Part 3

Istuessaan siinä sillä ilmeellä kuin ei olisi koskaan muuta tehnytkään kuin makaillut maailman loistohotelleissa ja veltosti silmiään raotellen kaivellut hampaitaan kultaisella kaivimella, muisti Simeoni huoaten sitä pettu- ja hallaviljaleipää, joka hänen kotipitäjässään usein oli pirtin pöydällä elintarvepuolta edustanut. Varat ja tilaisuudet ovat maailmassa lievimmin sanoen erilaiset. Elävästi muisti hän tällöin erään kerran, jolloin nimenomaan tuon hallaseudun kansa oli keskustelussaan joutunut kuvailemaan, mikä ruoka heistä olisi parasta. "Kun ottaa", sanoi eräskin vanha akka silmät kiiluen ja vesi kielellä, "läskiä, leikkaa sen pieniksi palasiksi ja käristää ne pannussa sekä panee joukkoon viipaleiksi leikattuja perunoita, niin se se vasta ruokaa on". -- "Saattaa olla", murahti siihen silloin syrjästä Rysä-Aatami, "mutta kyllä minä olen sen niin katsonut, ettei miehen ylöspito lihapotusta enää parane". -- "Ja entäs sitten riisiryynipuuro", ihmetteli syrjästä kolmas, "mitä sitä enää sen parempaa voi ollakaan!" Kun Simeoni nyt katseli edessään olevaa ruokalistaa, huomasi hän, että ihanteet ruoka-alalla olivat tässä maassa hiukan toiset, sillä siinä oli lueteltu sarja mitä moninaisimpia ja ihmeellisimpiä ruokia, joiden nimet olivat niin mutkalliset ja konstikkaat, ettei niitä kehdannut ruveta lausumaankaan. Ei siis auttanut muu kuin onnenkaupalla, niin kylmästi ja välinpitämättömästi kuin ei olisi koskaan muita ruokia syönytkään, näyttää odottavalle edeskäyvälle jotakin joukosta ja vielä niin kyllästyneellä ja maailmaa vihaavalla ilmeellä, että edeskäypä masentuneena lensi tiehensä, frakin liepeet koipien välissä ja varmaankin ihmetellen, että nythän ne tulivatkin Oopperakellarille vasta oikeat herrat, kerrankin. Ja kun oli sitten annoksensa saanut, täytyi, jos mieli noudattaa ympärillä istuvan isovatsaisen kansan esimerkkiä, pureskella annoksensa silminnähtävällä vastenmielisyydellä, hyvin vaivalloisesti ja selvällä tuskan ja kyllästymisen ilmeellä, niinkuin kysymyksessä olisi ollut vähintään kolmen vuoden pakkotyön suorittaminen. Juhani, Tuomas ja Simooni eivät kuitenkaan huolineet olla näin hienoja, vaan jauhoivat häränlihansa hienoksi ilmeisellä nautinnolla, höystäen ateriaansa terävillä ja ytimekkäillä huomautuksilla, sananlaskuilla ja vertauksilla. Ja kun Simeoni vihdoinkin nousi naudanlihansa äärestä, tunsi hän selvästi, ettei maailma sentään tainnut olla se kaikista hulluin paikka taivaankappalten seassa, vaan jokseenkin mukiinmenevä paikallisasema ainakin tällä karman asteella.

V.

Timanttien punnitsemista ja suomalaisten nimien lausumista Turkin konsulaatissa. -- Pikku kokemuksia ruotsalaisista. -- Hänen Majesteettinsa seurassa eteenpäin.

Kolmiliitolla oli Tukholmasta hankittava passileima Itävaltaan, Turkkiin ja Jugoslaviaan, joita valtakuntia se aikoi kunnioittaa käynnillään. Niinpä seisoivat veljekset, suoritettuaan asiansa nopeasti Itävallan konsulaatissa, tänä samana päivänä klo puoli 3 Turkin konsulin oven takana. "Täräyttelehän tuosta", määräsi Juhani osoittaen soittokellon nappia, ja vapisemattomalla kädellä suoritti Tuomas annetun tehtävän.

Kohtelias nais-ihminen kuljetti nyt veljekset eräänlaiseen konttorin kaltaiseen huoneeseen, jossa istui kaksi naista, toinen vielä virkeän ja hyvin hoidetun näköinen, toinen jo elon turhista taisteluista ja pinnistelyistä rauhan puolelle siirtynyt. Selvästi ja sujuvasti kuin olisi ollut kotipitäjänsä kinkereillä, esitti Juhani, jolla vanhimpana veljenä oli puhemiehen jalo tehtävä osallansa, yhteisen asian, jota molemmat naiset, mutta eritoten vanhempi, huomattavan tarkkaavaisesti kuuntelivat. Pian oli puuha heille selvä ja vanhempi nainen ryhtyi pirteästi erinäisiin toimenpiteisiin, kutsuen Juhanin vierellensä pöydän ääreen tekemään selkoa nimestänsä ja synnyinmaastansa. Tuomas ja Simeoni istahtivat taammas pyöritellen hattuansa ja katsellen vilpittömästi ympärillensä.

Pian herätti Simeonin huomiota se työ, jota nuorempi naishenkilö toimitti. Hänellä oli edessänsä jonkunmoinen pienoisvaaka, jossa käytettiin painoina peräti pieniä ja ohuita levyjä, ja punnittavana näytti olevan erinäisiä sangen pikkuriikkisiä, mutta kirkkaasti kimaltelevia kiviä. Kohta rupesivat Simeonin korvissa kaikumaan nuo klassilliset säkeet: "Arabiassa muinoisin, mies vanha Amru eli, hän köyhä oli, kuitenkin, luojaansa turvaeli..." -- nainen aivan selvästi punnitsi timantteja ja muita kalliita kiviä. Valituin, ehkä hiukan kompastelevin sanoin pyysi Simeoni nyt saada tulkita uteliaisuutensa, joka heti tyydytettiin, ja siitähän sitä sitten sukeutuikin keskustelua riittävästi, suoritettuna molemmilta puolilta leikinlaskun, naurun ja mukiinmenevän "vitsailun" rajoissa. "Eiväthän arvoisat naiset vaan mahtane olla turkkilaisia?" päätyi Simeoni lopuksi kysymään, johon nainen vastasi pienellä kirkkaalla naurun pirahduksella. "Eihän toki", sanoi hän, "minä olen ruotsalainen ja hän tuolla on ranskatar." -- "Ahaa", ymmärsi asian nyt Simeonikin ja siihen loppui keskustelu, sillä ranskattaren pöydän äärestä alkoi kuulua menoa niinkuin seitsemän veljestä olisi yhteen ääneen tavannut "aa, pee, cee, äffä, kee". Juhani siellä parhaillaan tulkitsi nimeänsä tarkkaavaisesti kuuntelevalle vanhalle ranskattarelle.

Kansallisuutensa ja kansallisen leimansa puolesta tulee jokaisen jalosti ja pelkäämättä taistella, silloinkin, kun asema tuntuu täysin toivottomalta. Sellaiset suomalaiset nimet kuin Tuomas Jysky ja Simeoni Kukko selviävät kyllä pian mustimmallekin nubialaiselle, mutta kun suomenkielen syvemmistä uumenista lyödään yhteen erinäisiä tavuja, saattaa siitä syntyä yhdistelmä, joka, vaikka onkin suomalaisen korvaan sekä selvä että hauska ja sointuva, on muukalaisesta silminnähtävästi jonkunmoinen vokaaleista ja konsonanteista harvinaisella ja ennenkuulumattomalla tavalla sommiteltu viserrys, jota mahdollisesti voivat eri osiinsa eroitella eräät maapallon huippupaikoista löydettävissä olevat filoloogiset ihmenerot, mutta jota ei tavallinen ihminen voi lausua eikä kirjaimin tulkita ilman pitkäaikaisia ja vaivalloisia foneettisia ja muita kielellisiä opintoja. Niinpä kun nyt Juhani selvästi ja kirkkaasti lausui sukunimensä, pusertui vanhan ranskattaren rinnasta raskas huokaus, ja hän ryhtyi alistuneesti onkimaan Juhanin nimestä esiin kirjainta toisensa jälkeen. Mutta ei siitä sittenkään tahtonut tulla mitään. Vaikka Juhani oli erinäisiä kertoja luetellut nimensä kaikki kirjaimet oikeassa järjestyksessä, napauttaen jokaisen kohdalla etusormellaan pöytää ja aina lopuksi lausuen sen kokonaisuudessaan erittäin selvästi, kuuluvasti ja mallikelpoisesti, paremmin kuin koskaan ennen kotimaassaan, ei vanhan naisen mielen hämäryys ottanut yhtään hälventyäkseen. Silloin kohosivat Juhanin otsalle hikikarpalot ja hän lähetti toisten veljesten puoleen epätoivoisen katseen kuin hukkuva, joka on menettänyt kaiken pelastuksen toivon. Mutta Simeoni ja Tuomas eivät olleet milläänkään, vaan julistivat tuoliltaan kylmiä ja arvostelevia huomautuksia, kehoittaen Juhania lausumaan nimensä selvemmästi ja kuuluvammalla äänellä, luettelemaan kirjaimet vielä kerta tahi koettamaan, tokko tavuittain lausuminen ehkä paremmin auttaisi. Näiden ystävällisten neuvojen ja huomautusten johdosta Juhani käänsi heille halveksien selkänsä ja esitti sitten ranskattarelle nimensä sellaisella selvyydellä ja vakaumuksella, että tällä luultavasti tapahtui vanhoissa aivoparoissa jonkunmoinen naksahdus ja hän sysäsi kiireesti paperille joukon vokaaleja ja konsonantteja, jotka arvattavasti vielä tänäkin päivänä esittävät konsulaatin arkistossa Juhanin nimeä. Mutta eihän asia ollut vielä tällä hyvä.

Papereihin vaadittiin ei ainoastaan omaa ja aviopuolison nimeä, vaan vieläpä isänkin nimi. Kun Juhanin ja Simeonin isä oli kulkenut tämän pallovanhan kamaralla toisella nimellä kuin se, jota pojat nyt tottelevat, ja tämä asia esitettiin ranskattarelle, herätti se hänessä heti epäluuloja. "Mutta kuinka voi pojalla olla eri nimi kuin isällä?" kysyi hän tutkistellen. Juhani ja Simeoni eivät kuitenkaan ruvenneet pitempiin selityksiin, vaan Simeoni ilmoitti vain lyhyesti sellaista sattuvan Suomessa nykyaikaan useinkin. Tämän johdosta joutui hän hetkiseksi tuijottamaan ranskatarta silmiin, joista kuvastui monenlaisia arveluita ja johtopäätöksiä, mutta kun hän räpähdyttämättä kesti tämän "särkien paistamisen", huokaisi eukko lopuksi alistuvaisesti ja päätään pudistaen, nähtävästi ihmetellen, minkälaisia isiä siellä Suomessa mahtanee ollakaan. Niin saatiin vihdoin kaikki selväksi ja passeihin komea lupa matkustaa itseensä Turkinmaalle. Viivana riensivät veljekset nyt Jugoslavian konsulaattiin, kiiteltyään koreasti ja sievästi nämä arvoisat naiset, jotka olivat tehneet tehtävänsä mitä rakastettavimmalla avuliaisuudella.

Sieltä, kohteliaan ruotsalaisen luutnantin toimesta, selvittiin niin pian kuin vain leimat ehdittiin passeihin lyödä. Ja veljekset vahvistivat nyt sekä myöhemmin kokemuksekseen passiasioissa, ettei missään maassa, ei kotimaassakaan, heitä kohdeltu auttavaisemmin, nopeammin ja paremmin kuin Ruotsissa.

Simeonilla samoin kuin kolmiliiton muillakin jäsenillä oli ollut pieni ennakkopelko siitä, että ruotsalaiset mahdollisesti Ahvenanmaan kysymyksen johdosta katsoisivat asiakseen viitata suomalaisille kylmällä kädellä ja kohdella heitä ynseästi. Edellisestä on jo käynyt selville, ettei sellaista voinut ollenkaan huomata. Kun Simeoni ja Juhani taas muutaman hetken kaupungilla harhailtuaan joutuivat kysymään tietä hotelliinsa, valiten tällä kertaa uhriksi erään sangen sivistyneen näköisen herrasmiehen, lausui tämä hienosti hymyillen: "Valitettavasti en voi teille sitä neuvoa, koska en ole tukholmalainen, mutta olen vakuutettu siitä, että se on korkeintaan kahden minuutin matkan päässä -- oletteko suomalaisia?" Ja kun veljekset vastasivat myöntäen, jatkoi hän hauskaa ja ystävällistä puheluaan oikeastaan ilman erikoisempaa aihetta, luultavasti saadakseen hiukan kuulla Suomen ruotsia, joka kaikunee omituisen laulavalta heidän korvissaan. Simeoni huomasi uudelleen, että sanomalehtien sappea kiehuvista kirjoituksista ei yleensä pidä muodostaa käsitystä varsinaisen yleisön todellisesta mielipiteestä, sillä useimmissa tapauksissa se kulkee tyynempiä ja järjellisempiä uria kuin sanomalehtien sävystä voisi päättää.

Mutta kello läheni jo seitsemää ja Tuomaan, retkikunnan klubimestarin, hankkimat piletit rupesivat kuumenemaan taskussa. Eipä siis muuta kuin jäähyväiset Mälarin kauniille kuningattarelle, ja niin oli keväinen päivä Tukholmassa vietetty. Vinkuvalla vauhdilla asemalle ja painautumaan pilettikujasta sisään.

Tällä paikalla vallitsi melkoinen hälinä ja sekasorto, jonka syy selvisi Simeonille vasta myöhemmin. Hän näki Juhanin hiukan kiivastuneena viittilöivän piletin leimaajalle ja vaativan pääsyä lävitse, mutta mies osoitti toista kujaa, vaikka piletissä oli päinvastainen ilmoitus. Simeoni itse sai myöskin tehdä toisin kuin mitä piletistä näkyi, ja ennenkuin siitä hötäkästä selvittiin, olivat veljekset kokonaan häipyneet toisistaan. Simeoni haki kuitenkin päättäväisesti ja jäykästi itselleen sen junan, johon piletti osoitti, arvellen, että Juhanilla ja Tuomaalla on kyllä yhtä kirkkaat silmät kuin hänelläkin löytää laillinen penkkinsä. Mutta päästyään osastoonsa ja saatuansa tavaransa järjestykseen, tuli hän juuri lähtiessä vilkaisseeksi viereisellä raiteella olevaan junaan, ja eikös vain Juhani siellä tarmokkaasti nostellut tavaroita hyllyille. Hän oli siis joutunut toiseen junaan. Simeoni tarkisti nopealla kyselyllä oman asemansa, huomasi sen oikeaksi, ja jäi huolestuneena istumaan ja miettimään, mitä tässä nyt oli tapahtunut. Mutta asiaa ei voinut enää auttaa.

Simeonin huomiota oli herättänyt se, että junasillalle oli levitetty hieno punainen matto, ja hänen osastossaan olevien upseerien puheesta hän sai selville, että itse kuningas oli lähtenyt matkalle, vieläpä Rivieralle saakka, joko samassa junassa kuin hän, tahi sitten Juhanin junassa. Ja kun hän muisteli asemalla ennen lähtöä tapahtunutta vaunujen siirtelemistä raiteelta toiselle, rupesi hän ymmärtämään, mistä koko sekasorto oli johtunut. Arvattavasti Tukholmassa oli haluttu sotkea tieto siitä, kummalla junalla kuningas oli mennyt, ja siksi kai matkustajiakin jaettiin hiukan eri tavalla kuin mitä pilettikujan ilmoitukset osoittivat. Tästä kävi kuitenkin selville, että koko kolmiliitto todennäköisesti oli tällä hetkellä pyrkimässä etelää kohti, joskin eri junilla ja ehkä hiukan eri teitä.

Mutta hauskakin päivä on väsyttävä ja koska maaliskuun ilta verhosi ohi kiitävät maisemat synkkään pimeyteensä, estäen niitä näkemästä, painautui Simeoni tyynesti viileitten lakanain väliin, antaen täyden tunnustuksen Ruotsin valtionrautateille niiden erinomaisesta siisteydestä.

VI.

Liikunnon mysterio. -- Aamuisia näkyjä Etelä-Ruotsissa -- Skånen peltoja.

Simeoni näki unta, että häntä kiidätettiin hirvittävää vauhtia jonkunmoisen torpeedon sisässä halki avaruuden ja läpi outojen ja ihmeellisten aurinkokuntien. Hän pelkäsi ankarasti törmäävänsä johonkin taivaankappaleeseen ja koetti tarmokkaasti päästä vaikuttamaan torpeedonsa johtoon, mutta turhaan. Juuri kun asema näytti uhkaavimmalta ja yhteentörmäys oli siinä silmänräpäyksessä tapahtumassa, hän kuitenkin onneksi heräsi, huokaisi helpotuksesta ja töllötteli tyhmän näköisenä pimeässä ympärilleen.

Juna meni ankaraa vauhtia ja kova paukkina ja jyske säesti sen menoa. "Vallan hirveätä kyytiäpä se nyt ajaakin", ajatteli Simeoni, käänsi kylkeä ja rupesi miettimään liikunnon mysterioita. "Ensinnäkin kiitää koko aurinkokuntamme huikean nopeasti jonnekin, minne kiitänee, sillä eipä sitä peräseinää taida sieltä niin hevillä eteen koitua. Sitten mennä huristaa tämä maapallo auringon ympäri myös tavallista vonkaa ja kieppuu samalla oman akselinsa ympäri kuin hyrrä. Kun olisi tuossa inhimillisen välimatkan päässä paikoillaan oleva vertauskohta, niin eiköhän rupeaisi pian päätä huimaamaan? Eikä sillä hyvä, vaan täällä maapallon pinnalla mennä hihkaisen vuorostani minä synkässä pimeydessä eteenpäin kiljuen ja suitsuttaen savua ja säkeniä kuin hullu." Simeoni tunsi tällä hetkellä elävästi, kuinka liikunto on maailmankaikkeuden korkeimpia ja mahtavimpia sekä lakeja että ilmiöitä. Juna muodostui yhtäkkiä hänen mielikuvituksessaan jättiläiseläimeksi, joka voitonriemulla ja hurjistuneena syöksyy eteenpäin mistään välittämättä, ja jonka mukana hän, Simeoni, kylmästi ja ylemmyyden tunnolla laskettaa menemään kuin kärppä metson niskassa. Hänen mielensä täytti koomillinen ylpeyden ja suvereenisuuden tunne ja hän nukahti taas hetkeksi kuin hallitsija.

Kun hän avasi siniset silmänsä uudelleen, oli jo täysi päivä. Halu nähdä Etelä-Ruotsin maisemia sai hänet nousemaan, vaikka kello ei ollutkaan enempää kuin puoli 6. Harmaat sumujoukot aaltoilivat vielä kaikkialla, mutta kuitenkin liikehtien levottomasti kuin tietäen lähdön olevan edessä. Ruoho ei viherrä vielä missään eikä lehden alkua näy, vaan on luonto yhä tainnostilassa. Sieltä täältä sumupilven lomasta vilahtaa rannaton viljelystasanko ja kaukainen talo, jonka valkoiset seinät hohtavat kirkkaina. Simeoni katsoo tuota kaikkea omituisen jännittyneenä ja odottaa malttamattomasti aurinkoa, elämänsä suurinta ystävää. Jo rupeaa sumujoukoissa välkehtimään hopean häivettä, ne ohenevat, jo täyttää avaruuden ihmeellinen kultakimmellys -- klo 6,40 pistäytyy aurinko näkyviin taivaan rannan takaa niin majesteetillisena, kauniina ja ylevänä, että sielun täyttää sanaton, antautuva, nöyrä ja hiljainen hartaus. Matkustaja toisensa jälkeen ilmestyy vaunun käytävään. Heidän kasvoiltaan kuvastuu lepo ja rauha, ja viilein silmin, hiljaisella nautinnolla, katsovat hekin, kuinka aurinko runsaudestaan antaa valoa ja kultaa Skånen rannattomille viljelyslakeuksille.

Me suomalaiset usein tyydytyksellä katselemme omia viljelysmaitamme, Uudenmaan ja Hämeen hedelmällisiä laaksoja sekä Etelä-Pohjanmaan lakeuksia, mutta jo Skånen ruokamaihin verrattuina ne valitettavasti saavat tyytyä sangen vaatimattomaan sijaan. Kulttuuri on täällä niin vanhaa, että pelloista on vähitellen kadonnut kaikki, mikä muistuttaa alkuvaiheista: ei ole näkyvissä ojia eikä aitoja, ei rumia ja pitkää takkuruohoa kasvavia pyörtänöitä, eivät ole enää sarat sattumalta miten kuten, eikä ole pellolla kiviä, ei suuria ja kovia savikokkareita, vaan kaikki on lopullisesti valmista, sileätä, mullaltansa puutarhan tapaisesti muokattua aluetta, joka saa viljelyksen ystävän sydämen innostuksesta sykkimään. Mahtanee olla ihana näky, kun tämäkin lakeus aaltoilee täynnä viljaa, yllänsä kesän polttava aurinko ja avaruus helkkyen peltoleivosen laulusta. Tyydytyksellä totesi Simeoni vuosisataisen, rauhassa vaikuttaneen ja työskennelleen porvarillisen maailmanjärjestyksen tuloksen tässäkin näköalassa, arvellen tyynesti, että lahjakas pitää olla sen maailmanparantajan, joka keksii paremman keinon, millä päästä näihin samoihin saavutuksiin -- niiden sivu ei enää juuri voinekaan päästä.

Junakin kiljaisi tuon tuostakin kuin riemastuneena päivän tulosta ja ympärillä olevista ihmiskunnan saavutuksista. Sivuutetaan kyliä ja kaupunkeja, joissa ihmistyö alkaa hyöriä aamuaskareissaan ja joiden keskeltä kohoaa kuin vartijana valkoinen temppelin torni ylentäen katsetta ja ajatusta. Vanha jarrumies, joka kulkea kyhnyttelee vaunusta toiseen tuoden raitista vettä, on muhoilevalla puhetuulella ja pitää Simeonille tyytyväisen esitelmän Skånen kauniista maakunnasta, sen rikkaudesta ja ahertavista asukkaista. "Ja då!" lopettaa hän vahvistaen joka lauseensa, joihin Simeoni alttiisti yhtyy, lämmenneenä siitä ylpeydestä ja ilosta, jolla tuo vanha, vaatimattomassa toimessa elämäntyönsä suorittanut mies puhui kotimaastansa ja sen kaikinpuolisesta hyvyydestä. "Kunpa kerta", huokaisi Simeoni, "Suomessakin joka kansalaisessa pääsisi vallitsemaan tämä sama ylpeä ja tyytyväinen tunnelma siitä, mitä siellä on saavutettu, vain sen perusteella, että se kuuluu omalle maalle ja kansalle."

Samalla huomasi Simeoni, että lännestä pilkoitti siintävä meren selkä, jota pitkin höyrysi upea laiva ja jonka laineilla kimalteli valkopurjeita kuin kauniita kuvia. Pian tulla jyristettiinkin Malmön asemalle, jossa Juhani ja Tuomas tyynellä tavallaan ottivat ilostuneen Simeonin vastaan, ilmoittaen, että "Hänen Majesteettinsa ja me saavuimme jo tunti sitten ja ottivat kaupungin viranomaiset meidät asianomaisesti vastaan." "No, hyvähän tuo oli, että edes sen verran ymmärsivät", mukasi siihen vain Simeoni, tyytyväisenä, kun kolmiliitto taas oli koolla, seisoen vakaasti ja hajasäärin asemasillalla odottamassa Trelleborgin junan lähtöä.

VII.

Politiikkaa ja murkinapakinaa. -- Rügenin liitukallioita. -- Sassnitzin tunnelmia ja temppeleiden torneja.

Trelleborgin satamassa, passien tarkastustilaisuudessa, joka kävi joutuin ja ilman mitään pikkumaisuuksia, huomasi kolmiliitto ensi kerran joutuneensa ilmapiiriin, jossa tuntui ruudinsavua Europan poliittiselta taistelutantereelta. Matkustajain joukossa oli nimittäin useita saksalaisia, jotka olivat menossa kotiseudulleen Schlesiaan ottamaan osaa kansanäänestykseen. Erään Göteborgista tulleen naisen passi ei kuitenkaan jonkun erehdyksen vuoksi ollutkaan kunnossa ja passien tarkastajan täytyi anteeksi pyydellen ja pahoitellen ilmoittaa, etteivät hänen ohjesääntönsä sallineet laskea häntä menemään. Mitäpä siinä oli tehtävissä, sillä näiden passimuodollisuuksien muuria eivät naisenkaan kyyneleet pysty murtamaan, ja niin jäivät saksalaiset äänestyksessä yhtä viivaa vähemmälle. Kolmiliitto sen sijaan hyväksyttiin kumartaen menemään, ja antoi, sittenkuin Hänen Majesteettinsa vaunu oli ajettu lautalle, koneen ruveta pyörimään täsmälleen klo 9 aamulla kulumassa olevan maaliskuun 15 päivänä.

Avaran ja upean lautan ruokasalongista rupesi heti Itämeren siintäville aalloille saavuttua kuulumaan kutsuvaa ja houkuttelevaa vaskipäristimen pompottelua:

Veljesten vilkasta keskustelua ruokapöydässä kuunteli koko ajan heitä vastapäätä istuva vanha herra, jonka Simeoni ensi silmäyksellä oli sijoittanut sinne ruotsalaisen rovastin, kauppaneuvoksen ja ruukinpatruunan vaiheille. Suurien ja pyöreitten silmälasiensa takaa hän tuijotteli miettiväisesti ja muhoilevasti, nähtävästi odotellen sopivaa hetkeä, jolloin voisi päästä jutun alkuun. Huomattuaan sen auttoi Simeoni häntä matkalle tarjoamalla hänelle pöydältä jotakin, ja sillä oli asia selvä.

VANHA HERRA: Sallikaa minun kysyä, ovatko herrat, kuten olen tässä otaksunut, suomalaisia?

JUHANI: Olemme kyllä.

VANHA HERRA: Ja, suokaa anteeksi uteliaisuuteni, varmaankin matkalla kauaskin?

SIMEONI: Olette arvanneet aivan oikein.

VANHA HERRA: Jaa jaa, on ihan ihmeellistä, kuinka ne suomalaiset matkustavat. Aina kun minäkin terveyteni vuoksi joudun Europan läpi kulkemaan, tapaan suomalaisia joka paikassa.

TUOMAS: Toivottavasti se tapaaminen on jättänyt maanmiehistämme edullisen muiston?

VANHA HERRA: Ehdottomasti, ehdottomasti! Olemmehan me suomalaiset ja ruotsalaiset vanhaa veljeskansaa, jotka varsinkin ulkomailla tunnemme olevamme suorastaan veljiä. Mutta sanokaa minulle, kuinka siellä Suomessa nyt olot oikeastaan ovat? Te varmaankin elätte joka päivä kauhun ja pelon vallassa?

ÄLLISTYNYT KOLMILIITTO YHTEEN ÄÄNEEN: Kauh... pel... vall...! Ei suinkaan! Meillähän ovat olot ja elämä maailman rauhallisimmat. Luullaksemme olisi muilla syytä pitää siinä suhteessa Suomea esimerkkinä.

VANHA HERRA: Jaa jaa! On ihan ihmeellistä, kuinka ne suomalaiset ovat tyyniä ja rauhallisia, tapahtui mitä hyvänsä. Aina ne vain vakuuttavat, että kyllä se siitä kaikki korjautuu, ja täytyneehän sen korjautuakin, kun te olette niin kauhean itsepäisiä.

KOLMILIITTO YHTEEN ÄÄNEEN: Itsepäisiä!

VANHA HERRA: Niin. Mihin te vain ryhdytte, sitä te ajatte koskaan tarkoituksestanne luopumatta. Olen aina pitänyt suomalaisista ja pidän vieläkin.

KOLMILIITTO KUMARTAA.

VANHA HERRA: Kun te vain voisitte antaa niiden omien ruotsalaistenne olla rauhassa, ettekä koettaisi pakottaa niitä luopumaan äidinkielestään ettekä muutenkaan niitä sortaisi!

Tässä aloitti kolmiliitto, tehden sarjan ankarasti torjuvia ja kauhistuvia liikkeitä, laajahkon esitelmän, jota vanha herra kuunteli silminnähtävästi epäillen, mutta kohteliaasti kuitenkin väittämättä vastaan. Kun kolmiliitto lopuksi ilmoitti suomalaistenkin haluavan päästä ruotsalaisten kanssa sekä Ruotsissa että kotona mitä parhaisiin suhteisiin ja toivovan, että välille ilmestyneet riitakysymykset pian saataisiin ratkaistuksi molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi, huokaisi vanha herra syvään ja sanoi: "Ja, ja, den välsignade Ålandsfrågan!"

Tässä tavattiin nyt sellainen Hänen Majesteettinsa alammainen, joka oli sydämestään kyllästynyt sekä hallituksensa politiikkaan yleensä että ahvenanmaalaisiin erikoisesti. Hän ihmetteli, mahtaisivatko ahvenanmaalaiset olla koskaan tyytyväisiä, vaikka saisivat kymmenen kertaa, mitä tahtovat. Ja nurisevalla äänellä tuo vanha herra sitten hiljoilleen aterian kestäessä haukuskeli vähän kaikkiakin, mutta vallankin sanomalehtiä, jotka hänen mielestään antoivat ihmisille aivan väärän kuvan siitä, mitä maailmassa tapahtui ja mitä ihmiset yleensä ajattelivat. Lopuksi hän kysyi, mitä suomalaiset nyt aikoivat tehdä Ahvenanmaan asiassa, johon Juhani vastasi tyynesti: "Mitäpä siinä on tekemistä -- Ahvenanmaa on meidän ja sillä hyvä!" Tämän kuultuaan vanha herra tuijotti kolmiliittoon vakavasti silmälasiensa ylitse ja kuivasi suunsa tarkkaan ja hitaasti.