Part 27

Seurasi polttava, kirkas päivä Kairossa, Egyptin pääkaupungissa, Niilin suistomaan, deltan, muodostaman viuhkan hajaantumiskohdassa olevassa "timantissa". Sen asukasluku lienee ehkä 700,000, joista ainoastaan 60,000 valkoisia. Voi siis arvata, että valkoisen ihmisen kohtaaminen kaduilla on oikeastaan harvinaista -- koko väestö on Egyptin tummaa kansaa. Kairo on mitä upein europalainen kaupunki, jossa on kauniita katuja, ihania puistoja, komeita rakennuksia, muistopatsaita, loistoa niin paljon, että siitä hämmästyy, sillä kukapa olisi tuota oikeastaan tiennyt. Ja kaikkialla saa sen käsityksen, että väestö on täällä rikasta, joka viimevuosikymmeninä on oppinut vaatimaan hedelmälliseltä maalta yhä runsaampia satoja. Muistaen kastelulaitoksen ratkaisevan merkityksen tälle laaksolle täytyy antaa Englannin hallinnolle mitä suurin tunnustus siitä, että se tarmokkaasti on pannut sen kuntoon ja siten avannut Egyptille uudet kehitysmahdollisuudet; ilman englantilaisten yritteliäisyyttä ja johtavaa kättä se ei luultavasti olisi tällä asteella. Heränneestä kansallistunnosta ja lisäytyneestä sivistyksestä johtuu nyt, että Egypti haluaa irtautua Englannin holhouksesta, uskoen voivansa jo ominkin päin asioitansa hoitaa; kun Englanti ei siihen suostu, on seurauksena viha. Sen voi Egyptissä kävijä huomata hyvin monesta seikasta, eikä se ennusta hyvää, vaan päinvastoin ehkä vuosikymmenien sitkeätä taistelua ja alituisia levottomuuksia. Luonnollisesti ei Englannilla ole mitään siveellistä oikeutta pitää maata hallussaan, mutta sitähän ei tänä pienten kansojen vapauttamisen aikana kysytä.

Mutta Simeoni ei halunnut sekaantua poliittisiin mietteisiin, vaan meni toveriensa kanssa Kairon eläintarhaan, ei niin paljon eläimiä kuin ihanaa troopillista luontoa katsomaan. Mitä kauneimmin kukkivat puut ja pensaat, ibislintuparvet, solakat palmut ja soliseva vesi, sekä etelän oudot ja villit eläimet muodostivat näyn, jota ei voinut kylläkseen katsella. Laiskana myllertää tuossa lammikossaan virtahepo; se näkyy olevan aivan kesy, sillä vartijan kutsumana se kiipeää aitauksen viereen ja avaa suunnattoman kitansa, jonne vartija tukkii meheviä ruohoja, pistäen sinne kätensä kyynärpäätä myöten. Saatuaan annoksensa siirtyy otus äänettömästi veteen ja painuu sinne kuin suuri tummankiiltävä kivi, hiljaa ja melkein huomaamatta. Tuossa pienellä ruohikkosaarella makaa likaisenharmaa tukki -- krokodiili, joka on siinä ihanan ja nautintorikkaan joutilaisuuden vertauskuvana. Paratiisilliset olivat näillä tällaisilla pojilla olot ennen europalaisten tuliaseitten saapumista: tuommoisella ruohoisella saarekkeella, auringonpaahteessa, lämpimän veden vierellä, runsaan ruoan ääressä, oli todella ihanteellinen loikoa. -- Hilpeätä tummaa kansaa tungeskelee kaikkialla nauttien olemassaolostaan.

Tämä troopillisen luonnon kauneus esiintyy sitten suurenmoisena n.s. Ezbekije-puistossa, joka on kahdeksan hehtaaria laaja alue, täynnä harvinaisia kasveja ja kuninkaallisen korkeita ja solevia palmuja. Puisto on erittäin hyvin hoidettu. Huomiota siellä herättää se, että korppikotkat ja muut sellaiset raatolinnut, joita yleensäkin Kairossa näkee sangen paljon, ovat valinneet sen vakinaiseksi asuinpaikakseen. Tuollainen paljaskaulainen, suuri raatokotka on innoittavan näköinen.

Saatuaan silmäyksen siihen luontoon, jonka aarteet nurinoinkin olivat kotonansa faraoitten puistoissa, veljekset mielivät taas painua katselemaan Egyptin muinaisuutta ja menivät Kairon suureen museoon, jonka viileät salit muutenkin lupasivat tervetullutta virkistystä. Sen tavattoman laajat, loistavasti ja huolellisesti järjestetyt kokoelmat sisältänevät lähes kaikkea, mitä tiedemies tarvitsee tutkiakseen Egyptin muinaisuutta, ja niiden joukossa "esineitä", jotka herättävät kenen hyvänsä mielenkiintoa. Eipä voi olla vaeltamatta oudon, hiukan kammottavan tunnelman vallassa n.s. Faraoitten salin läpi, jossa on useita muinaisten Egyptin hallitsijoiden muumioita, joukossa m.m. todellisen suur-faraon, Ramses II:n ruumis.

Kun ajattelee näiden kaikkien ikää, tekee mieli sanoa, että ne ovat voittaneet ajan. Kuin ilkkuen sen hävitysvaistolle uinuvat ne tuossa käärinliinoissaan, tosin kuivaneina ja muuttuneina, mutta silti suunnilleen samoina ainesmäärinä, joita kerran elähdyttivät inhimilliset tunteet, elinvoima, elävä luonto. Tuntuu kammottavalta nähdä ne tuossa edessään, todistamassa ajasta, joka on niin kaukainen, ettei sitä enää tahdo voida tajuta. Ramses II:n muumio varsinkin on hyvin säilynyt. Hänen kasvonsa ovat paljaat; nenä on kuivanut kärjestä pieneksi ja teräväksi, mutta kerta se nähtävästi on ollut suuri ja sen sieraimet ovat varmaankin usein vapisseet intohimoisesta vihasta tahi muusta mielenliikutuksesta. Otsa on korkea ja pääkallon tilavuus suuri, joten sinne ovat kerta mahtuneet voimakkaat ja isot aivot; suu on ollut leveä; huulet ovat kuivaneet tiukasti hampaitten päälle, joista yksi yläleuan hammas loistaa alta kirkkaana ja terveenä, antaen kasvoille kammottavan elävän ilmeen. Leuka näyttää heikommalta, mutta on saattanut painua syvempään kuin mitä se todellisuudessa on ollut, sen vuoksi, että lihakset ovat kuivaessaan kutistuneet, ja että osa aivoista ehkä otettiin paitsi sierainten, myös suunkin kautta ulos. Kasvojen väri on hyvin tummanruskea, melkein musta; silmäluomet ovat painuneet silmäin päälle, mutta ovat selvästi erotettavissa. Täytyy melkein pelätä, milloin vainaja ne avaa. Kädet ovat ristissä rinnalla ja niiden sekä kyynärvarsien lihakset ovat kuivaneet mustiksi suoniksi. Tämänkin vuoksi näyttävät sormet luonnottoman pitkiltä ja ohuilta, joilla pelkää olevan kummitusmaisen halun kiertäytyä kaulan ympäri ja kuristaa. Käsi on muuten ollut solakka, kuten ainakin sellaisella henkilöllä, joka ei ole koskaan tehnyt ruumiillista työtä; lisäksi se on ollut erittäin hyvin hoidettu ja kynnet täydellisesti "manikureerattu", minkä näkee siitä, että ne on värjätty hennalla kauniin punertaviksi ja kasvatettu hyvin pitkiksi; pikkusormen pitkää ja käyrää, hyvin hoidettua kynttä saattaisi mikä nykyaikainen keikari tahansa kadehtia. Kaikesta päättäen Ramses II on ollut pitkä ja luiseva mies, jonka pää on ollut tukevasti kiinni pystöillä hartioilla ja joka on leimautellut korkeitten kulmainsa alta musertavia katseita. Kolkkona, ilmeeltään pelottavan elävänä, lepää siinä arkussaan Egyptin mainehikkain farao, jonka hallitusaika oli pisin mitä historia tuntee, nimittäin 67 vuotta (1348--1281), jonka rakennukset täyttivät Egyptin ja jonka sotaisista urhotöistä runoilija Pentaur kertoo:

Heti kun maa valkeni, hän uudisti taistelun, Hän heittäytyi otteluun kuin härkä, joka pelottaa hanhet edestään.

Muista muumioista herättää huomiota Ramses IV:n, jolla on päässään noin entisen kymmenen pennin rahan kokoinen reikä. Museon selityskirja sanoo hiukan kaksimielisesti, että se on kaikesta päättäen tehty "juuri ennen tahi jälkeen kuoleman". Simeoni esitti nyt vainajan arkun ääressä sen teorian, että farao oli nähtävästi aikoinaan sairastunut aivotulehdukseen, "päänkipuun", jota pappilääkärit koettivat parantaa samalla keinolla kuin jotkut villikansat vielä nytkin: tekemällä kalloon reijän, että siellä riehuva "paha henki" pääsisi ulos. Kun Juhani ja Tuomas empimättä hyväksyivät tämän selityksen, saanee sitä pitää lopullisena. Eräällä faraolla oli kasvoissaan omituisia, pienten syvennysten kaltaisia arpia, joista päättäen hän oli sairastanut jonkunmoista rokkotautia. Toisen tukka oli taas punertavaa, vaaleahkoa; tuli mieleen kysymys, olisiko hän ehkä ollut vaaleaverinen, toiseen rotuun kuuluva, vai olisivatko balsamoimisessa käytetyt suolat ja muut sellaiset aineet muuttaneet tukan värin?

Tuossa on sitten veljesten edessä kaksi faraota, joiden museo-opas arvelee olleen Israelin kansan kiduttajia ja sortajia. Tuomas huomautti kohta asiallisesti, että jos niin on, on Piplia väärässä, sillä sanoohan se nimenomaan faraon hukkuneen Punaiseen mereen sotajoukkoineen päivineen, ja tuskinpa häntä sieltä osattiin ruveta ylös onkimaan. Katsellessaan noita muumioita tulivat veljekset ajatelleeksi, että nuo miehet olivat ehkä olleet kansallisia, selvänäköisiä hallitsijoita, jotka olivat huomanneet juutalaiskysymyksen kehittyvän turmiolliseen suuntaan ja rupesivat pitämään silmällä noita Gosenin beduineja. Simeoni ilmoitti kylmästi, että hänen sympatiansa olivat lapsuudesta saakka olleet jyrkästi faraon puolella, sillä tälle juuri, jos kelle, tehtiin aivan veristä vääryyttä; koko juttu on juutalaisten kertomaa ja värittämää heidän omaksi edukseen, mutta totuus loistaa sen alta kuitenkin. Ja tätä kaikkea jahkaillessaan veljekset uudistuneella uteliaisuudella katselivat niitä miehiä, jotka ehkä noilla nyt ummessa olevilla silmillään olivat nähneet Moseksen ja Aaronin, nuo juutalaisten kieltämättä jylhät johtajat, ja uhmailleet heitä ja heidän puolelleen asettunutta jumalaa.

Mahdotonta on kuvailla edes murto-osaa museon aarteista ja pian poistuivat sieltä veljekset astuakseen jälleen jokapäiväisen elämän hälinään. He menivät nyt varsinaiseen arabialaisten kaupunginosaan sekä Kairon suureen basaariin. Itämainen elämä keinui siellä heidän ympärillään kaikessa täyteläisyydessään ja värikkäisyydessään, kuten edellä jo on kerrottu. Lisättävä vain on, että se täällä oli kaupungin elämässä pääasiaa ja sille leimaa antavaa, käsittäen kaikki puolet lukemattomista moskeoista alkaen aina lampaannahkaisella vesisäkillä varustettuihin virvoitusjuoman kauppiaisiin saakka. Kadut olivat usein niin ahtaita, ettei niillä mahtunut kolmea miestä rinnakkain kulkemaan; ylhäältä ne oli joskus katettu vaatteella, joten niillä vallitsi syvä hämärä. Likaisuus oli monessa paikassa aivan sietämätön; lampaita, kanoja ja kärpäsiä oli riittävästi, ja siinä kaiken keskellä tehtiin työtä, juteltiin ja huudettiin, syötiin, juotiin kahvia ja pelattiin. On sentään tuossa eräs hedelmäin kauppias huomannut, että pöly likaa kovasti hänen tavaroitaan, ja niinpä hän nyt hiukan kastelee myymäpöytänsä ympärystää.

Basaarissa on veljesten mielestä aivan suunnaton paljous kaikenlaista tavaraa, ehkä eniten metallisia koruesineitä, astioita, helminauhoja, mattoja ja muuta sellaista. Tuossa survoo arabialaispoika raskaalla rautapetkeleellä hienoksi jotakin ruskahtavan harmaata jauhoa, ja antaa töllistelemään pysähtyvälle Simeonille petkeleensä käteen, että tämä saisi tuntea, kuinka raskas se on. Sitä se todellakin oli. "Mitä survot, veli?" kysyi Simeoni tulkkinsa kautta, jolloin poika selitti tuon harmaan jauhon olevan eräänlaista ryytiä, joka kahviin sekoitettuna vaikuttaa hyvin lihottavasti. "Sitä meidän naisemme juovat ahkerasti, sillä naisenhan täytyy tietysti olla lihava", huomautti opas lopuksi naivisti. Sitten hän rupesi valittamaan, kuinka sodan aikana naistenkin keskuudessa oli päässyt vallalle tapojen turmelus, niin etteivät he enää haluaisi pitää huntuakaan. Kun veljekset kertoivat, että Konstantinopolin naiset ovat hyvin paljon lakanneet sitä käyttämästä, hän oikein kauhistui ja sanoi, että niin huonosti eivät asiat sentään ole täällä, jossa ainakin kaikki kunnialliset vaimot vielä huntua pitävät ja saavat luvan pitää, sillä se on miesten jyrkkä vaatimus. "Onko monivaimoisuutta egyptiläisten keskuudessa?" kysyivät veljekset sitten. "Joillakin rikkailla on useampia vaimoja, mutta muilla ei, sillä se tulee kovin kalliiksi. Vaimot riitelevät kauheasti ja siksi täytyy heille jokaiselle hankkia oma asuntonsa, joiden välillä aviomies saa vuoronsa jälkeen liehua. Tämähän maksaa paljon, joten harvat siihen kykenevät, mutta onpa joku sotakulassi hankkinut itselleen parikymmentäkin vaimoa." Aivan vakavissaan opas näistä asioista haasteli.

"No, minkälainen kediivi teillä nyt on?" kyseli taas Simeoni, "onko hän hyvinkin kansan suosiossa?" -- "Mitä tämä nyt suosiossa, tällainen!" ihmetteli opas vastaukseksi, "eihän hän olekaan se oikea. Mutta pian täällä tapahtuukin suuria muutoksia, kuten herrat aikanaan saavat nähdä." Ja opas vilkutti silmiään salaperäisesti kuin olisi hän halunnut ilmoittaa tietävänsä jotakin erikoisen tärkeää ja salaista, mutta ei voivansa vielä sitä sanoa. Tästä ja muistakin pikku piirteistä veljekset vähitellen rupesivat epäilemään, että egyptiläisten keskuudessa oli vireillä joitakin kapinallisia puuhia englantilaisia vastaan. Heidän kansalliset sanomalehtensä olivat äsken olleet täynnä innostuneita kuvauksia suositun Fuad-pashan retkestä Englantiin ja hänen paluustansa sieltä. Kairossa oli hänet otettu vastaan mitä suurenmoisimmilla isänmaallisilla mielenosoituksilla, kadut oli koristettu köynnöksillä ja sähkölampuilla, ja kansan lähetystöt kävivät kiittämässä tuota suosittua miestä hänen työstänsä Egyptin vapauden hyväksi. Nähtiinpä sekin ihme, että itse fellahitkin, jotka vielä muutama vuosi sitten olivat tuskin orjia parempia, nyt esiintyivät oman lähetystön kautta, kuten joku Skandinavian "talonpoikaiskulkue"; he ilmoittivat haluavansa, että Egypti luovutettaisiin kokonaan egyptiläisten haltuun. Kuvaavaa englantilaiselle joustavuudelle on, että tämä kaikki sai tapahtua aivan vapaasti. Todennäköistähän on, että Egypti, samoin kuin muutkin Englannin imperiumin osat, kerta eroaa itsenäiseksi, korkeintaan jääden ehkä jonkunmoiseen valtioliittoon.

Keskustellessaan oppaan kanssa ja katsellessaan basaarin lukemattomia käsityöläisiä, joista kuka kaiversi metallia kuka norsunluuta, kuka väänsi reikää tahi teki muuta työtä hassunkurisen vanhanaikaisilla työkaluilla, jotka eivät liene siitään muuttuneet koko Egyptin olemassaolon aikana, tulivat veljekset eräälle kohdalle, jossa poikkeukseksi harvinaisen ihana tuoksu lemahti heidän nenäänsä. Mennen hajua kohti tulivat he pienen myymälän aukolle, jossa istui jalat allansa ristissä mustaviiksinen, kalpean lihava mies, silmät raukeasti siirottaen kuin olisi häntä nukuttanut. Mutta huomattuaan tulijat hän tervehti heti kohteliaasti, opas siirsi ääreen tuolit ja niin istuttiin. Mies oli parfyymien kauppias.

Hänellä oli ympärillään hyllyillä, joille hän ulottui istuinpaikaltaan, pulloja jos minkälaisia, ja niissä erilaisia parfyymejä eli hyvänhajuisia öljyjä. Auliisti hän sieltä antoi haisteltavaksi ruusuöljyä, jasmiinia, myskiä, ambraa, orvokkia, banaania, jos mitä, ja kaikissa niissä oli todellakin huumaavan voimakas tuoksu. Vain käyttämällä ruusuöljypullon korkkia silmänräpäyksen ajan lasillisessa vettä sai hän veteen voimakkaan ruusun tuoksun. Hän hoiti tehtävänsä niin hyvin, että veljesten täytyi ostaa muudan noppa ruusua ja jasmiinia, eikähän hinta ollutkaan aivan mahdoton.

Mutta sitten hän otti esille laatikollisen hienon ja maukkaan näköisiä savukkeita sekä pyysi tunnustelemaan niiden hajua. Paitsi tupakkaa tuoksui niistä toinenkin, omituisen imelä, melkeinpä myrkylliseltä tuleva lemu. Opas selitti, että poltettuina ennen ateriaa ne antavat ruokahalua, jotavastoin aterian jälkeen käytettyinä ne tekevät hyvin iloiseksi ja herättävät vilkkaita tunteita, joista varsinkin lemmentunteet ovat herkkiä. "Mitä myrkkyä niissä sitten on?" kysyivät veljekset hiukan kummastuneina. "Ei mitään myrkkyä", vastasi kauppias, "vaan ainoastaan ambraa, jolla on hermostoon tuollainen vaikutus". Ja hän otti hyllyltään möhkäleen harmaan näköistä ainetta, joka oli kuin kivettynyttä pihkaa, ja näytti sitä veljeksille. Siinä oli erikoinen, imelä, läpitunkeva haju. Myöhemmin oppi Simeoni tuntemaan, että ambra on valaan suolistoeritettä, jota löydetään merestä, varsinkin Madagaskarin seuduilta, ja että itämaalaiset pitävät sitä hyvin arvokkaana parfyyminä. Veljesten täytyi tietysti ostaa näitä savukkeita. Lopuksi kauppias näytti suuren joukon Europasta saamiansa kirjeitä, joissa milloin mikin professori, näyttelijätär tahi muu henkilö tilasi häneltä "vielä 1000 kappaletta noita erinomaisia ambrasavukkeita". Kaikesta päättäen niillä siis oli vaikutuksensa...

Edelleen harhaillessaan saapuivat veljekset vihdoin sulttaani Muaijadin moskeaan, jonka pronssinen portti, sulttaanin komea hautakupooli ja kaunis, valopihan viereinen pylväskäytävä olivat etevä näyte arabialaisten rakennustaiteesta. Moskea valmistui vuonna 1422. Pylväskäytävässä oli tummia nuorukaisia kymmenittäin, istuen lattialla aina 4-5 ryhmässään, ja harjoittaen opintoja. Opas selitti, että kun Kairon suuri yliopisto, Azhar-moskea, on hyvin täynnä, pidetään täälläkin luentoja. Uteliaina veljekset kävivät ottamaan selkoa, mitä nämä ylioppilaat lukivat.

Tuossa ryhmässä istuvat lukea tönöttivät yksitoikkoisella äänellä jotakin arabiankielistä tekstiä, heiluttaen yläruumistaan samaan tahtiin. Kysyttäessä he selittivät lukevansa koraania, joka heidän täytyi osata ulkoa, jos mieli suorittaa papin, "uleman", tutkinto. He olivat siis teologeja. Oppiaika kuuluu voivan olla kymmenenkin vuotta. Tuossa ryhmässä taas opiskeltiin geometriaa. Pienessä vihkosessa oli arabialaisia koukeroita ja tavallisia alkuväittämäin kuvioita, ja tarkemmin katsellessaan heidän puuhiaan, kun he siinä harppi ja viivotin kourassa mittailivat, huomasivat veljekset, että siinä suoritettiin ei sen vähempää kuin kulman kahtiajakoa. "Mitäs veljestä sitten tulee, kun tutkinto on suoritettu?" antoi Juhani oppaan kysyä. "Insinööri", vastasi tuo nuori mies ylpeästi. "Jaha, vai insinööri", jahkaili siihen Juhani miettiväisesti, "viikset sinulla on jo pitkät, mutta vasta harkitset kulman kahtiajakoa -- aikaa menee runsaasti vielä, ennen kuin, mies parka, pystyt rakentamaan edes tuollaista siltaa, joka vie Niilin yli". Koko tuo kaavamaisesti ja yksitoikkoisen uneliaasti opiskeleva joukko ehkä sangen hyvin kuvasi sitä asemaa, joka "tieteellä" on Kairon yliopistossa: se ei ole ollenkaan tiedettä europalaisessa merkityksessä, vaan kaavoihin kangistunutta keskiajan arabialaista oppineisuutta.

Pimeä kiirehti veljekset takaisin hotelliin ja niin oli päivä Kairossa loppunut. Huolimatta ajan lyhyydestä olivat he mielestään saaneet sangen elävän kuvan tästä Afrikan suurimmasta kaupungista. Kuvaamisen arvoinen olisi sitten vielä Shepheards-hotelli, joka oli suurin ja ehdottomasti paras, minkä he matkallaan joutuivat näkemään. Sen lukemattomat suojat, upeat etehiset ja salit, paksut matot ja aaveina kulkevat nubialaiset palvelijat herättivät usein mielikuvan jostakin Tuhannen ja yhden yön tärinäin sulttaanin palatsista.

Noustessaan hissillä omaan kerrokseensa oli veljeksillä mukana kaksi englantilaista ladyä; vahva ambran tuoksu ilmoitti heidän perinpohjin koettaneen noiden savukkeiden elähdyttävää voimaa. Juhani ja Tuomas vaativat, että Simeoninkin täytyisi tupakkamiehenä koettaa itseensä niiden vaikutusta ja tähän Simeoni suostuikin. Mutta kun hän oli kovin väsynyt, nukahti hän ennen kuin savukkeen teho pääsi tuntumaan, jonka johdosta Juhani ja Tuomas rupesivat halventamaan sekä häntä että tuota parfyymikauppiasta.

XLV.

Kana, varis, harakka, varpunen, lammas, sika, aasi ja hevonen. -- Eläinrääkkäys ja tunteettomuus etelämaissa. -- Erilaisia pukumuotoja. -- Hampaitten kulta. -- Muodin mukaiset silmälasit.

Seuraava päivä, huhtikuun 13, meni taas tarpeelliseksi käyneeseen levähdykseen sekä passien kuntoon saattamiseen. 14 päivänä kello 3 i.p. astuivat veljekset, kestettyään mutkalliset metkut ja tarkastukset, entiseen itävaltalaiseen Helouan-laivaan, joka oli 10,000 tonnin kantoinen, monikerroksinen, upea jättiläinen. Täsmälleen kello 4 i.p. irtausi se rannasta ja läksi höyryämään Brindisiä kohti. Alkoi yksitoikkoinen laivaelämä, matkustajain hienouden ja ensiluokkaisuuden sekä vallitsevan englantilaisuuden vuoksi erittäin jäykkä ja ikävä, joka sai huoaten muistelemaan Ismenen kodikasta ja hauskaa menoa. Jotakin tehdäkseen rupesi Simeoni järjestelemään, kuten hän ylpeästi sanoi, "tieteellisiä muistiinpanojaan".

Hän aloitti eläimistä. "Niistä ovat", kirjoitti hän, "tällä matkalla erikoisesti huomiotani herättäneet kana, varis, harakka, varpunen, lammas, sika, aasi ja hevonen, sekä myöskin kameeli. Kuten tunnettua on meillä Suomessa jo aikoja sitten ollut käynnissä voimakas kansallinen liike siihen suuntaan, että vanha, maailmanrannalta joskus sattumalta mukaamme kiertynyt, ruskeahko ja epämääräinen kanarotu saataisiin häviämään, ja sijaan uusi, munimataidossa korkealle kehittynyt, valkoinen tahi harmaankirjava rotu. Tarmokkaan isänmaallisen toiminnan, kiertävien kanakonsulenttien ja aatteellisten siipikarjanhoitoyhdistysten kunniaksi onkin sanottava, että maamme kanarotu nyttemmin on erittäin hyvää, tavattoman isomunaista, kukot toimeliaita ja virkaintoisia. Suuri edistysaskel saavutettiin silloin, kun älyttiin laittaa kanaloihin sähkövalo, sillä kanat luulivat heti kesän olevan tulossa ja rupesivat munimaan paljoa aikaisemmin. Jossakin syrjäkylässä vain saattaa joskus matkustajain kauhuksi esiintyä vanhankansan hurja, pieni kukko pippurisilmäisen akkansa kanssa, joka kaihoisesti kaikerrellen mennä koikkailee pitkin kujaa."

Tottuneina suuriin ja tuoreisiin muniin lähdimme mekin matkalle, ja kiitollisuudella on tunnustettava, ettei kanan kaakotus ole juuri tähän saakka -- pitkiä merimatkoja ja tunneleita lukuun ottamatta -- lakannut korvissamme kaikumasta. Harmoin tulee ajatelleeksi tällaisia vähäpätöisiä asioita, mutta kun todellisuudessa joutuu näkemään, kuinka suunnattoman paljon kanoja Europassa on, ei voi olla sitä ihmettelemättä. Tuntuu kuin kaikuisi joka paikasta alinomainen, korkea-ääninen, kestävä kaakotus, ja kuin tulisi munaa -- ja sitä tuleekin -- katkeamatta valkoisena helminauhana koko maanosassa.

Aina Itävaltaan saakka olivat munat vielä suuria ja maukkaita, vaikka kanarotu, mikäli kerkesin huomata, oli siellä etelässä jo saanut vereensä häiritseviä, ehkäpä slaavilaisia vaikutteita. Mutta Unkarissa jo rupesivat munat pienenemään ja kanat muuttuivat jälleen ruskeiksi, köyhän ja orvon näköisiksi, joiden näki surumielisesti kaikerrellen astua koikkailevan aivan rannattomilla aroillakin: mitä ne sieltä lienevät olleet hakemassa? Ja kuta etelämmäksi tultiin, sitä pienemmiksi muuttuivat munat, niin että ne vihdoin Egyptissä olivat kyyhkysen munan kokoisia. Jos Suomen kana suvaitsisi käyttää tällaista kaliiberia, joutuisi sen nimi ehdottomasti sanomalehteen.

Kuta etelämmäksi tullaan, sitä pienempiä ja laihempia ovat myös kanat itse. Tuo kukko tuossa Aleksandrian moslemikadulla on kuin miniatyyri-kameelikurki: sen jalat ovat venyneet huolestuttavan pitkiksi, mutta ruumis on pienentynyt, joten siitä on tullut jonkunmoinen haikaraa muistuttava ruipelo, jolta ei ole syytä odottaa mitään suurtöitä.

Tämän verta kanoista. Mitä varikseen tulee, saattoi jo Saksassa huomata sen osoittavan huikentelevaista ja kevytmielistä luonteen laatua, sillä se vaihteli pukuaan alituiseen. Luulen voivani vannoa nähneeni sekä täysin mustia että täysin harmaita variksia. Tämä johtunee siitä, että se siellä noudattaa ihmisten esimerkkiä, m.m. asunto-olojensa järjestämisessä: kuten nekin, kokoontuu sekin suuriin kyläyhteiskuntiin, melkeinpä kaupungin tapaisiin, mikä kuten tunnettua edistää muotien ja turhamaisuuden leviämistä. Tämä on kummastuttavaa senkin vuoksi, että luulisihan nyt toki varista vakavammaksi eläimeksi kuin harakkaa, jota yleensä pidetään kaiken harakkamaisuuden vertauskuvana, mutta niin ei ole: järkähtämättä säilyttää harakka Egyptiin saakka saman, tutun, korean kirjavan pukunsa, vieläpä äänensäkin, jonka tuttu kikatus saa muistamaan kotoisia pakkaspäiviä, Juhani Ahon Rautatietä, rovastia ja Mattia. Sama ylistävä lausunto on annettava varpusesta. Eipä voi juuri olla liikutuksetta panematta merkille, kuinka tuo terhakka, riitainen ja omastansa kiinni pitävä lintu pehertelee yhtä tarmokkaasti ja pilkulleen samanlaisena Aleksandrian ja Kairon kaduilla kuin missä tahansa muualla, äyskien ja tiuskien kaikella sillä nenäkkyydellä, jonka luoja on sille antanut.