Part 23

Juuri päivälliselle mentäessä syntyi kannella hyttimme edustalla kiivas mielipiteiden vaihto. Molemmat leijonanmetsästäjät, joiden hyttinaapureina amerikalaiset missit sekä romaniatar ovat, olivat kuulleet amerikalaisten keskenään valittavan romaniattaren suurta siivottomuutta, varsinkin äsken meritaudin aikana, jolloin hän m.m. oli sotkenut yhteisen pesuastian. Vapaaherrat puhelivat siitä nyt keskenään käyttäen sellaisia asiallisia ja kuvaavia sanoja kuin "Schweinerei" j.n.e. Tämänpä sattuikin sivu kulkeva romaniatar kuulemaan ja muuta ei tarvittu: hän ryntäsi paikalla vapaaherrojen kimppuun, nosti hirmuisen metelin ja rupesi kirkuvalla äänellä suorastaan herjaamaan saksalaisia, huutaen silmät säihkyen, että he ovat häväisseet häntä. Vapaaherrat olivat aluksi hiukan nolostuneen näköisiä, vastailivat välttelevästi ja koettivat saada romaniatarta rauhoittumaan, mutta turhaan. Yhä kiihtyen tämä jo lyödä kopsautti toista vapaaherraa, joka pahaksi onneksi sattui vielä olemaan heistä hurjin, käsilaukullaan, ja me ääreen rientäneet, tästä ylimääräisestä vaihtelusta ilahtuneet muut matkustajatko pelkäsimme, että kohta tuo rouvasihminen kynsii noilta sankareilta silmät päästä. Mutta tuo kopsaus oli afrikanderille liikaa. Puristellen nyrkkejänsä hän rupesi ärjymään kuin kiukustunut leijona: "Me emme ole ainoastaan sanoneet teitä siaksi, vaan te olettekin sika! Lyökääpä toinen kerta niin heitän teidät mereen!" Äänet kohosivat kohoamistaan, rouva kirkui korkeimmalla falsetillaan ja rupesi vihdoin solvaamaan saksalaisia heidän kansallisuudellaan, kunnes lopuksi sai kyllänsä, sylkäisi ja sanoi: "Pfui Teufel!" Tämän kohtauksen aikana oli muu yleisö uteliaana ja huvinhaluisena koettanut lisätä öljyä tuleen ja tunsi suurta pettymystä sen loppuessa. Vaikka romaniatar paljastikin tässä kaiken karkean sivistymättömyytensä, oli myöskin vapaaherrojen esiintymisessä leima, joka voidaan saavuttaa ainoastaan Afrikassa. Paheksuen oli sitä syrjästä katsellut heidän nuori serkkunsa, ylioppilas, joka oli tuon seurueen sympaattisin jäsen.

Päivälliset muodostuivat juhlahetkeksi sen johdosta, että hevosten ostokomissionin johtaja, herra översti Taurakis (tahi jotakin sinne päin), tanakka ja nuhteettoman näköinen sotilas, tarjosi täksi päiväksi sattuvan Kreikan vapaussodan satavuotismuiston johdosta koko matkustajajoukolle shampanjaa. Eikä siinä kyllin, vaan tuo kunnon översti piti vielä voimakkaan ja muotokauniin puheen, jonka Indian kauppias, myöskin palava patriootti, tulkitsi ranskaksi. Puheessaan översti aluksi viittasi siihen vuosisatoja kestäneeseen sortoon, jota kreikkalaiset olivat saaneet kärsiä, heidän kovaan taisteluunsa kaikkia idästä päin vuosituhansien kuluessa ilmestyneitä raakalaisia vastaan, ja siten kreikkalaisten osaksi tulleeseen historialliseen tehtävään olla Europan vartijana tällä kulmalla. Se sama taistelu jatkuu tälläkin hetkellä, ja puhuja toivoi, että Europan vallat, unohtaen keskinäiset erimielisyydet, rupeaisivat ymmärtämään Kreikan taistelua tältä kannalta, että se vihdoinkin saataisiin voitokkaaseen loppuun. Voimakkaan vakaumuksen kannattamaa ja kieltämättömiin tosiasioihin vetoavaa, kaunista puhetta ei voinut kuunnella innostumatta ja toivottamatta kreikkalaisille kaikkea menestystä. Kun översti vihdoin lausui Kreikan puolesta kiitokset kaikille niille muiden kansojen sankareille, jotka olivat vapaustaistelussa kaatuneet Kreikan puolesta, ja kohotti maljan Kreikan tulevaisuudelle, juotiin se suuren innostuksen vallitessa, joskin läsnä olevain ranskalaisten ja englantilaisten kasvoilla viivähtikin pieni varjon tapainen. Ainoa, joka ei maljaan yhtynyt, eipä ollut läsnä koko juhlassa, oli vanha turkkilainen, joka jurotti yksin sivusalongissa ja otteli siellä harmissaan tuikeita ryyppyjä omasta taskumatistaan.

Överstin puheen herättämä isänmaallinen mieliala ja siitä johtuva innokas keskustelu olivat korkeimmillaan, kun äkkiä tapahtuikin pahasti sorahtava keskeytys. Romaniatar, joka ei ollut juhlassa läsnä, ilmestyi yhtäkkiä hyttinsä aukkoon ja huusi sieltä kirkuen ravintoloitsijalle, että hänelle täytyy antaa toinen hytti, sillä hän ei halua asua yhdessä noiden amerikattarien kanssa. Ja kuullessaan emäntänsä äänen rupesi nurkasta papukaija pitämään parasta puhettansa, niin että isänmaallinen tunnelma hukkui samalla jäljettömiin. Harmin pilvi vilahti överstin otsalla, mutta nopea ravintoloitsija lennähti saapuville, heitti liinan papukaijan häkin päälle ja vaiensi kieltään omituisesti raksuttaen ja viipoitellen kättään suunsa edessä romaniattarenkin, joka ei tuntunut ollenkaan käsittävän esiintymisensä suurta tyhmyyttä. Vähitellen pääsi muu seurue elpymään tämän kohtauksen tuottamasta lamaustilasta ja vasta myöhään erottiin miellyttävästä seurustelusta.

Tuo usein mainittu herra ravintoloitsija oli muuten mainioimpia kyypparityyppejä, mitä koskaan olen nähnyt. Hänen mustat silmänsä vilkuivat herkeämättä joka taholle ja näytti hän samalla kertaa huomaavan kaikki, mitä huoneessa tapahtui. Jos viinipullo tyhjeni jonkun edessä, oli uusi entisen paikalla, ennen kuin itse juoja kerkesi ajatellakaan sen tyhjentymistä. Tarjotessaan ruokalajeja liikkui hän ruokailijain välillä nopeasti kuin salama, mutta samalla taitavasti ja varmasti. Jos hänen oli annettava myöntävä vastaus ja oikea käsi sattui olemaan vapaana, kumartui hän kysyjän puoleen, katsoi häntä silmiin, raksutti kieltänsä kitalakeen kuin orava ja viipoitti samalla kättään suunsa edessä perin lystikkäällä tavalla. Tästä ja yleisestä auttavaisuudestaan ansaitsee hän kiitosmaininnan.

XXXIX.

Mielipiteemme kreikkalaisista. -- Kreikkalaisia patriootteja. -- Kuvaus hinduista ja japanilaisista. -- Afrikan ranta. -- Valaistuksen väri ja räikeys. -- Aleksandrian satama ja maihinnoususeikkailuja.

_Huhtikuun 8 päivänä._ Aamulla kulki laiva tyvenen sään vallitessa Kretan korkeavuorisen itäpään ohi, kääntyen suoraan kohti Aleksandriaa. Pian on tuo kaunis saari vain pilkkuna rusoisessa autereessa. Heitän viimeisen silmäyksen noille seuduille, koko tuolle maailmalle, jonka muinaisista kauneussaavutuksista olin saanut niin edullisen käsityksen ja jonka nykyisestäkin kansasta opin pitämään yhä enemmän. Kreikkalaisista on meillä suomalaisilla yleensä pintapuolinen ja ylimielisesti halveksiva käsitys, kun me sen sijaan kunnioitamme ja viistämme turkkilaisia lapsellisen romanttisella ja perustelemattomalla tavalla. Tosiasiahan on, että samoin kuin me kulmallamme olemme koko historiamme ajan saaneet olla Europan etuvartijana Aasiaa vastaan, kreikkalaiset ovat suorittaneet samat tehtävät omalla kulmallaan. Aasia on lähettänyt meitä vastaan venäläiset, kreikkalaisia vastaan turkkilaiset; ken haluaa, valitkoon niiden välillä, sillä molemmat ovat länsimaiselle kulttuurille ja yhteiskuntajärjestykselle yhtä vaarallisia vihollisia. Palkinnoksi siitä, että Europan äärimmäisillä kärjillä olemme suorittaneet tällaista vereen ja henkeen ulottuvaa vartiopalvelusta, on Europa kohdellut meitä kuin lapsipuolia, antanut meidän kitua ja taistella yksin, ja vasta sangen myöhään tunnustanut meidän vapautemme, senkin varoituksin ja päänpudistuksin. Eikä sillä hyvä, vaan olemmepa me vartijat itsekin olleet toisillemme tuntemattomia; me suomalaiset, kuten sanottu, olemme kohdelleet kreikkalaisia yliolkaisesti, mutta pitäneet turkkilaisista, jotka kuitenkin ovat raakalaisia. Suomessa ei muisteta, että kreikkalaiset ovat Balkanin ainoa sivistyskansa.

Eipä löytyne meillä sitä koulupoikaakaan, joka ei tuntisi tuota vanhaa ja kulunutta vitsiä armenialaisen, kreikkalaisen ja juutalaisen petollisuudesta, varsinkin kauppa-asioissa. Siitä olisi kuitenkin paras lakata puhumasta, sillä kuka heittää nykyaikana ensimmäisen kiven? Niin grekiläisten kuin prekiläistenkin keskuudessa ovat asiat tässä suhteessa nykyisin sillä kannalla, että jos papinkirjoihin merkittäisiin kaikki mitä tapahtuu, niihin saisi varustaa tavattoman tilavat lisälehdet. En usko kreikkalaista yleensä sen petollisemmaksi kuin muitakaan, ja jos heidän keskuudestaan sellaisia löytyy, voidaan vastaavat nappulat hyvin pian siirtää laudalle "kristittyjenkin" keskuudesta.

Käännyn katsomaan etelään päin, jossa tiedän olevan uuden, minulle ennen näkemättömän maanosan, jossa inhimillinen kulttuuri on ehkä aikaisimmin kohonnut kukoistukseen ja jälleen kadonnut, antaakseen tilaa uudelle, kuten luonnonlaki vaatii. Siellähän on tavallaan kaiken olo- ja lähtöpaikka, jossa elämän ja kuoleman arvoitusta on pohdittu ehkä vakavammin kuin missään muualla. Pallas Athene häipyy mielestäni ja sijalle hiipii salaperäinen Isis, pyhä, ijankaikkisen elon ja elinvoiman jumalatar.

Jouduimme sitten Indian kreikkalaisen kanssa perinpohjaiseen keskusteluun, jossa hän kuvaili kansaansa, sen nykyistä poliittista tilannetta ja sen taistelua turkkilaisia vastaan. Keskusteluun yhtyi lopuksi herra överstikin, jolla kummastukseksemme oli sangen selvä käsitys Suomesta. Mikäli häntä oikein ymmärsin, kertoi hän Kreikan hallituksen antaneen ottaa selkoa Suomen oloista, joista oli saatu se käsitys, että ne monessa suhteessa ovat mallikelpoiset. Kreikka on monivuotisen sodan jälkeen haavoja täynnä, mutta toivoo saavansa pian sodan loppumaan ja pääsevänsä parantamaan vammojansa. Raskaana näytti överstin mieltä painavan äsken Smyrnan rintamalla kärsitty kova tappio. Kerroimme hänelle edellisen illan juhlan olleen meille suomalaisille erikoisesti mieluisen senkin vuoksi, että mainehikas kansalaisemme Maksimilian August Myhrberg oli niin kunniakkaasti ottanut osaa Kreikan vapaussotaan. Tämä nimi näytti kuitenkin olevan överstille tuntematon, mutta ilahdutti häntä se, että Kreikan vapaussota saapi jo koulujemme oppikirjoissa maininnan.

Indian kreikkalainen kertoi meille sitten päivän pitkään paljon huvittavia seikkoja hinduista ja japanilaisista. "Hindu on", sanoi hän, "rakenteeltaan niin ohut, että se tuntuu meistä melkein kaamealta. Hän on tavattoman hento, eikä ruumis merkitsekään hänelle juuri mitään; sielu on ihmiselle tärkein. Hän saattaa olla niin vaatimaton, ettei hän tarvitse päivässä muuta ravintoa kuin kahmalollisen riisiä, ja hän voi aivan hyvin nukkua, jos hänellä vain on tilaa edes kyykistyä ja painaa leukansa polviensa nojaan. Oudolla tavalla muistuttaa apinasta se, että hän osaa käyttää jalkojaan ja varpaitaan tarttumisvälineinä paljoa enemmän kuin me; niinpä hän saattaa tiellä seisoessaan viskoa kiviä jaloillaan ja räätälöidessään käyttää jalkaansa perin käytännöllisenä vaatteen kiinnipitäjänä. Yleensä tuo rotu tekee sen vaikutuksen, ettei se pysty pitämään yllä valtiota ja itsehallintoa ainakaan siinä merkityksessä kuin me europalaiset nämä asiat ymmärrämme."

Japanilaisista ei ystävämme pitänyt ollenkaan. Hän kertoi heidän sodan aikana koettaneen anastaa haltuunsa koko idän kaupan ja paljon siinä onnistuneenkin, mutta epärehellisyytensä ja häikäilemättömän itsekkyytensä vuoksi sittemmin menettäneen melkein kaikki markkinansa. "Kiinalainen", sanoi ystävämme, "on kokemukseni mukaan rehellinen ja kunnollinen ihminen. Kun teet hänen kanssaan kaupan, pitää hän sanansa ehdottomasti. Mutta japanilaisesta ei yleensä saa koskaan selvää, mitä hän oikein ajattelee, eikä hänen kanssaan saa kauppaa tehdyksi, sillä hän ei koskaan anna varmaa vastausta, sanoen samalla kertaa sekä 'yes' että 'no'. Hänen mentaliteettinsa on aina salassa tuon vastenmielisen, nöyrän ja kaavamaisen kohteliaisuusnaamarin takana. Niinpä eivät Indian europalaiset liikemiehet tahdo enää olla tekemisissä japanilaisten kanssa, jotka yleensä ovat menetelleet kauppiasmaineensa hankkimisessa peräti lyhytnäköisesti, arvattavasti pitäen kaikkia muita liian tyhminä ja tulienkin itse petetyiksi. Japanilaisella ei muuten ole, päinvastoin kuin luullaan, mitään omintakeisuutta, omaa luovaa kykyä, vaan on hän yksinomaan jäljittelijä, joka nyt koettaa juosta militaristisen Europan perässä niin nopeasti kuin lyhyillä säärillään pääsee. Teistä pohjoismaalaisista voivat olot jo täällä tuntua omituisilta; samaa kummastelemme me kaukaisessa idässä. Kun näkee japanilaisten tikuillansa pistelevän nopeasti pikku kupposistaan ruokaa suuhunsa, luulisi siinä ensi silmäyksellä olevan joukon kanoja, jotka äkillisillä ja nopeilla liikkeillä nokkivat jyviä..."

Tänä iltana katselimme jo kummastellen auringon nopeata laskua. Se ei enää mennytkään viistoon taivaanrantaa kohti, vaan melkein pystysuoraan, aleten aivan silmissä. Hämärää kesti noin 30 minuuttia, jonka jälkeen tuli pimeä. Samalla syttyivät palamaan ihmeen kirkkaat ja loistavat tähdet. Meri kohoili mahtavin mainingein, ainoatakaan laivaa ei näkynyt, olimme yksin aavalla ulapalla, tasaisella vauhdilla lähestyen Afrikan mannerta. Huomenna aamulla olisimme Aleksandrian satamassa.

* * * * *

_Huhtikuun 9 päivänä._ Nousemme aikaisin ja menemme kannelle. Aurinko on jo hyvin korkealla ja sen säteet sattuvat kuumina kuvastinkirkkaaseen mereen. Afrikanderit ovat iloisia tuntiessaan esimakua kotimaansa kuumuudesta. "Ah!" sanoo vanhempi, "pian saamme heittää nämä kulttuurin kahleet pois ja ruveta paljain käsivarsin puuhailemaan härkien ja kameelien sekä neekerien kanssa". Jokaisella on omat ihanteensa.

Jännittyneenä tuijotan taivaanrantaan, sillä tahdon nähdä Afrikan heti, kun välillä oleva meren pinta sen suinkin sallii. Vihdoin ilmestyykin horisonttiin terävä piikki, joka kohoaa kohoamistaan; sen rinnalle ilmestyy omituisia, ilmavia, pieniä tupsuja, ja sitten piikkejä, jotka eivät voi olla muita kuin palmuja ja tehtaitten savupiippuja. Mutta tuo ensiksi näkynyt oli Aleksandrian sataman suuri majakka. Samalla tavalla oli varmaankin antiikin aikana Aleksandrian kuulu tulitorni, Pharos, jota pidettiin yhtenä maailman seitsemästä ihmeestä, ensimmäiseksi tervehtinyt merenkulkijan tervetulleeksi Afrikan mantereelle. Jo saapuu laivalle luotsi ja hiljaa höyryämme muinaiseen Eunostos- eli "Hyvän kotiinpaluun satamaan". Edessämme on Afrika, Aleksandrian kaupunki, arabialaisten kuulu "Iskanderieh".

Ensimmäinen seikka, jonka huomaan, on koko maiseman valovärityksen muutos. Monesti olen jo ehtinyt kuvata Aigeian ja Kreikan sinertävää, autereista kuulakkuutta, joka antaa kaikille näköaloille violetin kirkkauden. Egyptin valaistus sen sijaan on räikeätä, omituisesti kellertävää hehkua, ikäänkuin olisi sen ympärillä oleva suunnattoman laaja keltainen hiekka-erämaa heijastanut sen, mikä ei lienekään aivan väärä otaksuma. Taivaalla ei ole pienintäkään pilvi- tahi sumumuodostumaa, vaan on auringon valolla esteetön ja täysi loistonsa. Sen räikeys onkin niin läpitunkeva, että tunnen sen rasittavan sietämättömästi silmiäni. Varjot ovat erinomaisen jyrkät ja terävät, ja valkoisiksi kalkitut rakennukset näyttävät aivan hehkuvan. Sattuu tyyni päivä, pieninkään tuulen henkäys ei meitä virkistä ja ilma tuntuu mielestäni väräjävän kuumuudesta. Näin meistä, mutta ilmanalaan tottuneista kuuluu päivä olevan viileähkö.

Odoteltuamme parisen tuntia saapuivat laivalle lääkäri ja passien tarkastajat, joiden eteen kaikki järjestyksessä joutuivat, käveltyään ensin kohteliaasti hymyilevän lääkärin ohi. Mutta romaniatar ei malttanut odottaa vuoroaan, vaan tunkeutui muitten ohi passiherrojen pöydän ääreen. Kun nämä kohteliaasti huomauttivat, että hänen piti odottaa vuoroaan, nosti rouva heti ankaran melun, valittaen kovalla äänellä, että tämähän nyt vasta ihmeellinen maa on, kun ei täällä edes ymmärretä olla kohteliaita naisille. Passiherrat yrittivät ensin heikosti väitellä hänen kanssaan, mutta pelästyivät sitten herättämästään luonnonvoimien myrskystä ja löivät leimansa rouvan papereihin epätoivoisella kiireellä. Kun eräs ranskalainen yritti sitten lipsahtaa sisään väärällä vuorolla, loppui muutaman lihavan kreikkalaisäijän kärsivällisyys, ja kumeasti karjuen karkasi hän ranskalaisen niskaan ja heitti hänet oikealle paikalleen. Tätä kaikkea oli suomalaisen tyynellä temperamentilla erittäin soma ja virkistävä katsella.

Kaikessa tässä touhussa kului aikaa niin, että kello oli jo 1, ennen kuin niistä oltiin selvät. Koko tämän ajan oli laivan ympärillä vallinnut sanoin ja kynin kuvaamaton meteli. 19 isoa venettä, jokaisessa 8-12 tummaa, fetsipäistä miestä, muuna pukuna nilkkoihin saakka ulottuva, vyötäisiltä hiukan kapeampi paita, tunkeili koko ajan laivan ympärillä, miehistön uhatessa kiivetä kannelle, johon heillä kuitenkaan ei vielä ollut lupaa. Jokainen noista miehistä huusi niin kovalla äänellä kuin suinkin mahdollista oli, ja se merkitsee melko paljon, kun tietää, minkälaiset kamalat äänivarat näillä kansoilla on. Tungeskeleminen laivan portaiden ääressä muodostuu vihdoin selväksi tappeluksi. Miehet hyppivät veneestä toiseen, tekevät äärettömän kuvaavia eleitä ja laajapiirteisiä, sujuvia, ilmehikkäitä, koko horisontin käsittäviä käsien liikkeitä, sekä huutavat kuin hengen hädässä Kummastuneita matkustajia kohti ojentuu joka hetki satakunta rukoilevaan, liikuttavaan asentoon pysähtynyttä käsivartta, ja Aleksandrian eri hotellien nimet täräjävät ilmassa epäsointuisena mölinänä, erisuuruisten ja -voimaisten kurkkujen esille mylviminä. Kun kapteeni vihdoin; ilmoittaa, että laiva lähteekin likemmäksi laituria, jonka ääreen se nähtävästi ei halua säästääkseen laiturimaksut, lennähtävät kaikki veneet samalla tiehensä kuin lokkiparvi, ihmeen nopeasti nostaen vielä kolmikulmaisen purjeensakin vauhtia lisäämään, vaikka tuulta ei tunnukaan.

Ja kun vihdoin saavutaan lopulliseen ankkuripaikkaan ja matkustajien pois lähtö todella alkaa, syntyy jos mahdollista äskeistä kauheampi meteli. Maurilaisten merirosvojen hyökkäys kristittyyn laivaan aikoinaan mahtoi olla jotakin saman tapaista kuin tämä, sillä niin hurjasti, tarvitsematta mitään portaita tahi muita näkyväisiä kiinnitarttumispaikkoja, "entrasivat" nämä valkopartaiset fetsiniekat laivamme joka puolelta, rynnäten kamalan näköisinä oudostuneitten ja säikähtäneitten matkustajain kimppuun. Huutaen kuka minkin hotellin nimeä tarttuu yksi tuohon, toinen tähän matkalaukkuun, ja alkaa mistään välittämättä haalata sitä laitaa kohti, pudottaa jysäyttääkseen sen johonkin veneeseen. Matkustaja saa pitää silmänsä auki ja esiintyä lujasti, jos mielii säilyttää määräysvaltansa tässä mellakassa.

Tuomas, joka oli sähköttänyt hotelliin, odotti sen edustajia, eikä siis kallistanut korvaansa muille huutajille. Muodostaen kolmikulmion me lujasti ja päättäväisesti puolustimme henkeämme ja omaisuuttamme, saaden väliin pidellä tanakastikin matkalaukusta kiinni, kun joku ruskea mies oli joutunut ymmärtämään, että se oli tahdottu uskoa hänen huostaansa, eikä millään ehdolla halunnut luopua tästä väärinkäsityksestä. Pianpa ilmestyikin eteemme todella jättiläismäinen nubialainen, joka oli puettu fetsiin ja khakipukuun, näytti meille Tuomaan sähkösanomaa ja kysyi murteellisella saksan kielellä, olimmeko tilanneet huoneet Savoy-Palace-hotellista. Olimme kyllä. Saatuaan myöntävän vastauksen veti neekeri ison suunsa valtavaan hymyyn ja tarjosi meille heti hienot egyptiläiset savukkeet, joiden vertaa ei maailmassa ole. Kädenkäänteessä oli viereemme ilmestynyt kaksi muuta alempaa mustaa sielua, jotka erinomaisen taitavasti ja nokkelasti haalasivat ja hiivasivat sekä tavaramme että meidät veneeseen, jossa muutamien minuuttien kuluttua istuimme ällistyneinä, että näinkö mukavasti tämä kävikin.

Odottaessamme leijonanmetsästäjiä, joiden piti tulla samaan veneeseen, ja joilla oli rautavanteilla vahvistettuja matkatavaroita liiankin runsaasti, pitelin silmällä romaniatarta, mitenhän tästä kahakasta suoriutuisi. Hänen terävä puheensa erottui aivan selvästi tästäkin kauheasta melusta. Nytpä näin, kuinka musta egyptiläinen kiikutti kursailematta kädessään papukaijan häkkiä, heilautellen sitä niin, etteivät lintuparan kotoiset aarniometsän puutkaan liene koskaan niin huojuneet, ja vei sen neljän keikkuvan veneen yli takana olevaan viidenteen "barkaan". Toinen tuo perässä koiraa, joka panee toimitusta vastaan vastalauseensa koko sillä äärimmäisellä sisulla, joka tiedetään raivostuneella foksterrierillä olevan, mutta se ei tehoa ollenkaan: armotta heittää mätkähyttää musta mies koira paran papukaijan viereen. Sitten palaavat molemmat miehet takaisin kannelle ja saattelevat sieltä irvistellen välissään kamarineito raukkaa, joka kalpeana ummistaa silmänsä ja heitetään veneeseen kuin jauhosäkki. Sitten seuraa itse emännän vuoro. Tummat Egyptin pojat hallitsevat häntä tanakasti käsivarsista, luoden hänen pyylevyyteensä ihailevia ja nälkäisiä silmäyksiä, ja -- ihme on tapahtunut: rouvan suu avautuu kyllä toisinaan kuin maalle joutuneella kalalla, mutta ääntä ei enää kuulu; äänijänteet ovat tilanteen herättämän kauhun vuoksi herpautuneet. Mustat miehet hyppyyttelevät häntä kuin tynnyriä veneen laidalta toiselle, riemuitsevan näköisinä kuin orjakauppiaat, jotka kerrankin ovat saaneet kaapatuksi oikein lihavan, vaativintakin muhamettilaista makua tyydyttävän saaliin. Valjuna ja vaisuna vaipuu rouva parka papukaijansa ja muiden kotieläintensä viereen.

Niin päästiin vihdoinkin maihin, mutta siellä oli vielä kestettävä tullitarkastus. Kun oli jonotettu aikansa ja annettu pois laivalla saadut koleerattomuustodistukset, päästiin itseensä varsinaiseen tullihuoneeseen. Paitsi tärkeinä häärääviä fetsipäisiä virkamiehiä, jotka näyttivät toimittavan kaikkea muuta mahdollista, mutta eivät virkaansa kuuluvaa tavarain tarkastusta, saattoi tässä harmaassa, likaisessa ja ikävässä paikassa nähdä valitun kokoelman Aleksandrian hyvin arvoisaa jätkäsäätyä. Mikä huuto ja pauhu taaskin, mitkä kuvaavat, epätoivoiset, suuria ympyröitä tekevät käsien liikkeet! Mikä ihmeellinen, melkein ebenholtsista vaaleaan kahviin vaihteleva ihmisten väri! Kasvojen piirteissä, solakassa vartalossa, pitkissä säärissä, pystyissä olkapäissä, pitkissä käsivarsissa -- siinä oli kaikessa jotakin tuttua, tuntua kuvapatsaiden egyptiläisistä. Olipa joskus kuin olisi itse Ramses astunut elävänä eteemme ja ruvennut kauppaamaan meille kahvia ja limonaadia. Silmät ovat mantelimaiset ja niissä on erikoisen syvä ja tumma kiilto, kuten joskus oikein väärentämättömällä mustalaisella. Noita ihmisiä saattaa unohtua katselemaan aivan hypnotisoituna, kunnes täytyy nipistää itseään käsivarresta ja kysyä, onko tämä unta vai totta.

Jollakin salaperäisellä tavalla -- luultavasti lyöden kielellään kaikki estävät voimat tainnoksiin -- on romaniatar selvinnyt ensimmäisenä kaikkine tavaroineen ja eläimineen tarkastusmiehen ääreen. Kaunopuheisempia ja sitkeämpiä esityksiä siitä, ettei mitään tullattavaa ole, lienee harvoin annettu ainakaan kreikan, turkin, ranskan ja englannin kielen sekoituksella, ja pyytävämpiä ja lempeämpiä, viettelevämpiä katseita ei liene juuri useammin publikaaniin suunnattu kuin tällä hetkellä, mutta ihme kyllä se kaikki oli aivan turhaa. Nuoruudestaan huolimatta pysyi egyptiläinen tunteettomana, matka-arkut avattiin, ja niin paljastui sekä hänen että muiden ihmettelevien silmien eteen valittu sarja silkkiä ja samettia, vanhoja ja uusia korsetteja, leninkejä ja suuri paljous kaikenlaisia, naispukuihin kuuluvia salaperäisiä vaatekappaleita, jotka lopuksi paiskattiin arkkuun takaisin sikinsokin. Tuntuipa siltä, että koko rakennus vapisi niistä murhaavista sanoista ja silmäyksistä, joita romaniatar tämän johdosta sinkahutteli ympärilleen.

Leijonanmetsästäjien tullitarkastus oli myöskin erikoinen tapaus. Kun heidän laajoista laukuistaan löytyi kaikenlaista, joka ei ollut tullivapaata, ja virkamies rupesi laskemaan maksettavan määrän suuruutta, vei toinen vapaaherroista hänet vähän syrjemmälle. Kuulin hänen kuiskuttavan: "Pitääkö minun todellakin maksaa täällä tullia?" ja samalla hän näytti lompakostaan turkkilaista puolenkuun merkkiä, joka vastaa Saksan rautaristiä. Merkin nähdessään egyptiläinen heti pisti kynänsä taskuun, kumarsi ja sillä oli asia selvä. Tämä oli ensimmäinen huomaamamme merkki siitä, kuinka egyptiläisten suosio eri kansallisuuksia kohtaan oli jakautunut.