Part 26

Maa oli ojitettua ja jaettu hyvin pieniin sarkoihin. Arvattavasti eivät fellahien osuudet olekaan muuatta sarkaa suurempia, mikä riittääkin, koskapa he saavat korjata kolme satoa vuodessa. Työtä tehtiin kaikesta päättäen hyvin ahkerasti, sillä kumaraisia ja avosäärin mudassa rämpiviä miehiä ja naisia näkyi kaikkialla, nähtävästi valmistamassa tahi kastelemassa riisiviljelyksiä. Kyntäminen tapahtui kahden ilkeän näköisen puhvelin vetämällä, vanhanaikaisella, kahden puolen heittävällä puu-auralla, joka luultavasti oli ollut samanlainen jo tuhansia vuosia sitten. Veljesten mielestä maa näytti aivan tiukkuvan lihavuudesta, ja oli viljavin ja parhaiten viljeltykin, mitä he yleensä tähän saakka olivat nähneet.

Radan vierellä on leveä, hyvässä kunnossa oleva viertotie, jolla alituiseen kulkee kameeleja ja aaseja, selässään raskas kuorma. Ajopelejä ei käytetty ollenkaan, vaan kuljetettiin kaikki kantamalla. Kanavien reunavalleja näyttiin yleisesti käytettävän teinä. Kun veljekset katselivat näitä suuria viljelysalueita, heräsi taas tuo vanha kysymys: missä asuvat viljelijät, sillä asuntojen tapaisiahan näkyi ylen harvassa? Europalaisessa merkityksessä niitä ei näyttänyt olevan ollenkaan. Joskus meni juna kuitenkin kurjaakin kurjemman fellah-kylän ohi, ja niissä kai viljelijät sitten asuivat. Muurien ympäröimälle pienelle alueelle on seinä seinään kiinni ahdettu joukko savitaloja, aivan muodottomasti, ilman minkäänlaista kauneuden tahi järjestyksen aistia, seinissä siellä täällä jonkunmoinen akkuna-aukko. Tasaisella katolla on röykkiöittäin kovasti oljen sekaista lantaa, arvattavasti kuivamassa, että sitä voitaisiin käyttää polttoaineena, ja useissa taloissa on vielä jonkunmoinen kupooli, kuin kumollaan oleva kahvikuppi, aivan sen näköinen kuin olisivat lapset leiponeet sen savesta; se taisi olla kyyhkyslakka tahi muiden lintujen asunto. Koko kylä on erehdyttävästi lasten tekemän savikaupungin näköinen, jonka kupoolit ovat kuin ampiaispesän puolikkaita. Kujilla näkyy olevan tunkioita ja likaa ryntäitä myöten, mutta yhtä iloisesti, kirkuen ja huutaen, näyttävät siellä fellahien lapset leikkivän kuin maailman puhtaimmissa oloissa elävät kasvatit. Eukot seisoskelevat ovilla ja juoruavat, kanat pehertelevät tunkioiden reunoilla ja ylipäätään näyttää elämä täällä onnelliselta ja tyydytystä tuottavalta.

Pimeys, joka tulla tupsahti äkkiä kuin olisi auringon eteen laskettu tulenkestävä esirippu, esti veljekset tekemästä enempiä huomioita, ja he kääntyivät tarkastelemaan matkatovereitansa. Se oli hienoa väkeä, sillä konduktööri kuiskutti, että tuo nuori mies tuossa, jonka osastosta herrojen täytyi muuttaa pois, on egyptiläinen prinssi. "Hyvinpä me joudummekin kuninkaallisissa seuroissa matkustelemaan!" ihmetteli Juhani katsellen tuota nuorta miestä kiinteästi, sillä harvoinhan egyptiläisiä prinssejä nähdä saa. Poika oli rehdin näköinen ja poltteli paksua sikaria. Päähineenä oli tietysti fetsi.

Vihdoin ajoi juna jyristen pitkän sillan yli; kaukaa rupesi välkkymään valorivejä ja muutaman minuutin kuluttua oltiin Kairon asemalla. Huutavan ja rähisevän joukon läpi selviytyivät veljekset tottuneesti hotellin autoon, joka mylvien kiidätti heidät komealta ja mahtavalta tuntuvan kaupungin läpi Shepheards-hotelliin, jonka patjojen väliin, matkasta ja kuumuudesta väsyneinä, miehet heti kellistyivät, tarkoin käärien vuoteensa ympärille katosta riippuvat kärpäsverhot.

Mutta ennen nukahtamistaan he melkein yhtaikaa kohottivat päänsä ja sanoivat: "Huomenna siis nähdään pyramiidit!"

XLIII.

Tie pyramiideille. -- Elämän ja kuoleman vastakohta, -- Keopsin pyramiidi. -- Elämän arkipäiväisyys beduinin ja kameelin edustamana, -- Sfinksi. -- Hyvästit kuoleman kentälle.

Aamulla varhain ajoivat veljekset autolla mahtavan Niilin sillan yli, ihaillen tuota leveää jokea, sen rannalla olevia kauniita palmurivejä ja upeita huviloita, jotka troopillisten kasvien peitossa ollen tuntuvat salaavan piiriinsä paratiisiniloja. Vastaan tulee maalaiskansaa ajellen aasejaan ja kameelejaan, joiden kuormina on vihannes- ja rehuröykkiöitä. Aurinko paahtaa, mutta näin varhain se vielä tuntuu mieluiselta, ja ilman henkäyksessä, kun se tulee Libyan erämaasta päin, on Simeonin mielestä jonkunmoista "kuivaa lämpöä", joka veltostuttavasti hyväilee ihoa. Saavutaan pitkälle, suoralle viertotielle, joka vie vihreiden peltojen halki, pitkän palmukujanteen läpi, suoraan Gizen pyramiideille. Toisella puolella on Niili, vyörytellen hiljaa tummaa vettänsä, jonka kalvoon hehkuva aurinko kuvastuu tulipallona. Arabialaiskylästä sen rannalta kuuluu lasten iloista hälinää. Toisella puolella on tuo valtavan vihreä peltolakeus, luonnon elinvoiman ja hedelmällisyyden, elämän kaunis kuva. Koko tässä näyssä on jotakin erikoisen kaunista, ja tuntuu siltä kuin olisi kuolema täällä tuntematon.

Mutta silloinpa vilahtaakin palmujen välistä kellertävä, autio viiva. Se on kuin kuiva keltainen pinta, ja ilma sen yläpuolella näyttää väräjävän kuumuudesta, ollen ikäänkuin täynnä räikeätä, keltahohteista, polttavaa jauhetta. Ja samalla hetkellä näkee Simeoni myös jotakin, jota hän ei tahdo voida todeksi uskoa ja josta hän on koko ikänsä kuullut ja lukenut -- pyramiidit. Valtavina kolmiojärkäleinä kohoavat ne tuossa hänen edessään, suurentuen suurentumistaan, kuta lähemmäksi nykyajan hirmukone, voimakas auto, veljeksiä kiidättää. Hetkinen vielä ja niin pysähdytään pyramiidialueen reunalle.

Koskaan ei Simeoni ollut nähnyt ja vaikuttavammalla tavalla todennut edessään jyrkempää elämän ja kuoleman rajaa kuin tässä paikassa. Hänen takanaan on syvän vihreä, elämäniloa ja ajallista onnea pulppuava Niilin laakso, täynnä ahertavia, iloitsevia ja surevia ihmisiä, niin kuin on ollut vuosituhansia. Vilja huojuu tuulessa, kukat tuoksuvat, perhoset lentelevät onnellisina kukkien runsauden keskellä, palmut kaivavat juurensa syvälle anteliaan maaemon uumeniin, kaikkialla vallitsee hedelmällisen ja satoisan luonnon terve väri. Ja heti sen vieressä, tuossa, jossa erämaa alkaa, muutamia metrejä korkeammalla viljelyslakeuden pintaa, on kellertävä, hiekkainen, kiduttavan auringon paahtama, pölyisen autereen alla lepäävä ruumis, ikuisesti hedelmätön erämaanhiekka, joka on kuin armottomalla ja säälimättömällä kädellä leikattu elämästä ja sen onnesta erilleen. Ja kuin tätä kuoleman ja elämän vastakohdan jyrkkyyttä tehostaakseen on muinainen sukupolvi rakentanut siihen maailman jylhimmät, kuolemalle ja kaiken turhuuden katoavaisuudelle omistetut muistomerkit, joiden mahtavuus on herättänyt tuhansien jälkipolvien kummastelevaa ja pelkäävää ihmettelyä.

Keopsin pyramiidi kohoaa tuossa valtavana, tunnelmavoimaltaan musertavana möhkäleenä. Se ei anna mitään pilviä tavoittelevan suuruuden kuvaa, mutta se vaikuttaa valtavalla aineen paljoudellaan, joka on kasattu kokoon juhlallisen yksinkertaisen suunnitelman mukaan. Se on muinaisen sukupolven kiveksi muuttunut suuri ajatus, joka kertoo elämän ja kuoleman ikuisesta vastakohtaisuudesta, pilkaten elämän valhetta ja ylistäen kuoleman totuutta. Ei voi olla kuvittelematta, minkälaista on sitä rakennettaessa työn touhu tällä paikalla ollut ja mitä nuo ihmiset ovat ajatelleet uhratessaan niin suunnattomia, voimia näin hedelmättömän päämäärän saavuttamiseksi. Sanotaan Keopsin pyramiidin rakentamiseen menneen kolmekymmentä vuotta, jona aikana siihen on käytetty satojen tuhansien-orjien työvoima. Itku ja huudot ovat tällä paikalla kaikuneet, kasvot ovat vääristyneet tuskasta ja ponnistuksesta, tuore liha on värissyt voutien ruoskien alla, ja katkera hiki on tippunut tuhansilta otsilta polttavan auringon paahtaessa. Nostokoneet ovat natisseet, valtava lohkare toisensa jälkeen on kohonnut paikoilleen ja rakennus on valmistumistaan valmistunut. Farao on saapunut sitä katsomaan. Varoitushuuto on ilmoittanut hänen tulevan ja samalla ovat kaikki tuhannet heittäytyneet kasvoilleen maahan, sillä kuolevainen orja älköön nähkö jumalan kasvoja. Kuoleman kaupungin pyhää tietä pitkin ajaa farao ja tuijottaa vaiti ollen valmistumassa olevaan hautakammioonsa. Mitä hän ajattelee? Millä sanoilla olisi tulkittava se sielunkuva, se mentaliteetti, joka sai hänet ryhtymään moiseen jättiläistyöhön? Joka tapauksessa hän lienee ollut ylpeä rajattomasta vallastaan ja alammaistensa teknillisestä kyvystä, joka ei ollut säikähtänyt mitään esteitä saadakseen hallitsijansa tahdon toteutumaan. Onhan laskettu Keopsin pyramiidiin tarvitun noin 2,300,000 kiveä, jokainen kuutiotilavuudeltaan keskimäärin 1,10 kuutiometriä. Osa näistä kivistä oli tuotava Niilin toiselta puolelta. Jo se antaa jonkunmoisen käsityksen rakennuksen suuruudesta.

Herodotos, joka kävi Egyptissä v. 450 e.Kr., kertoo Keopsin pyramiidin rakentamisesta, että siinä työskenteli 100,000 ihmistä aina kolme kuukautta vuodessa. Sen tien rakentamiseen, jota myöten kivet tuotiin paikalle, sekä muihin esi- ja perustustöihin, m.m. maanalaisen hautakammion rakentamiseen, kului kymmenen vuotta. Itse pyramiidin rakentaminen vaati sitten kaksikymmentä vuotta. Sen joka sivu päällystettiin hiotuilla, mitä tarkimmin toisiinsa liittyvillä kivillä. Pyramiidin juurella olevat, kiveen hakatut tarkat ilmoitukset kertoivat m.m., että työväelle rakentamisen aikana ostettiin ruoaksi m.m. retikkaa, sipulia ja leipää 1600 talentin eli siis ehkä kahdeksan miljoonan markan edestä. Aikoinaan, jolloin tuo sileä kivipäällys on sen peittänyt, on pyramiidi ollut erikoinen senkin vuoksi, että se varmaankin on silloin heijastanut pinnastaan häikäisevän auringonvalon tavattoman kirkkaasti. Nyt on peite kokonaan hävinnyt ja pinnassa ovat joka paikassa näkyvillä metriä korkeat kivilohkareet, muodostaen kaikkialle jylhät ja hankalat portaat. Veljekset olivat lujasti päättäneet nousta sen huipulle, jopa salavihkaa pystyttää sinne Suomen valtakunnan lipunkin, mutta vierelle saavuttuaan he huomasivat sen tarpeettomaksi; ankarassa helteessä se olisi ollut mitä rasittavin ja päätä huimaavin tehtävä, joka paremmin sopii kiipeilevälle pukille kuin vakavalle miehelle. Beduinin valkoinen viitta loisti pienenä pilkkuna huipulta.

Elämän arkipäiväisyys on siitä ihmeellistä, että se tunkeilee nenäkkäästi tällaisillekin pyhille ja harvinaisia tunnelmia herättäville historiallisille paikoille; juhlallisen, subliimin, rinnalle ilmestyy aina koomillista, naurettavaa. Tämän totuuden tulee pyramiideilla kävijä varsin räikeästi huomaamaan. Juuri kun olet vaipunut historialliseen hartauteen, olet painamassa sieluusi tarkkaa kuvaa edessäsi olevasta näystä, voidaksesi sitä sitten yksinäisyydessä katsella ja itsellesi selvitellä, ilmestyykin viereesi likainen beduini taluttaen perässään merkillistä eläintä, jonka säpsähtäen toteat kameeliksi. Tämän eläimen olet nähnyt lukemattomia kertoja kuvattuna, jopa elävänäkin kiertävissä eläinnäyttelyissä, nyt matkallasi Konstantinopolissa ja täällä Egyptissä, olet lukenut siitä paljon kaikenlaisia kuvauksia, joukossa hyvinkin runollisia, jopa runojakin -- "kameeli keinuu hiljaa" --, ja saanut siitä täten enemmän tahi vähemmän oikean käsityksen. Mutta milloinkaan se ei ole astunut tietoisuutesi piiriin niin todellisesti ja säpsähdyttävästi kuin nyt, jolloin vaaditaan, että sinun tulee nousta sen selkään. Silloin luot siihen aluksi erinäisiä tarkastelevia silmäyksiä, jotka ilmoittavat enemmän kuin kokonaiset kirjat.

Merkillinen luonnon oikku luoda tuollainen eläin! Simeonin on vaikea huomata siinä mitään järjellistä suunnitelmaa, ellei ota huomioon "kavioita" tahi paremmin sanoen "töppösiä", jotka sen astuessa leviävät pehmeästi, painumatta hiekkaan. Mutta pää, pitkä notkokaula ja sitten ruumis, joka on kuin suuri säkki neljän seipään nenässä, -- se on kaikki sangen epäjohdonmukaisesti rakennettua. Simeoni katsoi elukan silmiin ja koetti tutkia sen "kasvojenilmettä", jolloin hän oli huomaavinaan, että se nähtävästi on ilkeä ja tyytymätön otus; sana "tyytymättömyys" näytti olevan kirjoitettu sen otsalle, kuvastaen kaiken, mitä sen pieniin aivoihin mahtui.

Nyt rupesi beduini ärjymään juhdalleen joitakin arabialaisia komennus- ja kehoitussanoja, napsautellen sitä kaulalle pienellä piiskalla; tarkoitus oli saada kameeli laskeutumaan maahan. Suuttuneena tästä vaatimuksesta alkoi kameeli ärjyä vastaan röhisevällä sian äänellä, nostellen levottomasti etujalkojaan. Mies tiukensi yhä komennustaan, käytteli piiskaansa, ja kameeli rönkyi ylen tyytymättömästi ja haluttomasti. Kun tätä keskustelua oli jatkunut hetkisen, suvaitsi kameeli alistua ja laskeutui maahan, taivuttaen ensin kömpelösti etujalkansa ja sitten pudottaa jumpsauttaen alas takajalkojen varaan pystyyn jääneen takapuolensa. Ällistyneenä huomasi Simeoni, että tuo äsken niin suurelta näyttänyt elukka olikin painunut tavallisen kiven korkuiseksi, jonka selkään voi vaivatta istahtaa kahdareisin. Vilkaistuaan tovereihinsa huomasi Simeoni, että heillä oli edessä sama koettelemus. Niin astuivat veljekset kameelin selkään, istahtaen sen mukavaan satulaan ja koettaen niin paljon kuin mahdollista säilyttää arvokkuuttansa. Näennäisesti rauhallisina, mutta silti sangen epävarmoina pitelivät he lujasti kiinni satulan nupista, sillä nyt piti ratsun nousta ylös.

Beduini rupesi taas ärjymään juhdalleen salaperäisiä komennuksiaan, napsautellen sitä piiskallaan, ja kameeli rönkyi vielä äskeistä tyytymättömämmin, aivan kuin se olisi tahtonut sanoa, että "vastahan minä tähän laskeuduin -- sitäkö täytistä sinä nyt heti ylös ajat!" Kun tätä keskustelua ja riitaa oli taas jatkunut aikansa, tunsi Simeoni äkkiä, kuinka kameelin takapuoli parilla nykäyksellä kohosi niin korkealle, että hän olisi ilman satulannupin tukea tuiskahtanut nenälleen maahan. Ja juuri kun hän oli onnellisesti, erinäisten epäkauniiden, retkahtelevien liikkeiden jälkeen suoriutunut tästä, kohota nytkähti etupuolikin ilmoille, ja hän huomasi hämmästyksekseen istuvansa jossakin sangen korkealla, hiukan hämillään ja nolona siitä, että tällaistako tämä nyt olikin. "How do you do?" kuului syrjästä, ja vilkaistuaan sinne huomasi Simeoni Juhanin ja Tuomaan makeasti hymyillen istuvan yhtä korkealla. Tuomas otti hallitsijamaisen ilmeen ja arabialainen opas ikuisti kolmiliiton hänen koneellaan.

Sitten lähti kameeli kulkemaan. Se veitikka siirtää saman puolen jalat samalla kertaa, joten sen selässä istuva joutuu suorittamaan sarjan keikahtelevia ja töksähteleviä liikkeitä, jotka eivät ole erittäin miellyttäviä. Ja kun beduini sitä kiirehtii, muuttuvat nuo töksähdykset suoranaiseksi sysimiseksi, ja kun tuo elukan koikale vihdoin ottaa muutamia juoksuaskeleita, ei sen selässä ole ollenkaan hauskaa. Enimmäkseen se kuitenkin mennä junnasi hitain askelin ja Simeoni oli kuulevinaan, kuinka se koko ajan kirosi ja sadatteli ajajaansa ja varsinkin selässään istuvaa muukalaista, jotka -- vietävät -- aina tänne tulevat töllistelemään ja hänellä ratsastamaan.

Toinen, edellisen yhteydessä oleva häiritsevä ilmiö on kameelia ohjaava beduini. Vaikka hän tietääkin, että palkan ja juomarahat maksaa dragomaani, kerjää hän silti alinomaa. Hän liehittelee matkustajaa sanoen olevansa "teidän ajomiehenne", haluaa ennustaa kädestä, lukien sieltä loistavan tulevaisuuden, kauppaa väärennettyjä rahoja ja muinaisesineitä, ja vaikka karskisti käsket hänen pitää kitansa kiinni, ei hän tottele, vaan naukuu yhä. Vasta sitten, kun hän ei neljännestuntiin saa kaunopuheliaaseen esitykseensä vastaukseksi pienintäkään elonmerkkiä matkustajien puolelta, hän masentuu, vaeltaa vierelläsi surumielisen näköisenä ja vartioiden tarkoin joka hetki, milloin näyttäisi olevan syytä taas ryhtyä kerjäämään.

Kameelit ovat lähteneet liikkeelle ja veljekset kulkevat nyt Keopsin pyramiidin juuritse Sfinksiä kohti. Pyramiidin juurella seisten voi aavistaa sen korkeuden, jonka kauempaa katsoen leveä perusmuoto ikäänkuin kätkee silmiltä. Sen korkeus on 147 m; Tapanin kirkko Wienissä on 135 m; Kölnin tuomiokirkko 156 m; Pietarin kirkko Romassa 131 m; Strassburgin tuomiokirkko 144 m; Eiffel-torni on 300 m korkea. Kun ottaa huomioon pyramiidin valtavan ja ontelottoman ainespaljouden näihin verraten -- onhan sen aseman neliön sivu 227 m -- täytyy se vielä tänäkin päivänä myöntää maailman ehkä valtavimmaksi rakennukseksi. Se on tehty rosoisesta, kellertävästä kalkkikivestä, jossa näkee paljon muinaisaikaisia kivettymiä.

Ennen kuin veljekset huomaavatkaan, ovat he saapuneet Sfinksin eteen. Jos jo pyramiidit edustamallaan merkillisellä ja meille niin oudolla ajatusmaailmallaan panevat nykyaikaisen ihmisen hiukan pyörälle, niin vasta sen tekee tehokkaasti Sfinksi, tuo niin harvinaisen muodon saanut salamyhkäinen mielikuvitelma, jonka todellista tarkoitusta lienee vaikea täysin pätevästi selittää. Simeoni luuli tietävänsä, että leijona oli ollut, kuten luonnollistakin, vanhassa Egyptissä sama voiman vertauskuva, joka se on vielä tänäkin päivänä. Kun voiman ja kaiken majesteettiuden kuvaa, faraon tunnusta, etsittiin, oli luonnollista, että siksi vaikeudetta tuli juuri leijona, jonka olemuksessa kuvastuu jotakin kunnioitusta ja arvonantoa herättävää. Mutta että sen esiintyminen faraon majesteetillisuuden vertauskuvana olisi ilman muuta kaikille selvä ja että sille sellaisena osoitettaisiin faraolle kuuluvaa jumalallista kunnioitusta, annettiinkin sille faraon kasvot. Niinpä onkin sfinkseillä kuninkaan käärmeellä koristettu pääliina. Tällä tavalla oli siis Simeonin mielestä selitettävä Gizenkin Sfinksin synty.

Kuten hänen pyramiidinsakin osoittaa, rakasti Keops mahtavia muotoja ja ennen mahdottomiksi katsottuja suuruuksia. Kun hän nyt tahtoi hautansa lähelle vertauskuvan maallisesta suuruudestaan, tuntuivat hänestä tavalliset sfinksit, kun hän vertasi niitä pyramiidiinsa, sangen vähäpätöisiltä. Vallan vertauskuvan täytyi olla kooltaan yhtä musertavan kuin hänen muistoansa ja ruumistansa säilyttävän rakennuksen. Kun nyt pyramiidin lähellä sattui olemaan noin 60 m. pitkä kallio, jonka toinen pää kohosi yli 20 m. korkeaksi, heräsi siitä helposti ajatus muodostaa tuo jo silloinkin hiukan makaavaa leijonaa muistuttava kallio sfinksiksi, ja niin tehtiinkin. Sille annettiin Keopsin kasvojen piirteet ja sen etujalkojen väliin rakennettiin temppelipiha, jossa suurta faraota ja hänen henkeänsä palveltiin. Tällainen oli Simeonin mielestä yksinkertaisin ja järkevin selitys Sfinksin synnystä ja tarkoituksesta. Vuosisatojen ja -tuhansien kuluessa rupesi uskonnollinen taikausko, kun alkuperäinen tarkoitus unohtui, kutomaan sen ympärille monenlaisia eriskummallisia kertomuksia, ja kun se tuijotti nousevaan aurinkoon päin, heräsi ajatus, että se kenties oli auringon jumalan kuva, ja kutsuttiin sitä siksi nimellä Harmachis, s.o. "horisontissa oleva Horus". Kreikkalaiset taas kuulivat kaukaisessa Egyptissä olevasta ihmekuvasta, jonka tarkoitusta he eivät voineet ymmärtää, ja niin tuli "sfinksi" heille merkitsemään selittämätöntä arvoitusta; tehdäkseen sen vielä mystillisemmäksi antoivat he sille naisen pään, koskapa se tavallaan lisäsi sen tutkimattomuutta. Näin sai sfinksi yhä suuremman sijan mielikuvituksessa ja sen alkuperäinen tarkoitus häipyi muistista kokonaan.

Juhlallista oli katsella tuota pyramiidin ja kuoleman kentän jylhää vartijaa. Aikoinaan, jolloin sen kasvot olivat maalattuina ja jolloin se muutenkin oli vahingoittumaton, sen ilme ja sen tekemä vaikutus on ollut sekä valtava että samalla salaperäistä kauhua herättävä. Selvästi näkee kalkkikiven luonnollisista kerrosviivoista, että se todellakin on tehty sillä paikalla olleesta luonnonkalliosta. Korkeus päälaelta maahan lienee parikymmentä metriä, koko eläimen pituus lähes 60 metriä; nenä on 1 m 70 cm pitkä, suu 2 m 32 cm leveä. Sen ilme on vakava, mutta samalla kuvastuu sen kasvoille jonkinmoinen salattu hymynhäivähdys, joka on katkerasti irooninen. Simeoni kuvittelee, että se on saavuttanut tuon pilkan ilmeen vasta jälkeenpäin, sitten kun se vuosituhansien kuluessa oli kyllikseen saanut katsella juurellaan ahertavan ihmiskunnan typeryyttä.

Aika on pidellyt Sfinksiäkin pahoin. Erämaan hiekka on haudannut sen monta kertaa ja on se nytkin syvässä kuopassa, joten hiekkaa sietäisi raivata runsaasti sen ympäriltä pois, että se pääsisi näkymään todellisessa suuruudessaan. Mamelukit pitivät sitä ampumaharjoituksissaan maalitaulunaan, jolloin kaula rupesi pahoin ohenemaan, parta pirstautui pois ja nenästä lohkesi suuri kappale. Opas kertoi m.m., että kun ranskalaiset ja mamelukit taistelivat tässä neljän vuosituhannen silmien edessä, ampua jysähdytti eräs ranskalainen Sfinksiä tykillä vasten naamaa, ja silloin meni nenä pirstaleiksi -- selitys, jonka todenperäisyyttä Simeoni ei ole voinut vahvistaa, mutta joka ei suinkaan ole mahdoton. Rappeutuneesta muodostaan huolimatta se vaikuttaa, kuten sanottu, yhäkin mahtavasti.

Aleksanteri Suuren rakennusmestari, joka suunnitteli Aleksandrian, sai nähtävästi Sfinksistä ajatuksen luoda herralleen vielä mahtavamman, samanlaatuisen muistomerkin. Strabo näet kertoo hänen ehdottaneen, että Athos-niemen kärjen korkeasta vuoresta hakattaisiin -- Aleksanterin muotokuva. Se olisi todellakin ollut valtava kuvanveistotyö.

* * * * *

Aurinko rupeaa jo paahtamaan peloittavan kuumasti. Veljekset huokaavat hetkisen maanalaisessa hautarakennuksessa, jota opas sanoo "Kuninkaan tyttären haudaksi". Se samoin kuin pyramiidit on ollut aikoinaan syvä ja häiriintymätön, ja ajatellessa siellä vallitsevaa rauhaa tulee melkein kateelliseksi. Mutta ihmiseltä ei ole mikään turvassa ja niinpä oli nämäkin haudat kaikki ryöstetty jo paljoa ennen kuin europalaiset tiedemiehet pääsivät niitä tutkimaan. Toinen, Kafran; ja kolmas, Menkevren pyramiidi ovat myöskin mahtavia rakennuksia, mutta Keopsin pyramiidia pienempiä; Kafran pyramiidin huipussa on sileä peite vielä säilynyt. Koko tämä alue on muuten täynnä hautoja ja on se pyhitetty yksinomaan vainajille, ollen maailman omituisin ja jylhin kuoleman kartano.

Veljekset tuijottavat erämaahan, jonka kellanhohteisen, väräjävän ilman läpi siintävät kaukaa n.s. Sakkara-pyramiidit. Painaen edessään olevan kuvan mieleensä poistuvat he sitten hiljaa, mielessä tyydytetty, vakava tunnelma. Se, mitä he olivat nähneet, ei ollut himmentänyt mielikuvituksen aikaisemmin luomaa käsitystä, vaan päinvastoin kirkastanut sitä ja saattanut sen oikeaan valaistukseen. Pyramiideja katsomaan kannattaa lähteä kaukaakin ja valitettavaa on, etteivät sanat kykene siellä herääviä tunnelmia tulkitsemaan. Simeonin viimeinen ajatus, kun hän vielä kerta kääntyy pois kiitävästä autosta niitä silmäämään, on kysymys, voineeko ihmiskunta koskaan enää jättää jälkeensä näin mahtavaa muistomerkkiä siitä, mitä se oli kuolemasta ja haudan takaisesta elämästä tuntenut ja unelmoinut?

Auton törähdykset ja vastaan kiivasta vauhtia laukkaava, karannut kameeli sekä sen perässä kiiruhtava kiroileva beduini herättävät hänet samalla nykyhetken arkipäiväisyyteen, jossa surullinen ja lystillinen niin alati kulkee toistensa rinnalla -- aivan kuin vuosituhansia sitten.

XLIV.

Kairo ja päivä siellä. -- Troopillista kasvullisuutta. -- Kairon museo, Ramses II:n ja muiden faraoiden muumiot. -- Basaari, naisten lihavuusryyti, parfyymi ja ambrasavukkeet. -- Egyptin naiset, monivaimoisuus. -- Salaperäisiä viittauksia. -- Muhamettilaisia ylioppilaita.