Part 28

Mitä nyt sitten lampaaseen tulee, on se monienkin muutosten alainen, mutta niistä käsiteltäköön vain häntä. Voipa sanoa, että sikäli kuin kanan muna pienenee, suurenee lampaan häntä. Sana "saparo", joka erittäin hyvin kuvaa tämän lisäkkeen laadun Suomessa, ei sovi enää etelämpänä. Jo Saksassa se muuttuu hiukan tukevammaksi ja paksunee niin paksunemistaan, kunnes se jo Unkarin tasangoilla melkein laahaa maata leveänä lapiona kuin majavan häntä. Rasva kokoontuu täällä hännän keski- ja kärkipuoleen, juuren pysyessä ohuena, ja sellaista muotia noudattaa lammas sitten koko Balkanilla. Mutta Egyptissä on muoti jo toinen: rasva asettuu hännän tyvipuolelle, muodostaen siitä leveän ja tukevan takapuolen peiton; kärkipuoli on sen sijaan jäänyt tavalliseksi "saparoksi". Niin hallitsee muoti eläinmaailmassakin.

Unkarissa tavataan lampaan uskollisena toverina sika, tieteelliseltä nimeltään _Sus scropha_. (Kuka lieneekään keksinyt sille niin erinomaisen, jo äänellisestikin kuvaavan latinalaisen nimen?) Tuhansia ja taas tuhansia niitä siellä laitumilla, lammasnahkaisen paimenen hoivissa näkee, ja ovat ne aivan erilaisia kuin Suomessa esiintyvät veljensä. Ne ovat kapeaselkäisiä ja ketteräjalkaisia, pitkätakkuisia otuksia, jotka juosta pirahtelevat junan tullessa sinne tänne niin sukkelasti, että luulisi niitä aivan muiksi eläimiksi. Ensisilmäyksellä on niitä pitkän karvansa vuoksi vaikea erottaa lampaista. Sikamaisen luonteensa ja alakärsäisyytensä näyttää se kuitenkin täälläkin täydelleen säilyttäneen.

Aasille, tälle oloissamme tuntemattomalle ja loputtoman kärsivälliselle juhdalle, pyydän sitten saada lausua vilpittömän ihailuni ja kunnioitukseni tunteet. Eipä uskoisi, että niin pienestä, laihasta, takkuisesta ja ohutjalkaisesta eläimestä löytyy sellaista voimaa. Oli minkälainen etelämaan pösö hyvänsä, lihava ja talittunut kuin lampaan rasvahäntä, ja lisänä vielä säkkejä ja kaikenlaista kamaa, niin koko tämän komeuden kuljettaa aasi selässään kuin ei mitään. Muukalainen hämmästyy usein nähdessään vastaansa tulevan valtaisen tavararöykkiön, huipulla vielä mies jalkojansa roikotellen, ilman mitään näkyväistä liikkeelle panevaa voimaa. Vasta läheltä huomaakin, että siinähän on alla aasi, joka mennä köpittää kärsivällisesti tietänsä, viipoitellen pitkiä korviaan. Sanotaan, ja kertoohan pyhä historiakin samaa Bileamin aasista, että tuo juhta joskus menettää kärsivällisyytensä, tuskastuu, eikä lähde liikkeelle, vaikka sen tappaisi. Jos sellaista joskus tapahtuu, on se vain sorretun ja kidutetun kansan oikeutettua nousua vapaustaisteluun itsenäisyytensä puolesta. Vielä on aasista mainittava eräs todellakin huomiota herättävä seikka. Kun hän on aamulla syönyt kylläkseen ohdakkeita tahi muita yhtä helposti sulavia kasviksia, saanut sitten herransa ja jättiläismäisen kuorman selkäänsä, kantaa köpittänyt nämä kaikki usein hyvinkin hankalia teitä lähimpään kauppapaikkaan, saaden joka minuutin kuluttua tukevan kiirehtimispotkun kylkiluittensa väliin, on se sitten joutunut seisomaan koko päiväksi torille, kuorma edelleen selässä ja isäntä vielä kylkeen nojaamassa. Sitten on siitä siirrytty jonkun kapakan ovenpieleen, jossa aasi parka saa taas seistä jäljellä olevine kuormineen, pahankuristen poikalurjusten ja miljoonien kärpästen kiusattavana, monta tuntia, sillä aikaa kuin hänen isäntänsä sisällä syöpi lampaanihveä, juopi erinäisiä tusinoita turkkilaista kahvia, polttaa nargileh-piippua ja lyö korttia lappusilla, joiden kuvat lika ja aika on muuttanut täysin tuntemattomiksi. Tällöin, ja varsinkin jos joku viehättävä aasivaimo sattuu sillä hetkellä vaeltamaan kapakan ohi, valtaa siinä kärsimystensä keskellä seisovan aasin mielen katkeruus, murhe ja kaihoisa tunnelma. Se rupeaa purkamaan tunteitaan ääniaalloiksi, jotka ovat kerrassaan valtavia. Olen elämäni kuluessa joutunut kuulemaan erinäisiä hirvittäviä ääniä, joista mainittakoon n.s. tulipalotuutaus Oulun kirkon tornista, palvelijattaren parkaisu, kun kokonainen mehiläisparvi putosi hänen päähänsä, kommunistiagitaattorin mylvähdys porvaristoa vastaan, y.m., mutta mitään sellaista kuin aasin huuto en ole koskaan kuullut. Se on todellakin jonkunmoista "huutamista" ja siinä on tavattoman kiukkuinen ja intohimoinen sävy. Elukka suorittaa tehtävänsä kita auki ja kaula sojossa kuin lehmä, mutta osoittaa sikäli kehittynyttä tekniikkaa, että ääni otetaan sekä ulos- että sisäänpäin hengitettäessä. Kyljet työskentelevät kuin palkeet, pallea liikkuu kaikesta päättäen erittäin voimakkaasti, ja ääni on koko registerissä hyvin voimakas ja täynnä "metallia". Olisipa erinomainen keksintö, jos taidelaulun opetuksessa voitaisiin ruveta käyttämään aasin tekniikkaa, s.o. opettamaan laulajattarille äänen muodostusta myös sisäänpäin hengitettäessä, sillä koituisihan siitä arvaamaton etu ja äänivaroihin puolet lisää. Tämä olkoon sanottu aasista, jota voitaisiin ruveta Suomessakin käyttämään, sillä arvattavasti se kyllä pian ilmanalaamme tottuisi.

Hevonen on jalo eläin, joka säilyttää ylhäisesti kerta saavuttamansa korkean kehitysasteen. Erikoisinta huomiota oli omiaan herättämään Atenan hevonen. Kun sillä lähdettiin ajamaan, tuntui ensin, että sehän lieneekin aika poku, sillä niin virkeästi se kopsutteli kavioillaan asfalttikatua. Mutta vilkaistessa syrjään huomasi, ettei matka edistynyt ollenkaan: hevonen oli oppinut lystikkäällä tavalla hyppiä pomppimaan varpaittensa nenillä melkein yhdessä kohti, luimistaen vain viekkaasti korviaan, kun sitä komennettiin. Laihakin se raukka oli ja melkein karvaton, useimmiten siinä kunnossa, ettei sillä Suomessa olisi sallittu ajaa. Eipä voinut säälittä sitä katsella.

Kameeli jääköön tässä sikseen. Eläimistä puhuttaessa ei voi olla mainitsematta siitä hirveästä eläinrääkkäyksestä, jota koko etelämaat, alkaen Balkanilta, harjoittavat. Mikä lienee syynä siihen, ettei näillä etelän ihmisillä näytä olevan eläimiä kohtaan ollenkaan mitään hellempiä ja inhimillisiä tunteita? Siipikarja kuljetetaan sitoen ne jaloista ja joskus kaulastakin yhteen nippuun, lampaita kanniskellaan sääristä tahi sullottuina mitä luonnottomimpiin asentoihin, aasi ja muut juhdat saavat kestää kuormia ja kohtelua, joka nostaisi vihan punan meikäläisen maanviljelijän kasvoille, sanalla sanoen: säälin jumala on syösty siellä pois istuimeltaan. Muistaen Espanjan härkätaistelut täytynee sanoa, että tässä kaikessa on yhä jälkiä siitä raaistumisesta, joka antiikin aikana, gladiaattoritaistelujen päästyä muotiin, valtasi kaikki sen ajan ihmiset. Se kaikki on jotakin, josta he itse eivät nähtävästi ole tietoisia, sillä he ovat vailla eläimiin kohdistuvaa säälin tunnetta. Pohjoismaalaiselle, joka useimmiten -- ja poikkeukset tuomitaan mitä raaimmalla asteella oleviksi, -- kohtelee eläintään mitä hellimmin, hevostaan paremmin kuin omaisiaan, osoittaa tuollaisen kylmän rääkkäyksen näkeminen, että nämä kansat ovat suhteellisesta rikkaudestaan ja kauniista maistaan huolimatta edelleenkin monessa suhteessa raakalaisten asteella, tunne-elämältään ja humaanisuudeltaan takapajulle jääneitä raukkoja, jotka ylen harvoissa, jos missään tapauksissa kelpaavat pohjoismaalaiselle esimerkiksi. Kuinka äärettömän paljon korkeammalla ovatkaan tässäkin suhteessa germaaniset kansat! Tuo kulttuurillaan niin pöyhkeästi ylpeilevä Ranskakin saa tässä kohden häveten vaieta. Tätä etelämaalaisten harjoittamaa eläinrääkkäystä nähdessään ei voi muuta kuin syvästi halveksien ja suuttuen toivoa, että kun he kaikki järjestänsä kerta joutuvat siihen paikkaan, joka nähtävästi on pantu kuntoon juuri heidän tulevaisuuttaan silmällä pitäen, itse pääpappa käyttelisi heihin nähden tuota vanhaa lakia, että millä mitalla te mittaatte, sillä pitää teille itsellenne mitattaman, antaen heidän perinpohjin kokea ne kärsimykset, joiden alla täällä ajallisessa elämässä luomakunta heidän julmuutensa tähden saa huoata.

* * * * *

Tämän jälkeen siirtyi Simeoni selvittelemään muita pikkuhuomioitaan, koskapa mitään merkillistä ei matkalla tapahtunut. Oli huhtikuun 15 päivä. Englantilaiset olivat muodostaneet oman ryhmänsä, joka harjoitti tavattomalla innolla voimakasta, kova-äänistä naurua, vaimentaen sillä kaikkien muiden heikot keskustelun yritykset. Kun he myöhään illalla, jolloin muut matkustajat ovat jo aikaa sitten olleet levolla, saapuvat makuuosastoon, eivät he tule ajatelleeksikaan, että siellä olisi hiljainen esiintyminen paikallaan, vaan hoilaavat, viheltävät ja nauravat ikäänkuin muita ihmisiä ei olisikaan. Eikähän niitä olekaan, on vain englantilaisia ja ehkä jokunen ranskalainen koko maailmassa!

* * * * *

"Kuta alemmaksi lampaan häntä laskeutuu", kirjoitti Simeoni, "sitä alemmaksi laskeutuvat myös miehen housujen takapuolet. Sellaista miestä, joka pitää housujansa niin alhaalla, että takapuoli lyö käydessä ristiä, ei Suomessa pidetä täysijärkisenä, vaan hiukan hesselinä. Ällistymättä ei siis suomalainen voi nähdä jo Konstantinopolissa ja Kreikassa vallitsevaa housujen muotia, sillä se on hänen mielestään erikoinen. Takapuoli riippuu niissä aivan maahan asti, muodostaen jalkain väliin tilavan säkin, ja antaen mies paralle perin koomillisen ulkonäön. Hän ei kuitenkaan tiedä siitä itse mitään, vaan luuleepa päinvastoin olevansa puettu mitä aistikkaimmin. Olimme usein hyvin uteliaita tietämään, mitä tuossa säkissä mahtoi olla, ja pyyhkäisin sitä joskus sivu mennessäni jalallani, tuntematta kuitenkaan muuta kuin että siellä saattoi olla jotakin vaatetta. Kun Hellaan rantajätkä esiintyy tällaisissa housuissa, saattaa häntä unehtua hetkeksi katsomaan. Kun mennään Egyptiin, putoaa sitten housuista pohja pois, joten niistä tulee maahan asti ulottuva hame; ja kun mennään yhä etelämmäksi, rupeaa tuo hame lyhenemään, kunnes se ekvaattorin seuduilla katoaa kokonaan. Ihmeelliset ovat siis housumuodinkin vaihtelut.

"Mainitsematta ei sitten saa jäädä kreikkalaisten merkillinen kansallispuku, joka m.m. on kuninkaan kaartin paraati-univormuna. Kengät ovat jonkunmoiset käyräkärkiset lapikkaat, tiukasti pauloitetut polveen saakka; housut ovat valkoiset, aivan raajojen mukaiset, kuten voimistelijain trikoot. Mekko on vyötäisille saakka ruumiin myötäinen, hyvinkin tiukka; rintamus koristettu koruompeleilla, muuten lumivalkoinen; mutta sen helma on poimutettu ja kovotettu aivan samanlaiseksi kuin balettitanssijattaren hame. Ajatelkaa nyt, arvoisat kansalaiset, vanhaa miestä tällaisessa hassunnäköisessä balettihameessa ja tehkää johtopäätöksenne! Eipä tiedä sitä katsoessaan, kuinka pitäisi ällistyksensä osoittaa. Mutta niin ne vain marssivat reippaina ja ylpeinä kuin olisi heidän yllään maailman kaunein puku. Arvattavasti he nauraisivat samoin meidän 'kansallispuvuillemme.'

"Kuta etelämmäksi tullaan, sitä enemmän ihmeitä näkee. Niinpä saattaa helposti huomata oltavan rikkailla seuduilla siitäkin kultamäärästä, joka välkkyy ihmisten hampaista. Eikä suinkaan tarvitse luulla, että siellä ainoastaan ylhäisö kullalla hampaansa paikkauttaisi! Ei suinkaan, sillä olihan oppaallamme Aleksandriassa koko etuvallitus puhtaasta, kimaltelevasta kullasta, eikä se suinkaan ollut mikään poikkeus. Tuntua ensin oudolta katsella tuollaiseen välähtelevään kitaan, sillä siinä on jotakin luonnotonta. Varsinkin lampun valossa herättää se huomiota, kun kymmenistä kidoista kimaltelee kirkkaita heijastuksia, koska suut avataan mahtavaan ja tyhjentävään, etelämaalaiseen nauruun. Kun asianomaisen silmillä lisäksi ovat suuret ja pyöreät silmälasit, joiden leveät kehykset on tehty kilpikonnanluusta, saattaa joku nauraja herättää katsojassa ihan kammottavan tunnelman. Nuo luureunaiset, suuret ja pyöreät silmälasit näkyivät muuten olevan muodin viimeinen sana tällä tärkeällä alalla, asia, joka Helsingissä on vielä tuntematon ja jossa tietysti täytyy saada kiireellinen parannus aikaan."

* * * * *

Oli huhtikuun 16 päivä. Oikealla puolellaan näkivät veljekset tuttuja Kreikan maisemia, korkeita kallioita ja vuoria, jotka häipyivät sinervään kaukaisuuteen. Laivalle ilmestyi pieni keltavästäräkin näköinen lintu, jota haukka ajoi. Linnun molemmat jalat oli sidottu nuoralla yhteen, mutta saattoi se silti lentää. Haukka luikki nolona tiehensä. Iltapäivällä ilmestyi laivalle väsynyt pääskynen, ollen arvattavasti matkalla Suomeen, jonne se suven tuojana on niin tervetullut. Suomalaisilla on köyhyydestään huolimatta muutakin ruokaa, heidän tarvitsematta pääskysiä tappaa, kuten rikkaitten etelämaalaisten. Ilta tulee ja "aurinko, laskee Adrian mereen". Huomenna varhain saapuu laiva Brindisiin ja niin ollaan jälleen Europan mantereella. Amerikalaiset missit, joihin tutustuttiin Ismene-laivalla, ovat olleet veljesten matkatovereina täälläkin, hekin kiireellisesti käytyään Egyptin ihmeitä katsomassa.

XLVI.

Brindisi. -- Apulian viljelyksiä. -- Apenninien poikki räntäsateella, vuoristonäkyjä. -- Salernon lahti. -- Napoli. -- Käynti Pompejissa ja kuvitelma sen hävityksestä. -- "Santa Lucia".

Maksettuaan Brindisissä tullia 150 savukkeesta 58 liraa, Juhanin ja Tuomaan päästessä aivan ilmaiseksi, oli Simeoni oikeassa, vireessä aloittaakseen pitkän rautatiematkan Apulian ja Apenninien poikki Napolia kohti. Brindisi näytti vähäpätöiseltä, pieneltä satamakaupungilta, rannassa rivi taloja jo Aigeian meren saarilta tunnettuun tyyliin. Jonkunmoinen hauska ja kodikas italialaisuus sieltä kuitenkin ehti tuulahtaa vastaan. Jätkät ja satamapalvelijat sanoivat aina kohteliaasti ja hilpeästi joka toiseksi sanakseen "signore". Juna kiljaisi ja lähti menemään, vaunut olivat sangen mukavat, ja eväiksi ostetut ruokakassit sekä niinipukuinen viinipullo riippuivat somasti ja lupaavasti nauloissaan. Asemaravintolat nimittäin myyvät tällaisia valmiiksi varustettuja eväskasseja, koska ravintolavaunuja ei näissä junissa ole. Lähtöaika oli kello 8,10 aamulla, sää kirkas, mutta ei erikoisemman lämmin.

Apulia näytti olevan kutakuinkin hyvin viljeltyä tasankomaata, kesä jo kauneimmassa kukoistuksessaan. Kivet oli kasattu kaikkialta kiviaidoiksi. Pelloilla ja pientareilla näkyi runsaasti kukkia, jotka väriloistollaan ilahduttivat silmää. Tarentumin lahden perukka taas, jonka rantaa rata kulkee, on hiekkanummea, jossa kasvaa paljon omituista kääpiömännikköä. Hiekasta loisti lukemattomia asterin tapaisia, sinipunervia kukkia. Meren pauhu, aaltojen särkyminen rannan hiekkaan, autio nummi ja tuulen kohina vaivaismännyissä synnytti omituisen surumielistä, ikävän haikeata tunnelmaa.

Tarentumin lahden luoteiskulmassa olevasta Metaponton kaupungista kääntyy rata luoteista kohti mennäkseen Kalabrian ja Apenninien poikki ja laskeutuakseen Salernon lahden kohdalla Tyrrhenan meren rantaan. Tasaista maata kestää vielä kauan, mutta junan puhkuvasta äänestä ja hiljenevästä kulusta huomaa, että se tekee koko ajan nousua. Potenza nimisen kaupungin seuduilla alkaa jo vuoristo, joka vähitellen käy yhä jylhemmäksi. Rata koettaa seurailla pikku jokien varsia, jotka melkein vedettöminä oikuttelevat monin mutkin ja kierroksin rotkosta toiseen. Mutta kauan ei niistä ole radalle hyötyä, vaan pian täytyy sen ruveta puhkaisemaan vuori toisensa jälkeen. Tie on kohta paljasta tunnelia: tuskin ehtii juna saada kahden vuorimöhkäleen välissä hiukan raitista ilmaa, ennen kuin sen jo parkaisten täytyy syöksyä uuteen, kauan kestävään pimeyteen. Silloin tällöin saa nähdä syvän jyrkänteen, ammottavan kuilun, huimaavan korkean vuoren, ja samalla taas painua pimeyteen odottamaan uutta valkeutta. Tätä kestää tuntikausia ja muodostuu matka tällöin jonkunmoiseksi Salvator Rosan maisemien katselemiseksi.

Korkeammalle tullessa on sää muuttunut pilviseksi ja kylmäksi, ja pian yllättää junan räntäsade. Siellä täällä vuorten rinteillä näkyy lammaslaumoja sekä jokunen yksinäinen, kivestä muurattu, loivakattoinen talonpoikaismaja; se on asumukseksi melkoisen yksinkertainen, eipä suurin parempi fellahien hökkeleitä. Varsinaiset kylät -- tahi ehkä ne ovat kaupunkeja -- on rakennettu korkeitten vuorten huipuille, jossa ne ovat säännöttömine muotoineen ja muoreineen kuin joku keskiaikainen linna. Ne ovat jääneet sinne ehkä entisajan perusteella, jolloin ne rakennettiin tuollaiselle paikalle puolustustarkoituksessa. Potenzan ja Sicignanon kaupunkien väli varsinkin oli harvinaisen jylhää, autiota vuorimaisemaa, jossa saattoi nähdä, kuinka ehkä vuosituhansia vanha, rotkopaikkoja hakeva tie oli toisissa kohdin täytynyt muurata vuoren seinään, jota se pyrki ylöspäin viistoviistoon mutkitellen, kapeana ja kärsivällisenä. Kukapa tietää, vaikka olisi Caesar sitä myöten marssinut, tultuaan Egyptistä voittajana takaisin.

Sicignanosta lähdettäessä tapasi jo pimeä, kunnes vihdoin saavuttiin Salernoon. Siinä kulkee rata hetkisen aivan pitkin Salernon lahden rantaa, mutta hyvin korkealla jyrkänteellä. Ikkunasta saattoi nähdä himmeän kuun heikosti valaiseman meren, jonka aallot välkehtivät valkoisena vaahtona murtuessaan kalliorantaan. Taivaalla purjehtivat levottomina repaleiset myrskypilvet. Salernon kaupungin satama-allas ja sen kirkkaat tulet välähtelivät pimeyden läpi, ja kaukaa häämöitti korkeiden vuorien huippuja. Pian sukelsi sitten juna uudelleen tunneleihin ja rupesi kaarrattelemaan pitkin vuorten rinteitä, mennäkseen sen korkean niemen harjanteen poikki, joka erottaa Salernon lahden Napolin lahdesta. Jo rupeavat Napolin tuhannet tulet välkkymään ja Simeoni aavistaa jossakin läheisyydessä olevan Vesuviuksen mahtavan keilan; vielä hetkinen kuutamossa välkkyvää meren rantaa ja ollaan perillä. Pimeässä eivät veljekset osaa arvostella, onko lauseessa "nähdä Napoli ja kuolla" mitään perää; he tuntevat vain, kuinka harvinaisen huono katukivitys täryyttää heidät lopullisesti palasiksi tämän pitkän ja rasittavan matkan jälkeen.

* * * * *

Kirkkaana tervehti heitä seuraava, huhtikuun 18 päivä, jonka veljekset olivat päättäneet pyhittää Napolin näköaloille ja Pompejin raunioille. Londres-hotellin edessä kohoava synkkä, vanha Napolin linna viittasi puhuvasti tämän ennen itsenäisen Italian osan kolkkoon historiaan, mutta Napolin hilpeätä kansaa eivät mitkään synkät muistot näyttäneet painostavan. Nauraen se kuhisi kaduilla, joista monet olivat sangen upeita, täynnä komeita kauppoja. Mutta kauan ei tarvinnut siellä liikkua, ennen kuin oli pakotettu huomauttamaan, että puhtaus jättää sangen paljon toivomisen varaa ja että katukivitys on suorastaan kurja. Mitään syytä kuolla Napolin nähtyään ei suinkaan ole, vaan on siellä käynti päinvastoin omiaan aivan erikoisesti kiihoittamaan elämänhalua. Hetkisen kaupungilla harhailtuaan lähtivät veljekset ajamaan Pompejia kohti.

Katujen kivitys on tehty noin 30 x 50 cm suuruisista kivistä, joista ylen harvat tuntuivat olevan siinä asennossa, jossa niiden olisi pitänyt olla. Likaisuus ja löyhkä oli toisin paikoin syrjäkaupungilla aivan sama kuin Stambulissa ja kaduilla näytti kansa täälläkin pää-asiassa elävän, toimitellen siinä kaikenlaisia tehtäviään. Eräässä esikaupungissa tuntui makaroniteollisuus olevan vallitsevana, koskapa sitä oli tangoittain ja vyyhdeittäin kadulla kuivamassa; ehkä se lian lisä, minkä se siinä saa, antaakin todelliselle italialaiselle makaronille sen kuuluisan hyvän maun. Makaronintekijät itse eivät näytä ajattelevan, että katu on hiukan sopimaton kuivauspaikka.

Tummansinisenä, mahtavana möhkäleenä, raskaat pilvet riippuen kiireellään, on vasemmalla puolella Vesuvius. Tuntuu omituiselta ja kammottavalta ajatella, että tässä alla, syvyydessä, on ikuinen hehkuva ahjo, jonka savupiippu tuolla suitsuttaa sinertävään ilmaan hiukan vaaleata höyryä. Siellä on siis se tuli, josta ihmiset jo ammoin saivat käsityksensä helvetistä, sillä mistäpä muusta se olisi voinut syntyä? Näköala Vesuviukselle on muuten viehättävä, ja korkealla sen sinertävillä rinteillä olevat pienet valkoiset rakennukset herättävät epämääräisiä ajatuksia joistakin hädissään vaaralliseen paikkaan paenneista turvattomista ihanista olennoista. Siihen tunnelmaan, minkä Vesuvius pohjoismaalaisessa herättää, vaikuttaa ensiksikin se, että se on toiminnassa oleva tulivuori ja että se on niin synkällä tavalla kuuluksi tullut Vesuvius, ja toiseksi se, että se näin kaukaa katsottuna on todellakin kaunis, kun sini-autere sitä ympäröipi ja pehmeät pilvet koskettelevat sen huippua.

Mutta auto kiirehtii eteenpäin niitä esikaupungin katuja, joiden alla lepää Herculaneumin kaupunki kuolonuntansa. Oikealla puolella siintää Napolin lahti, kohonneiden sadepilvien, tummentamana, väliin heijastaen häikäisevästi pinnastaan pilvien välistä pilkistävää auringonvaloa ja sinikirkasta taivasta. Lahden toiselta puolen siintävät utusinisinä, niilläkin sadepilvet kiireellänsä, Vesuviuksen sisarkukkulat, ja niiden rinteiltä kirkkaina pilkkuina pienet kaupungit, Castellamare ja Sorrento. Lahden suulta siintää taas kuin satuharson takaa jyrkkärinteinen Capri, historian, romanttinen taruseppele kulmillansa. Näky on täyteläinen, ihmeen ihana, yllättävä ja suurenmoinen kauneudessaan.

Vihdoin saavutaan paikalle, joka on jo Napolista katsoen Vesuviuksen tuolla puolen, rinteellä, jonka jatkona jo tavallaan on Napolin lahden eteläranta. Tuosta korkeahkon, kummun reunalta kohoaa muurin tapainen ryhmä vanhoilta ja rappeutuneilta näyttäviä seiniä -- siinä ovat Pompejin rauniot. Pian saapuvat veljekset sen vanhalle portille, muinoin nimeltään Porta marina, "Meriportti", ja astuivat alueelle, jossa 19 vuosisataa sitten sykki antiikin rikas elämä.

Pompejin arvoisa kansalainen Aulus Vettius Restitutus oli nukkunut huonosti yöllä elokuun 24 päivää vasten vuonna 79 j.Kr. Haukotellen ja pahalla tuulella ilmestyi hän cubiculumistaan ja vasta kun hän oli päässyt ihanan pylväskäytävä ympäröimään peristyliinsä, jonka keskellä oli sievä puutarha ja siinä omituinen, miespuolinen suihkulähde, tunsi hän mielensä virkistyvän, sillä kirkas auringonvalo antoi tuolle paikalle häntäkin, siihen tottunutta, viehättävää suloa. Hän meni katsomaan, olisiko hänen veljensä Aulus Vettius Conviva jo hereillään, ja huomasi, ettei hän ollut vielä kotonakaan. Kansalainen Vettius rypisti kulmiaan ja ajatteli: "Kaunis nainen tekee vakavankin miehen mielettömäksi!" Tuntien halua päästä ulkoilmaan hän sitten meni atriumiin, vilkaisi tricliniumiin ja antoi kaikkialla olevien ihanien seinämaalausten silmiänsä hyväillä sekä poistui kadulle, jossa vielä oli hiljaista. Ainoastaan maalaisten kuormia saapui jo sieltä täältä ajaa jyryytellen niille määrättyjä katuja myöten. Oli hyvin varhainen aamu.

Aulus Vettius läksi kulkemaan oikeastaan ilman päämäärää. Harhailtuaan Forumilla hän meni Abundantia-katua myöten niin pitkälle, että huomasi vihdoin olevansa Amphiteatterin luona. Tuntien halua istahtaa hän nousi sen korkeille reunamuureille ja rupesi katselemaan edessään olevaa näköalaa, kuten niin usein oli tehnyt: Aulus Vettius ihaili kaikkea kaunista. Etelässä oli Sarnon tasanko, täynnä puiden ja puutarhojen ympäröimiä pieniä taloja, ja sen toisella puolella korkea vuori, rinteillä taloja, puita, istutuksia ja viljelyksiä, kaikki loistaen aamun häikäisevässä valossa ihastuttavan kirkkaina; tuolla jatkuvat vuoret Sorrenton niemeksi ja lännessä kimaltelee mahtava meri. Caprin eriskummallisesti muodostunut kalliosaari aivan kylpee aamun säkenöivässä loisteessa. Koko maailma hänen ympärillään uiskentelee pehmeässä, sinipunervassa autereessa, joka hyväilee silmää ja tuudittaa sielun mieluiseen, nautintorikkaaseen tunnelmaan.

Silloin tuntee Aulus Vettius, kuinka muuri, jolla hän istuu, tärähtää. Säikähtyneenä hän nousee ylös, sillä hän muistaa hyvin, kuinka suunnatonta tuhoa vuonna 63 tapahtunut maanjäristys oli tehnyt. Kiireesti hän lähtee kotiansa kohti. Kadut ovat jo täynnä säikähtyneitä ihmisiä, jotka puolipukineissaan seisovat ja hätäilevät neuvottomina. Myöhäisten yöjuhlijain päästä häviävät viininhöyryt ja kaikkien kasvoilta kuvastuu pelko.