Part 22

_Huhtikuun 5 p._ Edellisenä iltana saattoi hyvin havaita, kuinka kreikkalaiset ja muu kansainvälinen yleisö tällaisessa tapauksessa varustautuu iltaansa viettämään. Naisten salongissa kokoontuu väkeä pianon ympärille, josta kukin vuoronsa jälkeen koettaa houkutella esiin jonkunmoista musiikin nimellä kulkevaa ääniaaltojen sekasotkua. Innostuupa romaniattaremme särkyneellä äänellä laulamaankin, mutta tuntuu hänellä silloin ilmenevän paha ja kakistutteleva angina. Hänen äänensä on muuten kestävää, läpitunkevaa laatua, sillä kaikkina näinä päivinä se on kaikunut yhtämittaa korvissamme varhaisesta aamusta myöhään iltaan saakka, väsymättä, yksitoikkoisesti, kuin olisi keskeyttämättä pudisteltu pieniä kiviä särkyneessä pataranissa. Väliin hän saa anastetuksi vierelleen jonkunmoisen kavaljeerin tapaisen, jolloin hän huokuu viimeistä, lopullisen kuolinhetkensä edellistä, vaisua auringonlaskuhymyänsä, kaihomielisesti siristäen silmiänsä ja oikoillen lihavia, sormusten täyttämiä sormiansa. Mutta eipä tarvita monta tällaista hymyilyä, ennen kuin pihdeissä kiemurteleva kavaljeeri aavistaa vaaransa ja menee horjuen tiehensä, kasvoillaan säikähtynyt, mutta samalla kiitollinen ilme, ikäänkuin hän olisi ajoissa älynnyt astua syrjään ammottavan halkeaman reunalta.

Tuossa on pari ranskatarta, toinen jo ikäihminen ja toinen tuo aikaisemmin mainitsemani näyttelijätär, saanut muodostetuksi korttihummeriseurueen, johon he, nähtävästi lempeällä, mutta silti päättäväisellä väkivallalla ovat vetäneet osallisiksi kolmannen ranskalaisen, ja, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, vanhemman uljaista saksalaisista vapaaherroista. Suloista on nähdä, kuinka keskusvaltain ja ententen välinen ristiriita ja viha siliää täällä puolueettomalla alueella jäljettömiin, niin ettei vapaaherrankaan kasvoilla näy vilahdustakaan siitä julmasta koston hengestä, joka hänet täyttää meidän kanssamme keskustellessa. Niin, saattaisipa päinvastoin sanoa, että joka kerta, kun hänen katseensa lepää kultakutrisen näyttelijättären nukkemaisilla kasvoilla, hänen ilmeeseensä päinvastoin tulee jotakin sanomattoman hellää ja suojelevaista, ikäänkuin hän olisi löytänyt tämän helmen tainnoksista Kalaharin erämaasta ja valmistautuisi virvoittamaan hänen sieviä huuliansa. Korttihummerien konstit näyttivät muuten olevan näille naisille aivan selvät. Joka kerta kun nuo onnettomat miehenpuolet viivyttelivät korttia kädessänsä, lyömättä sitä pöytään kaikella sillä vauhdilla ja nopeudella, jota naiset näyttivät vaativan, rupesivat nämä osoittamaan ilmeisiä hermostumisen merkkejä. He katsoivat toisiinsa, katsoivat kattoon, rumpasivat pöytää sormillaan ja lattiaa jaloillaan, ja heidän kasvoilleen ilmestyi ihmettelevän surkutteleva ja sääliväinen hymy, joka puristi hikipisarat miesparkojen otsalle. Suurempaa riitaa ei tässä pelissä sentään synny, mikä osoittaa, etteivät he tunne korttipelin hienoimpia poängejä; huomaanpa päinvastoin kultakutrisen neidin aloittelevan vapaaherran kanssa hiljaista kuiskailevaa keskustelua, josta ei mahtane puuttua suloisia ja maagillisia sanoja, koskapa vapaaherra vilkaisee hiukan arasti ympärilleen.

Alasalongissa taas on koko seurakunta kokoontunut pitkän pöydän ympärille tehden siinä kuka mitäkin. Päättäväisimmin esiintyvät täälläkin korttihummerit, ja ovat he kaikki mustia, ja öljyisiä greekiläisiä, jotka käsittelevät likaisia lappujansa paatuneen ihmisen täydellisellä valmiudella. He pelaavat rahasta ja likaiset drakmat siirtyvät nopeasti läjästä toiseen. Jännittyneinä seuraavat äärestä peliä monet tummat helleenit, joiden ulkomuoto ei anna aihetta lohdullisiin ja toivorikkaisiin mietteisiin, mitä haudantakaiseen elämisen paikkaan tulee; niin, olenpa sitä mieltä, että heille pitäisi yhteisen hyvän nimessä oikein valtion puolesta opettaa kymmenet käskyt ja varsinkin se, jossa nimenomaan kielletään varastaminen. Huomautan tästä Tuomaalle, mutta tämä arvelee tyynesti näiden miesten olevan kaikesta päättäen sellaisia poikia, että niiden sieluun puraisisi väkevinkin hengenmies kulmahampaansa poikki.

Näiden pelaajain joukosta herättää erikoisesti huomiotani eräs kalpea ja väsähtänyt nuori mies, joka kuuluu olevan häämatkallaan. Hän on kansallisuudeltaan venäläinen ja on nyt vaihtanut rakkautensa pelihimoon; hänen tyttömäinen puolisonsa nojaa päätänsä hänen olkapäähänsä kuin taittuva lilja. Tuo musta pelaaja tuossa on siitä erikoinen, että hän kuittaa jokaisen menettämänsä drakman suurenmoisella ja valtavalla naurunräjähdyksellä, joka tulee kidan avautuessa sepposen selälleen kuin löyly saunan ovesta, kovalla voimalla. Se alkaa keskiregisteristä jonkunmoisella yääää-äänellä, jatkuu sitten ää-sävelellä alaspäin, kunnes päättyy yskänkohtaukseen. Sen loputtua hän tarttuu korttipakkaan ja jakaa sen aivan ajatuksen nopeudella. Indialainen kauppiaamme on saanut napinreijästä kiinni venäläisen insinöörin ja tuntuu selittävän hänelle Sokrateen oppia, johon venäläinen vastaa terävillä vastavedoilla Tolstoin tuotannosta. Ryssä on olevinaan hyvinkin intresseerattu, mutta pitää silti koko ajan silmällä nuorta amerikalaista missiä, joka parhaillaan selvittelee maailman mutkallisinta pasianssia. Tuolla on joukko suu ammollaan olevia englantilaisia ja ranskalaisia, joille toinen vapaaherroista juttelee aivan tosissaan, ja vahvistaen sanojaan nyrkin iskuilla, mitä hirvittävimpiä rosvojuttuja leijonista, leopardeista ja krokodiileista, joita hän kertomuksistaan päättäen on tappanut kuin heinäsirkkoja. Englantilaiset yrittävät opereerailla Indian viidakoilla ja tiikereillä, mutta se on aivan toivotonta: vapaaherra pyyhkäisee ylevällä käden liikkeellä koko Indian pöydän alle, hymähtää halveksivasti ja sanoo: "Look here!" Englantilaiset kähisevät kiukusta, mutta eivät parhaalla tahdollaankaan voi keksiä niin paksuja, mutta samalla niin todennäköisiä valheita kuin vapaaherra von Zülow.

Ennen kuin leijonat kuitenkaan ovat ehtineet saada lopullista suuruuttansa, katson parhaaksi poistua, mutta kauan kesti, ennen kuin melu salongeissa hiljeni. Piano huokaili valitellen rääkkääjiensä käsissä, romaniattaren kuiva ja tasainen ratuutus kuului herkeämättä, ja valtava "yääh-ääh-ääh-öhöhöm" ilmoitti tuon tuostakin, että taas oli drakma siirtynyt toiseen taskuun. Vihdoin vaikenevat muut, paitsi romaniatar ja piano. Koska romaniattaren suhteen kaikki inhimilliset vaientamiskeinot ovat tehottomia, päätän koettaa saada edes pianon hiljenemään, ja osoitan tämän tahtoni kolmella voimakkaalla nyrkin iskulla seinään, jonka kohdalla se on. Ääni katkeaa kuin leikaten ja olen näkevinäni, kuinka kiltti, Kretasta kotoisin oleva saksalainen nuorukainen hiipii nolona tiehensä. Vihdoin rupeaa laivan runko ankarasti natisemaan, josta arvaan romaniattarenkin menevän salaiseen makuupaikkaansa, ja toivon yölevon alkaneen. Ei kuitenkaan vielä: kannelta pudota mätkähtää mereen sotilas, ja ennen kuin hänet on saatu ongituksi takaisin ja siitä seurannut rähinä on vaiennut, on hyväinen puoli tuntia taas kulunut. Sitten vasta rupeaa Ismene tutisemaan kaikkialta kuuluvista, sitkeistä ja pitkistä, hyvin ahtaista raoista tulevista kuorsauksista, mikä talangi tuntuu olevan sen kaikille matkustajille yhteinen.

Aamulla heräsimme iloisen odotuksen vallassa. Yöllä oli satanut, mutta nyt lupasi jo kauniimpaa säätä. Koko eilisen päivän olivat puusepät korjanneet viereisessä laivassa kansihyttiä, ja oli eräs heistä höylännyt, mikäli olin voinut huomata, koko ajan samaa lautaa. Olin huomauttanut siitä Juhanille, joka sen johdosta oli pitänyt miestä tarkoin silmällä ja kovasti hermostuneena häntä hiljalleen pitkin päivää haukuskellut. Aamulla riensimme nyt ensi töiksemme katsomaan, miten hänen työnsä oli edistynyt, ja eihän vain: iloisesti nyökytellen höylätä krahnasi hän edelleen sitä samaa lautaa. Tarttumalla Tuomaan kanssa lujasti Juhania käsivarsiin estimme hänet tekemästä hirmutöitä.

Laivojen pillit parkuvat intohimoisesti ja kauan kukin: kuten kansakin ovat laivatkin hyvin äänekkäitä, vaikka vähemmänkin huutamisen luulisi riittävän. Syödään aamiaista ja ruvetaan odottamaan lähtöä, mutta siitä ei tulekaan mitään, sillä hallitus aikookin lähettää tällä laivalla Egyptiin jonkunmoisen muulien ja hevosten ostokomitean, jonka valmistumista meidän nyt täytyy odottaa. Alkaa intohimoinen kortinpeluu ja pianon rämpytys. Leijonain koko ja lukumäärä kasvaa aivan fantastiseksi.

Huomiotani herättää eräs laivalle tuotu, ehkä siinä 12 vuoden paikkeilla oleva tyttö, joka on joko juovuksissa tahi mielipuolisessa raivotilassa. Hän huutaa ja puhuu vaahto suussa, heittäytyy maahan ja potkii sekä tahtoo hypätä mereen. Sotilaat pitävät häntä kiinni ja uteliaita ihmisiä tunkeilee hänen ympärillään. Tuon lapsen tila on peräti huonosti, jonka näkee jo ensi silmäyksellä, mutta kreikkalaiset nauravat hänen puheilleen, joilla lienee erikoinen sisältö -- se on nähtävästi heistä hauskaa kuultavaa. Otan hänestä tarkemmin selkoa ja saan kuulla hänen karanneen kotoaan Kretasta Atenaan, jossa hän oli joutunut paheen pesään. Sieltä oli poliisi hänet pelastanut ja pitänyt hallussaan, kunnes hänen äitinsä tuli häntä noutamaan. Äiti on rasittuneen ja vajavaisen näköinen, vanhahko ihminen; hänen kasvoillaan on sama idiootin ilme kuin tyttärelläkin. Tyttöpä oli kuitenkin ihastunut Atenassa oloonsa niin peräti, ettei millään tahtoisi lähteä kotiinsa, vaan pyrkii väkiselläkin tuohon mielipaikkaansa takaisin. Raivotilassaan kuuluu hän syytävän suustansa mitä raaimpia puheita ja kirouksia. Tälle sitten yleisö nauraa; äidit seisovat hänen ääressään lapsi sylissä ja kuuntelevat hartaasti. Ainoastaan yksinkertaisen näköinen kalastaja käy tempaamassa pois pienen tyttärensä, jota sentään hänen ilmeinen viattomuutensa oli suojellut ymmärtämästä, mitä tässä tapahtui. Tytön raivoa kestää koko päivän. Kapteeni ja ravintoloitsija koettavat sekä hyvällä että ankaruudella saada häntä vaikenemaan, mutta turhaan. Vasta sitten kun hän on saanut istua pimeässä ruumassa tunnin, katkeaa hänen sisunsa ja hän pääsee sieltä pois, luvattuaan olla vaiti. Hän on niitä ihmislapsia, joiden kohtaloa ei mikään voi ohjata toisaalle kuin minne voittamattomat taipumukset määräävät.

Kolmannen luokan matkustajat muuten asuvat kannella, johon he ovat leiriytyneet kuka mihinkin. Kaksi nuorta äitiä on lastensa kanssa -- ehkä vuoden tahi parin vanhoja -- hakenut itsellensä lokeron kajuutan seinän ja tavaroiden välistä. Iltaisin ja öisin on hyvin kylmää ja kosteata, joten ei voi säälittä noita lapsia katsella. Ehkä he kuitenkin ovat tähän ilmanalaan tottuneet, koskapa eivät kovin suuriäänistä hätää ilmoita. Katsellaan heitä ja muita, odotellaan, kävellään kannella, istutaankin; korttihummeritkin jo raukenevat, mutta romaniattaresta täytyy edelleenkin sanoa runoilijan sanoin: "Kauhealla mylly jauhaa ratinalla". Amerikalaiset missit kirjoittelevat kultaisilla säiliökynillään, kullan välähdellessä heidän hampaistaan, paksuja kirjeitä kotimaahansa, arvattavasti täynnä mitä ihmeellisimpiä, Akropoliilla käynnistä johtuneita väärinkäsityksiä. Ikävissään on Tuomas uskaltautunut maihin, josta hän tuo oudon näköisen, sarvekkaan kalan, pannen sen yläkannelle pelastusveneeseen kuivamaan.

Suuri laiva lähtee sotanäyttämölle, täpösen täynnä ammuskelevia ja hurraavia sotilaita. Muut laivat rupeavat huutamaan, mutta Smyrnaan verraten on niillä vihne kurkussa. Isänmaallisuus, mikäli se voi puhaltautua höyrynä laivan pillistä, on täällä paljon hillitympää.

Juuri päivällistä syödessämme tunsimme ruumiissamme ja ilmassa jotakin outoa: laiva oli lähtenyt liikkeelle. On tullut pimeä. Menemme kannelle katselemaan loistavaa tähtitaivasta, kirkkaana välkkyvää Venusta, jonka valo kimaltelee yhä levottomampana vyöryilevällä merellä. Kaukaa takaamme loistavat Pireuksen valot viimeisenä tervehdyksenä Hellaan mailta, jonka suuruuden ja vaiheiden todistajina ovat olleet nuo ikuiset, välkkyvät tähdet. Tunnemme lähtevämme sieltä rikkaampina kuin olimme sinne tullessamme.

XXXVIII.

Kretan saarella. -- Chanian tasanko ja kaupunki sekä pikkunäkyjä sieltä. -- Kretalaisia kansantansseja. -- Romaniatar ja leijonanmetsästäjät törmäävät yhteen. -- Isänmaallinen juhlahetki. -- Etevä ravintoloitsija.

_Huhtikuun 6 päivä._ Vaikka keinuimmekin koko yön kuin jättiläiskiikussa, säästyin ihmeekseni meritaudilta, heräten aamulla Kretan saaren korkeitten vuorten näkyvillä. Laiva ajoi pitkään, vuon omaiseen lahteen, jonka suulla olevalla saarella oli vanhan linnoituksen raunioita; itäpuolisella niemellä oli korkeita, puuttomia vuoria. Niin olemme siis saapuneet seudulle, joka on sekin vuosituhantisen viljelyksen paikka, ja historian aamuhämärässä korkean homerolaisen kulttuurin keskuspisteitä.

Olihan aikoinaan Foinikiassa Agenor niminen kuningas ja tällä ihana tytär, nimeltä Europa. Neito oli niin peräti viehättävä, että itse Zeus huomasi hänen kauneutensa, ja päätti lahjoittaa tytölle lempensä, mikä oli suuri kunnianosoitus, vaikka Zeus ei siinä suhteessa järin itara ollutkaan. Pilvien pitäjä kuitenkin hiukan ujosteli ryhtyä asiaan aivan julkisesti ja siksi hän härän haahmossa ryösti kaunottaren ja toi hänet tänne Kretaan, saadakseen olla rauhassa. Europa synnytti hänelle sitten kolme poikaa, joista vanhimman nimi oli Minos. Hänestä tuli kuuluisa lainsäätäjä, jolle Zeus ilmoitti hänen lakiensa sisällön, ja istuu hän nyt kahden veljensä kanssa vainajain tuomarina Manalassa. Hänpä myös ensiksi rakensi voimakkaan laivaston. Saattaa siis sanoa, että Kreta on Europan kulttuurin vanhimpia paikkoja, jolla vuosituhansien kuluessa on ollut tärkeä välittäjän merkitys Aasian ja Europan välillä; epäilijälle antavat siitä Knossoksen rauniot riittäviä, vakuuttavia todistuksia.

Merkilliseen paikkaan oli siis saavuttu. Lahden pohjassa oli pieni kylä ja alkoi siitä länteen päin hedelmällinen lakeus, Chanian tasanko, joka on saaren ainoita tärkeämpiä viljelyspaikkoja. Kuuden kilometrin päässä, niemen tyven länsirannalla, on sitten pieni Chanian kaupunki. Uskoen henkemme kovassa aallokossa keikkuvaan veneeseen läksimme maihin saadaksemme käyttää jalkojamme tällä muistorikkaalla saarella. Astelimme ensin pienen kylän raittia ja katselimme ihmisiä ja puutarhoja: joissa m.m. ensi kertaa elämässämme näimme kukkivan mantelipuun ja tunsimme sen ihanan tuoksun. Lähdettyämme sitten ajamaan hyvää tietä pitkin Chaniaan huomasimme ensikertalaisen naivilla uteliaisuudella, että olimme todella tulleet meille kasvillisuudeltaankin outoon ja uuteen maahan. Molemmin puolin tietä oli aidan tapaisesti istutettuna suuria, tavattoman paksulehtisiä aloe-kasveja, joiden takana oli reheviä öljypuu-, appelsiini- ja viiniviljelyksiä, tähkällä olevaa ohraa ja paljon muita, meille aivan tuntemattomia kasveja, jotka kaikki todistivat maanlaadun lihavuudesta ja ilmanalan lempeydestä. Täällä, hiukan ulompana meren hengestä, se olikin meistä aivan erikoisen kevyttä, suloisten tuoksujen täyttämää. Mutta huolimatta luonnon silminnähtävästä anteliaisuudesta, joka tavallisella pohjoismaalaisella tarmolla varmaankin olisi tuottanut ylenpalttisen toimeentulon jokaiselle, näytti elämä täällä oikeastaan sangen raskaalle. Ihmiset olivat kehnonpuoleisesti ja köyhästi puettuja, arvattavasti päivästä toiseen etelämaalaisen välinpitämättömyydellä kuhnustelevaa väkeä.

Kun olimme aikamme ajelleet mantelipuiden ja oranssien tuoksussa, nähneet taatelipalmun (joka ei kuitenkaan täällä kantane hedelmää) ja suureksi hämmästykseksemme myös sellaiset kodikkaat ilmestykset kuin variksen, harakan ja varpusen, ihailleet kaukaa välkkyviä Ida-vuoren lumipeittoisia harjanteita, saavuimme vihdoinkin Chanian kaupungin torille. Taloudellisten vaistojemme ohjaamina astuimme sitten suoraan torin laidassa olevaan suureen kauppahalliin, jossa oli varsinkin vihanneksia ja kalaa sangen runsaasti myytävänä, jopa niin paljon, ettei voinut uskoa pienen Chanian sitä kaikkea tarvitsevan. Vihanneksien viekoitteleva mehevyys on toista kuin meillä pohjoisessa. Halli oli siisti, mutta ostajia ei näkynyt; kauppiaat polttelivat piippua, joivat kahvia ja pelasivat korttia. Hallin takana oli sikermä ahtaita basaarikatuja, pieniä myymälöitä ja työpajoja aivan vierivieressä. Mikäli saattoi huomata, oli hyvinarvoisa suutarin ammatti kaupungin ensimmäisiä, ja valmistettiin Chaniassa kenkiä ja tohveleita luultavasti koko saaren tarpeeksi, ehkäpä vientiäkin varten. Työnteko ei kuitenkaan näyttänyt olevan erikoisen tarmokasta, sillä sen päämerkkeinä oli korkeintaan se tapaus, jolloin mestari määräsi oppipoikansa vihdoinkin vetämään pikilangan siitä reiästä, jonka tämä ehkä tuntia aikaisemmin oli tehnyt, tahi se, jolloin hän itse vaivautui iskemään naulan reikäänsä, jonka suulla se oli jo puoli tuntia horjunut, uhaten pudota. Joutilasta kansaa tungeskeli kaikkialla ja selvästi näki, että täällä otettiin elämä tuon vanhan etelämaalaisen "_dolce far niente'n_" kannalta.

Chania teki muuten sangen siistin ja idyllimäisen vaikutuksen ja tuntui varsinkin hintojensa halpuuteen nähden olevan maailman paratiisimaisimpia paikkoja. Tuomas, joka oli joskus tehnyt kauppojakin, kertoi aikoinaan ostaneensa täältä Chaniasta, herra kauppias Markantomakis Manosakikselta, hyviä rusinoita, ja mieli nyt huvikseen ottaa selvää, vieläkö täällä moista liikemiestä oli. Kyselemällähän hänet löydettiin vanhasta talosta, pienen, hauskan torin varrelta, ja Tuomas painui sisään. Juhanin ja minun puheilleni ilmestyi sillä aikaa, töllistellessämme torilla ja katsellessamme aallonmurtajaan särkyviä, ihanan sinivihreitä, valkoiseen vaahtopilveen purkautuvia maininkeja, pitkä miehen roikale, joka ilmoitti haluavansa päästä Atenaan ja pyytävänsä nyt meiltä matkarahoja. Harkitsimme asiaa hetkisen, jonka jälkeen Juhani ilmoitti, että mielestämme, mikäli olimme voineet huomata, on elämä täällä Chaniassa paljon halvempaa kuin Atenassa, joten hänellä on kaikesta päättäen täysi syy pysytellä juuri täällä, eikä pyrkiä Atenaan. Tämä harkittu vastaus ei miestä miellyttänyt ja katseli hän meitä hetkisen tiukasti, mutta huomatessaan Juhanin olevan pituudeltaan vieläkin korkeammalla kuin hän itse; ja katselevan häntä silmiin hymyillen ja täydellinen varmuus olemuksessaan, sanoikin mies: "Suokaa anteeksi!" ja poistui. Samalla tuli jo Tuomaskin takaisin, kertoi löytäneensä kauppaystävänsä, joka oli tarjonnut hänelle kupposen kahvia, puhutellut häntä kohteliaasti ja ilmoittanut, että rusinalasku on kyllä maksettu.

Kello viiden seuduissa ajelimme pois sievästä ja kodikkaasta Chaniasta, jossa Venizeloksen kuva koristi pienintäkin myymälää ja työpajaa. Jos ihminen joskus tarvitsisi rauhallista, terveellistä ja halpaa unohduksen paikkaa, saattaisi sellainen helposti löytyä Kretasta, Chanian kaupungista, manteli-, oranssi-, oliivi- ja laakeripuiden lakeudelta, jonka takaa siintävät ihanat valkovuoret kuin puhtaat unelmat.

Laivalla oli nähtävänä kretalaisten sotilasten esittämiä kansantansseja. Mandoliinilla soitettiin yksitoikkoista, ehkä kolmessa eri korkeudessa liikkuvaa sävelen tönötystä, jonka hitaaseen tahtiin kolme toisiaan käsistä pitelevää miestä pyörii pientä piiriä, aina väliin tehden omituisia hypähdyksen pirahduksia. Indian kreikkalainen vakuuttaa meille, että nämä ovat samoja tansseja, joita jo muinaiset kreikkalaiset tanssivat. Kriitillisen näköisinä ilmoittavat tähän taas leijonanmetsästäjät, että olkoot vain, sitä he eivät suinkaan tahdo kieltää, mutta heidän täytyy huomauttaa, että neekereillä on paljon juuri samanlaisia tansseja. Tästä huomautuksesta ei kreikkalainen oikein pidä, jota en ihmettelekään. Nämä tanssit olivat todellakin hyvin alkuperäisiä ja naiveja.

Päivällisen jälkeen alkaa tavanmukainen seurustelu ennen kuvattuun tapaan. Romaniattarella on uusi, upea leninki, ja ranskatar paljastaa seurustelutapoja, joita meidän naisemme eivät hyväksy. Kaikki ovat kuin samaa perhettä ja ystävällisesti tulee joku meiltä tiedustelemaan, onko meillä ikävä, koska olemme aina niin totisia; vakuutamme, että nautimme kaikesta aivan suunnattomasti, ja istumme mekin lojaalisuuttamme osoittaaksemme samaan seuraan, kuullaksemme jonkun ihmeellisen seikkailun Afrikan aarniometsistä. Viimeinen numero päivän ohjelmassa oli se, että toisen ja kolmannen luokan yleisö kokoontui tuon mielipuolisen tytön ympärille, joka taaskin oli ruvennut saamaan raivokohtauksiaan. Nähtävästi he häntä härnäsivät. Tytön ääni on nyt aivan käheä, mutta uupumatta hän siitä ja kielloista huolimatta taas puhuu ja huutaa, kiitollisen yleisön häntä palkitessa mehevillä naurun remahduksilla. Yllämme välkkyy Hellaan ihana tähtitaivas, joka on ennenkin nähnyt kaikenlaista, eikä siis vähistä hämmästy.

_Huhtikuun 7 päivä._ Kello kahden seuduissa tunsin laivan lähtevän ankarasti keinuen liikkeelle ja herättyämme kello 7 huomasimme olevamme -- Chanian satamassa. Auringon kimaltelevassa, häikäisevässä valossa loistivat sen takaa valkoiset, pilvihuurujen peittämät vuorenhuiput ylen ihanina. Kauan ei täällä kuitenkaan viivytty, vaan lähdettiin kulkemaan pitkin rannikkoa itään päin, ja koko ajan olivat mahtavat vuorijonot kauniina näkynä edessämme. Meritauti tekee ankaraa hävitystyötä keskuudessamme. Romaniatar tulee kannelle ja sijoittautuu kaikessa mahtavuudessaan nojatuoliin, kalastellen ääreensä ympärillä harhailevia, epävarman näköisiä herrasmiehiä, mutta pian täytyy hänen paeta koirineen ja kamarineitoineen hyttiinsä, suorittaakseen siellä tekoja, joilla oli myöhemmin omat seurauksensa. Muutaman tunnin kuluttua saavuimme pienen Rhetymnonin satamaan, johon siihenkin oli meren suojaksi rakennettu nelikulmainen satama-allas, kulmassa majakka. Taustalla olivat samat ihanat vuoret, kaupunki Chanian näköinen, pieni rauhan paikka, samanlainen kuin ehkä sadat Levantin rantojen yhteiskunnat. Sataman mataluuden vuoksi täytyi laivan pysähtyä ulos merelle ja mielenkiintoista oli nähdä sitä taitavuutta, jolla kretalaiset soutajat hallitsivat laivan kyljellä suuressa aallokossa keikkuvia veneitään, joiden pelkäsin joka hetki murskautuvan kappaleiksi. Vaikka äänenpidon olisi luullut siinä jokseenkin hyödyttömäksi, tuntui se kuitenkin melkeinpä pää-asialta. Illalla kello 7 seuduissa okiin kolmannen kaupungin, Herakleionin, edustalla, ja oli se edellisten tapainen, pieni merikaupunki-idylli. Tähän paikkaan vietiin nyt tuo onneton tyttönen, joka vielä veneessä viimeisiä kertoja parkui ja ojenteli käsiään laivaa kohti; kieltä ymmärtävät sanoivat hänen kiroilleen. Aurinko painui nopeasti kauniiseen ruskoon lumivuoren taakse, jonka rinteillä pilvet ja sumujoukkiot lepäsivät sankkoina saarekkeina. Koko tuossa maisemassa, korkeissa vuorissa, pienessä kaupungissa, pauhaavassa meressä ja illan rusottavassa valaistuksessa oli jotakin juhlallisen kaunista.