkien hirttämistä. Signore Oppi ilmoitti, että Ranskan hugenotit siinä hirttävät katolisia marttyyrejä. Niin on siis maailmassa joka asialla kaksi puolta. Kun me luemme hugenottisodista ja Pärttylin verihäistä, ei kenelläkään juolahda mieleenkään, että nyt hugenotit, nuo vainotut ja jalot kristinuskon sankarit, koskaan olisivat tehneet katolisille mitään pahaa; kun samoista asioista luetaan täällä, ovatkin juuri hugenotit kaiken pahan alkuna ja tekijöinä, munkkien kärsiessä hienoja marttyyrikuolemia heidän kynsissään. Totuus saattaa olla siinä keskivälillä.

* * * * *

Tullessaan Forum Romanumille tunsi Simeoni ensi vaikutelmansa olevan pienen ällistyksen siitä, että tuo mainehikas paikka oli pinta-alaltaan niin pieni; siinä suhteessa oli vaikutelma siis sama kuin Akropoliille saapuessa. Näet kaiken sen johdosta, mitä Forumista on lukenut ja kuullut, on mielikuvitus suurennellut sitä, yhdistäen siihen kuin polttopisteeseen koko Roman suuruuden. Toinen vaikutelma oli pieni suru siitä, että oli ensin käynyt Akropoliilla ja sitten tullut tänne; edellinen on kaiken esikuva ja alkulähde, jälkimäinen on jäljennöstä, jolla ei ole samaa itsenäisyyden kunniaa kuin edellisellä; siispä ei sen vaikutuskaan ole enää samalla tavalla yllättävä ja ehyt. Sillä mitä klassillisia rakennuksia Roma ja muu maailma sisältäneekään, sekä vanhoja että uusia, kaikki ne ovat heijastusta niistä kauneussaavutuksista, jotka helleenit ensimmäiseksi kiveen veistivät ja näkyviksi loihtivat; näin tuntee ainakin se, joka on vaikkapa vilahdukselta nähnyt Hellaan marmoria.

Mutta kauan ei tarvitse Forumin raunioita katsella, ennen kuin mieleen tunkee uusi ja edellistä korvaava vaikutelma. Helleenien rakennukset ovat voittamattomia kauneudeltaan, mutta samalla ne edustavat jonkunmoista pienoismaailmaa; mitään vallan ja mahtavuuden tuulahdusta niistä ei hengähdä. Forum Romanum ja Colosseum sen sijaan kohoavat minuutti minuutilta katselijan mielessä siihen suuruuteen, jonka tunnusmerkkinä on rautainen tahto, häikäilemätön vallanhimo ja vihdoin koko maailman valtius. Nämä eivät ole enää pikku valtioiden asukkaiden pienois-unelmia, vaan suuren ja jäykän hallitsijakansan voitonmerkkejä, jotka näkyivät koko silloiseen tunnettuun maailmaan, uhkaavina ja tottelevaisuutta vaativina. Kuunnellessa vieläkin toimivan _Cloaca Maximan_ kumeaa kohinaa syntyy mieleen jylhä kuva voimakkaasta ja taipumattomasta rakentajakansasta, jolla oli ehkä sangen vähän kykyä käsittää kauneutta siinä merkityksessä, jommoisena se heijastuu kreikkalaisten sekä aineellisesta että henkisestä työstä, mutta joka rautaisessa käytännöllisyydessään rakensi tiet noiden hengen arvojen levitä ja tulla koko maailman omaisuudeksi. Niinpä Forumilla kulkija vaipuukin pian tähän tenhoon, nähden hengessään sarjan jättiläishaahmoja, jotka kohoavat jylhinä ja jäykkinä yli koko antiikin maailman, heittäen pitkän varjon kauaksi eteenpäin ja pimentäen tuhansia kääpiöiden vartaloita.

Harvinaisin, ihailun, kauhun ja inhon sekaisin tuntein huomasi Simeoni astelevansa Colosseumin areenalla. Hänestä tuntui, että vaikutelmien vastakohta oli tällä paikalla suorastaan tuskallinen. Tämä jättiläissoikio tarjosi toiselta puolen mahtavan näyn suunnattoman suurine istuinrivikaarineen ja pyörölinjoineen, jotka eivät päättyneet mihinkään, vaan täydellisenä kehänä ikäänkuin kiersivät vimmattua vauhtia hänen ympärillään, sulkien hänet kiduttavaan loitsukehään. Hän tunsi sillä hetkellä ilmielävästi sen tuskan ja hädän pohjattomuuden, joka varmaankin oli jokaisen areenan uhrin vallannut, kun hän huomasi seisovansa tässä suljetussa piirissä, kuin kattilan pohjalla, joka puolella kymmeniä tuhansia kivettyneen julmia kasvoja, ilman pienintäkään säälin tahi osanoton ilmettä, yksin koko maailman kaikkeudessa, niin turvatonna, ettei kukaan milloinkaan, korvissa vain kammottavana musiikkina nälkäisten petojen kumea karjunta. Ajatellessa niitä tuhansia ja taas tuhansia uhreja, joiden veren julmain roomalaisten huvitukseksi tämä hiekka on imenyt, ei voi olla huokaisematta kiitollisuudesta, että koko antiikin maailma on hävitetty, että Colosseum ja ylpeä Roman valtakunta on raunioina. Säälin ja inhimillisyyden jumalatar, luojan kiitos, sentään vähitellen rakentaa uutta maailmaa näille raunioille, joskin se näyttää käyvän niin perin vaivalloisesti.

Sille, joka tuntien roomalaisten pohjattoman raakuuden ja julmuuden, vaipuu Colosseumissa, antamatta sen ulkonaisen suurenmoisuuden ja jylhän kauneuden historiallista tunnelmaansa häiritä, miettimään ja kuvittelemaan sitä, mitä siellä todella antiikin aikana tehtiin, tarjoaa omituisen täydennyksen tähän mietelmäsarjaan käynti Katakombeissa. Sinnehän nimittäin ainakin useimmat marttyyrit, sitten kuin heidän ruumiinsa näytännön loputtua, yön hiljaisuudessa, jolloin kuu valoi veriselle kentälle hopeahohdettansa, heidän omaisilleen tahi ystävilleen luovutettiin -- jos oli enää paljon luovuttamista, sillä kaipa nälkäiset pedot ahmivat heistä ainakin parhaat palat -- vietiin salassa haudattaviksi. Näitä Katakombeja on Roman ulkopuolella niin paljon, että kaikkien käytäväpituus on laskettu yhteensä noin 1000 kilometriksi. Huomattavin niistä lienee Via Appian varrella oleva, jonne veljekset saapuivat.

Vilpitön ja hurskas fransiskaanimunkki, kansallisuudeltaan hollantilainen, antaa heille pienet kynttilät ja niin laskeudutaan ahtaasta aukosta maan alle. Sieltä avautuu eteen korkeita ja kapeita käytäviä, risteyksissään ja kulmauksissaan väliin laajeten pieniksi kappelin tapaisiksi. Seinät ovat täynnä lokeroita, mutta ruumiit on niistä ainakin tällä kohdalla otettu pois. Marttyyrien lokeroiden yläosa on tehty kaarevaksi ja usein sen etupuolta muutenkin koristeltu. Marttyyrit itse on aikoja sitten jaettu katolisille kirkoille palveltaviksi. Kautta keskiajan pimeitten vuosisatojen olivat nämä Katakombit unohduksissa ja löydettiin ne aivan sattumalta; kaikkia ei ole vieläkään tutkittu. Siten säilyi niissä kallisarvoisia muistoja alkukristillisestä taiteesta. Siellä, kalliovuoteellaan, pimeydessä ja häiritsemättömässä rauhassa, makaavat sadat tuhannet vainajat, odottaen "Hyvää paimenta", jonka edestä niin monet heistä kuolivat ja jonka kuvan niin monet surevat liikuttavalla naivisuudella heidän hautansa ovelle piirustivat.

"Vielä kaksi kallisarvoista Roman hautaa", sanoo signore Oppi surumielisesti hymyillen. Ajetaan Via Appiaa myöten, taivas on mennyt pilveen ja raskaat pisarat rupeavat putoilemaan sen molemmilla puolilla oleville ikivanhoille haudoille, surun ja toivon ikuisille ja kaikkialla maailmassa tavattaville vertauskuville. Tullaan vihdoin pienelle portille, jonka takaa näkyy tuuhea rauhan lehto. Tuuli humisee raskaasti korkeissa puissa ja sade valuu alakuloisella soinnulla kaikkialle. Tietämättä, minne mennään, kulkee Simeoni oppaansa perässä, kunnes, tämä seisahtuu syrjäiseen nurkkaan. Ollaan protestanttisella hautausmaalla ja tuossa edessä ovat Keatsin ja Shelleyn haudat, rinnakkain, yksinkertainen kalkkikivilaatta molempain merkkinä. Simeonin korvissa kaikuvat iki-ihanat, maailman surevimmat säkeet, jotka nyt sopivat näille molemmille veljille kauneudessa:

"Oh weep for Adonais -- he is dead!"

"Oi, itkekää Adonaista -- hän on kuollut!" Nämä yksinkertaiset haudat puhuivat voimakasta kieltä. Olihan niiden asukkaista toinen, Keats, Englannin uuden taiderunouden isä, nuorukaisnero, joka kuoli kaukana vieraalla maalla "sydämensä katkeruudesta", koska hänen isänmaansa ja aikansa ei häntä ymmärtänyt, julistanut kauneuden maailman ainoaksi arvokkaaksi. "Kaikki kaunis synnyttää ikuista iloa", oli hän sanonut, "ja kauneus on totuutta sekä totuus kauneutta; siinä on kaikki, mitä tunnemme maan päällä ja mitä meidän tarvitsee tuntea". Keatsin hautakirjoitus ja sen lause: "Tässä lepää muuan, jonka nimi oli veteen kirjoitettu", on myös murhaavin moite, minkä Englannin ja sen kautta koko maailman yleisö on halveksimiltaan neroilta saanut.

Ja toinen hauta, kapinoitsijan ja samalla mitä intohimoisimman ja utuisimman kauneus-unelmoitsijan leposija, tuntuu kuiskaavan alakuloisen tuulen vietäväksi: "Kanna kuolleet ajatukseni ympäri maailman kuin kuihtuneet lehdet kiiruhtamaan uuden syntyä, ja siroita säkeitteni tenhon kautta, kuin kypenet ja tuhka sammumattomasta ahjosta, sanani ihmiskunnan keskuuteen!" Ilta rupeaa hämärtämään, sateen ja murheellisen luonnon alakuloisuus hiipii sydämeen näiden hautojen äärellä. Molemmille runoilijoille on saapunut ystäväksi se yön henki, jonka tuloa Shelley oli ihanilla säkeillä toivottanut. "Yön henki, saavu nopeasti lännen aallon yli! Nouse idän sumuisesta luolasta, jossa pitkän ja yksinäisen päivän ajan kudot ilon ja kauhun uniasi, jotka tekevät sinut peloittavaksi ja kalliiksi -- nopea olkoon lentosi! Kääriydy harmaaseen tähtivaippaasi, sido hiuksillasi päivän silmät, suutele häntä, kunnes hän väsyy, ja vaella sitten yli kaupungin, meren ja maan, koskettaen kaikkia unisauvallasi -- tullos, kauan kaivattu!"

* * * * *

Mitäpä ei Romalla olisi! Sillä on kaikkea mahdollista, jolle ihmissydän vastaanottavasti soinnahtaa, ja murhe täyttää mielen, kun täytyy siitä luopua heti ensi hetkien jälkeen. Tuskin olet ehtinyt ensi kertaa armaasi huulia koskettaa, ja saada juovuttavan aavistuksen hänen suloistaan, kun jo elämän ankarin käskijä, kiirehtivä aika, riistää hänet syleilystäsi ja sinun on lähdettävä ehkä ijäksi pois, kohti Pohjolan kylmää maailmaa, jonka viiltävä viima sinua värisyttää. Se ero olisi tappava, ellei elämä tässäkin toisella kädellään tarjoaisi sovitusta ja lievitystä. Lohduttaen kuljettaa se sinut Ulpica-ravintolaan, jonne se on koonnut joukon omia kansalaisia, ja niiden sydämellisessä seurassa pian unohdat haudat, muistot ja murheet. Kaukaa etelästä tulleille lentävät jo Romassa vastaan sanomat pienestä kotimaasta kuin onnen kyyhkyset, lämmittäen ja kutsuen. Ja tähän kotimaan iloon yhtyy gemyyttinen Italia kaikella viehätysvoimallaan. Se asettaa sinut istumaan niille kiville, jotka kerta Trajanuksen Forumiin kuuluneina ehkä olivat saaneet kannattaa keisarien sandaaleja, se tuo sinulle nautittavaksi parhaat spumante-viininsä ja se antaa soittajiensa ja laulajiensa helkyttää säveleitä, jotka intohimollaan ja kauneudellaan virkistävät Unkarin muistoja. Tällainen kotimainen ilta suomalaisten, seurassa vieraalla maalla saattaa tulla matkailijalle mitä hauskimmaksi muistoksi.

XLVIII.

Makaronin syöntiä. -- Rautatiematka Rivieralla. -- Thomas Cook & C:o. -- Englannittaria. -- Marseille. -- Cette. -- Narbonne. -- - Tie pystyyn Cerebièressä. -- Perpignan. -- Saksankielen harrastusta. -- Parisiin.

Kuten tunnettua on makaroni italialaisten kansallisruokaa. Ravintolavaunussa Roman ja Genuan välillä, huhtikuun 21 päivänä, veljekset saivat nähdä sen. Oli ikävää katsoa, kuinka nämä tummaveriset ihmiset tukkivat sitä suuhunsa haarukalla katkeamattomana köytenä, niin suuria annoksia, ettei olisi luullut sen lisäksi muuta ruokaa tarvittavan. Mutta sehän oli vain osa ateriasta. Kun italialaisella on nälkä ja makaroni on pitkinä, sitkeinä nauhoina, joita ei tahdo voida syödä haarukalla, menee sormi väkisinkin mukaan, ja siten siitä tulee sellaista syöntiä kuin tulee.

Junan ikkunasta ei Simeoni päässyt käsittämään, missä kuuluisa Roman "Campagna" oikein oli. Sekä kaupungin etelä- että pohjoispuolella näytti kaikki hyvin viljellyltä. Rata seuraili pohjoiseen mentäessä rannikkoa, jossa kauniit näköalat vaihtelivat, kunnes ilta vihdoin peitti kaikki hämäräänsä. Vetisten pilvien läpi häämöitti silloin tällöin alakuloinen kuu, valaisten himmeästi allansa nukkuvaa Italiaa.

Genuan aseman ympärillä kohoavat vanhat ja korkeat rakennukset kylpivät huikaisevassa auringonpaisteessa, kun veljekset kello 6,45 aamulla lähtivät siitä edelleen pitkin rannikkoa. Vasemmalla puolella kuohui kimalteleva meri, oikealla kohoili jyrkkiä vuoria, rinteet täynnä huviloita ja viiniviljelyksiä. Sivuutetaan sarja idyllisiä kaupunkeja ja kyliä, jotka ovat maisemansa, merensä ja taivaansa ympäröiminä kuin kirkasvärisiä akvarelleja, ja sukelletaan tuon tuostakin tunneliin, joissa ajetaan melkein yhtä paljon kuin vapaassa ilmassa. Alkaa tulla helle ja sinivihreän aallon särkyminen valkoiseen hiekkaan tuossa aivan silmäin edessä synnyttää janoavan kaipuun päästä sukeltamaan sen helmaan, makailemaan hiekalla tuulessa ja auringossa, ja nauttimaan sillä tavalla tästä ihanuudesta. Mutta juna ei pysähdy, vaan kiskaisee armotta haaveksijan pois ihanuutensa keskeltä, lohduttaen häntä kuitenkin heti uudella hurmaavalla näköalalla ja valkoisella aallon harjalla. Kello 3 päivällä oltiin rajalla, Ventimiglian asemalla, ja siinäkös syntyi tavaton touhu. Ranskalaisen junan lähtöön oli vain muuan minuutti aikaa, jonka kuluessa piti ehtiä selvittää passit ja tulli. Mutta missä matkustajan hätä on suurin, siinä on aina lähellä Thomas Cook & Co:n mies. Tämä koko maailmassa toimiva englantilainen turisti- ja pankkiiriliike on ehdottomasti paras paikka kaikille neuvon ja avun tarvitsijoille, jota voi mitä lämpimimmin suositella. Kuten nytkin. Liikkeen agentti oli nähtävästi haistanut jo kaukaa, että veljekset olivat ostaneet pilettinsä heidän toimistostaan, koskapa hän tuikaisi paikalle kuin haukka, otti haltuunsa tavarat ja passit, käski seurata perässä, ja niin mentiin hänen mukanaan juoksujalkaa luukulta toiselle ja huoneesta huoneeseen. Kaikki kävi kiinteällä vauhdilla, ja viime tingassa ehdittiinkin hypätä junaan, joka nähtävästi saman Cookin miehen käskystä oli muutamia minuutteja odottanutkin. Siihen hän jäi seisomaan asemasillalle, pistäen saamansa juomarahat laskematta taskuunsa ja tuumien tyynesti, viitatessaan veljeksille jäähyväiset: "Well". Taas alkoi kulku pitkin kirkasvärisiä akvarelleja, tunnelista tunneliin, häikäisevästä ja hurmaavasta valopilkusta toiseen.

Veljesten osastossa istuu kolme englantilaista, kaksi vanhempaa naista ja nuori tyttö. Toinen vanhemmista on miehekäs ja tarmokkaan näköinen, lausuen mielipiteensä jyrkästi ja ratkaisevasti sekä lukien kiusallisen tarkoin, suurennuslasin avulla, Morning Postia; toinen on pieni ja hento, arka ja kiltin näköinen, anteeksi pyytävä, jolla on kristillismielinen kirja helmoillaan ja hallussaan seurueen tavarat. He ovat selvästi sisaruksia, vanhoja piikoja, joista tuo tarmokkaampi edustaa perheen miehistä elementtiä, hennompi naisellista. Kolmas, tuo nuori tyttö, on sievähkö, solakka, katseestaan päättäen parhaissa kaipuuvuosissaan oleva, "languishing", kuten englantilainen sanoisi; hän venyttelee ja on raukea. Hän on nähtävästi vanhempien naisten rappiolle joutuneen, sirkustaiteilijattaren kanssa naimisiin menneen ja varhain kuolleen veljen ainoa tytär, jonka tädit ovat ottaneet kasvattaakseen. Äsken sai hän eräällä pienellä asemalla, ehkä San Remossa, sinne, ilmestyneeltä vaalealta ja uljaalta englantilaisnuorukaiselta laatikon suklaatia sekä kukkia; kun Simeoni vilkaisee häneen, tuijottaa tyttö uneksivasti merelle, muistamatta puraista kädessään olevaa täytekaramellia. Huomattuaan Simeonin katseen tyttö säpsähtää ja nostaa kukat kasvojensa eteen, samalla kuin kaulalta alkaa kohota hienoa punaa. Vanhempi tarmokas neiti on pitänyt kaikkea silmällä ja rypistää hiukan otsaansa; Simeoni tuijottaa tärkeästi hänen ohitsensa kauas merelle, jossa jokin seikka on äkkiä herättänyt hänen huomiotaan.

Sitten saa perheen palveleva sielu merkin ja ryhtyy kaivamaan koriaan. Sieltä kohoaa esille teekannu ja muut tarpeet. Simeoni ihmettelee, miksi ei tyttö toimita näitä tehtäviä, jotka luonnollisesti kuuluisivat hänelle. Raukeana hän vain puraisee pienillä hampaillaan kärjen täytekaramellista ja rupeaa laiskasti imeskelemään sen sisällystä. Palveleva sielu ottaa kannun ja lähtee ravintolavaunua kohti, nähtävästi hakemaan kuumaa vettä. Hetken perästä tulee veljestenkin vuoro mennä sinne päivälliselleen.

Mutta käytävässä tuleekin palveleva sielu vastaan, arkana ja pelokkaana, heilutellen tyhjää kannua neuvottomasti kädessään. "Ettekö saaneetkaan kuumaa vettä?" kysyi Simeoni häneltä kursailematta. Palveleva sielu änkyttää jotakin, vapisten kiireestä kantapäähän, "ettei siellä ollut". -- "Sepä nyt on merkillistä!" ärjäisee Simeoni, ottaa lempeällä väkivallalla kannun vapisevan missin kädestä ja marssii ravintolavaunuun. Siellä hän kokoaa kaikki ranskankielen taitonsa murut ja vettä tulee heti. Tuomas viittaa peukalollaan olkapäänsä yli ja määrää: "Englantilaisille ladyille!" Kyyppari menee viivana.

Takaisin tultuaan saavat veljekset armolliset kiitokset kohteliaisuudestaan ja heille tarjotaan Morning Postia luettavaksi. Tee on juotu ja palveleva sielu kokoaa siististi kapineet talteen. Sitten hän huokaa väsyneesti ja istuu tuijottaen ulos, kädet nöyrästi helmassaan ristissä.

* * * * *

Ajetaan hurmaavaa Rivieraa pitkin. Näköalat ovat jos mahdollista edellistä taitavamman ja taiteellisemman akvarellistin tekemiä. Niissä on viehättävän heleä ja keveä väritys, joka vaihtuu valoina ja varjoina, kaukaisina, unelmoivina meriperspektiiveinä, idyllisinä kaupunkeina ja kylinä, valkoisina huviloina pinioineen ja palmuineen. Sivuutetaan kuin unessa Nizza, Monte Carlo, monet tuntemattomat kaupungit ja keskittyneet, hehkuiset ihanuudet, kunnes kello 6 illalla tullaan Marseilleen. Barcelonaan menevä juna oli lähtenyt muuatta minuuttia ennen; seuraava lähtisi vasta kello 10,50. Oli siis aikaa nelisen tuntia katsella tätä kaunista kaupunkia, jonka satamassa muinoin oli nähty se arkkiveisussa mainittu suuri ja ihmeellinen kala. "Sitä täytyy mennä katsomaan!" määräsi Tuomas ja niin lähdettiin ajelemaan kaupungille. "Ajetaan nyt vaikka ensin sinne Montekriston kreivin kotitaloon", ehdottaa Juhani, "eikös se ollut jossakin siellä sataman puolella?"

Mieluisa muisto mukanaan kohteliaista marseillelaisista ja liiveissään tukeva illallinen istuivat veljekset junaan ja lähtivät ajamaan Espanjan rajaa kohti. Pilettejä ei heiltä kysytty, lyötiin vain ovet kiinni ja lähdettiin menemään hurjaa vauhtia läpi öisen Etelä-Ranskan. Junassa oli vain pari vaunua ja muita matkustajia ei näkynyt ollenkaan. Narbonnessa piti muuttaa. Hyppien ja kolisten hirveästi mennä pyyhältää juna pysähtymättä ja veljekset heittäytyvät pitkälleen, toivoen heräävänsä oikealla hetkellä. Se tapahtuu junan pysähtyessä. Tuomas nousee haukotellen katsomaan ja ilmoittaa, että tässä on kaupunki, jonka nimi näkyy olevan Cette. "Muuten", arvostelee hän tilannetta uudelleen, "tämä on aivan sen näköinen paikka, kuin pitäisi tässä muuttaa junaa." -- "Mutta Narbonnessahan vasta piti muuttaa!" vänkää Simeoni. "Vaikka, mutta kyllä tällaisilla suurilla asemilla tavallisesti junaa muutetaan, sillä eihän pieni paikallisjuna voi mennä muuta kuin kaupungista toiseen. Mennäänpäs kysymään." Ja veljekset saivatkin tietää, että luonnollisesti oli junaa muutettava, minkä he viime tingassa ehtivätkin tehdä. Lähdettiin ajaa jyristämään Narbonnea kohti. Kuu oli noussut ja valaisi himmeästi puutarhamaisia lakeuksia, täynnä viiniviljelyksiä. Oli hyvin kylmä.

Harmaina mielialaltaan, unisina ja väsyneinä, saapuivat veljekset huhtikuun 23 päivän aamuna kello 6 Narbonneen. Kukapa olisi uskonut, että joskus joutuu sellaiseenkin paikkaan! Koska uuteen lähtöön oli muutama tunti, menivät veljekset huvikseen parturiin, jossa lukuisan ranskalaisen yleisön töllistellessä ja nauraessa harjoittelivat maan kielen puhumista. "Meillehän tämä ei tuota suuriakaan vaikeuksia", arvosteli Juhani, "mutta arvattavasti sitä suurempia kuulijoillemme". Kun kello saapui kahdeksaan, menivät veljekset saamaan jotakin syötävää erääseen pieneen ravintolaan. Se oli tavallinen kapakkalaitos, jossa oli penkkejä ja pöytiä, keskellä kamiini, johon haukotteleva kyyppari juuri laittoi tulta. Kohta saapui isäntäkin myymäpöytänsä taakse, hytisteli kylmästä, hieroi käsiään, pani esiliinan ylleen ja kaatoi sitten ensi töikseen itselleen huikean lasillisen konjakkia, kysyen, eivätkö vieraatkin haluaisi. Saatiin hyvää ruokaa, juotiin maalaisviiniä ja tunnettiin elämän taas alkavan meneskellä. Kaikkialla täällä näytti vallitsevan kodikas ja tuttavallinen tunnelma, joka heti sai vieraankin viihtymään.

Asemalla töllistelee maalaisia, turpeita, päivettyneitä emäntiä ja isäntiä, jotka ovat yhtä vakaita ja tyynimielisiä kuin talonpojat kaikkialla maailmassa. Pikkuisen vähemmän tummaa väriä, ja he menisivät aivan hyvin suomalaisista. Kello 9,40 istutaan junaan ja aletaan mennä Espanjan rajaa, Cerebièren asemaa kohti. Matkustajien joukossa tuntuu olevan hollantilaisia, jotka heti määrittelevät veljekset skandinaaveiksi. Vasemmalle puolelle ilmestyy valkovaahtoinen, myrskyävä meri, oikealta puolelta, edestä päin, häämöittävät juhlallisina Pyreneitten sinervät ääriviivat. Tuntuu jännittävältä päästä näkemään taas uutta maata ja kansaa. Tullaan Cerebièreen.

Varmoina ja tyyninä kuin passiasioihin tottuneet ainakin esittävät veljekset nämä monileimaiset vihkonsa tarkastajalle, joka rupeaa niitä tutkimaan. Tuo tumma ja kiukkuisen näköinen mies kääntelee niitä kääntelemistään, mutta ei näytä löytävän, mitä hakee. "Eikö se osaa lukea!" ihmettelee Tuomas ja kääntää hänelle eteen paikan, jossa oli sekä Ranskan että Espanjan leima, mutta sekään ei auttanut. Lehteiltyään passeja aikansa pisti mies ne syrjään, viittasi veljekset väistymään luukulta ja rupesi tarkastelemaan muitten passeja. No nyt tuli kummat! Matkustajat selviytyivät vähitellen kaikki tiehensä, juna vihelsi ja uhkasi lähteä, mutta veljekset eivät vain saaneet passejaan. "Antakaa ne pois!" sanoi Juhani kiivaalla äänellä kurottaen kättään liikkeellä, jonka tarkoituksesta ei voinut erehtyä, mutta turhaan. Mies politti polittamistaan ja juna meni, jättäen jälkeensä kolme miestä, joiden ulkomuoto näytti täyttävän asemahuoneessa vetelehtivän yleisön kammolla ja pelolla. Koottiin siinä silloin kasaan kaikki mahdollinen ranskankielen taito, painuttiin passikoppiin sisään ja kysyttiin, mitä tämä merkitsee.

Virkamies, joka alussa oli ollut koppava ja töykeä kuten ranskalaiset virkamiehet yleensä ovat, havaitsi nyt tarpeelliseksi muuttaa hiukan käytöstään ja selittää valitellen, että päästäkseen pois Ranskasta täytyy olla lupa prefektuurin virastosta. "Mistä ihmeestä me sen olisimme voineet hankkia!" ihmettelevät veljekset ja näyttävät Ventimiglian leiman päivänmäärästä tulleensa tänne suoraan Italian rajalta. Virkamies kohottelee olkapäitään ja sanoo, että siitä huolimatta määrää asetus näin ja sitä hänen täytyy totella. Veljekset rupeavat häntä lahjomaan ja Simeoni vakuuttaa vakavalla äänellä, vilkuttaen silmiään, että kyllä maksetaan. Virkamies pehmenee, mutta ei voi enää peruuttaa päätöstään, vaan neuvoo veljeksiä matkustamaan lähellä olevaan Perpignanin kaupunkiin, josta he saisivat heti tarpeellisen luvan. "Me maksamme, maksamme!" vakuuttaa Simeoni, mutta turhaan. Ei auta muu kuin lähteä tuohon kirottuun Perpignan'iin, mikä tehdäänkin. Kahden tunnin kuluttua ollaan siellä ja lähdetään hakemaan prefektuuria.