Part 21

Häpeämättä ei voi olla tutustumatta Akropoliin myöhempiin vaiheisiin. Parthenonista tiedetään, että se huolimatta ajan vaihteluista säilyi pääasiallisesti eheänä uuteen aikaan saakka. Luonnollisesti hävisivät sen aarteet, sen kullasta ja norsunluusta tehty Athenen patsas katosi, ei tiedetä milloin, ja se muutettiin kristityksi kirkoksi, vihkimällä se ensin pyhän Sofian ja sitten pyhän äidin muistolle. Samalla tehtiin silloin rakennuksellisiakin muutoksia, m.m. siirtämällä ovi itäpäästä, josta nouseva aurinko oli ensi säteillään jumalatarta tervehtinyt, länsipäähän, mutta nämä eivät mitenkään temppeliä varsinaisesti turmelleet. Tässä asussaan säilyi Parthenon monia vuosisatoja. Kun sitten turkkilaiset vuonna 1458 valloittivat Akropoliin, tehtiin Parthenonista moskea, jolloin välillä seinille ilmestyneet kristilliset töherrykset saivat kadota kalkkiveden alle. "Klassillisin" lisä, jonka turkkilaiset Parthenoniin tekivät, oli lounaiskulmaan rakennettu -- minareetti! Kuinkas muuten olisivat uskovaiset tienneet rukoushetkensä, ellei mulla olisi sitä ärjynyt Akropoliin korkeudesta? Propylaiojen viereen oli keskiajalla rakennettu korkea, n.s. frankkilainen torni, jonka vasta Schliemann revitti v. 1875. V. 1674 kuvasi Akropoliin kaikki rakennukset ranskalainen maalari Jacques Garrey, niin tarkoin kuin se turkkilaisten sitä varten myöntämässä 14 päivän ajassa oli mahdollista, ja hänen piirustuksensa herättivät aavistuksen Akropoliin merkityksestä taiteen muistomerkkinä. V. 1684 syttyi sitten Peloponnesolla sota, joka teki Akropoliille pääsyn mahdottomaksi, joten ranskalainen oli tehnyt tärkeän työnsä viime hetkellä. Kolme vuotta myöhemmin tapahtui Parthenonin hävitys.

Venetsialaiset ja turkkilaiset kävivät sotaa, ja Atenan kreikkalaiset yhtyivät venetsialaisiin, jolloin turkkilaiset tietysti pakenivat linnaansa, Akropoliille. Syyskuun 21 päivänä olivat venetsialaiset kreivi von Königsmarkin johdolla jo Atenan herroina ja rupesivat miettimään Akropoliin valloitusta. Juoksuhautoja kaivettiin, pattereita pystytettiin, ja 23 päivän aamuna alkoi pommitus. Kun sillä oli sangen pieni vaikutus -- Propylaioja sentään saatiin murskatuksi -- arvelivat yritteliäät venetsialaiset ensin panna jättiläismiinan koko Akropoliin alle ja räjähdyttää sen ilmaan, mutta luopuivat sitten tuumastaan huomatessaan sen mahdottomaksi. Silloinpa saapui piirittäjien luokse Akropoliilta karkuri, joka kertoi turkkilaisten koko ruutivaraston olevan Parthenonissa. Turkkilaiset olivat nimittäin arvelleet sen olevan siellä parhaiten suojassa, sillä eiväthän nyt kristityt toki tahtone ampua tuollaista pyhää muinaismuistoa. Mutta nämä kristityt eivät olleet niin hienotunteisia, vaan rupesivat innolla suuntamaan pattereitansa Parthenonia kohti. Perjantaina syyskuun 26 päivänä sai eräs lüneburgilainen tykistöluutnantti pomminsa sattumaan ja kovalla jymähdyksellä lensi koko Parthenonin keskiosa ilmaan. Akropoliilla pääsi riehumaan tulipaloja turkkilaisten täytyi antautua. Mutta hävitys ei siihen loppunut. Venetsialaisten päällikkö Morosini tahtoi viedä länsipäädystä voittonsa merkiksi siinä olevat kaksi hevosta ja Poseidonin patsaan (hän luuli sitä Zeuksen patsaaksi) ja antoi ottaa ne irti. Mutta tämä tehtiin niin taitamattomasti, että koko ihana veistos putosi maahan ja murskautui pieniksi kappaleiksi. Kun sitten turkkilaiset pian sen jälkeen pääsivät Akropoliille takaisin ja rupesivat linnoitustaan korjaamaan, pistelivät he pilareita ja kuvapatsaita kalkkiuuniin, ettei tuota tarpeellista raaka-ainetta olisi tarvinnut kauempaa hakea, sillä -- arvelivat he -- eiväthän kristityt, joille nämä kuva-asiat paremmin kuuluvat, näyttäneet niistä niin suurta väliä pitävän. Kun sitten lordi Elgin sai sulttaanilta luvan jäljentää jäljellä olevia veistoksia, jopa ottaakin niistä jonkun, käytti hän tilaisuutta hyväkseen ryöstääkseen Parthenonin veistoksista kaiken temppeliä suoranaisesti särkemättä irti saatavissa olevan ja viedäkseen ne Englantiin. Muistaen, että kansainvaelluksen goottilaisetkin jättivät temppelin rauhaan, lausui Byron lordi Elginistä, joka oli skotlantilainen, pilkaten seuraavat myrkylliset sanat: "Quod non fecerunt gothi, fecerunt scoti", "Minkä gootit jättivät tekemättä, tekivät skotlantilaiset". Vaikkapa Parthenonia nyt täytyykin katsella murhemielin, ei lordi Elginiä sittenkään voine moittia, sillä arvattavasti hän täten pelasti turvaan paljon sellaista, joka paikoilleen jääneenä olisi nyt jo hävinnyt.

Mikä oli päätunnelmana tällä hetkellä Akropoliilla? Rauha, häiritsemätön hiljaisuus. Aurinko paahtaa särkynyttä marmoria, jonka alta ruoho ja vaatimattomat kukkaset pilkistävät esiin. Syvällä jalkain juurella kohisee maailman turha meno -- täällä on ikuinen lepo. Simeoni ymmärtää, ettei Akropolista voi eikä saa koskaan uudelleen sommitella, vaan on se säilytetävä tällaisena, estämällä vain lisärappeutuminen. Hänestä tuntuu myös, että tämä klassillinen rakennustyyli on nykyaikaan sopimaton, sillä meidän ristiriitaisessa maailmassamme ei ole sitä sopusointua, jota se ympäristökseen, taustakseen, todelliseksi luojakseen vaatii. Olkoon se siis vain innoittajana jokaiselle kansalle näkemään kauneimman ja korkeimman ajatuksensa yhtä kirkkaana, ja toteuttamaan sen käytännössä yhtä moitteettomana kuin kerran muinaiset helleenit.

Parthenon on mallikelpoinen myös työ- ja ammattitaidon osoituksena. Vasta aivan läheltä huomaa, että sen pilarit on tehty erillisistä lohkareista, sillä sauma on niin hieno, ettei siihen saisi neulaakaan pistetyksi. Kaatuneesta pilarista näkeekin, että liitepinta on hakattu erinomaisen sileäksi ja tasaiseksi. Näitä eri osia ei liitetty toisiinsa minkäänlaisella sementillä, vaan oli keskipisteessä molempiin lohkareisiin ulottuva lyhyehkö puinen napa, joka esti eri osia siirtymästä; muuten pysyivät pilarit pystössä vain oman painonsa avulla. Niiden uurteet hakattiin niihin vasta sitten, kun pilari oli pystytetty. Aikoinaan ne ovat olleet maalattuja, mutta nyt näkyy väristä ylen harvoin mitään jälkiä; sen sijaan on aika antanut tuolle harvinaisen kuulakkaalle ja hohtavalle marmorille oman "patinansa", jonkunmoisen himmeän, kullankeltaisen vivahduksen, joka saattaa joskus välähtää vihertävältä, ruskealta ja punertavaltakin. Sellaista väriä ei tekemällä osata tehdä, sillä se on vuosituhansien salaisuus. Mikäli saattoi kreikkalaisten muureista havaita, eivät he niitä säännöllisistä lohkareista rakentaessaan käyttäneet mitään sementtiä, vaan liittivät kivet toisiinsa rautasiteillä, valaen lyijyä kiinnipitimeksi. Parthenonin perustuksista on eräs sellainen paikka nähtäväksi paljastettu. Simeoni ei ollut aikaisemmin tiennyt, että Parthenonin perusta ei ole täydellisesti tasapinta; nyt hän huomasi, että se on lievästi kupera, niin että esim. sivuportaiden keskikohta on ehkä noin 15 cm korkeammalla kuin sama porrasaskel temppelin nurkalla. Hänen mielestään se oli lisätodistus siitä perinpohjaisuudesta ja tehtävän kaikinpuolisesta harkinnasta, jolla sen arkkitehdit, Pheidias ja Kallikrates, työnsä suunnittelivat. Ehkäpä myös Parthenonin salaperäinen viivakauneus saa osaksi selityksensä siitä, että harkittu ja silmälle näkymätön linjojen joustavuus katsojan tietämättä vaikuttaa saatuun kokonaiskuvaan.

Kuin siivillä rientää Akropoliilla kävijän aika ja tulee poislähdön hetki. Vielä viimeinen silmäys välkkyvälle merelle, Salamiin lahdelle ja siintäville vuorille, ja vanha pyhä Propyrlaiain aukko on takanasi. Istahda kuitenkin vielä hetkiseksi teatterin ruohottuneille porrasistuimille ja unelmoi Sophokleen draamoista ja Aristophaneen komedioista, joiden räikeän rohkeat ja mielestäsi näyttämölle harvinaisen sopimattomat sutkaukset houkuttelevat rajattomia naurunremahduksia ympärilläsi istuvan, onnellisen ja huolettoman Atenan kansan huulilta. Tulet ehkä ajatelleeksi, että nykyaikana, jolloin teatteritaide nähtävästi kärsii siitä, ettei entisestä sommiteltuna vielä ole keksitty oikeata ulospääsyä eteenpäin, ja jolloin niin monet ovat siihen kokonaan kyllästyneet, jonkunmoinen harkittu palaaminen vanhain kreikkalaisten perusajatuksiin teatteri-esityksistä saattaisi herättää uutta mielenkiintoa. Traagillinen naamio, jonka tehtävänä oli kätkeä esittäjän kasvot ja sen sijaan voimakkaalla surun ja tuskan ilmeellään ikäänkuin väkisin joka hetki iskeä katsojan sieluun kolkkoa tunnelmaa, saattaisi joskus olla vaikuttavampi nähtävä kuin suonenvedontapaisesti ponnisteleva "traagillinen" näyttelijä. Mutta entiseenhän on yleensä turha palata -- eteenpäin täytyy ihmisen mennä. Poistukaamme tältä pyhältä paikalta, Odeionista kuuluva musiikki sointuen korvissamme.

XXXVI.

Olympeion ja katkenneet pilarit. -- Lähtö Ismene-laivalle ja odotus siellä. -- Abessiniaan matkustavat saksalaiset vapaaherrat, romanialainen rouvashenkilö, amerikalaiset missit, Indian kreikkalainen y.m. -- yhteensä yksitoista kansallisuutta. -- "Vähän jumalaton protesti."

Vielä oli jäljellä aikaa, niin, ehkä paljonkin, sillä eihän ollut tietoa laivan lähdöstä. Ehkä päästäisiin Akropoliille uudelleen, tutkimaan sitä perinpohjin, unelmoimaan sen loihtuisassa hiljaisuudessa. Veljekset käyvät vakavina kohti Atenan entistä pyhää puistoa, jossa Olympeionin, Hadrianuksen rakennuttaman Zeus-temppelin 15 juhlallista korinttilaista pilaria seisoo, katsellen kummastuneena nykyajan hyörinää. Kuudestoista on luhistunut maahan. Koko tuo ryhmä on valtava muistomerkki, kauneudeltaan ylevä ja ajatuksia herättävältä voimaltaan järkyttävä.

Zeuksen temppelin rakennuttamisen tälle paikalle sanotaan jo Peisistratoksen aloittaneen, mutta vasta Hadrianus, uneksiva vaeltajakeisari, sen valmisti. Hänen aikansa tavallaan jo turmeltuneempi taidekäsitys esiintyy siinä sikäli, että sen pylväät eivät ole enää Parthenonin ankaran yksinkertaisia, vain jaloa aatetta tulkitsevia doorilaisia, vaan reheväkoristeisia korinttilaisia, upeamman ja nautinnonhaluisemman ajan tuotteita. Mutta niiden juhlallinen korkeus ja kieltämätön, puhdas kauneus, ihmeellisen hohtava ajan patina ja orpo yksinäisyys nykyajan hyörivän elämän keskellä vaikuttavat voimakkaasti ja kohottavasti, ehkä samalla surumielisesti. Mikään taiteilija ei olisi voinut koko maailman kullalla pystyttää tälle paikalle tuon pilariryhmän vertaista taideteosta.

Kaatunutta pilaria katsellessa nousee mieleen murhe, sillä onko milloinkaan suurelle aatteelle keksitty juhlallisempaa ja puhuvampaa vertauskuvaa kuin tällainen korkea pilari, ja tulkitseeko mikään niin selvästi ihmisen unelmain katkeamista, kuoleman voittoa, kuin sen kaatuminen? Sirpaleina se makaa tuossa jalkaisi juuressa, hävityksen ja tuhon demooni istuu sen päällä, mutta kuoltuaankin se kertoo niistä aatteista ja unelmista, joita se kerran valtavana vertauskuvana tulkitsi. Niin täynnä kuin koko maailma on särkyneitä toiveita, rikki revittyjä unelmia, sortuneita haaveita, niin monta on siellä myös maassa makaavaa, katkennutta pilaria.

Veljekset vaeltavat muistomerkiltä toiselle ja niin vaikuttaa heihin Kreikan muinaisuuden valtava henki, että he ovat vaiti, katsellen vain ja hautoen mielessään vaikutelmiaan. Kello on jo 5, kun he vihdoin väsyneinä saapuvat hotelliinsa, mutta levon asemasta odottaakin heitä siellä tulinen kiire ja hälinä.

Cookin toimisto, joka kaikkialla maailmassa pitää matkailijoista huolta kuin taitava isä lapsistaan, onkin lähettänyt kiireellisen sanan, että Ismene, Aleksandriaan aikova laiva, pääseekin lähtemään vielä tänä samana iltana kello 6. Simeonin päivä meni pilveen, mutta aika on kallista, ja niin ryhdytään tulisella vauhdilla valmistuksiin. Herra Kangas rientää poliisiin saamaan leimaa passeihin, piletit ostetaan ja lähdetään, mutta silloinpa olikin kello kolmannesta vailla 6. "Kiireesti, niin kiireesti kuin suinkin uskallatte!" komentaa Tuomas auton ajajaa, ja kone lähtee kiitämään kuin tuulissa ja pilvissä Pireusta kohti, jonne sentään on melkoinen matka. Kun saavutaan viertotielle, jossa vauhti kasvaa päätä pyörryttäväksi, komentaa Tuomas vain yhä parempaa, jolloin Simeoni ummistaa silmänsä ja uskoo sielunsa Pallas Athenen ja tapaturmavakuutusyhtiön huostaan. Kun tullaan laivalle, on kello kaksi minuuttia vailla, ja tyytyväisinä veljekset rupeavat katselemaan, olisiko muita yhtä hätäytyneitä matkustajia tulossa ja milloin laiva sitten nostaisi ankkurinsa. Tuntui sentään hyvältä olla näin pitkällä, sillä vaikeahan heidän olisi ollut jäädä viikoksi Atenaan, varsinkin kun se ajanhukka olisi saattanut tehdä tyhjäksi koko Egyptin matkan. Mutta vaikka veljekset olisivat kuinka tarkoin katselleet, ei laivalla näkynyt ainoatakaan sellaista merkkiä, joka olisi ennustanut sen lähtöä, vaan makasi se siinä huoletonna kuin olisi aikonut ijäksi paikoilleen äkäytyä. Harmistuneina ja hermostuneina veljekset rupeavat panemaan tiukalle laivan ravintoloitsijaa, joka kreikkalais-ranskalaisella sekasotkulla selittää, että lähtölupa on taas peruutettu, mutta saattaa tulla milloin hyvänsä, että kapteeni on maissa sitä hankkimassa j.n.e. Levottomia matkustajia kävelee siellä täällä kuin kirottuja sieluja, jokainen käyttäen kielensä parhaita ja mojovimpia sanoja, mutta kaikki turhaan. Tuli ilta ja alistuen taivaan tahtoon, joka näytti heille suoneen ylimääräistä levon aikaa, veljekset ryömivät "korjuunsa". Seuraavana päivänä Simeoni taas aloitti "lokikirjan" pidon.

_Huhtikuun 3 päivä._ Olemme viettäneet ikävän ja yksitoikkoisen päivän. Huolimatta siitä, että lähtölupaa ennustettiin tulevaksi aina joka tunnin päästä pistäydyimme Atenassa, uskaltamatta kuitenkaan viipyä siellä kauempaa. Kärsimme suorastaan nälkää, sillä laivalla ei tänään annettu mitään ruokaa ja kaupungissa käydessämme emme osanneet, kun suuremmilla ravintoloilla on määrätyt ruokatuntinsa, jotka eivät sattuneet käyntimme kohdalle, mistään muualtakaan sitä hankkia. Synkeinä palasimme laivalle. Mietiskelin retkiä Atenan ulkopuolelle, mutta ne puuhat raukenivat lähtöajan epävarmuuden vuoksi.

Olemme tutustuneet hiukan toisiin matkustajiin. Ensinnäkin mainittakoon kaksi mielenkiintoista saksalaista herrasmiestä, jotka kahden nuoren serkkunsa kanssa ovat matkalla Abessiniaan! Mitä sinne? Ei sen pienemmissä tarkoituksissa kuin perustaakseen nahka- ja spriitehtaan. Spriillä he ostavat karjaa ja vuotia, ja parkituttavat nämä puoleksi ilmaisella, arvattavasti viinapalkkaisella työväellä, sekä myyvät sitten tuotteensa hyvällä voitolla Europaan. Vanhemmat miehet ovat veljeksiä, vieläpä vapaaherroja, nimeltään von Zülow. He ovat kasvaneet Afrikassa ja ovat kokonaan omatekoisia miehiä, harteikkaita, päivän paahtamia, sääret ulospäin lengot kuin ainakin ikänsä hevosen selässä istuneilla; kädet ovat suuret ja karheat kuin lapiot, ja miesten koko olemuksesta uhkuu päättäväisyyttä ja raakaa voimaa. Taisteltuaan Afrikassa saksalaisten joukoissa hekin sodan loputtua joutuivat vangiksi, saivat olla aikansa vankileirissä Indiassa, kunnes heidät kuletettiin Saksaan. Siellä he ovat vuoden päivät levähdelleet ja koonneet voimia, kunnes nyt ovat lähteneet entiseen oikeaan kotimaahansa. Miten palkitsi Saksa näitä urhoollisia miehiä heidän uskollisuudestaan? Siten, että kun he saivat passinsa matkaansa varten, oli niihin merkitty "statenios", "valtioton", siis ei minkään valtion alamainen. Katkerina vapaaherrat näyttivät meille passejansa ja haukkuivat sekä Saksan että koko maailman hallituksia, eniten kuitenkin ententen valtoja, joita kohtaan he näyttivät tuntevan sammumatonta, raivoisaa vihaa. Matkan varrella tulimme huomaamaan, että vapaaherrat olivat kunnon miehiä, mutta kertoessaan olostaan Afrikassa ja yleensä puuhistaan ja saavutuksistaan tässä maailmassa niin ylenmäärin kerskailevaisia, ettemme olleet mointa kuulleet. Afrikalainen kasvatus ei tietysti ollut liioin pystynyt kehittämään heissä sitä luonteen hillintää, joka sopisi niin hyvin varsinkin vapaaherroille, vaan menetti etenkin vanhempi veli sangen pian tavallisessakin keskustelussa malttinsa, ruveten karjumaan kuin olisi hänellä ollut edessään uppiniskainen neekerilauma. Mainita sopii myös, että vapaaherrat esiintyivät asiantuntijoina joka paikassa, oli sitten kysymys vaikka uuden ajan tekniikan hienoimmista kysymyksistä. Nahkurimestarin he kertoivat palkanneensa Viipurista, mutta jäimme siinä suhteessa hiukan epäilevälle kannalle.

Sitten on mainittava mielenkiintoinen ilmiö, romanialainen rouvasihminen, joka naisellisiin suloihinsa nähden, sitä kuitenkaan itse tietämättä tahi tunnustamatta, on viimeisissä kuolinkorahduksissa. Hän on sangen lihava, käyttää hartioilta hiukan polven alapuolelle ulottuvaa "pliseerattua" kappaa, jonka alta kaksi tikkulaihaa jalkaa pistää esiin omituiseksi, heikon näköiseksi tueksi ruumiin valtavalle tilavuudelle. Hänellä on mukanaan kamarineito, koira ja papukaija, jonka hän on asettanut ruokasalongin nurkkaan. Hän on hyvin puhelias, käyttää sujuvasti saksaa ja ranskaa, eikä tule toimeen ilman miespuolista puhekumppania. Hän on lupaava uutuus ikävän merimatkan varrelle.

Mainittakoon myös amerikalainen rouva ja hänen tyttärensä, jotka matalakantaisissa kengissään ja väljissä matkapuvuissaan tekevät terveen ja reippaan vaikutuksen; he ovat hienotunteisia, vaiteliaita ja sivistyneitä naisia, joiden kanssa olen jo ollut miellyttävässä ja asiallisessa haastelussa. Olemme myös tehneet tuttavuutta erään Indiassa asuvan ja nyt sinne matkalla olevan kreikkalaisen kauppiaan kanssa, joka tuntuu ajattelevalta ja harkitsevalta mieheltä. Häneltä saamme tietää, että tuo kultakiharainen neiti, joka sinisine, lasimaisine silmineen on kuin ilmeinen nukke, on parisitar, näyttelijätär, joka on kahden miesnäyttelijän seurassa matkalla Aleksandriaan, esiintyäkseen siellä. Tuo hienon näköinen herra tuossa kuuluu taas olevan venäläinen insinööri, jolla on toimi Aleksandriassa. Kun joudumme puheisiin hänenkin kanssaan, ilmoittaa hän tyynesti kyllä tuntevansa Suomen tarkoinkin; on oleskellut Helsingissä ja isällä on ollut maatila Terijoella. Niin pieni on maailma. Hän on toisenlainen kuin ryssät yleensä, tyyni ja harkitseva puheissaan, muistuttaen paljon englantilaista tyyppiä; puhuu sujuvasti saksaa, ranskaa ja englantia. Enempää matkustajia luettelematta mainittakoon vain, että laivalla oli laskujeni mukaan edustettuna yksitoista en kansallisuutta, mikä antanee hiukan käsitystä siitä kielten sekoituksesta, joka siellä vallitsi. Konstantinopoliin saakka ja sielläkin oli tullut hyvin toimeen saksankielellä, mutta nyt olisi ranskankielen taito ollut tarpeen, joskin englanninkieltäkin sentään osattiin siellä täällä.

Tätä kirjoittaessani kuulen kannelta yhä lisäytyvää melua ja hälinää. Juhani syöksyy sisään ja ilmoittaa, ettei tätä enää voida sietää, vaan että nyt mennään laivakonttoriin panemaan "vähän jumalaton protesti". Lähden mukaan, sillä tämä tuntuu hauskalta, kertoakseni palattuamme, kuinka tuossa kävi.

Indian kauppiaan harkitulla johdolla painuttiin maihin ja mentiin suoraan laivakonttoriin. Säikähtyneitä neitien ja herrojen naamoja kurkisteli pöytien takaa, kun portaisiin yhtäkkiä ilmestyi seitsemisenkymmentä kiukkuista miestä, jotka sadatellen ja ärjyen vaativat pääsyä itsensä herra tirehtöörin puheille. Koska kaikki portaat ja oviaukot olivat tukossa ja pako siis mahdoton, täytyi tämän ottaa "lähetystö" vastaan, ja samalla oli hänen huoneensa tupaten täynnä miehiä, joukossa pari hurjaa afrikanderia, jotka puristelivat jykeviä nyrkkejänsä pahaa ennustavalla tavalla ja haukkuivat kuin beduinit. Tirehtööri, pieni, lihava ja musta kreikkalainen, ymmärsi täydelleen, mistä oli kysymys; hän tarttui puhelimeen ja ryhtyi jonnekin selittämään asiaa, silmät muljahdellen pelosta, mutta ei saanut mitään toivoa. Sitten hän otti esille paperinsa ja todisti, ettei hän suinkaan ole matkustajia mitenkään pettänyt, vaan oli laivalla silloin, kun hän möi piletit, todellakin lähtölupa; sen peruuttamisesta vastaa yksin sotaministeriö eikä hän. Kun mies näytti todellakin olevan viaton, ei häntä siis huolittu hirttää, vaan kysyttiin, mitä hän neuvoisi tehtäväksi. "Ainoa, joka voi lähtöluvan antaa, on sotaministeriö. Herrat voisivat mielestäni varsin hyvin lähettää sinne lähetystön selittämään, mihin pulaan matkustajat ovat joutuneet." Tuumasta toimeen, lähetystö meni, ja antaakseen pontta sen esiintymiselle menivät Juhani ja vapaaherrat mukaan; puheenjohtajana oli Indian kreikkalainen, neuvokas ja taitava mies. Juhanin kertomus tästä merkillisestä matkasta kuuluu seuraavasti.

"Lähdettyämme tiukassa ryhmärivistössä Pireuksen raitiovaunu-asemalle huomasimme ensin auton, jossa istui poleteistaan päättäen korkea-arvoinen upseeri, ehkäpä itse sotaministeri. Ottaaksemme asiasta selvän pysähdytimme auton järjestetyllä hyökkäyksellä ja vaativassa äänilajissa esitimme upseerille asiamme. Kalveten teki tämä ristinmerkin ilmoittaen, ettei hänellä ole siihen mitään sanottavana, ja pyysi toki antamaan tietä. Hetkisen mietittyämme päästimmekin hänet menemään ja matkustimme Atenan kaupunkiin.

"Tultuamme sotaministeriöön, tahtoivat siellä ensin vahtimestarit meidät pysäyttää etehiseen, vaatien tietoa, mikä asiamme oli. Mutta vapaaherrat ja von Zülow jämäyttivät nyrkit pöytään ja sanoivat, ettei sitä asiaa selitetä kellekään pikkuherralle, vaan on tässä saatava itse pääpappa käsiin, johon ilmoitukseen me muut yhdyimme kovaäänisellä murinalla kuten germaanit kansankokouksissaan. Nähtyään tarmokkaan esiintymisemme antautuivat vahtimestarit ja veivät meidät erään herran puheille, ilmoittaen, että sen korkeampaa miestä ei ollut nyt tavattavissa. Koska mies oli sen näköinen kuin olisi hän käynyt ainakin viisi luokkaa lyseota, vaikenimme aluksi muut ja annoimme indialaisen puhua. Sulavasti ja taitavasti tämä esittikin asian, osoittaen kumoamattomilla todistuksilla, minkälaisen hävyttömän kepposen hallitus oli äkillisellä kiellollaan tehnyt seitsenkymmenpäiselle matkustajajoukolle, joka edusti yhtätoista kansallisuutta, joukossa paljon niitä, jotka nyt maailmaa hallitsivat; joka kepponen, jos näiden mahtavain kansallisuuksien edustajat oikein käärmeentyivät, saattaisi koitua hallitukselle kovin kalliiksi. Pyydämme siis nyt, että laivalle annettaisiin heti lähtölupa. Tätä esitystä me lopuksi vahvistimme tarmokkailla ja paheksuvilla hymähdyksillä, hermostuneilla liikkeillä ja olkapäiden nykäyksillä, kohottaen väliin siunailevasti ja toivottomasti katsettamme huonosti rapattua kattoa kohti. Kuultuaan tilanteen virkamies myönsi sen tosiaankin kiusalliseksi, tarttui puhelimeen ja selitti, lopuksi pannen hymyillen puhelimen kiinni. 'Te hymyilette!' kiiruhti indialainen ilostuneena sanomaan, 'meillä on siis toivoa?' 'Kyllä', vastasi virkamies, 'laivan lähdöstä on todellakin toivoa'. 'Kiittäkää, kiittäkää!' neuvoi silloin indialainen meitä ja me kumarsimme kaikki kohteliaasti, yleisen tilanteen nyt purkautuessa yhteiseksi makeaksi hymyksi. Tässä nyt olemme ja saapa nähdä, kuinka käy, sanoi entinen ukko, kun akkansa kuolemaa odotti."

Mutta päivä kului taas mitään varmuutta kuulumatta. Pitkästyttiin ja harmiteltiin hartaasti, syötiin, maattiin ja katseltiin sadepisaroita, jotka piiskasivat sataman öljyisiä aaltoja. Mutta kello 7, päivällistä syötäessä, saapuukin salonkiin ravintoloitsija ihmeellinen kirkkaus tummissa ja viekkaissa silmissään. "Huomen-aamulla kello 10 lähdemme", ilmoittaa hän ja raikuva ilohuuto tärisyttää salongin kattoa. "_Drinks all round_!" komentaa englantilainen nuorukainen, "_chant de depart_!" säestää häntä hänen ranskalainen toverinsa, ja yleinen helpotuksen tunne valtaa kaikki. Lampaanrasvan katkukaan ei tällä hetkellä jaksa masentaa elpynyttä mielialaa. Tämä tapahtuma oli tehnyt matkustajista kuin saman perheen jäseniä, josta ulohtaampana pysyttelivät vain amerikalaiset missit ja me Jukolan pojat. Vietettiin iltaa, iloittiin, pilaa laskettiin.

XXXVII.

Illanviettoa kansainvälisessä seurassa ja tyyppejä siitä. -- Ahkera puuseppä. -- Onneton lapsi. -- Vihdoinkin merelle.