Part 20

Meidän täytyy tunnustaa, että tietomme tästä kaupungista ovat peräti vähäiset. Muistamme, että sekin riiteli itselleen Homeroksen syntymäpaikan kunniaa, ehkä paremmalla oikeudella kuin sen kuusi kilpailijaa, ja että se antiikin aikoina oli hyvin tärkeä paikka, roomalaisten mielestä "Aasian ensimmäinen kaupunki". Täällähän myöskin Marcus Aurelius poltatti roviolla pyhän Polykarpuksen, jonka hautaa vieläkin näytetään. Turkkilaiset kuuluvat sanovan Smyrnaa "Aasian silmäksi", ja on se aikoinaan ollut Turkin rikkaimman vilajeetin pääkaupunki. Meille ilmoitetaan, että asukkaita saattaa olla noin 250,000, frankeilla, kreikkalaisilla, turkkilaisilla ja juutalaisilla omat korttelinsa. Eipä kumma siis, että haluamme nähdä sitä edes vilahdukselta tarkemmin, ja soudamme siis maihin.

Rantalaiturille pääsemmekin, mutta emme siitä etemmäksi sillä se sotilasvirkailija, joka voisi antaa meille siihen luvan, ei ole saapuvilla. Keskustelemme siinä saksaa taitavan sihteerimäisen miehen kanssa ja odottelemme, mutta tuota upseeria ei vain kuulu. Lopuksi kyllästymme olemaan heidän narreinaan ja soudamme takaisin laivalle. Smyrna on kreikkalaisten pääetappipaikka ja vartioivat he sitä sotilaallisista syistä ankarasti, peläten vakoojia. Saamme siis tyytyä katselemaan tuota muinaista kaupunkia laivan kannelta.

Äkkiä herättää vilkas ampuminen huomiotamme, kuuluu hurraahuutoja ja äänekästä rähinää. Satamasta lähtee partaita myöten sotilaita täynnä oleva vanha siipilaiva, ohjaten kulkunsa tuonne jonnekin rannikon toiseen kohtaan, ja sotilaat ne nyt ampuvat ja hurraavat -- he lähtevät pian sotanäyttämölle. Tähän isänmaalliseen mielenosoitukseen yhtyvät kaikki satamassa olevat kreikkalaiset laivat, toimeenpannen mahdollisimman äänekkään vihellyskonsertin, jolloin syntyy korvia huumaava patrioottinen rähinä. Meidänkin laivamme päästää muutamia kumeita isänmaallisia mylvähdyksiä, mutta vaikenee sentään kohtuullisen pian. Mutta vieressämme oleva pieni hinaajapahanen on sen sijaan äärimmilleen innostunut. Yhtämittaa se vinkuu ja parkuu voimainsa takaa, kiljaisten varmuuden vuoksi vielä sittenkin, kun kaikki muut jo olivat vaienneet. "Sehän nyt vasta kiusallisen patrioottinen laiva on", tuumi Juhani jo hermostuneena. Olemme panneet merkille, ettei suuri ranskalainen sotalaiva, joka "makaa" tuossa lähellä kuin harmaa, nukkuva peto, ole pienimmälläkään tavalla ottanut osaa tähän mielenosoitukseen.

Vietämme oloamme Smyrnan satamassa syömällä ehkä liian runsaan annoksen kuuluisia Smyrnan viikunoita. Pian on laivamme jälleen matkalla, kohti Chios-saarta, jossa on seuraava pysähdyspaikkamme. Sotainen näky Smyrnan satamassa on kohottanut kreikkalaisten matkatoveriemme isänmaalliset tunteet korkeimmilleen ja kiivas poliittinen keskustelu on seurauksena. Minervan pöllö, joka on nähtävästi nukkunut huonosti, herää unestaan salongin sohvalta ja rupeaa äyskimään joukkoon tarmokkaasti kuin vanha äreä koira. Olemme kuitenkin huomaavinamme, että tässä keskustelussa ei ole mitään voitonriemun leimaa, vaan päinvastoin syvää huolestumista; emme tienneet silloin, että Mustafa Kemal oli antanut kreikkalaisille juuri näinä päivinä hyväisesti selkään, vaikka sanomalehdet olivatkin levitelleet vain voiton julistuksia.

Samat korkeat, mutta pehmeäpiirteiset vuoret, välkkyvän puhdas meri ja huikaiseva sininen avaruus. Ihmisasuntoja ja aluksia näkyy ylen harvassa, surumielinen autius on kaiken pääleimana ja turhaan etsii silmä vehmasta vihreyttä tahi edes ainoatakaan puuta mistään. Illan jo hiukan hämärtäessä saavumme Kastroon, Chioksen muinaiseen pääkaupunkiin, joka sievänä ja idyllisenä tuossa kukkulan juurella eteemme ilmestyy. Vaikka viivymme satamassa vain hetken, menemme kuitenkin maihin saadaksemme edes käyttää jalkaamme tällä merkillisellä paikalla.

Olihan Chios muinoin tärkeä saari, jolla on pienuudestaan huolimatta Kreikan ja Persian välisissä taisteluissa ja siitä alkaen ollut oma, tavallaan sangen itsenäinen; voimakasta oman erikoisuuden tuntoa uhkuva historiansa. Kammottavan maineen se on saanut helleenisen maailman orjakaupan keskuksena; kerrotaanhan saarella siihen aikaan asuneen noin 100,000 orjaa ja 30,000 vapaata. Antiikki kulttuuri on siellä kukoistanut, kuvanveistäjäkoulustaan se on ollut kuuluisa. Ellei persialaisia ja turkkilaisia olisi ollut, olisi tuolla pienellä saarella saattanut kehittyä ikiarvoisia helleenisen kulttuurityön saavutuksia. Mitä ovat sitten turkkilaiset tehneet? Yksinkertaisesti murhanneet tämän saaren. Todistukseksi kelvannee seuraava historiallinen, muutamalla sanalla kerrottavissa oleva tapaus.

Helmikuussa 1821 yhtyivät chioslaisetkin Kreikan vapaussotaan, mutta joutuivat tietysti tappiolle. Tämän johdosta pani turkkilaisten päällikkö Kapudan pasha huhtikuussa seuraavana vuonna toimeen nämä rangaistukset: 23,000 asukasta murhattiin, 47,000 myytiin orjiksi; loput 5000, joita uhkasi sama kohtalo -- kuolema tahi orjuus -, pääsivät pakoon. Tällaista tapahtui Europassa tasan sata vuotta sitten.

"Turkkilaiset ovat petoja, eläimiä", puhuu kaunis kreikatar murtunein mielin ja kyynelsilmin, kun muistelemme tätä tapausta. "He ovat urhoollisia eläimellisen luonteensa vuoksi, siksi, että ovat vielä raakalaisia, joiden sielua ei elähdytä mikään korkeampi ja jalompi inhimillisyys. Te Pohjolan muukalaiset olette usein ihmetelleet näiden saariemme puuttomuutta. Tietäkää, ettei niiden joukossa ole monta, joita turkkilaiset eivät olisi joskus hävittäneet niin perinpohjin, ettei niihin ole sanottavasti jäänyt mitään elollista. Te muistatte venäläisten menettelytavan maailmansodan aikana, kun heidän täytyi luopua jostakin alueesta: se evakuoitiin, toisin sanoen hävitettiin perinpohjin. Tämän menettelytavan ovat venäläiset oppineet turkkilaisilta, jotka usein kaatoivat saarien öljypuumetsätkin kostaakseen asukkaille niiden vapaudenrakkauden".

Me vaikenemme ja häpeämme. Ellei Byronia, Fabvier'ta ja Myhrbergiä olisi, ellei olisi ollut filhelleenistä liikettä, ei Europalla olisi pienintäkään syytä, johon vedota puolustuksekseen. Ja nyt, kun Kreikka jälleen sadan vuoden kuluttua taistelee perivihollistaan vastaan saadakseen haltuunsa sille kaikilla historian oikeuksilla kuuluvat alueet, on Europa kylmä, vieläpä vahingoniloinen.

Mutta nyt on Chios onnellinen, sillä se on vihdoinkin päässyt yhtymään vuosituhantiseen jonialaiseen emämaahansa. Appelsiini-, sitruuna- ja mantelipuu antaa siellä runsaan hedelmän ja siellähän ainoastaan koko Kreikan alueella kasvaa omituinen mastiks-puu (_Pistacia lentiscus_). jonka pihka kiteytyy suolan kaltaisiksi, väkevätuoksuisiksi "kyyneleiksi". Pienissä saviruukuissa tuodaan niitä laivalle kaupan, ja kummastukseksemme lioittaa matkatoveriksemme jostakin ilmestynyt sivistynyt ja hieno italialainen nuorukainen niitä kourallisen veteen ja juo täten syntyneen maitoharmaan juoman mielihyvällä, sanoen sitä "kristalliseerautuneeksi paloviinaksi". Meistä se oli tavallaan juomakulttuurin huippukohta.

Omituista on muuten yhtäkkiä kohdata tällaisilla syrjäisillä seuduilla sellainen henkilö kuin tämäkin nuorimies. Sivistyneellä avomielisyydellä hän ryhtyi kanssamme keskustelemaan ja pian huomasimme, ettei hän ollut mikään tavallinen mies. Hän käytteli sujuvasti ranskaa, saksaa, englantia ja venäjää, sekä tuntui Parisissa paljon olleen tekemisissä venäläisten emigranttien kanssa, missä asioissa, jäi kuitenkin salaisuudeksi. Mutta mielipidettään heistä hän ei salannut, ja myöntää täytyy, ettei se ollut heille edullinen. Venäläisen huolettomuus, tuhlaavaisuus ja nautinnonhimo oli herättänyt hänenkin huomiotaan, eikä hänellä näyttänyt olevan suurta uskoa mihinkään siltä taholta tapahtuvaan "ylösnousemukseen". Sitten siirtyi keskustelu matkailuun, ja tuntui hän olleen melkein kaikissa Europan maissa, joissa sanoi matkustelleensa isänsä, pankkiirin, asioilla Uteliaana tiedustelin, minkä vaikutuksen Atena häneen oli tehnyt.

"Kaupunki on", vastasi hän harkitsevasti, "kuin uudenaikainen hautausmaa, mutta ilman mitään hautausmailla usein niin rehevää kasvillisuutta. Kadut ovat siistejä, suoria ja leveitä, mutta ihmiset, jotka niitä myöten kävelevät, ovat ikäviä. Jos olette naivin historiallisen ihanteellisuuden uhri, miellyttää teitä Akropolis, mutta muuten -- miss! Karyatidit mahtuvat piiloon kolmen henkilön taa, ja koko Akropolis mahtuu Sofian kirkkoon".

Tässä oli siis tilaisuus panna itsensä koetteelle, oliko naivisti ihanteellinen, vai italialaisesti arkipäiväinen, korkeuksia ja pinta-aloja mittaava sielu.

Illalla jouduimme oikein kartan avulla tekemään koko matkustajaseurueelle selkoa Suomesta, missä se on ja mikä se on. Nähdessään Suomen Kreikkaan ja suurvaltoihinkin verraten suuren pinta-alan hämmästyi yleisö peräti ja veljesten kansallisuus-arvo kasvoi sen silmissä kovasti. Meitä puolestamme ällistytti heidän suuri tietämättömyytensä ja toiselta puolen taas se, että eräs vanhempi upseeri tuntui olevan selvillä m.m. siitä, että Venäjän puolelle rajaamme on jäänyt paljon suomalaista asutusta. "Se on teidän tietysti vielä valloitettava pois", arveli hän uskollisena oman valtakuntansa samanlaisille pyrkimyksille.

Menen kannelle. On tähtikirkasta, mutta tuuli on kiihtynyt. Tuolla välkkyvät tuttuina Otava ja Kalevan miekka, vaikkakin eri asennoissa kuin meillä. Lähetän niiden kautta kotiin terveiset. Pian tunnen kuitenkin olevan syytä kiireesti painua kannen alle, koskapa laivan yhä enenevät keinahdukset ennustavat pahaa. Mennessäni kerkeän huomata, kuinka sama huolestuneen vakava ilme, jonka tiedän omia etsautuneita kasvojani kaunistavan, asuu jokaisen kanssamatkustajani naamalla. Päällystö tekee tilanteesta omat kylmät johtopäätöksensä, lähettäen laivapojan tuomaan jokaisen vuoteen reunalle eräänlaisen kamalan astian, jonka nähdessäni tiedän, mikä on kohtalokseni tuleva. Laiva painuu altani jonnekin hyvin alas, ja luulen jo riippuvani ilmassa, kun se samalla palaakin takaisin ja lähtee viemään minua ylöspäin. Tämä liike keskeytyy kuitenkin pian, ja tunnenkin olevani kätkyessä, jota meren äiti suuttuneena heiluttaa, kunnes kätkyt yhtäkkiä muuttuukin jonkunmoiseksi pitkäksi matoksi, jota kaksi irvistelevää hirviötä molemmista päistä heiluttaa, viskellen minua ilmaan ja pudistellen minut aivan sekaisin. Silloin antaudun kohtaloni valtaan ja Tuomaan isälliseen hoitoon, sillä täytyy myöntää, että hän ja Juhani olivat aivan tunteettomia koko keinumiselle, kehdaten vielä sanoa, että se oli heistä hauskaa.

Keltatukkainen kreikatar huutaa tuolla apua kimeällä ja kuolevalla äänellä, koko laivan täyttää tuska ja hammasten kiristys. Vetäkäämme suojeleva esirippu kaiken eteen ja antakaamme Poseidonin saada osuutensa, sillä muu ei auta. Tuskieni lomassa mietiskelen alistuvasti meritautia ja ijäisyyskysymyksiä.

Tähän lopetti Simeoni tällä erällä "lokikirjansa".

XXXV.

Pireuksessa. -- Klassillisen nimistön käyttöä. -- Ensi vaikutelma Ateriasta. -- Tulo Akropoliille. -- Parthenonin tyylin perusajatus. -- Akropolis nykyhetkellä ja sen hävityksen vaiheita. -- Akropoliin tunnelma.

Kun Simeoni heräsi huhtikuun 2 päivänä 1921 kello 6 aamulla Pireuksen satamassa, tunsi hän äskeisistä kokemuksistaan huolimatta olevansa hyvässä kunnossa sekä kiiruhti kannelle niin nopeasti kuin mahdollista. Sielläpä jo Tuomas ja Juhani ottivat tyyntä ja kylmää yleissilmäystä tästä kuuluisasta satamasta, jossa Themistokleen henki tuntuu. Simeonin odotus ja uteliaisuus purkautui seuraavaksi syvämietteiseksi huomautukseksi: "Pojat, tämä on Pireus." -- "Niin kuuluu olevan", tulee vastaukseksi. Ruvetaan puuhaamaan maihin lähtöä.

Satamassa vallitsee vilkas elämä. Siihen on ankkuroituna kymmenittäin suuria rahtihöyryjä, joilla kaikilla on klassilliset nimet. "Kyllä on", huomauttaa Juhani, "etevää laitella täällä laivastoaan kuntoon, kun on niin mainio tilaisuus valita omasta historiastaan hyviä laivojen nimiä, ja hauskaahan on nähdä, että ovat niin tehneetkin. Mikäli olen huomannut, käyttelee muu Europa klassillista nimivarastoa toisiin tarkoituksiin, etupäässä koirien ja härkien nimiksi. Mistähän se johtunee? Maailmansodan jälkeen on tässä tapahtunut se muutos, että kaikista parhaat koirat ja härät saavat nyt saksalaisten kenraalien nimet."

Juhani ei saanut yksinpuheluunsa vastausta, sillä laivain välissä puikkelehtivat, huutavat ja mölähtelevät venemiehet vaativat kiinteätä huomiota osakseen, erikoisesti harvinaisen ja nähtävästi tähän suuntaansa päin äärimmäisyyspisteensä saavuttaneen housujen mallin vuoksi. Vihdoin päästiin lähtemään maihin ja sanottiin hyvästit hauskalle Iperohille ja sen matkustajille. Mainittava on, että kreikkalainen vänrikki oli säätynsä voitonvarmalla strategialla lyönyt yhä lujemmat kahleet tumman kaunottarensa ympärille, Simeoninkaan voimatta sitä estää, ja jäivät he molemmat veljesten lähtiessä seisomaan laivan partaalle, tuijottaen toisiaan silmiin hellästi ja ymmärtäväisesti. Eipä tiedä, minkälainen romaani siinäkin sai alkukuteensa vireille.

Veljekset ajavat aamuvarhaisella heräilevän Pireuksen läpi Atenaa kohti. Satamakadut ovat likaisia, täynnä laivanmeklareita ja kapakoita, mutta ylempänä on Pireus siisti ja miellyttäväkin. Valkoisen kalkkipölyn peittämä viertotie mutkittelee kiusallisesti, kunnes se vihdoin Pireuksesta päästyään viepi viivasuorana Atenaan. Maiseman puuttomuus tekee täälläkin ikävän vaikutuksen. Kartasta toteaa Simeoni sykkivin sydämin, että tuo siintävä vuori tuolla on Hymettos, tuo Pentelikon, ja tuo terävä keila Ligabettos, jotka Pallas Athenen muurina ympäröivät hänen lemmikkikaupunkiansa. Pian huomaa Simeoni jotakin, joka saa hänet vaieten ja jännittyneenä teroittamaan katsettansa: Akropoliin korkea ja jyrkkäseinäinen kukkula kohoaa kaupungin laidassa, huipullansa jalopiirteinen temppeli, Parthenon. Voimallisesti sykähtää sydän sen nähdessään ja jo nyt toteaa Simeoni olevansa juuri sellainen naivin historiallisen ihanteellisuuden täyttämä sielu, josta italialainen oli niin yliolkaisesti puhunut.

Saavutaan kaupunkiin ja katsellaan kummastellen sen siistejä katuja, valkoisia marmorirakennuksia, upeita appelsiinipuupuistoja, joissa on hedelmät parhaillaan kypsymässä, hyvin puettua ja sivistyneen näköistä kansaa, sanalla sanoen: uudenuutukaista, joka suhteessa länsieuropalaista kulttuurikaupunkia, joka ansaitsee marmorikaupungin nimen suuremmalla syyllä kuin luultavasti moni muu paikka maailmassa. Vaikka se on vuosisatoja ollut turkkilaisten hallussa ja tullut monta kertaa hävitetyksi ja ryöstetyksi, ei siinä voi huomata mitään muuta itämaisuuden jälkeä kuin kaamean synkissä puvuissaan kulkevat, vastenmielisen ja kolkon vaikutuksen tekevät kreikkalaiskatoliset papit. Totisesti: nuo ilmiöt ovat niin räikeässä ristiriidassa kaiken sen kanssa, mitä on tottunut helleeneille ominaiseksi käsittämään, ettei voi niitä säikähtämättä tässä valoisassa ja kirkkaassa ympäristössä nähdä; väkisinkin tulee verranneeksi niitä persialaisiin, jotka mahdollisesti ovat uudelleen saapuneet tänne vaatimaan helleeneiltä maata ja vettä alammaisuuden merkiksi.

Hotellissa täytyi Juhanin ja Tuomaan ryhtyä vakaviin toimenpiteisiin: sen sijaan että olisi -- ruvennut kiireesti tarpeellisiin peseytymis- ja ruokailupuuhiin, makasi Simeoni vain rynkämöisillään hotellin akkunalaudalla tuijottaen edessänsä olevaan ihanaan näköalaan yli kaupungin, Akropoliille ja sinisille vuorille. Hänet talutettiin varovasti siitä pois, ettei hän vielä tapaturmaisella putoamisellaan olisi tuottanut retkelle ylimääräisiä kustannuksia, ja annettiin hänelle vakavat nuhteet. Sitten mentiin kiireesti Cookin matkailijatoimistoon tiedustelemaan, milloin päästäisiin lähtemään Aleksandriaan, jonne "tästä oli truiskattava yli", kuten Juhani asian määritteli.

Siellä painui aluksi Simeonin päivä pilveen. Laiva lähtisi Aleksandriaan tänä iltana kello 6 ja seuraava vasta aikaisintaan viikon päästä, jos silloinkaan. Armotta päättivät Juhani ja Tuomas, että oli siis lähdettävä tänään, niin ikävää kuin olisikin jättää Atena näin vähälle. Mutta juuri kun he ostelivat pilettejä, ilmoitettiinkin, että hallitus oli takavarikoinut sen, samoin kuin muutkin laivat sotilaskuljetusta varten. Juhani ja Tuomas menivät harmaan näköisiksi ja Simeoni koetti olla lojaalinen heitä kohtaan, mutta sydämessään hän kiitteli kohtaloa, joka salli hänen näin pitkäksi aikaa jäädä tälle muistorikkaalle seudulle. "Kyllä kai sinä nyt saat oikein peherrellä kiviraunioillasi!" sadatteli Juhani harmistuneena moisesta viivykistä. "Älä ole milläsikään", lohdutti Simeoni, "kyllä täältä vielä poiskin päästään. Otetaan Cookilta opas ja lähdetään liikkeelle". Opas löytyikin kohta, ja kun Juhani kuuli, että hänen nimensä oli Konstantinos Kangas, sanoi hän ilahtuneena: "Terve mieheen! Koska sitä on niinkuin tänne saavuttu?"

Kulkiessaan Akropolista kohti oli Simeoni näkevinään unta. Hänen ympärillään liikkui hikipäin puuhailevia työmiehiä, orjia, käsityöläisiä, jotka kaikki oli puettu yksinkertaiseen, karkeasta villavaatteesta tehtyyn "exomis"-viittaan, joka oli vain polviin saakka ulottuva ja jätti molemmat kädet vapaaksi. He olivat enimmäkseen avopäin ja suorittivat tehtäviään niin paljon kuin mahdollista tuossa ahtaalla kadulla. Useimmilta oli hiukset leikattu lyhyeksi. Kaikkialla tuoksui valkosipuli, joka leivän ohella muodosti ateenalaisten pääravinnon. Ylhäisen arvokkaina ja kuin näitä työmuurahaisia huomaamattakaan vaelsi joukossa ylpeän näköisiä kansalaisia, puettuina hienosta liinakankaasta tehtyyn "chitoniin" ja sen ympärille kauniisti ja miehekkäästi laskostettuun "himationiin". Oli aamu ja nämä vapaat ateenalaiset olivat menossa tavalliseen parturitupaansa, saadakseen tukkansa ja partansa käherretyksi sekä kuullakseen päivän ensimmäiset kuulumiset siinä "viinittömässä symposionissa", joksi Plutarchos seurustelua parturituvissa sanoo. Seisahtuen sellaisen oven pieleen kuuleekin Simeoni seuraavan keskustelun: "Olin eilen", sanoo muudan, joka nähtävästi on vieras Atenassa, "Perikleen luona päivällisillä ja esiintyi siellä emäntänämme ihanin nainen, minkä koskaan olen nähnyt. Ihastuneena kysyin eräältä toiselta vieraalta, mikä Perikleen puolison nimi on. 'Hyvä ystävä', vastasi tämä hiljentäen ääntään, 'Aspasia ei ole oikeastaan hänen puolisonsa. Aspasia on syntyisin Miletosta, eivätkä ateenalaiset saa mennä naimisiin muukalaisen kanssa, niin että mitäs tehdä! Mutta heillä on lapsi ja he elävät parempana parina kuin monet avioliitossa olevat. Toista vaimoa ei Perikleellä ole, enkä kehoittaisi ketään ajattelemaan Aspasiasta muuta kuin että hän on Perikleen puoliso'". Sitten muukalainen siirtyi kyselemään Sokrateesta, tiedustellen, mikä mies hän oikeastaan mahtoi olla, jolloin ateenalainen kuului vastaavan, että Sokrates oli hyvin viisas mies, mutta joissakin suhteissa löyhäpäinen. Niin ainakin järkevät ihmiset sanovat...

Simeoni vaeltaa nyt Akropoliille pitkin sinne johtavaa pyhää tietä. Hän saapuu tuon jyrkkäreunaisen kukkulan länsipuolelle ja rupeaa nousemaan kohti Propylaionin porttipylväistöä. Oikealla puolella on hänellä Nike Apteroksen viehättävä, pieni temppeli, vasemmalla Pinakothek, ja edessä kolmiporttinen Propylaion. Pyhä ovi avautuu ja hän seisoo kuin huumautuneena Akropoliin aukean edessä. Aurinko lähestyy laskuaan. Sen viimeiset säteet kultaavat hänen edessään olevat rakennukset ja kuvapatsaat, heijastuen niiden monenvälisistä pinnoista tuhansina eri vivahduksina. Mahtavana kohosi hänen edessään tuossa Athena Promachoksen jättiläiskokoinen vaskipatsas, jonka keihään kärjestä auringonvalo näytti tulena välähtelevän. Satojen kuvapatsaiden ja alttareiden välitse hän astuu arkana hiipien eteenpäin, ja noiden patsaiden jäykistynyt hymy ja tuijottavat silmät näyttävät seuraavan häntä joka paikkaan. Hän saapuu Parthenonin luo ja ymmärtää ensi kertaa elämässään sen saavuttamattoman suuruuden.

Hän oli selittänyt itselleen goottilaisen tyylin perusajatuksen omalla, ehkäpä hyvinkin fantastisella tavallaan, ja oli tullut siihen tulokseen, että se oli pyrkimyksen ja taistelun, keskiajan syvästä pimeydestä ylös nousevan, mutta loppuratkaisua löytämättömän sielun symbooli. Mutta tuo ei tyydyttänyt häntä enää, sillä se, taistelu ja pyrkimys, ei sittenkään ollut päämäärä, vaan tie, keino. Lopullinen hengen taistelun voitto sisältää rauhan ja levon, ijankaikkisen tyydytyksen. Ja Simeoni ymmärsi, että Parthenon oli tavallaan saavutettu päämäärä, joka sisälsi tuon rauhan, kaipaamatta enää mitään. Ihmisen sielun on vallannut pyhä ja kirkas jumaluusajatus, jolle hän on palavasti etsinyt näkyväistä symboolia, kosketettavissa olevaa vertauskuvaa, joka kaikissa kohdissaan, joka viivallaan ja suhteellaan, tulkitsisi katsojalle tuota korkeata ajatusta ja herättäisi hänen sielussaan sen tuottaman onnen, rauhan, jumalallisen sopusoinnun ja viihdytyksen tunteen. Niin syntyi Parthenon ja niin syntyi koko muinaisen Kreikan taide.

Koko Akropolis henkii tätä samaa, viileää ja sielua rauhoittavaa suurta lepoa. Sen pieni alue on kuin yhtenäinen, saman luovan hengen mestariteos, jossa jokainen kohta on saatettu kokonaisuuden kanssa sopusointuun. Ja Simeonin mieleen nousee kysymys, kuinka on ymmärrettävissä ja mahdollista, että Hellaan kansa oli voinut nousta näin korkealle henkiselle tasolle aikana, jolloin koko maailma oli barbaarisen pimeyden vallassa? Miksi juuri sille oli avautunut kyky ymmärtää kauneuden maailma ja temmata se keskuuteensa loistamaan näkyvinä symbooleina? Onko tuolla sinisellä merellä, sen tuhansilla saarilla, näillä siintävillä vuorilla ja tällä lempeällä ilmalla jumalallinen hedelmöittämisen voima ihmissieluun? Vastaukseksi tähän kysymykseen voidaan tuoda tuhatkin eri seikkaa, voidaan koota ne yhteen ja muodostaa niistä järjellisiä, sangen selittäviä ja kauniita teorioja, ja kuitenkin se jää lopullista ja tyydyttävintä vastausta vaille, Simeonille se aina on ollut ja on yhäkin ihme.

* * * * *

Simeoni herää unelmistaan ja melkein parkaisee kauhusta. Auringon kuuma ja räikeä hehku valaisee hänen edessään raunioiksi luhistunutta Propylaionia, ajan musertamaa Niken temppeliä, Pinakothekia, soraläjiä. Kun hän toveriensa kanssa tulee Akropoliin aukeamalle, kohtaa hänen katsettaan hävityksen kauhistus, jonka pääleimana on särkynyt marmori. Kuin ruumiit siinä makaavat kauneuden jäännökset, katkenneet pilarit, särkyneitten patsaitten murut, kaikki ajan ja ihmisten tuhoamisvaiston kammottavina todistuksina. Raunioina on Parthenonin keskiosa, ryöstetty on siltä sen koristeet, raunioiksi on luhistumassa ihana Erechteion. Mutta sen solakat joonilaispylväät ja viehättävät Karyatidit kannattavat vieläkin arkitraavejansa, ja tuntuu kuin olisivat ne iloiset siitä, että vihdoinkin, tuhat vuotisen pimeyden jälkeen, on tullut aika, joka ymmärtää tämän kaiken merkityksen ja tarkoituksen, ja sitä suojellen varjelee. Ja hetken vaellus näiden raunioiden keskellä saa jälleen unohtamaan, että ne ovat raunioita; ajan murheellisten jälkien läpi nousee kirkkaana kuva muinaisesta Akropoliista, jonka todellisen kauneuden voi käsittää vain siellä käytyään.