Part 25

Hetkisen kuluttua vaelsi kuitenkin näyttämölle upea, nähtävästi täydelleen itämaisen maun mukainen kaunotar. Pukunaan hänellä oli jonkunmoinen valkoinen pusero, punainen, lyhyt hame, valkoiset sukat ja valkoiset, viimeisen muodin mukaiset parisilaiskengät. Päässä hänellä oli musta huntu, riippumassa taaksepäin. Tukka oli kiiltävän musta ja silmät tummat, mutta ihon väri oli europalaisesti vaalean rusottava ja kirkas, joten Simeoni tuli epäilleeksi hänen ehkä olevan jotakin kaukaasialaista rotua. Paljaissa käsivarsissaan hänellä oli ylen runsaasti kullanvärisiä metallikoristeita, renkaita ja rahoista tehtyjä ketjuja, kaulassa paksussa kultaketjussa suuri medaljonki, ja nilkoissa paksut kultarenkaat. Tummien ja kaarevien kulmiensa alta lähetteli hän katsomoon viileitä ja ylpeitä silmäyksiä, tervehtien ihailijoitaan tuskin huomattavalla hymyllä. Pää-asiana hänestä puhuen mainittakoon, että hän oli hyvin lihava, suoranainen rykelmä terveitä ja valtavia naisellisia muotoja, joita koko katsomo unehtui ihailemaan, hiljaisten "ah!"-huokausten kuuluessa kaikkialta. "Hän on kaunis kuin kuu!" innostui veljesten opaskin häntä ylistämään, ja myöntäähän täytyikin, että tuossa terveessä olennossa, joka esiintyi ilman minkäänlaista tekomakeata kiemailua, hillitysti ja tyynesti sekä arvokkaasti, oli sangen paljon harvinaista, eksoottista kauneutta. Uteliaina veljekset odottivat, mitä tästä piti tuleman.

Orkesterin loppumattomasti viritellessä soittimiaan istuivat siinä nyt yleisö ja kaunotar vaiti ollen ja tarkastellen toisiaan, väliin ajattelevalla ilmeellä maistaen kahvia ja vetäen pitkän ja viileän sauhun nargilehista, jonka vesi pulahteli hiljaisina kuplina. Kaunottarellekin tuotiin kahvia ja rupesi hänkin sitä siinä itsekseen maistelemaan, hieman raoittaen mehevän punaisia ja paksuja huuliaan, joiden välistä loistivat helmikirkkaat hampaat, ja välillä antaen hymyn häivähdyksen lennähtää kasvoilleen. Kun tätä jatkui kauan, rupesi Simeoni jo ihmettelemään, oliko tämä nyt aivan erikoinen, arabialainen ohjelmanumero, jossa oli vain vaivuttava hiljaiseen kauneuden ihailuun, kun orkesteri vihdoinkin tuntui saavan soittimensa vireeseen ja kaikki taiteilijat rykäisivät päättäväisesti. Samalla alkoikin esitys.

Sitramiehen sormet rupesivat hyppelemään kielillä vallan näppärästi, repien niistä kantelemaista helinää taitavasti ja varmasti; kitaramies täryytteli mandoliinimaista soitintansa tarmonsa takaa jonkunmoisella "plektronilla", ja huilumies pisti aseensa vasempaan suupieleensä pirahdutellen siitä ilmoille sarjan mitä konstikkaimpia lurituksia. Tamburiini alkoi helistä ja kaikki orkesterin jäsenet, joiden suu ei ollut mitenkään "ylösotettu", alkoivat myös laulaa. Jännittyneinä teroittelivat veljekset korviansa saadakseen mahdollisimman eheän kokonaiskäsityksen näin alkaneesta esityksestä.

Laulun sävel ja soitto oli Simeonin korville vierasta. Se ei ollut suinkaan mitenkään väsyttävän yksitoikkoista, mutta liikunta-ala oli silti melkoisesti rajoitettu. Samat nousut ja laskut siinä vaihtelivat, ja sävy oli haikeasti uliseva ja valittava. Ehkä sana "uliseva" kuvaisi laulun väriä parhaiten, sillä ääni tuntui tulevan jostakin kurkun perukasta, oudon värisenä ja todellakin "ulisevana". Somaa oli seurata laulajien ilmeitä.

Huilunpuhaltaja, joka nähtävästi oli soittimensa käsittelyssä mestari, puhalsi kuten sanottu toisella suupielellänsä, vääntäen siten kasvojansa hiukan kieroon. Siitä hän sai surumielisen ilmeen, joka sointui hyvin hänen soittonsa oneata tuulen huminaa muistuttavaan sävyyn. Kitaran soittaja lauloi intohimoisesti, vääntäen varsinkin korkeammilla asteilla kasvonsa hassunkuriseen irvistykseen; nähtävästi ei ääni tahtonut oikein mielellään tulla ilmoille, jolloin hän ponnistellessaan joutui aivan suonenvedon tapaisen ilmeen valtaan. Vertaukseksi saattaisi sopia sekin, että hän koko ajan koetti kuin uhallakin tirkistää aurinkoon. Sitran soittaja laulaa hujautteli voimakkaasti, mutta kohotti hassusti ylähuulensa oikeata puoliskoa, saaden hänkin siitä omituisesti kärsivän ilmeen. Oikealla puolella istuvat äijät vetelivät taas kuin ison pitäjän parhaat kirkkoveisaajat. Varsinkin vanhin, jo harmaissa oleva profeetan jälkeläinen, antoi ääntä kuin tynnyristä laskien, muistuttaen paljon venäläisestä kirkkobassosta, joita Simeoni oli kerran kuullut Solovetsin luostarissa. Mutta mitäpä teki nojatuolissa istuva kaunotar?

Hänhän oli pää-asia koko esityksessä, laulun johtaja, paras laulaja, ja samalla kapellimestari. Miltei huomaamattomilla oikean käden liikkeillä hän löi tahtia, yhtyen määrätyissä kohdissa itsekin lauluun. Hänen äänensä oli kirkas ja kova, täydelleen "kouluuttamaton", ei vastenmielinen, vaikka sekin tuli jostakin sieltä niskanikamien vaiheilta. Laulettuaan hän taas maisteli kahvia ja kiitti yleisöä sirolla, pienellä käden liikkeellä, hymyillen joskus joukkoon. Näin jatkui laulua kauan. Mitä he lauloivat? Veljesten opas ryhtyi selittämään.

Laulu kuvaa rakastuneen miehen lemmentuskia. Hän valittaa ja vaikeroipi, purkaen tunteensa ilmoille sydämensä syvyydestä; hän tuntee menettävänsä järkensä, ellei hän aivan pian saa rakastettuansa omakseen, tuota ihanista ihaninta neitoa, jonka ylistykseksi hän nyt, kuin toinen Korkean veisun laulaja, tuhlaa koko hehkuvan itämaisen kuvarikkautensa. Nyt saa laulu entistä valittavamman, sydäntäsärkevämmän sävyn, ja jokainen laulaja ääntää eräässä huippukohdassa merkillisen, itkua tahi nyyhkytyksen nikotusta muistuttavan ulahduksen, jollainen joskus sattuu keskellä kiihkeätä itkua. Kapellimestaritar varsinkin ulahti taitavasti. Simeoni säikähti ensin, että nyt loppuivat laulajilta äänivarat kokonaan, mutta eihän se niin ollut, vaan kuvasi tuo ulahdus rakastuneen miehen valituksen ja tuskan korkeinta kohtaa, ollen siis korkeimman laulu- ja esitystaidon osoitus.

Erikoista huomiota oli omiaan herättämään kahvilan hovimestari, joka liikuskeli alituiseen näyttämön läheisyydessä valvoen kaikkea. Kun esitys hänen mielestään kohosi erikoisen kauniiksi ja taiteelliseksi, kääntyi hän yleisöön päin ruveten voimakkaasti ja vaativasti läiskyttämään suuria kämmenlapioitaan ja huutaen samalla innostuneita hyväksymishuutoja näyttämölle päin. Aluksi yleisö pysytteli hiukan kylmänä ja pidättyväisenä, mutta kuta pitemmälle korkean veisun esityksessä ehdittiin, sitä enemmän se innostui. Kun säejakso päättyi, kuului kaikkialta ihastunut, pitkä "aaah!" ja voimakkaat käsien taputukset palkitsivat taiteilijoita hovimestarin suureksi ihastukseksi. Opas innostuu myöskin ja selittää fanaattisesti osoittaen suosiotaan: "Ettekö nyt ymmärrä ja kuule? Hänhän laulaa sydämensä syvyydestä, hänhän on sairas rakkaudesta, hänen armaansahan on kaunis kuin kuu veden yllä, hänen kyyneleensä vuotavat virtanaan!" Ylen innoissaan on myös veljesten takana, pylvään vieressä istuva, suonikas, laiha, pitkä ja turbaaniin puettu beduini. Pitäen vesipiipun letkua vasemmassa kädessään, takoo hän oikealla edessään olevaa pylvästä, niin että koko rakennus tärähtelee, ja huutaa kiiluvin silmin hyvähuutojaan. Selvästi saattoi nähdä, että runoudella ja musiikilla oli tähän yleisöön voimakas vaikutus ja että lyyrillinen, kukkaiskielinen lemmenrunous tuskineen ja riemuineen arvattavasti oli täällä tänäänkin sama kuin tuhat vuotta sitten.

Vihdoin pääsee esitys korkeimman kohtansa sivu ja siihen tulee nyt tyynempi ja samalla rauhallisesti riemuitseva sävy. Sehän onkin luonnollista, sillä nythän on rakastaja, yleisön puhjetessa huumaaviin ilon osoituksiin, vihdoinkin päässyt tarkoituksensa perille, saanut armaansa, joka on kaunis kuin kuu veden yllä, ikuisesti omakseen. Kuten elämässäkin, tasautuu tässäkin pian tyydytettyjen intohimojen myrsky, laulu ja soitto hiljenevät, kunnes kokonaan loppuvat. Esitystä oli kestänyt ainakin tunti. Simeonille jäi siitä se vaikutus, että se oli oikeastaan sangen korkealla taiteellisella tasolla, sillä se persoonallinen tehtäväänsä antautuminen ja huomattava haltioituminen, jolla laulajat ja soittajat esityksensä suorittivat, oli todistus vakavasta laulun ja soiton palvelemisesta, joka ehdottomasti teki kylmään muukalaiseenkin vaikutuksensa.

Ainoa taiteilija, joka ei kokonaan vaipunut esityksensä hurmioon, oli sitran soittaja, päättäen siitä, että hänellä, kun kappaletta kesti niin kauan, välillä tuli kova tupakantuska. Kesken lauluaan kaivoi hän, soittaen vain toisella kädellään, esille savukkeen, soitti ja lauloi taas hetken täydellä puhdilla, kunnes taas irroittaen toisen kätensä sytytti savukkeen niin sukkelasti, ettei siihen kulunut kuin pari kolme tahtia. Sitten hän aivan epätoivon vimmalla veteli pari kolme syvää henkisauhua, pisti näppärästi savukkeen syrjään ja rupesi taas soittamaan ja laulamaan niin tarmokkaasti, että hän muutamalla raapaisulla ja ulvahduksella "saavutti" toiset.

Veljesten takana, seinän vierellä, aivan näyttämön lähellä, istui muuan nuori egyptiläinen, johon laulajatar nähtävästi teki aivan järkyttävän vaikutuksen. Koko laulun ajan hän kuiskaili neidolle sanoja, jotka kaikesta päättäen sisälsivät jotakin muuta kuin hänen esityksensä ylistystä, koskapa hänen tummat silmänsä kiiluivat perin rakastuneesti. Laulajatar ei aluksi pannut häneen mitään huomiota, mutta kun nuorukainen nähtävästi tunsi laulun sankarin tuskat täydellisesti omikseen, kiihtyen aivan hurjaan lemmenpaloon ja heitellen näyttämölle sarjan mitä liikuttavimpia ja rukoilevimpia kuiskauksia ja ehdotuksia, menetti hän kärsivällisyytensä. Hän rypisti tummat kulmakaarensa synkäksi ukkospilveksi, leimautti niiden alta salaman, joka olisi ottanut hengen puhvelihärältäkin, ja veti suupielensä niin halveksivaan irveen, että rakastuneen egyptiläisen sydän jäätyi kauhusta. Masentuneena hän horjuen luikki tiehensä.

Kun orkesteri sitten, pidettyään hyvän aikaa väliä, jälleen sai soittimensa vireeseen, jaettiin yleisölle pieniä lehtisiä, joihin oli arabiaksi painettu jotakin; veljeksille selitettiin sen olevan Egyptin vapaudenlaulun, ja esitettäisiin se nyt. Suomennettuna kuuluu tuon lehtisen sisällys seuraavasti: [Ystävällisesti suomentanut professori Knut Tallqvist.]

Ilmoitus.

Suihkulähteen teatteri Meloniaukealla.

Yleisön huviksi tulee tänä iltana vienoääninen rouva 'Atîjât el Mansûrîja kuuluisan ja etevän soittokunnan avustamana esittämään hänen ylhäisyydelleen, rakastetulle johtajallemme, Sa'd Zaghlûl pashalle omistetun tervehdyslaulun, jonka eräässä teeiltamassa hänen ylhäisyytensä kuunneltavaksi esitti tekijä ja säveltäjä, muusikko, herra Ibrahim Abdallâh, jolloin se läsnäolijain mieleen teki erittäin syvällisen vaikutuksen. Se kuuluu:

"Noussut on autuuden aurinko valaisten vapaudella, Ja onni on tullut ilmoittaen isänmaalle iloviestit. Riemuitse siis, egyptiläinen, toivosta, yksimielisyydestä ja toimesta Niilinmaasi hyväksi! Tullut on onni, loppunut murhe. Oi, Herra, tee täydelliseksi yhteiselämämme Egyptin nousulla. Eläköön Egypti Niilineen lippunsa suojassa, oi, Herra, ja varjele sen onnea! Palauta sille sen kunnia ynnä täysivaltaisuuden nautinto, sillä sen se ansaitsee. Amen, amen, amen, amen."

Laulajatar, eli siis "vienoääninen rouva el Mansûrîja", ilmestyi taas tuolilleen ja niin alkoi esitys. Päättäväisellä ja innostuneella sävyllään sekä reippaalla tahdillaan se tekikin melkoisen vaikutuksen ja yleisön ihastus oli suuri. Käsiään huitoen otti se osaa esitykseen ja beduini takoi tahtia pylvään kylkeen, niin että jymisi. Sen jälkeen laulajatar nousi, teki yleisölle pienen kumarruksen ja poistui arvokkaasti, jättäen jälkeensä suuren määrän kaihoisia egyptiläisiä sydämiä.

Mutta orkesteri jäi edelleen paikoilleen, tarmokkaasti taas viritellen soittimiansa. Näyttämölle nostettiin tavallinen wieniläistuoli, josta veljekset ymmärsivät taas olevan jotakin uutta tulossa. Hetken perästä astelikin näyttämölle niin että palkit natisivat, oikein maankaatolihava mamma, kuin itse Niili-äiti, koreassa puvussa ja hyväntuulisesti naureskellen. Simeoni ihmetteli ensin, miksi hän ei istunut äskeisen laulajattaren nojatuoliin, mutta otettuaan hänestä entisen maanmittausoppilaan tarkalla silmällä erinäisiä tilavuusmittoja, ymmärsi hän, ettei eukko olisi siihen mahtunut ja että tuo toinen tuoli oli siksi nostettu esille. Eukko laulahti muutamia säkeitä lapsellisen hennolla äänellä ja naureskeli, saattaen egyptiläiset äänettöminä ja henkeään pidätellen häntä ihailemaan, mutta veljekset eivät enää enemmistä taidenautinnoista välittäneet, vaan läksivät astelemaan hotelliinsa, kulkien suljetussa rintamassa keskikatua.

Öinen Aleksandria vaikutti kolkolta, vaikka katuvalaistus olikin hyvä. Hoilaavia ja rähiseviä egyptiläisiä mennä hurrasi vielä kaikkialla, ja joskus saattoi nähdä englantilaisen sotilaan, joka arkana ja kiireesti puikkelehti pitkin seinuksia. Melu oli vieläkin sellaista, että jos Helsingissä jonakin yönä pidettäisiin moista pauhua, hälyyttäisi poliisi ylimääräiset voimat liikkeelle, sillä mitäpä tuollainen karjunta ja hoilaaminen voisi merkitä muuta kuin syntynyttä kapitalistisen yhteiskunnan hävittämisyritystä. Sanomalehtemme kirjoittaisivat laajoja ja siveellisestä närkästyksestä tiukkuvia pääkirjoituksia siitä tapojen turmeltumisesta ja mädännäisyydestä, joka Suomenkin kansassa, sen pahempi, on saanut vallan. Niin erilaista on maailma.

XLII.

Egyptiläisnaisen huntu. -- Ovatko egyptiläiset erikoista "kansaa"? -- Europalaisia liikemiehiä. -- Matka Kairoon, huomioita kastelulaitoksista, viljelyksistä ja kylistä.

Turkkilaisista naisista puhuttaessa mainittiin, että he ovat vähentäneet hunnun pitämistä, mikä on eräs itämaiden naisten "vapautusliikkeen" ilmiöitä. Turkkilaisnaisen huntu on kiinni päähineessä, on tavallisesti musta, ja peittää koko kasvot. Egyptiläisnainen näyttää pitävän huntua vielä aivan yleisesti, mutta se on toisenlainen.

Ylhäisön naisten huntu on valkoinen, muilla musta. Otsa ja silmät jätetään peittämättä, joten sangen paljon virkistävää on nähtävänä. Tästä hunnun muodosta päättäen olisi siis naisen suu egyptiläisen mielestä se, jonka päällä on erikoisesti syytä pitää verhoa. Nenänvarren kohdalla on pystysuorassa asennossa omituinen messinkisylinteri, jokseenkin nenän pituinen ja varustettu vielä kahdella terävällä renkaalla, joiden luulisi painavan ikävästi ihoa. Tässä sylinterissä on huntu kiinni. Ellei useinkin hyvin suuria, tummia ja kirkkaita silmiä näkisi, luulisi katselevansa outoja kummituksia. Kadun elämästä huomaa, että on olemassa nähtävästi hyvin rikkaita egyptiläisiä, koskapa mitä upeimmat valjakot, joissa tuollaisia valkohuntuisia kaunottaria istui, olivat hyvin yleisiä sekä Aleksandriassa että Kairossa. Seuraavan lain saattoi Simeoni, neuvoteltuaan asiasta Juhanin ja Tuomaan kanssa, vahvistaa yleispäteväksi: "Kuta kauniimpi ja nuorempi nainen, sitä ohuempi ja läpinäkyvämpi huntu?" Tämä laki on numero toinen siinä kokoelmassa, joka naisten esiintymistä kuvaavana m.m. sisältää seuraavankin Tagoren viisauden: "Kuta lyhyempi hame, sitä pitempi katse". Molemmat voi vaikka hakata kivitauluihin, sillä niin tosia ja päteviä ne ovat. Yleensä täytyi sekä Aleksandrian että Kairon katuelämästä sanoa, että se teki rikkaan vaikutuksen. Kansa elää täällä hyvissä oloissa, hedelmällisen laaksonsa onnen lapsena, varsinkin nyt, kun englantilaisten toteuttama kastelujärjestelmä on päässyt pitemmälle kehittymään. Molemmat kaupungit ovat todella upeita.

Ovatko nuo "egyptiläiset" mitään todella erikoista omaa kansaansa, vai asuuko maassa vain joukko eri kansallisuuksia? Veljekset miettivät tätä asiaa usein ja tulivat siihen päätökseen, että todellakin on olemassa "Egyptin kansa". Tällä laaksolla on nähtävästi aina ollut erikoinen kyky sulattaa yhteen kaikki sinne kokoontuneet ainekset, niin että väestön saattaa sanoa olevan suorassa polvessa, välillä tulleitten veren lisien muuttamana ja kehittämänä, muinaisen Egyptin kansan jälkeläistä. Siinä esiintyy luonnollisesti arabialaisia, turkkilaisia, nubialaisia ja muitakin erikoispiirteitä, mutta rodun yleistyyppi muistuttanee vanhoja egyptiläisiä. Kansaa ei jaa eri ryhmiin rotu, vaan enemmänkin uskonto. Puhtaimpia muinaisten egyptiläisten jälkeläisiä lienevät talonpojat, fellahit, jotka sodan aikana kuuluvat varoittuneen kuten muidenkin maiden talonpojat. Egyptissä voi siis sanoa siellä ilmenevän voimakkaan "kansallisen" liikkeen todella perustuvan "egyptiläiseen kansallistuntoon".

* * * * *

Kun veljekset aamulla huhtikuun 11 päivänä astuivat hotellin viileistä huoneista kadun helteeseen, mielivät he saada jonkunmoisen käsityksen Aleksandrian europalaisesta liikemaailmasta, ja läksivät siis vaeltamaan kohti erästä suurta englantilaista välitysliikettä, jonne Tuomaalla oli suosituksia. Ihmiset heidän ympärillään toimittelivat tehtäviään erittäin luonnollisesti, aivan kuin kotonaan, mikä Simeonista tuntui hiukan ihmeelliseltä siksi, että oltiin Egyptissä; sitä seikkaa he eivät näyttäneet pitävän millään tavalla merkillisenä asiana. Että tämä oli Aleksanteri Suuren perustama kaupunki, hellenistisen kulttuurin pää-ahjo, ei myöskään näyttänyt vaikuttavan näiden mustien ihmisten menoihin ollenkaan, vaan esiintyivät he niin kuin olisi se ollut luonnollinen asia. Ja hassultahan Simeonistakin olisi näyttänyt, jos he esimerkiksi olisivat suuren historiansa vuoksi kävelleet käsillään -- hänestä muuten vain tuntui, että jollakin tavalla kaiken tuon menneisyyden muka olisi pitänyt elämässäkin esiintyä.

Tultiin suureen konttorihuoneeseen, jonka katossa iso propelli pyöriä surisi, niin että tuulen henki tuntui joka paikassa; työskentely ilman sellaista olisi kai ollut vaikeata. Huomasi kaikesta, että oltiin vanhan maan vanhassa liikkeessä, jossa ei pidetä mitään joutavaa ja turhanaikaista konttorikomeutta tarpeellisena, vaan tyydytään siihen, että on tila ja pöytä, jonka ääressä voi istua. Simeoni ei huomannut siellä ainoatakaan amerikalaista kirjoituspöytää ja korttikaappia, ei kalliita laskukoneita eikä muita sellaisia upeita laitteita, joita ilman ei esim. Suomessa voida mitään liikettä ajatellakaan. Konttoristeja oli sen sijaan paljon, kaikilla kynä kourassa ja nenä kirjassa kiinni; täällä tehtiin työtä.

Tirehtöörin huone, jonne veljekset nyt vietiin, oli myöskin sangen yksinkertainen, sisältäen vain välttämättömimmät huonekalut. Poissa olivat kotimaamme tirehtöörien pehmeät matot, nahkaiset nojatuolit, valtavat kirjoituspöydät sekä tirehtöörin muotokuva seinältä, joitta ei Suomessa pieninkään liike usko menestymismahdollisuuksiinsa, vaikkapa niihin onkin täytynyt tuhlata melkoinen erä muutenkin vaivoin kokoon haalitusta osakepääomasta. Täällä on jo aikoja sitten päästy moisista lapsellisuuksista, koskapa ne eivät liikkeen menestykselle merkitse mitään -- työn tarmo ratkaisee kaikki.

Veljekset otettiin vastaan englantilaiseen tapaan, s.o. kohteliaasti, mutta sittenkin ikäänkuin aidan toiselta puolen. Ja sitten ruvettiin juttelemaan. Muistaen Impivaaran honkia, tervaa ja muita kotoisia tuotteitamme rupesi Tuomas tiedustelemaan, olisiko Egyptissä mahdollisesti niiden tavarain tarvetta. Herrat tirehtöörit olivat hiukan hämillään -- puutavaraa -- of course -- tarvitaan; ettäkö todellakin Suomesta voisi saada? Jaha, jaha, ja tervaa -- onko se asfalttitervaa? Ei, ei, niin -- of course, Stockholm's tar -- niitä kaikkia tarvitaan täällä runsaasti. Mutta aika on nyt huono, mitään kauppoja ei tehdä, joten niiden asioiden täytyy siirtyä toistaiseksi. Finland? Of course -- siellä Ruotsin itäpuolella? Pääseekö sinne laivoilla? Täällä tarvittaisiin paljon n.s. Egyptin parruja, veistettyjä piiruja -- se on tämän maan erikoistarpeita. Tähän tyyliin meni keskustelu, Tuomaan tarmokkaasti käydessä kimppuun ja tehdessä selkoa Suomen merkityksestä puutavaramaana. Lopuksi herrat tirehtöörit pyysivät saada erikoisluetteloja eri laaduista ja määristä sekä olivat hyvin hämillään siitä, etteivät tätä ennen olleet koskaan tulleet tiedustelleeksi tavaraa Suomesta, vaan aina Ruotsista, ehkä siten joutuen maksamaan huippuhintoja. Kohteliaasti hyvästellen saattoivat herrat sitten veljekset ovelle.

Tällaisia kohtauksia uudistui pitkin päivää, sillä kerran alkuun päästyään laukkasi Tuomas väsymättömästi liikkeestä toiseen, englantilaisen luota kreikkalaisen luo, ja puolusti Suomen tuotannon ja viennin asiaa pontevasti. Simeonille jäi siitä se vaikutelma, että tarmokkaat ja itseänsä liian hyvinä pitämättömät suomalaiset kauppa-asiamiehet voisivat muutamissa viikoissa tehdä Suomen tavaraa ja mahdollisuuksia tunnetuksi suuressa määrässä, kun vain kulkisivat tähän tapaan liikkeestä toiseen niiden isäntiä lämpiminä pitämässä.

Simeoni kuitenkin erkani veljistään mennäkseen omalle haaralleen, sillä kun Impivaaran hongat ja Suomen terva olivat vain ikäänkuin yleisen kansallisen isännyysoikeuden kautta hänen omiaan, ei hänellä ollut niiden myynnissä minkäänlaista käytännöllistä tehtävää ja osuutta. Muistaen siis, että Teodora oli aikoinaan oleskellut täälläkin, jossa hänestä oli tullut ankara pietisti, hän tuon ennen mainitun saksalaisen ylioppilaan kanssa meni Aleksandrian museoon, joka on 22 salia käsittävä, suuri rakennus, omistettu enimmäkseen Aleksandrian historian eli siis hellenistisen ja varhaiskristillisen ajan muistoille. Sen suuria, hyvin ja kauniisti järjestettyjä kokoelmia ei sovi matkakertomuksessa ruveta luettelemaan eikä kuvailemaan. Simeonin mieleen painui vain, että se, mikä museossa oli hellenististä, tuntui tavallaan suuntautuvan elämän ja sen valoisien kauneuspuolien palvontaan, jotavastoin kristillinen ja muinais-egyptiläinen puoli oli kohdistunut kuoleman ja haudantakaisen elämän ongelmien ajatteluun. "Älä ole surullinen, sillä maailmassa ei kukaan ole kuolematon", lohdutti eräs kristillinen hautakirjoitus sekä hautaan mennyttä että jälkeen jääneitä.

* * * * *

Kello puoli 7 samana iltana istuivat veljekset junassa matkalla koko tämän maanosan suurimpaan kaupunkiin, islamin maailman nykyiseen pääpaikkaan, Kairoon. Heti Aleksandrian ulkopuolella alkoi laaja lakeus, jossa olivat viljelemättöminä ainoastaan Mareoottisen järven lätäkkö-alanteet. Seudun halki kulki useita isoja kanavia, joiden reunavallit olivat niin korkeat, että vesi niissä voitiin nostaa ylemmäksi viljellyn maan pintaa. Kaukaa Niilin putailta näkyi isohkoja lastiveneitä, joiden korkeat, kolmikulmaiset purjeet, outona, mutta maisemalle hyvin luonteenomaisena näkynä kuvastuivat taivasta vasten keskeltä viheriätä lakeutta. Noista isoista kanavista laskettiin sitten vettä pienempiin kasteluojiin, joista se taas patoamalla tahi pumppuamalla nostettiin peltojen vakoihin, jotka monessa paikassa olivatkin täynnä vettä. Missä maa oli hiukan korkeampaa, joten peltoa ei voinut saada kastelluksi tällä tavalla, siellä työskentelivät uupumatta härkien voimalla rattaan muotoiset vedennostolaitteet, tehdyt saman perusajatuksen mukaan kuin ruoppaajissa. Nämä rattaat, niitä vääntävät härät, ja härkiä ajeleva fellah-poika ovat Egyptin lakeusmaisemalle hyvin kuvaavia. Näkyipä toisin paikoin n.s. vesiruuvejakin, joiden napaa ihmisvoimin veivattiin. Kasvullisuuden vihreys oli tummaa ja voimakasta, kuten ainakin silloin, kun maa on lihavaa, kosteutta on riittävästi ja aurinkoa yllin kyllin. Ohra oli jo tuleentumassa, banaanin varsiin oli puhkeamassa suuria lehtiä, ja eräillä saroilla kasvoi sakeata, Simeonille tuntematonta, noin puolen metrin korkuista rehukasvia, jota eläimet paimenen komennossa söivät, kulkien säännöllisessä rintamassa. Mutta pumpulipensasta ei Simeoni osannut sanoa nähneensä, sitä ehkä tuntematta; saattoihan olla, ettei se vielä ollut ehtinyt kasvaa niin suureksi, että outo olisi sen tuosta valtavan vihreyden joukosta keksinyt. Siellä täällä oli hedelmäpuuryhmiä, taivaanrantaa vastaan kuvastui hienoina varjokuvina palmuja, ja Niilin rehevä suistomaa alkoi hiljalleen painua illan varjoihin.