Part 29

Mutta varsinaista maanjäristystä ei tulekaan, vaan sen sijaan alkaa Vesuviukselta kuulua kumeita jyrähdyksiä. Päivän valo tummenee yhä ja pian on melkein pimeä. Kauhistuneina ihmiset menettävät kaiken järkensä ja koko Pompeji on kohta riehuvan ja avuttoman tuskan näyttämönä. Ei ymmärretä, mitä tämä merkitsee, sillä maan tärähdykset, joita jatkuu, eivät ole vaarallisen voimakkaita, mutta mistä johtuu tämä pimeys? Kauhu ajaa vihdoin ihmisiä pakosalle, kohti meren rantaa, Stabiaeta ja Herculaneumia, ja kukin kuljettaa mukanaan mitä hänelle kalleinta on.

Tällä välin valmistaa suuttunut Vulcanus lopullista ja suurinta iskuaan. Vuosisatain kuluessa kraateriin kasautuneet kivet, multa ja vesi lennähtävät ylös, ja purkauksen voima on niin suuri, että koko vuoren yläkeila murskautuu, humahtaen ensin syvyyteen ja sieltä räjähdyksen lailla ilmaan. Suunnattoman suuria tuhkapilviä ja hohkakiviä seuraa mukana, pimentäen koko avaruuden ja ruveten satamaan tiheänä ja tappavana sateena alas rinteille ja ympäristöön. Samalla puhkeaa rankkasade, joka kastelee ilmassa olevan tuhkan märäksi liejuksi; raskaana, tukahduttavana sateena se painuu maahan, kukoistavan asutuksen ja kolmen onnettoman kaupungin päälle. Vihdoin rupeaa mahtava, punaiselta hehkuva laavavirta pursuamaan kraaterista valuen vastustamattomasti laajalle meren rantaan päin, tukahduttaen tieltään kaiken elollisen. Satavan liejun ja tuhkan kamala kohina, kivien jysähdykset maahan ja kattojen päälle, kuolevien ja haavoittuvien ihmisten parkuna, tulivuoren yhä uudistuvien purkausten jyminä ja maan alituinen tärinä, kaikki sysipimeän keskellä, kovan luoteistuulen puhaltaessa -- Manala oli aukaissut porttinsa nielläkseen koko ihmiskunnan!

Silmät palaen hullun tavoin kiiruhtaa Aulus Vettius kotiinsa, koettaen suojella suutansa tuhkasateelta, joka oli tukahduttaa hänet. Talo on autiona. Hurjana kiiruhtaa Vettius atriumiin ja rahakirstulleen: se on auki ja tyhjä. Samalla tummenee kaikki sysipimeäksi ja katolta alkaa kuulua putoilevien kivien jymähdyksiä, impluviumin aukosta tunkee sisään tuhkaa ja liejua, ja tuolla jo murtuu katto yhdestä paikasta. Vettius tempaa käteensä muutamia kalleuksiaan, käärii päänsä viittaansa ja syöksyy uudelleen ulos.

Kaduilla vallitsee kauhea sekasorto. Kukaan ei tunne ystäväänsä eikä veljeänsä, vaan kaikki koettavat päästä pakoon. Minne? Meren rannalle, sillä on levinnyt tieto, että Plinius vanhempi on saapunut laivastollaan Misenumista pelastamaan turmioon joutuvaa väestöä. Meriportilla vallitsee kauhea tungos. Vettius huomaa kahlaavansa polvia myöten märässä liejussa ja tuhkassa, hän läähättää hädästä ja väsymyksestä. Äkkiä iskee putoava kivi häntä päähän ja hän kaatuu. Turhaan koettaa hän päästä jaloilleen, kostea lima tukahduttaa hänet niinkuin tuhannet muut.

Tuhka- ja kivisadetta kesti koko sen päivän ja seuraavan yön. Aamulla 25 päivänä oli ankara maanjäristys, ja tuhkapilvet olivat saapuneet jo Misenumiin saakka, niin että sielläkin oli niin pimeä kuin suljetussa huoneessa. Kun tuhkasade myöhemmin päivällä lakkasi, olivat Herculaneum, Pompeji ja Stabiae kadonneet maan päältä. Ainoastaan sieltä täältä kohosi näkyviin kattojen harjoja. Koko kukoistava Sarnon tasanko oli muuttunut erämaaksi.

* * * * *

Simeoni istuu Vettiusten talon peristylissä ja hieroo silmiänsä. Aurinko loistaa kirkkaasti valaisten sen vieläkin viehättävää pilaristoa ja sen uudistettua puutarhaa suihkulähteineen. Kaikkialla vallitsee rauha ja lepo, niinkuin ainakin tällaisessa antiikin aikaisessa talossa, joka oli ulospäin suljettu, maailmasta erotettu pyhäkkö; arkinen melu ei voinut sinne tunkeutua. Kirkkaina ja sangen hyvin säilyneinä loistavat hänen silmiinsä tuolta seiniltä maalaukset ja koristeet, jotka todistavat hienostuneesta, kauneusarvojen palvelusta harrastavasta mausta. Ja noita maalauksia katsellessaan saapuu hän kuvaryhmälle, joka kuvaa koko muinaisen Pompejin elämää.

Amoriinit siinä esittävät eri puolia pompejilaisten jokapäiväisistä puuhista, kaikki maalatut erinomaisella luonnehtimistaidolla, joka ilman erikoisempia viittauksia on tiennyt tulkita kunkin amoriinin osuuden ja tehtävän. Samalla on taiteilija osannut taitavasti säilyttää amoriinien lapsellisen herttaisen ja hilpeän keijukaisluonteen, niin että heidän puuhailunsa on rakastettavaa leikkiä, sominta, mitä taiteilijan sivellin lienee yleensä saanut aikaan. Tuossa esitetään lapsia: pieni amoriini pitää hanhea kainalossaan ja toinen odottaa herttaisesti ojennetuin käsin, että toveri päästäisi sen irti ja antaisi hänenkin sitä pitää; tuossa leikkii kolme toverusta "kuningasta ja aasia"; eräs pitää pystössä puumaalia, johon toinen, istuen kolmannen selässä, koettaa osua kivellä; paras heittäjä on kuningas ja huonoimman, aasin, täytyy ottaa hänet selkäänsä. Täällä työskentelevät amoriinit seppeleitten sitojina valmistaen niitä ruusuista, joita talonpoika-amoriini on tuonut kaupunkiin; tuossa taas eräs ostaa seppeleitä -- hän on nähtävästi ylhäinen pompejilainen, joka parhaillaan valmistaa suurta juhlaa. Täällä puuhailevat amoriinit toimekkaasti öljyn valmistuksessa, tottuneesti käytellen puristinta ja kaataen valmistuneen tuotteen ruukkuihin; he tahtovat esiintyä edukseen, sillä onhan kauppaan saapunut hieno ostajatar, joka, ylhäisen näköisenä istuu tuolillaan. Nähtävästi koskee kauppa hajuöljyä, sillä ostajatar parhaillaan tunnustelee sen tuoksua. Ylhäisen, huolettomassa asennossa istuvan ostajattaren takana seisoo kunnioittavan jäykkänä orjatar-amoriini. Vielä muutakin nämä viehättävät keijukaiset osaavat: he pitävät kilpa-ajoja, he ovat taitavia kultaseppiä, jotka valmistavat mitä hienoimpia kultaesineitä, myydäkseen niitä sitten rikkaille ostajille; he valmistavat kauniita kankaita, viljelevät viiniä ja viettävät iloisia juhlia, ja poimivat kauniita kukkasia ihanalta niityltä. Mahdotontahan on luetella kaikkea, mitä muinaiset pompejilaiset tekivät.

Surumielin matkailija kulkee pitkin Pompejin ahtaita katuja, joiden kivitys on samanlainen kuin vieläkin Napolissa, joissa rattaiden syvennykset todistavat niiden vanhuudesta ja joilla kerran on vallinnut iloisen elämän melu. Kuljetaan talosta taloon ja nähdään kaikkialla todistuksia siitä, kuinka pitkälle antiikki kulttuuri jo oli ehtinyt elämän mukavuuksien ja sen viehätyspuolien hankkimisessa -- ei puutu muuta kuin nykyajan tekniikka ja he olisivat kulttuurissaan olleet tasollamme. Sehän ei ehkä ole paljon, mutta korkeammallehan emme voi vertauskohtaamme asettaa. Pian selviää kulkijalle se, että kaupungin hävityksen jälkeen sieltä sittenkin on viety pois hyvin suuri, ehkä suurin osa kaikesta arvokkaammasta, ja sitä tehdessä on myös hävitetty lisää. Kun nimittäin tuhkasta jäi esiin törröttämään kattoja, mentiin niiden kautta sisään, jossa tietysti aluksi useimmat huoneet olivat vain vähän täyttyneitä, ja kuljetettiin siten pois arvoesineitä. Tätä tekivät pelastuneet, sillä Pompejin asukkaista ei liene sentään ainakaan itse kaupungin alueella tuhoutunut enempää kuin ehkä 2000, asukasluvun ollessa ehkä 20,000; tietymätöntä on, kuinka paljon tuhoutui kaupungin ulkopuolella. Paljon on täten myös harjoitettu rosvousta ja siten viety pois Pompejin esineitä. Kun sitten katot vähitellen murtuivat, täyttyivät huoneet kokonaan; loppuja silitettiin uusien rakennusten alustaksi ja niin katosi Pompeji vihdoin melkeinpä muistostakin: sen raunioita kyllä oli näkyvissä, mutta ei enää tiedetty, että siinä oli muinoin ollut Pompeji, Vasta 1763 päästiin selville, mikä tämä paikka oli ollut, ja siitä alkaen on kaivauksia pienemmin ja suuremmin väliajoin jatkettu meidän päiviimme saakka; kuitenkin on vasta korkeintaan puolet päässyt päivänvaloon.

* * * * *

Nyt on Pompeji tarkoin tutkittu ja kuka hyvänsä voi laajasta, kuvitetusta kirjallisuudesta siihen perehtyä. Väsyneinä yllättävistä vaikutelmista istuivat veljekset sen vierellä olevassa pienessä ravintolassa, maistellen Vesuviuksen rinteiden virkistävää punamehua ja katsellen mietteissään edessään olevaa ihanaa Napolin lahtea. Kaksi vanhaa italialaista ukkoa ilmestyy heidän vierelleen ja toisen säestäessä särisevällä kitaralla laulaa toinen tutun laulun Napolin kauneudesta. "Santa Lucia", kaiuttaa ukko värisevällä äänellä rakastetun lahtensa, kotiseutunsa ylistystä, ja Simeoni tuntee, kuinka Italian luonto ja kansa, kaikki se, mitä on siitä kuullut ja lukenut, hiljalleen synnyttää sitä omituista romanttista tunnelmaa, joka vuosisatoja on muita europalaisia viehättänyt, saanut heidät tänne tulemaan ja pannut heidät kaikesta huolimatta näkemään ja tuntemaan tuota romantiikkaa täällä todellisuudessakin. Vielä viimeinen silmäys merelle ja Vesuviukselle, ja veljekset ovat taas sukeltaneet huumaavan nykyaikaiselämän pauhinaan, muistellen Pompejissa käyntiään ja siellä heränneitä tunnelmia kuin kaukaista, ihmeellistä näkyä.

XLVII.

Napolista Romaan. -- Pietarin kirkko. -- Paavalin kirkko. -- San Pietro in Vincoli ja Michel Angelon "Moses". -- Santa Maria della Vittoria ja Berninin "Pyhä Teresa". -- Vatikaanissa. -- Sikstiniläinen kappeli. -- Forum Romanum. -- Colosseum. -- Katakombit. -- Kaksi kallisarvoista Roman hautaa.

Mentäessä Napolista Romaan kulkee rata koko ajan pitkin lakeata maata, joka on kaikkialta aivan puutarhamaisesti viljeltyä. Idästä siintävät kuitenkin juhlalliset sinertävät vuoret, jotka ovat vuorimaisemiin tottumattomalle aina nähtävyyksiä. Radan sitten erotessa rannikosta ilmestyy vuoria länsipuolellekin, mutta tie itse noudattelee tasaista maata.

Siellä täällä vuorten huipuilla näkee kylän, linnan tapaisen rakennuksen, tornin tahi muurin kappaleen. Tuolla on keskellä tasankoa vanha, nelikulmainen torni, jonka yläosa on sortunut; kirkuen parveilee sen ympärillä naakkalauma. Tuossa herättää huomiota aivan radan vieressä, korkealla, jyrkkärinteisellä kalliolla oleva kylä, jonka asumukset ja muurit keskiaikaisen näköisesti noudattelevat jyrkänteen reunoja; eipä tarvitsisi paljon maanjäristystä, ennen kuin ne tippuisivat tuolta reunoilta kuin muurilaasti. Täällä, jossa maanjäristyksiä tapahtuu, ei niitä näytetä kuitenkaan pelättävän.

Romaa lähestyttäessä kiertää rata länsipuolisten kumpujen reunaa kaupunkia kohti, joka loistaa kaukaa lakeudeltaan, ylinnä Pietarinkirkon korkea kupooli. Pian vangitsevat katseen roomalaisen vesijohdon muinaiset jätteet, jotka korkeina muurin kappaleina seisovat tasangolla, vieläkin juhlallisena merkkinä entisajan voimakkaasta rakentajakansasta. "Kuinka mahtava sivistyksen kehto onkaan Välimeren allas ollut!" täytyy vaeltajan huudahtaa, sillä toisen toistansa suuremman kulttuurin muistomerkin hän sen aurinkoisilta rannoilta tapaa. Vielä hetkinen, ja veljekset ovat saapuneet "ikuiseen kaupunkiin". "Milloin Roma perustettiin?" kysyi Simeoni entisen lehtorin äänellä Juhanilta, joka hetkeäkään miettimättä vastasi Melanderin kuuluisan oppikirjan mukaan: "Seitsemänsataaviisikymmentäkolme". Seurasi sitten toinen, yhtä tärkeä kysymys: "Milloin Sulla kuoli?" "Seitsemänkymmentäkahdeksan." "Hyvä on", arvosteli nyt Simeoni, "vielä sinulla näkyvät olevan selvillä Roman historian patsasvuodet, joitta ei ihmisen elämää yleensä voisi ajatellakaan mahdolliseksi". Romaa perustettaessa oli kuitenkin Ramses II ollut jo seitsemänsataa vuotta muumiona, joten paikkakunta, jolle veljekset nyt olivat saapuneet, oli ijältään oikeastaan nuorenpuoleinen. "Onhan näitä nyt jo nähty vanhempiakin!" hymähteli Tuomas, kun tästä puhe tuli. "Ei tartte roomalaisten yhtään ylpeillä!"

* * * * *

Veljekset ovat ajaneet Pietarinkirkolle ja huomanneet, että sen suuresta kupoolista ei saa oikeata käsitystä siksi, että tuota jättiläiskirkkoa täytyy katsoa liian läheltä. Päästäkseen vaikuttamaan mahtavalla suuruudellaan täytyisi sen olla korkeammalla paikalla, eikä lähistöllä saisi olla mitään rakennuksia. Ja kun mennään kirkon pääportaita kohti, uppoaa kupooli vähitellen kirkon "sisään", niin että portailla seisten sitä ei näe enää ollenkaan. Goottilaisissa kirkoissa taas, joissa kaikki oikeastaan on vain tornia, on vaikutus sitä jylhempi, kuta lähempänä kirkkoa seisoo, oli ympärillä rakennuksia vaikka kuinka paljon. Tähän nähden oli siis Pietarinkirkko Simeonille pettymys.

Sisään tullessa huomaa pian, että sen mahtava suuruus ei pääsekään vaikuttamaan, vaan pettyy silmä luulemaan kaikkea pienemmäksi kuin mitä se todellisuudessa on. Sehän ei liene kuitenkaan ollut tarkoitus, vaan päinvastoinhan on haluttu rakentaa pyhäkkö, joka jylhällä suuruudellaan ikäänkuin musertaisi ihmisen ja saisi hänet ehdottomasti antautumaan masentuneeksi Jumalan suuruuden palvojaksi. Seisoessa oven suussa ja katsoessa kirkkoon ei kupoolia tiedä olevankaan; siltä kohdalta katsottuna vaikuttaa kirkko matalahkolta ja painostavalta. Sitä heti syntyvää, suurta ja kohottavaa tunnelmaa, joka valtaa katsojan hänen astuessaan Aja Sophiaan, ei täällä ole, vaan kiintyy huomio heti kaikkeen siihen barokkiin komeuteen ja loistoon, jolla kirkko on sisustettu.

Vasta kirkossa hetken liikuttuaan tulee huomaamaan sen valtavan suuruuden. Tuossa vasemmalla, mielestäsi ehkä noin kymmenen metrin päässä, on seinässä vihkivesimaljakko, jota kaksi lihavaa ja pulleata barokki-amoriinia kannattaa. Luulisit noiden enkeleiden olevan korkeintaan ehkä puoli metriä pitkiä; lähelle tullessasi huomaat, että sinne oli ensinnäkin matkaa ainakin 25 metriä ja että nuo enkelit ovat vähintään kaksi metriä pitkiä. Silloin vasta rupeat ällistyneenä arvioimaan kirkon todellista suuruutta. Signore Enrico Oppi, entinen oopperalaulaja, joka on sodassa tullut hermosairaaksi eikä voi enää esiintyä, vaan harjoittaa muukalaisten opastamista ammattinaan, antaakin muutamia kuvaavia tietoja kirkon valtavasta tilavuudesta. Hän pyytää kanssansa kävelemään kirkon perälle päin, joka oikeastaan näyttää olevan sangen lähellä; kävellään hyvä hetki, mutta vielä ei olla toisessa päässä, sillä sinne on matkaa 187 metriä; käveltyäsi lisäksi kirkon poikkilaivan päästä päähän, olet suorittanut uuden, 137 metrin pituisen matkan. Paljon ei siis kirkossa tarvitse astuskella, ennen kuin on kulkenut useita kilometrejä. Kupoolin suuruudesta saa käsityksen vasta päästyään sen alle, vaikka siihenkin nähden täytyy huomauttaa, että se vaikuttaa pienemmältä kuin mitä se todellisuudessa on; sen korkeus on sisältä 123 metriä.

Pietarinkirkko on sisustettu kaikella mahdollisella katolisella loistolla ja komeudella, käytellen tuhlaten eriväristä marmoria ja kultaa, mutta niinpä hakeekin sieltä turhaan todellista yhtenäisen taiteellisen kokonaisuuden luomaa tunnelmaa. Siinä kyllä kuvastuvat tarkoin ne 200 miljoonaa markkaa, jotka rakennus aikoinaan maksoi ja jotka koottiin anekirjeillä ja muilla tempuilla maailman tyhmiltä ihmisiltä, mutta sangen vähän se henki, joka elähdytti tällä paikalla Neron aikana kärsineitä marttyyrejä. Se onkin ehkä merkillisempi rakennusteknillisenä kuin rakennustaiteellisena tuotteena. Niinpä katsoja ihmetteleekin sitä hiukan samoin tuntein kuin Eiffel-tornia, unohtaen olevansa kirkossa ja miettien niiden miesten taitoa, jotka sen rakensivat; syvällä kunnioituksella hän ajattelee Michel Angelon neron suuruutta katsoessaan huikaisevan korkeaan kupooliin, joka on tuon jättiläisneron suunnittelema ja rakennuttama.

Yksitoikkoisella äänellä lukee tuolla erään sivualttarin ääressä pappi messua ja uskovaista kansaa polvistuu hänen edessään, säätyyn ja pukuun katsomatta; uudelleen tulee täällä kysyneeksi, mikä naivina pitävä voima mahtaa katolisella uskonnolla olla, kun se noin tarkoin, tiedosta huolimatta, kahlehtii sielut jalkainsa juureen? Sekavin tuntein, jättää tämän paavillisen vallan muistomerkin ainakin protestanttisen papin poika.

Romassa on 400 kirkkoa. Tuskinpa lienee sitä vuorokauden hetkeä, jolloin siellä ei luettaisi messua Jumalan kunniaksi. Kummastuneena täytyy sitä muistaessaan pysähtyä miettimään, onko tällä palvonnalla mitään todellista merkitystä nykyajalle, aikamme ihmiskunnan sielunelämälle, vai onko se harvinaista ja outoa jäännöstä menneiden aikojen taikauskosta, joka ehkä pitäisi kieltää? Koska on todennäköistä, että kirkko, niin paavilainen kuin protestanttinenkin, uskonnon palveluksessa voi antaa sieluille sitä lohdutusta ja rauhaa, joka saavutetaan ainoastaan aavistelevan ja toivovan tunteen tietä, ei järjellä eikä käytännöllisillä keinoilla, lienee sillä siis vieläkin tehtävänsä; ilman sitä saattaisivat kansojen kehittymättömät ainekset ehkä vaipua vielä alemmalle henkiselle asteelle, esteeksi sivistyksen kohoamiselle. Luottakaamme myös siihen, ettei ihmiskunta ole sattumalta ja huvikseen uskontojaan muodostellut ja kirkkojansa rakennellut; kyllä sillä on ollut siihen vahva vaisto, joka on syntynyt todellisesta tarpeesta.

Roman eteläpuolella, Via Ostiensen varrella, on eräs katolisen maailman kauneimpia kirkkoja, San Paolo fuori le Mura, Pyhän Paavalin kirkko. Se on perustettu jo 388, sai lopullisen muotonsa 440 ja säilyi sellaisenaan aina vuoteen 1823, jolloin se paloi. Sen jälkeen on se rakennettu uudestaan säilyttämällä tarkoin sen ikivanha basilikamuoto ja noudattamalla koristelussa huolellisen yhtenäistä, vanhaa tyyliä. Keskilaivaa kannattaa 80 upeata korinttilaistyylistä pilaria. Vanhasta basilikasta on säilynyt siihen liittyvä tunnelmallinen luostaripiha, jonka pilarikäytävissä alkukristillisyyden isät ovat hurskaudenharjoituksiaan pitäneet. Tästä kirkosta tuulahtaa todellakin hengähdys muinaisen kristillisyyden naivin kirkasta ja lapsellista uskoa. Sitä häiritsevät vain hiukan syrjälaivojen yläfriiseihin maalatut paavien muotokuvat, joita on niin monta kuin on ollut paaviakin; viidelle kuudelle näytti vielä tilaa olevan, mutta sitten täytyy jo keksiä uudet paikat. "Onkohan täällä naispaavi Johanneksen muotokuvaa?" kysyi Juhani tutkivasti signore Oppilta, joka hymähtäen vastasi: "Luonnollisesti ja vieläpä tärkeimpien joukossa!"

Mitä "myöhäiskristillisyyden isät", munkit, ajankulukseen keksivät ja tekevät, siitä sai eräässä fransiskaaniluostarissa nähdä hyvän esimerkin. Vuosisatojen kuluessa kuolleet munkkiveljet on vähitellen, sitten kuin ovat tarkoin mädäntyneet ja madot ovat saaneet luut lopullisesti poleeratuksi, siirretty eräänlaiseen hautaholviin, jossa heidän luistaan on laitettu mitä kammottavimpia seinäkoristeita. Seinät on vuorattu taitavasti ladotuilla pääkalloilla, nurkkaukset ja lokerot on koristettu tyylikkäästi asetelluilla sääriluilla, lamput on tehty kalloista ja käsivarrenluista -- seinäin kaikki pinta-alat on peitetty ja käsitelty tällä kammottavalla luu-ornamentiikalla. Kaiken tarkoituksena on houkutella uteliaita turisteja mokomaa luukamaria katsomaan, nylkeä heiltä sievoinen pääsymaksu, ja sitten herättää heissä kolkkoa kaiken katoavaisen tunnelmaa. Viime aikoina kuuluu kuitenkin amerikalaisista tulleen melkoinen vastus: nämä pojat nimittäin munkkien silmäin välttyessä tempaavat palttoonsa taskuun mikä kallon, mikä suuren sääriluun, viedäkseen ne "muistoksi" kotimaahansa. Niinpä olikin käytävän lähellä käden ulottuvilla olevista nurkkauksista tempaistu irti sääriluita ja kalloja, niin että paksut naulat ja luun sirpaleet olivat jääneet osoittamaan niiden paikkaa.

Kahdessa kirkossa käytti vielä veljeksiä signore Oppi, joka todellakin tuntui poikkeavan tavallisista oppaista siinä, että hän tunsi näytettävänsä. Toinen oli San Pietro in Vincoli, jossa Michel Angelon mahtava Moses katsojat yllättää. Kerrotaan Michel Angelon neronsa ja voimansa tunnossa lausuneen, ensi kertaa astuessaan sen marmorimöhkäleen eteen, josta hän Moseksensa veisti: "Siinä se on; ei tarvitse muuta kuin ottaa liian kiven pois!" Samoin kuin Moses sai katsoa Herraa kasvoista kasvoihin, nähden sen, mikä on muille kuolevaisille salattua, oli Michel Angelo saanut nähdä taiteen sisimmän olemuksen kasvot ja luojalta luvan ne kuolevaisille näkyviksi tulkita. On omituista mennä Moseksen patsaan äärestä Santa Maria della Vittorian pieneen, mitä suloisimmalla katolis-mystillisellä sopusoinnulla sisustettuun kirkkoon, jossa Berninin Pyhä Teresa heti katseen vangitsee. Aika paljon oli käsitys uskonnollisesta vakavuudesta muuttunut Berninin aikaan tultaessa. Pyhälle Teresalle ilmestyvä Neitsyt on näet erinomaisen veikeäilmeinen ja siro tyttö, jota on hiukan vaikea pitää Neitsyt Mariana.

Veljekset olivat kammoksuen katselleet Konstantinopolissa ja Atenassa synkkäpukuisia kreikkalaiskatolisia pappeja; täällä, jossa pappeja on kymmenin tuhansin, oli heidän pukumuotinsa iloisempi ja kasvonsa kirkkaammat, koska he eivät pidä partaa. Eipä ollut ilman humoristista puoltansa sekään, että papit, kardinaalit, seminaristit, mitä he lienevät olleetkin, vaelsivat katua tulipunaisissa viitoissa. "Kyllä tuo nyt pitäisi kieltää!" sanoi Tuomas närkästyneenä, sillä hänen käytännöllisyyttänsä ja järkevyyttänsä loukkasi moinen naamiais-esiintyminen keskellä arkista touhua. Oltiin menossa Vatikaaniin, jonka portilla veljekset uteliaasti silmäilivät paavin henkivartijain vanhaa, keskiaikaisen kirjavaa pukua.

Jos matkustaja haluaa saada päänsä täysin pyörälle muutamien tuntien kuluessa, on hänen parasta mennä Vatikaaniin ja vaeltaa siellä sen loppumattomien käytävien ja salien läpi. Päästyään sieltä vihdoin ulos, on hänet parasta kiireellisesti viedä lähimpään virkistyspaikkaan ja antaa hänelle lasi hyvää viiniä, sillä muussa tapauksessa saattaisi halvaus tahi muu kokoon lysähtäminen olla lähellä. Pitkä käytävä toisensa jälkeen aukeaa eteesi, seinät täynnä taideteoksia, joista maailman oppineet saavat yhä uutta aihetta kirjoituksiinsa; sali salin jälkeen on kuljettava läpi ja niiden seiniltä loistavat vastaan vuosisatojen kauneus-unelmat kirkkaina ja tuoreina, herättäen ensi näkemällä jonkunmoista pelon sekaista tunnelmaa. Kokonainen ihmis-ikä menisi niiden tutkimiseen, eikä sekään riittäisi tunkemaan kaikkiin niihin luovan taideneron eri vivahduksiin, joita tuhannet eri teokset täällä edustavat. Satoja turisteja, kaikilla kädessä selityskirjat, tunkeilee näissä suojissa; siinä on lähes kaikkia kansallisuuksia, ja ne, joiden suu on eniten ammollaan, ovat amerikalaisia. Niin ainakin selittää signore Oppi, joka tuntuu halveksivan tähtilipun kansaa sydämensä pohjasta. On kunnioitettavaa, millä innolla monet matkalaiset, joilla ei ehkä ole monta tuntia käytettävänään, koettavat tutkia taidekokoelmia, tehden oikein muistiinpanojakin. Vaellus päättyy vihdoin sopivasti Sikstiniläiseen kappeliin, jonka koruton yksinkertaisuus, suuren ja häiritsemättömän taiteen rauha, syvä hämäryys ja viileys, heti soinnuttaa mielen lepoon. Simeonihan oli tiennyt, että tämä kuuluisa kappeli oli maailman taiteen pyhäkkö, joka seinillään kantaa verrattomien nerojen todistusta, mutta hän oli samalla otaksunut, että se muussa suhteessa arvattavasti on tavalliseen katoliseen kirkkotyyliin koristeltu. Sitä yllättävämpää oli hänelle nähdä, että kappeli oli kokonaan pyhitetty suurelle taiteelle, välttämällä siellä ankarasti pienintäkään muuta koristelua. Ainoa muutos, jonka Simeoni olisi siellä edes hetkeksi suonut tapahtuvan, olisi ollut hiukan suurempi valomäärä, sillä tuossa syvässä hämärässä oli melko vaikea erottaa varsinkin kattomaalauksia, jotka ovat Michel Angelon ehkä kuuluisin työ.

Myrkyllisesti kertoi signore Oppi, miten Sikstiniläinen kappeli vaikuttaa amerikalaisiin. "He odottavat tietysti, että tämä kuuluisa paikka on täynnä kultaa, marmoria ja jalokiviä, joten, kun he vihdoin tänne saapuvat, ensimmäinen ääni on pettymyksen huudahdus: 'Tämäkö nyt on Sikstiniläinen kappeli!' Ja tarkasteltuaan hetkisen maalauksia he lisäävät nololla äänellä; 'Ja nämäkö nyt ovat niitä kuuluisia freskoja!'"