Part 24

Selvittyämme mekin vuorollamme tullista lähdimme ajamaan hotelliin. Tullialueen portilla oli kuitenkin vielä ruumiillinen tarkastus, jonka musta konstaapeli toimitti siten, että hän juhlallisesti, ikäänkuin siunaten, siveli meidät hartioista jalkateriin saakka, julistaen lopuksi: "All right!" Tarkoituksena lienee estää aseitten vientiä kaupunkiin. Peräti väsyneitä olimmekin jo hyvään ja kodikkaaseen hotelliin päästessämme, jossa meidät ystävällisesti otti vastaan saksalainen portieri, lihava kuin tynnyri.

Siihen loppui taas Simeonin "lokikirja".

XL.

Hotelli. -- Maa, jossa ei tarvitse pelätä sadetta. -- Katuelämää arabialaiskortteleissa. -- Hautajaiset. -- Serapeum, Pompejuksen pylväs ja katakombit. -- Kirkkoisä Kyrillus. -- Egyptin pumpuli. -- Häät. -- Mehemed Ali. -- Pääskyset. -- Kuningaspalmu. Eläintarha ja peipposet. -- Englantilaisviha.

Vaikka veljekset olivat matkallansa ehtineet saapua jo monelle uudelle paikkakunnalle ja siis kokea siitä johtuvat tunnelmat, heräsivät he kuitenkin huhtikuun 10 päivän aamuna aivan erikoisessa mielentilassa. Olihan jo hotelli sinänsä jotakin uutta, joka kyllä ansaitsi huomiota.

Se oli täysin europalainen, upeampi ja suuremmilla mukavuuksilla varustettu kuin ainoakaan niistä, joissa he tähän saakka olivat olleet. Näki kaikesta, että rikkaat englantilaiset olivat tottuneet Egyptissä viruessaan vaatimaan ei ainoastaan länsi-, vaan vieläpä itämaidenkin mukavuuksia, oli sitten kysymyksessä ruoka, juoma tahi muut elämän välttämättömyydet. Erikoisuutena olivat nubialaiset palvelijat, jotka puettuina fetsiin, valkoiseen paitaan, vyötäisillä punainen vyö, ja pehmeisiin sandaaleihin, liikkuivat äänettöminä ja auttavaisina joka paikassa kuin varjot. Ainoastaan ylikyypparit ja muut sellaiset johtohenkilöt olivat valkoisia. Nuo mustat ihmiset, joiden väriin tottui aivan pian, olivat erinomaisia palvelijoita, tarkkoja työssään, vaatimattomia ja ennen kaikkea aivan mykkiä, puhuen vain vaadittaessa. Kun veljekset siis söivät aamiaistansa, johon Egypti oli antanut runsaasti hedelmiänsä, ja pari tällaista mustaa miestä noudatti heidän toivomuksiaan ennen kuin ne oli ehtinyt lausuakaan, tunsivat he olevansa kuin itämaisia pashoja, joiden elämä satujen mukaan on tällaista herkuttelemista ja nautiskelemista hyllyvillä ottomaaneilla. Virkeinä ja uteliaina lähtivät he sitten ulos tutustumaan Aleksandrian kaupunkiin.

Ihmeellinen maa, jossa ei tähän aikaan koskaan tarvitse pelätä eikä toivoa sadetta, sillä sitä ei tule. Aurinko nousee joka aamu pilvettömälle, huikaisevan kirkkaalle taivaalle, ollen puolen päivän kohdalla jo tähänkin vuoden aikaan niin korkealla, että täytyy melkoisesti kallistaa päätänsä taaksepäin voidakseen sen nähdä. Sen säteillä on polttavan läpitunkeva voima, eikä mielellään juuri sen hehkussa oleskele, jos vain voi sen välttää. Tänään tuntuu kuitenkin raitis merituuli, joten varjossa on vain kohtalaisen lämmintä, kuten meillä parhailla helteillä.

Oppaana hotellin suosittelema, vanhanpuoleinen ja parraton arabialainen, joka tahtoo olla europalaisesti puettu, koskapahan on vetänyt paitansa päälle kuluneen kesäpalttoon, lähtevät veljekset liikkeelle, ajaen ensin sataman puolella olevaan arabialaiseen kaupunginosaan. Katuelämä on täällä vielä eloisampaa kuin Konstantinopolissa ja täällä näytään todellakin kokonaan elettävän kadulla. Siinä suoritetaan kaikki työ, siinä parturoidaan, kirjoitetaan, juodaan kahvia ja jutellaan. Veljellisessä sovussa, vaikkakin kaikki kirkuen kuin hengen lähdössä, siinä työskentelevät sepät, suutarit ja fetsintekijät -- päähineen oikea nimi lienee "tarbush" --, keittelevät merkillisiä ruokiansa kokit, myyskentelevät makeisten kauppiaat vastenmielisen näköisiä herkkujansa j.n.e. Laihat, pitkäsääriset kanat, ja kaikkialla läsnäolevat lampaat puikkelehtivat ihmisten jaloissa. Pilvenä pörisee joka paikassa kärpäsiä, tunkeillen kaikkialle, missä on likaa -- ja sitähän on joka paikassa -- ja ruoka-aineita. Onpa tuossa eräs leipuri levittänyt kadun reunalle koko limppuvarastonsa ja joka limpun pinnalla kuhisee kärpäsiä armeijoittain. Kaiken tämän melun ja kohinan keskellä, seinän vierellä tahi jossakin nurkassa, saattaa liikkumattomana istua joku vanha musulmanni, uneen tahi unen kaltaiseen pyhään mietiskelyyn vaipuneena. Hänen kasvoillaan ja käsillään on kärpäsiä niin että kuhisee, aurinko paahtaa häntä täydellä terällä, ohi kulkijat tyrkkivät häntä, mutta hänen rauhaansa ei nähtävästi mikään voi häiritä. Tuossa istuu käsi ojona musta kerjäläisnainen, ja lapsi nukkuu hänen sylissään raskasta, tiedotonta onnen unta. Tuossa astuu sokea, tunnustellen kepillänsä tietä tungoksessa ja ojennellen väliin kättänsä almun saantia varten. Huntupäisiä, mustiin puettuja naisia istuu kauppojen ovilla tahi kadulla vilkkaasti puhellen, ja kaikissa pikku kahviloissa tungeksii kovasti kansaa, jutellen, juoden kahvia ja pelaten korttia. Kauan ei tarvitse Aleksandrian arabialaiskortteleissa harhailla, ennen kuin huomaa, että Konstantinopolin itämaisuus sittenkin on, aitoudestaan huolimatta, ikäänkuin sinne muutettua, jotavastoin se täällä on kotonaan, kuin syvän ja suuren meren näkyvissä olevana pintana.

Äkkiä kuulemme takaamme, ajaessamme erästä syrjäkatua, vihlovia valitushuutoja. Ohitsemme menee joukko naisia. Eräs heistä itkee jonkunmoista valittavaa säveltä, jonka jälkeen muut taas puhkeavat valitushuutoihin. Kysymyksessä ovat hautajaiset. Ruumis on viety hautausmaalle ja haudattu sinne, kasvot Mekkaan päin, ja nyt palaavat itkijänaiset surutaloon takaisin. Opas, joka tuntuu olevan harras moslemi, lausuu veljeksille vakavasti ja kyynelsilmin: "Sitä tietä täytyy meidän kaikkien mennä. Sanottehan te frankitkin: Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman!" Häivähdys vakavaa tunnelmaa valtasi mielen katsellessa omituista kulkuetta ja ukon silminnähtävää liikutusta. Älkäämme olko liian itserakkaita, vaan myöntäkäämme, että moslemien sydämessä voi liikkua aivan yhtä syvä ja vilpitön uskonnollinen tunne kuin millä europalaisella tahansa.

Tämä hautauskulkue sattui veljesten kohdalle sopivalla hetkellä, sillä olivathan he juuri menossa n.s. Serapeumiin, Ptolemaiosten perustaman Serapis-palveluksen muinaisen, kuulun temppelin paikalle. Sanotaan tässä olleen rakennuksen loistossaan vetäneen vertoja Roman Kapitoliumille. Serapis oli manalan, kuoleman ja tautien jumala, jonka palvelus levisi koko Roman valtakuntaan, ja lienee, kuten sen rinnalla Isiksen palvelus, ollut salamyhkäisten menojen mielikuvitukseen vetoavaa uskontoa. Nyt ei paikalla ole mitään muuta kuin korkea graniittipilari, n.s. Pompejuksen pylväs, tehtyjen kaivausten jälkiä sekä sarja maanalaisia käytäviä, joita liian vaativasti sanotaan "katakombeiksi". Pompejuksen pylväs on kuitenkin suurin vanhasta Aleksandriasta säilynyt muistomerkki, peruskivineen lähes 27 m korkea, juuresta lähes 3 m läpimitaten. Kapiteeli on korinttilainen. Se on saattanut kuulua muinaiseen Serapis-temppeliin, mutta Pompejuksen kanssa ei sillä ole ollut mitään tekemistä; nykyiselle paikalleen sen lienee pystyttänyt keisari Teodosius, ehkä muistoksi siitä, että oli saanut hävitetyksi Serapeumin. Ansaitsipa todellakin moinen fanaattisen uskonkiihkon barbaariteko itselleen muistomerkin. Teodosius ja hänen mielisairaat munkkihurjurinsa saattaisivat kääntyä haudassaan, jos kuulisivat, kuinka perin tarpeettomana ja raakalaismaisena nykyajan ihminen tällaisia hävitystekoja pitää.

Opas on puhellut veljeksille näistä "katakombeista" siksi paljon, että nämä luulevat, vaikka tietävätkin varsinaisten katakombien olevan toisaalla, näitäkin katsomisen arvoisiksi. Syvästä, hiekkakiviseen maahan hakatusta kaivannosta johtaa kaksi mutkaista käytävää, toinen itään, toinen länteen, joiden seinissä on jonkunmoisia syvennyksiä. Ne ovat kuitenkin siksi pieniä, etteipä edes istuvassa asennossa oleva ruumis olisi niihin väkivallatta mahtunut. Oppaan selitykset tuntuivat myöskin hyvin hämäriltä. Kun seinissä ja hautojen kohdilla ei liioin näkynyt mitään kuoleman palvelusta osoittavia merkkejä eikä kirjoituksia, ja kun koko käytävä oli sangen huolimattomasti ja ilmeisesti ilman tarkempaa suunnitelmaa tehty, jäi Simeoni vakavasti epäilemään sen katakombiluonnetta. Mieluumminkin se on saattanut olla joku Serapeumin pappien viinikellari, sillä noissa syvennyksissä sopi kyllä hyvin säilyttää kokoliaitakin viiniruukkuja, jommoisten sirpaleita Simeoni oli maassa huomaavinaankin.

Varsinaiset Aleksandrian katakombit ansaitsevat sen sijaan näkemistä. Ne löydettiin vasta vuonna 1900 ja on ne rakennettu säännöllisen pohjapiirustuksen mukaan, sisältäen melko laajoja käytäviä ja kauniisti koristeltuja, kokonaisten perheitten hautakammioita. Ne ovat kotoisin toiselta vuosisadalta Kristuksen syntymän jälkeen ja osoittavat hyvin säilyneillä koristeillaan, kuinka omituisesti kreikkalais-roomalainen ja vanha egyptiläinen tyyli saattoi täällä sekoittua.

Tuollaiseen muinaiseen kuolleitten valtakuntaan astuu varovaisin ja hiljaisin askelin. Sen ajan menot ja hautaustavat kuvastuvat elävinä mieleen, nähdessään, kuinka huolellisesti ja kauniisti täällä oli varustettu se paikka, _triclinium funebre_, jossa vainajan omaiset pitivät peijais-ateriansa, ja kuinka perin komeasti monet vainajat -- ehkäpä ruhtinaallisia henkilöitä -- oli viimeiseen leposijaansa laitettu. Tuntuu kuin väreilisi tässä ummehtuneessa ilmassa vieläkin surua. Ainoina elollisina olentoina ovat skorpionit, jotka kiipeilevät seinillä ja joita veljekset huolellisesti välttelevät. Kristittyjä nämä vainajat eivät ole olleet, vaan ehkäpä siihen henkiseen suuntaan kuuluvia, joiden keskuudesta myöhemmin lähti Hypatia, kuuluisa hellenistisen viisauden ja maailmankäsityksen tulkitsijatar. Mahdotontahan ei ole, että hänen ruumiinsa on tuolla seinäkomeroissa, satojen muiden joukossa, heitettynä sinne sen jälkeen, kun piispa Kyrillus "kristityn" roskaväen avulla sai hänet murhatuksi.

Tuo sanottu Kyrillus on muuten saanut historiassa "kirkkoisän" arvonimen, jota ei, kuten tunnettua, sentään ole jaettu yhtä usein kuin kauppaneuvoksen tahi valtioneuvoksen arvonimeä. Hän eli siinä molemmin puolin 400-lukua ja oli peräti ankara kirkonmies ja veitsiterävä teologi, jonka kanssa ei ollut leikkimistä. Esimerkkinä hänen suuresta merkityksestään mainittakoon, että kun Konstantinopolin patriarkka jostakin syystä yhtäkkiä kieltäytyi antamasta Neitsyt Marialle arvonimeä "Jumalan äiti", sinkosi Kyrillus Aleksandriasta häntä vastaan niin tehokkaat anatemat, että patriarkan tuoli rupesi vakavasti horjahtelemaan. Ja kun hän ei kerettiläisestä käsityksestään luopunut, vaan taisteli sen puolesta itsepintaisesti, tuomitsi hänet Kyrilluksen toimesta Efeson kirkolliskokous siihen alimpaan paikkaan. Tästä sukeutui nyt laaja, koko kristikuntaa järkyttävä riita, josta ei sovi tässä enempää puhua, varsinkin kun kaikki koulupojat, joille tarkoin isketään päähän tällaiset veitsihienot uskonriidat, osaavat siitä uteliaille kyllä selvää tehdä. Mutta kysykääpäs heiltä, mistä maailman paras pumpuli saadaan, niin näette, kuinka yksipuolisesti ohjattu heidän tietopuolinen kasvatuksensa on.

Sillä aikaa kuin Simeoni vaipui tällaisiin Egyptin menneitä aikoja kaiveleviin mietelmiin, oli käytännöllinen Tuomas ajatuksissaan aivan toisaalla. Tullessaan oli hän nimittäin nähnyt egyptiläisen pumpulivaraston, käynyt sitä tutkimassa ja oli nyt vaipunut pumpulia, sen laatua, merkitystä ja kauppa-arvoa harkitsemaan. Simeoni epäili, tiesikö hän ollenkaan oltavan paikassa, jonka asukkaille ei enää huoli tarjota pumpulia enempää kuin muutakaan maailman turhuutta, sillä niin hajamielisenä hän kuunteli oppaan vaivalloisia ja peräti fantastisia selityksiä, joissa tosi ja valhe kävivät mitä ihmeellisintä taistelua keskenään. Kun oppaamme vihdoin viittasi edessä olevaan syvään kaivoon sanoen: "Roman well" ("Roomalainen lähde", joita muuten kaikki täällä löytyvät, vähänkään vettä sisältävät kuopat tuntuivat olevan), heräsi Tuomas syvistä kansantaloudellisista mietelmistään ja sanoi ilahtuen tuijottaen eteensä, äänellisen yhtäläisyyden pettämänä: "Cotton oil?" ("Pumpuliöljyäkö?") Juhani ja Simeoni panivat verrattomalla nautinnolla merkille oppaan ällistyneen ilmeen hänen kuullessaan tämän odottamattoman arkeologisen selityksen.

"Hypatian sanotaan olleen erinomaisen etevän matematiikassa", puheli Simeoni heidän poistuessaan katakombeista, "vaikka hänestä oikeastaan tiedetään hyvin vähän, hänen kirjoituksiaan kun ei ole säilynyt..."

"Mistähän Egyptin pumpuli saapi erikoisen hyvät ominaisuutensa?" puheli Tuomas. "Johtuneeko se siitä, ettei täällä ole ollenkaan sateita sen valmistumisaikana, joten se ei koskaan kastu? Luulenpa niin, sillä muuten sitä lienee vaikea selittää, koskapa itse kasvi ei olle täällä sen jalompi kuin Amerikassakaan..."

(JUHANI: "Nyt on Simeoni saanut Teodoran sijaan Hypatian ja Tuomaan päähän on mennyt pumpulihulluus. Mitä tästä retkestä tuleekaan!")

Äsken oli veljeksiä saattanut kuoleman valtakuntaan hautajaissaatto; nyt sieltä palatessa ottavat heidät vastaan uuden elämän synnyttämisen viehättävät aikeet. Näet useissa paikoissa näkyi koreasti liputettuja, lampuin ja köynnöksin koristeltuja taloja, joissa vietettiin häitä. Erään edustalla oli useita kuormavankkureita ja lastattiin niihin parhaillaan morsiamen myötäjäisiä. Hän on rikas, sillä köyhällä tytöllä ei voi olla noin paljon hyllyviä ottomaaneja, pehmeitä haaremisohvia, loputonta määrää patjoja ja tyynyjä, korean väristä vaatetavaraa jos kuinka paljon, kaikki suunniteltu lepäämisen ja loikomisen varsinkin itämailla tärkeätä perusajatusta silmällä pitäen. Tulivatpa vastaan myös umpinaiset, vanhanaikaisia "kruunajaisvaunuja" muistuttavat ajopelit, joiden edellä juoksi huutaen ja hoilaten kuusi koreapukuista arabialaisnuorukaista, arvattavasti jonkunmoisia marsalkkoja. Morsiantahan siinä vietiin uuteen kotiinsa, jossa sulho hehkuen lemmestä odotti häntä; sulhon uteliaisuuden täytyykin olla tällaisessa tapauksessa melkoisen ja inhimillisesti varsin ymmärrettävän, sillä eihän hän ole vielä morsiantaan nähnytkään, vaan on "ostanut hänet säkissä", kuten varsin asiallisesti voi tässä tapauksessa sanoa. Simeoni ei kuitenkaan uskonut, että tuo tapa olisi niin pyhä kuin näyttää, vaan arveli tyynesti, että kyllä tytöstä sentään täälläkin aina ennen häitä tarkempi selvä otetaan, vaikkakin kaikessa hiljaisuudessa.

Aleksandrian kohiseva elämä aaltoili veljesten ympärillä, kun he seisauttivat hevosensa Mehemed Alin, Egyptin ja Aleksandrian uudistajan nimeä kantavalle aukeamalle, jossa tuon äijän jykevä ratsupatsas hänestä vielä muistuttaa. Vuonna 1800 oli Aleksandriassa noin 5000 asukasta, nyt ehkä 370,000, niistä vain 60,000 europalaista. Mehemed Ali, Egyptin yritteliäs ja voimakas, Makedoniasta, Kavalasta, syntyisin oleva kediivi, joka oli aloittanut uransa tupakkakauppiaana, kohosi tarmonsa ja ihmeellisten tapausten suosimana tuohon korkeaan asemaan ja käytti sitä täysin itsenäisesti häikäilemättä omaksi ja Egyptin hyväksi. Kun Egyptin janitshaarit, mamelukit, olivat hänelle esteeksi, päätti hän tehdä selvän koko joukosta ja kutsutti heidän päällikkönsä, yhteensä lähes 500 miestä, luokseen kahville. Kun kahvi oli juotu, isketti hän heiltä kaikilta niskat poikki, ja siihen päättyi kuuluisain mamelukkien historia. Sitten hän ryhtyi Egyptiä uudistamaan, yhdisti Aleksandrian n.s. Mahmudije-kanavalla Niiliin, pannen siten perustan nyt niin suurenmoiselle kanava- ja kastelujärjestelmälle, edisti maanviljelystä ja hoiti asiat kaikin puolin kuin mies. Hän olisi tehnyt ottopoikansa Ibrahim-pashan avulla selvän koko Turkin valtakunnasta, elleivät aina kateelliset suurvallat olisi sitä estäneet. Hänen jälkeläisensä pitävät vieläkin kediivin istuinta hallussaan, vaikka Mehemed Alin aikuista valtaa nyt käyttelevätkin englantilaiset.

Veljekset ajavat huvikseen tuolle kuuluisalle kanavalle, jolloin tullaan kaupungin ulkopuolelle. Se on kuin pieni joki. Rantoja kaunistavat palmut ja rumentavat rähjäisen näköiset fellahkylät. Ihmeekseen huomaavat veljekset omien kotoisten pääskysten lentää hujauttelevan pitkin kanavan laitoja, aina väliin koskettaen vettä kuten meilläkin. "Lähtekää jo Suomeen", kehoittaa Juhani, "ja viekää meiltä terveisiä." Kun Tuomas kertoo oppaalle, että pääskyset lähtevät pian Suomeen, viettääkseen kesänsä siellä, ei tämä rupea sitä ollenkaan uskomaan. Ajoretki päättyy ihanaan puistoon, jossa mahtavat palmurivit, joiden kauneutta ei voi kyllin ihailla, oudot ja tuntemattomat, parhaillaan loistavasti kukkivat puut ja pensaat, yleensä koko kasvillisuuden rehevyys, antaa käsityksen troopillisten metsien meille tuntemattomasta kasvullisuuden rikkaudesta.

N.s. kuningaspalmu lienee lajiensa kaunein, ja onkin se todella kuninkaallisen näköinen. Runko on aivan suora ja sileä kuin olisi se tehty sorvaamalla, ja väriltään loistavan hopeanharmaa. Se kohoaa suorana sangen korkeaksi, levittäytyen latvassaan ihanaksi ja tuuheaksi lehtitöyhdöksi. Nähdessään, kuinka palmu yleensä antoi täällä joka paikalle ominaisen leimansa, tuli Simeoni ajatelleeksi, että pilarin kehityksen historia ehkä voitaisiin todennäköisesti aloittaa palmusta, sillä sitä katsellessaan on varmaankin egyptiläinen rakentaja aikoinaan johtunut luomaan noita vapaasti ja itsenäisesti kohoavia rakennustensa kannattajia.

Aleksandrian eläintarha tarjoaa myöskin muukalaiselle nähtävyyksiä, sillä täällä, jossa esim. leijonat ja apinat ovat kotoisemmassa ympäristössään, tekevät ne virkeämmän vaikutuksen kuin Pohjolan eläintarhoissa. Nehän kuitenkin ovat enimmäkseen tuttuja, mutta kasvullisuus sen sijaan on oudompaa, eikä sen rehevyyttä voi kylliksi ihailla. Joutilasta, ilakoivaa arabialaisväkeä tunkeilee kaikkialla, mutta muuten on meno aivan samanlaista kuin Europassa. Ilma on erinomaisen kevyttä ja kuivaa. Simeoni huomasi ihmeekseen, että hän saattoi hengästymättä kulkea sellaisissakin paikoissa, joissa kotona jo olisi pitänyt pari kertaa "levähtää". Puiston puista ja pensaista kuului tuhat -- äänistä, tutulta kaikuvaa viserrystä, ja kun veljekset tarkastelivat lähemmin, mitä lintuja ne olivat, huomasivat he hämmästyksekseen niiden olevan peipposia, sirkkusia ja muita kotoisia kesävieraitamme, jotka nyt olivat nähtävästi kokoontuneet parviin lähteäksensä kauas Pohjolaan valoisasta kesästä riemuitsemaan. Kunpa pääsisivät onnellisesti italialaisten ja ranskalaisten pyydystäjäin ohi!

Kun veljekset ajoivat kotiin, rupesi heille vierellä menevästä raitiovaunusta sinkoilemaan kaikenlaisia outoja sanoja, jotka sävystä päättäen olivat kaikkea muuta kuin ystävällisiä. Opas suuttui virkansa puolesta ja rupesi haukkumaan vastaan, ja niin jatkettiin seurustelua hyvän aikaa. Kun se oli loppunut, selitti opas yleisön luulleen heitä englantilaisiksi ja siksi heitä solvanneen, englantilaisia kun vihataan täällä tavattomasti. "Mutta herrathan eivät olekaan englantilaisia, vaan saksalaisia, ja saksalaiset -- ne ovat hyviä miehiä!" Oli turhaa selittää heille, mistä maasta veljekset olivat, sillä egyptiläinen näyttää tuntevan vain englantilaiset, ranskalaiset, saksalaiset, italialaiset, kreikkalaiset ja juutalaiset. Koska veljekset eivät olleet englantilaisia, määriteltiin heidät muitta mutkitta vaaleutensa vuoksi saksalaisiksi, ja kohdeltiin sen vuoksi erikoisen ystävällisesti, kun se vain tuli tiedoksi.

Mutta kun veljekset ajoivat hotelliinsa englantilaisen päävahdin ohi, huomasivat he vartiosoturin tyynenä ja varmana astelevan kivääri olkapäällä koppinsa edessä. Heitä ei paljon näy, vaan välttävät he tarkoin kaikkea alkuasukkaita kiihoittavaa esiintymistä, hyvin tietäen olevansa palavasti vihattuja tässä maassa, jolle he kuitenkin ovat tehneet paljon hyvää.

XLI.

Egyptiläisessä laulukahvilassa. -- Orkesteri, laulajatar, kappaleen esitys ja yleisö.

Levähdettyään päättivät veljekset ottaa selkoa, voisiko muukalainen päästä näkemään egyptiläisten omaa "kansallista" huvittelu-elämää, joka arvattavasti paljon kertoisi heidän erikoisuuksistaan. Aikaisempi opas ei kuitenkaan vanhana miehenä enää jaksanut lähteä liikkeelle, vaan lähetti toisen, jolla oli koko etuhammasrivi kullasta ja paitansa päällä kulunut europalainen takki. Hän selitti, ettei enää ole olemassa sellaisia arabialaisia kahviloita, joissa esiintyisi "vatsatanssijoita" ja muita sen suuntaisia "taiteilijoita", koska englantilaiset olivat kaiken sellaisen kieltäneet. Mutta uudemmanaikaisia kahviloita, suuriakin, oli kyllä, ja niihin hän oli valmis herrat viemään. Lähdettiin siis ja melko turvallisella tunteella, sillä molemmat rotevat leijonanmetsästäjät tulivat mukaan, toisella turkkilainen puolikuunsa liivin rinnassa.

Opas kuletti seurueen arabialaiseen kaupunginosaan, sokkeloisten ja ahtaitten katujen läpi, joilla tungeksi nauravaa ja ilakoivaa egyptiläistä yleisöä. Varsin hyvin saattoi sillä matkalla nähdä, että Aleksandria on omistanut itselleen kaikki suuren merimieskaupungin paheet, joita räikeän avonaisesti harjoitetaan kokonaisissa kortteleissa. Omituista oli nähdä, että useissa paikoissa oli kadullakin vuoteita, uudenaikaisia vaskinuppisia rautasänkyjä, joissa näytti makailevan vanhoja naisia, ehkä povaajia ja myrkynsekoittajia. Koko tämä maailma oli niin inhoittava ja niin erilainen kuin mitä yleensä paljonkin maailmaa nähneenä, on oppinut mahdollisena pitämään, ettei sitä voi katsella ilman syvintä inhon tunnetta. Käsittämätöntä on, kuinka Englannin hallitus sallii tuon kaiken tapahtua, ellei esteenä ole haluttomuus sekautua liiaksi alkuasukkaiden tapoihin ja elämään, mikä tietenkin olisi vaarallista. Sanottakoon vain se, että pohjoismaissa olisi tällainen aivan mahdotonta, joskin kerrotaan pöyristyttäviä asioita jo Antwerpenin merimieskortteleista.

Vihdoin saavuttiin erääseen kahvilaan, joka ulkoapäin oli suuri, laudoista tehty rakennus, ja jonka nimi oli "Suihkulähteen teatteri". Jo kauas kuului sieltä yksitoikkoista soiton rämpytystä. Kun oli saatu piletit, jotka muuten olivat melko kalliit, tultiin suureen saliin, jossa istui paljon fetsi- ja turbaanipäistä yleisöä, juoden kahvia ja poltellen nargileh-piippua. Veljekset huomasivat olevansa ainoa valkoinen seurue tässä joukossa ja heihin suuntautui tutkivia ja vihaisia, kysyviä katseita. Opas antoi hiljaisia selityksiä, jolloin jännitys laukesi; eräs villin näköinen mies tuli sanomaan: "Saksalainen -- hyvä! Englantilainen" -- (nyrkin puristus ja hammasten kiristys). Veljeksetkin saivat eteensä välttämättömät kahvikuppinsa ja rupesivat katselemaan ympärilleen.

Korkean ja suuren salin toisessa: päässä oli europalaiseen malliin esityslava, "estraadi", näyttämö, jolla orkesteri istui. Se oli kokoonpantu seuraavasti: vasemmalla istui huilun puhaltaja, jonka soitin oli tehty bamburuo'osta; sitä puhallettiin päästä ja kylkeen oli tehty tarpeellinen määrä reikiä. Aleksandrian museossa näki Simeoni myöhemmin aivan samanlaisen, mutta se oli tehty norsunluusta. Huilunsoittajan oikealla puolella olevalla miehellä oli jonkunmoinen kupupohjainen, kitaran tapainen soitin, joka nähtävästi oli europalaista mallia. Seuraavalla oli edessään pöydällä suuren sitran tapainen soitin, mutta ei siinä ollut sitrassa tavallisia "polkimia"; se meni alituisesti epävireeseen, joten soittaja sai viritellä sitä lakkaamatta. Oikealla siivellä istui sitten kolme tukevaa äijää, joista yhdellä oli kädessään tamburinin tapainen helistin. Tällainen oli kahvilan orkesterin kokoonpano. Kaikilla soittajilla oli fetsi päässä.

Orkesteri oli ryhmittänyt tuolinsa puoliympyrään keskipisteessä olevan, korkeammalle jalustalle asetetun nojatuolin ympärille, joka kuitenkin oli käännetty yleisöön eikä soittajiin päin. Tuoli oli komeasti päällystetty, edessä jalkajakkara ja vieressä matala itämainen kahvipöytä. Veljesten tullessa sisään se oli tyhjä, mutta orkesterin jäsenet olivat paikoillaan, ahkerasti virittäen soittimiaan.