Part 2

Syödessään lankesi Simeoni vanhaan helmasyntiinsä, nimittäin tarkastelemaan ihmisiä ympärillään ja mitä he tekivät. Kanansyöjää ei näkynyt, mutta Ruben liikkui vatien vaiheilla varmana ja tyynenä, muljautellen häränsilmiään, maiskautellen hyvästä mielestä suutansa ja väliin hipaisten rasvaista tukkaansa. Uusi ja mielenkiintoinen kansalainen oli eräs ruotsinmaalainen liikemies, joka herätti Simeonin huomiota rotevuudellaan ja pituudellaan, johon oli samalla yhtynyt annos velttoutta. Hänen sileäksi ajellun naamansa keskeltä loisti sähkövalossa suuri kultahammas kirkkaana kuin tähti, pystymättä kuitenkaan vähimmälläkään tavalla hälventämään miehen peräti huolestunutta ilmettä, jollaista, nimittäin aiheetta, luontaisesti sellaista, Simeoni ei muistanut nähneensä. Hänen suupielensä olivat ankarassa itkun mutkassa alaspäin -- hän oli todellakin kuin kahden huolestuneen ihmisen bastardi. Hän haukkasi voileipää sen näköisenä kuin olisivat puolet koko maailman synneistä olleet hänen hartioillaan. Nähtävästi suruaan hälventääkseen hän illallisen jälkeen tilasi puoli pulloa munkkilikööriä, vieden aina kuitenkin lasin huulilleen kovalla kärsimyksen ilmeellä. Hänen pöytätoverinsa, kylmä ja jäykkä englantilainen, ei sen sijaan päästänyt vaskikasvoilleen mitään tunteen tahi mielialan lainetta, vaan istui totisena ja nauramattomana sekä syödessään että sen jälkeen. Hänen selkänsä oli niin suora ja jäykkä, että Simeoni suuresti epäili, saattoiko se yleensä ollenkaan sujahtaa, ja hänen suunsa oli niin tiukasti kiinni, että tuntui kuin olisi piipun varsi ollut kiilaamalla hänen huuliensa väliin saatava. Ruotsalaisen hiukan lepertelevän kohteliaisuuden otti hän vastaan kuin asiaan kuuluvana sekä nakkeli hänen tarjoamansa liköörin menemään kuin olisi se ollut marjavettä. Simeoni ja Juhani katselivat tätä syrjästä vaatimattomin muodoin, mutta edellinen mietiskeli mielessään, kuinka onnellista on, etteivät ihmiset yleensä itse tiedä, milloin heidän ympärilleen ilmestyy tuollainen pieni koomillisuuden sädekehä. Mutta jääkööt nämä veljet liköörinsä ääreen, sillä toveruksille tuntui lepo ja rauha viekoittelevalta nyt, kun lähtöjännitys oli lauennut tasaiseksi matkan teoksi. Maaliskuun 12 päivä olikin jo loppunut ja 13 alkanut.

Simeoni painui lakanainsa väliin ja koetti saada unen päästä kiinni, mutta sepä ei tahtonut onnistuakaan. Jäätelit piirtelivät laivan kylkeen, keulasta perään, rusahtelevia piirujansa, jyristen ja kolisten lakkaamatta ja estäen unen tulon. Hän tuijotti pimeyteen ja mietiskeli alkanutta matkaa, joka tulisi ulottumaan koko Europan ympäri. Sokean eno-vainajan kertomuksista alkaen oli hänellä ollut kova halu nähdä maailmaa ja nyt hän saisi ainakin osaksi tuota haluansa tyydyttää. Hän näki edessään koko maapallon ja siinä eräällä kulmalla Europan, jonka pohjoisessa kärjessä oli pieni, mäntyjä kasvava maa, Suomi. Europa oli ennen ollut hänestä ihana neito, jolle itse Zeus oli osoittanut korkeinta mahdollista suosiotaan, mutta maailmansodan aikana se oli muuttunut vanhaksi ja vihaiseksi kämäleuka-akaksi, jolta ehkä olisi pitänyt lyödä kiireimmän kaupalla niskanikamat poikki. Ja maapallo, joka hänestä ennen oli ollut tuhansien suloisten ja salamyhkäisten paratiisien piilopaikka, oli hänestä nyt mieluumminkin vanha ja saumoistaan ratkeileva potkupallo, joka paholaisen kiidättämänä mennä porhalsi kohti tuntematonta tulevaisuutta yhdessä koko katoamaan tuomitun aurinkokuntansa kanssa. Muistellessaan kaikkea sitä sopimatonta ja pahennusta aikaansaavaa menoa, johon rouva Europa viime vuosina on tehnyt itsensä syypääksi, tunsi Simeoni tarvetta olla joku Harun al Rashid, joka tuntemattomana, seurassaan ainoastaan uskollinen suurvisiirinsä Giafar sekä vielä uskollisempi ja tarpeellisempi ylimestaajansa Mesrur, lähtisi retkeilemään valtakuntaansa ottamaan selkoa, mitä hänen alammaisensa tekivät...

Laiva seisahtuu eikä Simeonin jännittyneestä odotuksesta huolimatta lähde liikkeelle. Kaikki on tyyntä ja pimeätä, meren jääsohjuinen ulappa, taivas ja saariston lukemattomat luodot.

III.

Ruusu ja kukkanen. -- Skandinaavista ruokakulttuuria. -- Silmäys jäiselle ulapalle. -- Ahvenanmaan asia ratkaistu.

Koko matkaseurueen huomiota oli herättänyt eräs neito, jonka kansallisuus jäi Simeonille epäselväksi, mutta joka sekä ijältään että näöltään oli kuin ruusu ja kukkanen. Matkustajain miehinen väestö aivan peittelemättä virkisti hänen näöltään silmiänsä ja sydäntänsä, lämmitellen täten keskellä Itämeren jäistä aavikkoa ja yksitoikkoisuutta, ja neito salli sen tapahtua, leijaillen salongista toiseen ja istahtaen milloin minnekin kuin perhonen oikullisessa lennossaan kukasta kukkaan. Tulepa sitten aamiaisen aika. Tahtomatta turmella sunnuntai-aamun viileätä, ylhäistä rauhaa, työnsivät veljekset halveksien syrjään tuon ennen mainitun korkeajalkaisen lasin. Mutta eipä ollut vähäinen heidän ällistyksensä, kun he näkivät, kuinka tuo ruusu ja kukkanen kursailematta kallisti menemään ryypyn aamutuimaansa, edes huuhaankaan rypistämättä tahi tekemättä muuta perintöpyhää naukunotto-ilmettä. "Ettei se vähän häpeä!", ajatteli Simeoni, sillä vanhoillisena miehenä hän ei yleensä hyväksynyt ryyppyä aamupäivällä, puhumattakaan siitä, että sen ottaisi nuori neito sunnuntai-aamuna julkisessa paikassa. Muu matkaseurue ei siitä kuitenkaan näyttänyt välittävän, vaan nakkeli neidon antaman esimerkin innoittamana kaiken maailman tietä erinäisiä parillisia ja parittomia lasimääriä niin vilkkaasti, että sitä kelpasi katsella. Kyllä maailma sentään käyttää viinaa paljon; sen johtopäätöksen saattoi tälläkin hetkellä suuremmatta neroudetta tehdä ja todeksi väittää.

Tällä laivalla, kuten pohjoismaalaisilla laivoilla yleensä, syötiin muuten tuiki herkullisesti ja paljon. Kun Simeoni, lopetettuaan kieltämättä sangen epäspartalaisen aamiaisensa, viereisessä tupakkasalongissa suitsutti hiljaista polttouhriaan, saattoi hän ruokasalin lasioven läpi hyvin seurata, mitä siellä tapahtui. Jälkeentulevaiset eivät olleet edellistä sarjaa huonompia, vaan söivät vakaumuksella ja antaumuksella, suorastaan sunnuntai-hartaudella, joka olisi ollut paremmankin asian arvoinen. Erään kasvot vääristi oven lasi hullunkurisesti, ja kun hän varsinkin söi lujasti ja otti ryyppyjä vielä lujemmasti, saattoi hyvin seurata, miten yhä hyväntahtoisemmat hymyilyt rupesivat välkehtimään hänen kasvoillaan, aivan kuin auringon pilkistäessä ulapalle ja valaistessa maailman. Simeoni huomasi, kuinka hän saatuaan lautasensa tyhjäksi vaipui pieneen neuvotteluun, ottaisiko vielä lisää, katsellen voileipäpöytään ja lautaseensa kysyvin ja harkitsevin ilmein, ja kuinka hän useimmiten otti lisää, kunnes vihdoinkin voitti kiusauksen ja tarrasi päättävällä muodolla paistiin. Ikäänkuin tämän syöpöttelyn kruunuksi ilmestyi ruokasaliin lopuksi eilinen kanaherra halliten paperikääröään oikeassa kädessään. Hän tilasi puoliskon olutta, sai lautasen ja haarukan sekä ryhtyi taas kannikkailmeellä kääntelemään kanaparkaa käsissään, iskien lopuksi sen kylkeen raateluhampaansa. Jäitten jyrinän vuoksi ei Simeoni kuitenkaan voinut kuulla luitten ratinaa hänen hampaittensa välistä.

Juhani, Tuomas ja Simeoni -- sillä kolmas toveri oli tänä aamuna molempain suureksi iloksi liittänyt tanakan olemuksensa yhteiseen kolmiliittoon -- astuivat tyynesti Ragnan kannelle, luoden erinäisiä tarkastelevia silmäyksiä horisonttiin, kuten merellä tehdään. Jäät sohisivat keulan edessä, ja hopeanharmaan, hienon sumun kanssa otteleva maaliskuinen aurinko antoi merelle, sadoille siintäville luodoille ja taivaalle väreilevää, hohtoisaa Corot-tunnelmaa. Ilmassa oli virkistävää raikkautta ja puhtautta, joka sai vetämään syvään henkeä, ja samalla täytti mielen ilo siitä, että edessä oli jotakin uutta ja ennen näkemätöntä.

"Mutta kyllä sitä on tuota kiveä poikineen Suomen maassa", ilmoitti nyt käytännöllinen Juhani toimittamansa silmämääräisen Ahvenan luotojen tarkastuksen tulokseksi. Ja todellakin! Jos maatamme on ollut aikomus aikojen alussa jotenkin siunata ja siunauksen merkiksi antaa sille paljon tavaraa, niin se hyvyys on sitten nähtävästi ollut graniittia. Sitä ei ole ainoastaan maalla, vaan sitähän nousee merestäkin pitkinä, sileinä, kiiltävinä selkinä, jotka ovat kuin diluviaanisia matelijoita, kun niitä katselee silmät siirillään ja ottaa vähän mielikuvitusta avuksi. On vahinko, ettei herra David Cajanderin suurenmoisessa suunnitelmassa jauhaa kaikki Suomen graniitti apulannoitukseksi taida olla mitään tosipohjaa siksi, että graniitista jauhettuna tullee jonkunmoista ukonkivihiekkaa, joka on kerrassaan päinvastaista kaikelle kasvullisuuden aatteelle. Mutta jotakin enempää käytäntöä tuolle runsaasti saatavissa olevalle sisukkaalle kivelle kuitenkin pitäisi saada, kun sitä kerta on noin kauhean paljon ja kun se on sellaista poikaa, että se kestää siinä kuin joku parempikin kivi. Eipä tiedä, vaikka se kerta vielä huomattaisiin kalleimmaksi aarteeksemme, jota ruvetaan holhoamaan kuin kruununmetsiä, vaikka sen kasvattamisesta ei voine ollakaan puhetta.

Näin kului kirkas maaliskuun päivä hiljaisessa ilossa ja harkinnassa, kunnes Simeonin sydäntä leinasi outo tunnelma, kun ilmoitettiin tultavan Sundblomin valtakuntaan, Ahvenanmaan pääkaupunkiin. Paikkakunta oli hänelle tunnettu ainoastaan koulutoverien mainitsemana ja nyt viimeksi kansainvälisen huomion polttopisteenä. Simeoni pani kätensä tekemään laajan, horisonttia kaartavan liikkeen ja sanoi painolla: "Laajallepa näkyy ulottuvankin tämä Suomen saaristo." -- "Onhan meillä -- tätä tällaista", myönsivät Juhani ja Tuomas aivan sillä ilmeellä kuin olisivat katselleet omia torpanmaitansa. "Mahtaako siinä olla perää", kyseli nyt Simeoni, "että nuo riikinruotsalaiset ahnehtivat tätä saaristoa omakseen?" -- "Ovathan ne semmoista hälisseet", myönsi nyt Tuomas, "mutta eihän siitä mitään tule -- eihän meidän sovi tätä kelleen antoo". -- "No, sitähän minäkin", vahvisteli nyt Simeonikin, "että tulee tämä paikka toki itselläkin tarvituksi". Ja ratkaistuaan täten hiljaisesti ja järkevien periaatteiden mukaisesti paljon huolta herättäneen Ahvenanmaan kysymyksen, jäi kolmiliitto kylmästi ja rauhallisesti katselemaan, kuinka Marianhaminan satamasouvarit innolla kuljettelivat Ragnan touveja nähtävästi ylpeinä siitä, että saivat tehdä edes sen palveluksen rakkaalle ruotsinmaalaiselle laivalle; kuinka sotilaspojat hakkailivat punaposkisia tyttöjä ja kuinka yleisö, kiitettävää kotimaista tapaa noudattaen, oli miehissä ja naisissa saapunut kunnioittamaan laivan ja sen kannella seisovan kolmiliiton saapumista. Iltapäivälle kallistuva aurinko kultaili punamultaseiniä ja maalitaloja entistä kirkkaammiksi, meren pienet väreet lipisivät hiljaisesti ja kalalokit lähtivät vielä kerta suuremmaksi varmuudeksi tarkastamaan ympäristöä, eikö sinne sittenkin olisi tipahtanut jotakin. Ja kun laivan pilli puhalsi, tuntui Simeonista kuin olisi se ollut pasuunasoolo "Kaarle kuninkaan metsästyksestä", kaihoten ilmoittaen, että nyt sitten oli lopultakin riennettävä pois rannoilta Suomen, tämän armahan ja kalliin maan. Mutta vielä kauan kesti pieniä luotoja, tummia saaria, kivennyppylöitä, joiden juurelle vaisu aalto hiljaa sammui, välkähtäen kauniisti illan ruskossa. Simeonin mieleen välähti äkkiä polttava kuva huikaisevan kirkkaasta kesäpäivästä, jolloin lämpöinen tuuli puhaltaa voimakkaasti pitkin näitä ulapoita, imien itseensä meren terveellistä suolaa ja virkistäen sitä onnellista, joka on salassa kaikilta löytänyt tuolta jonkun yksinäisen poukaman ja vaipunut sen hiekalle kuuntelemaan aaltojen ja tuulen yksitoikkoista, rauhoittavaa, nukuttavaa kohinaa, kun tiirat sinkoilevat valkoisina piiruina ilmassa ja kaukaa hyljeluodolta kuuluu kammottava huuto. "Luojan kiitos", huokaisi hän sydämensä pohjasta, "että maamme on vielä täälläkin, jossa se on Europaa lähinnä, täydellinen, koskemattomassa rauhassa oleva erämaa, jossa ihminen, kalastaja venheineen, on kuin maiseman täydennyshenkilö, pieni valkopurje siintävällä ulapalla."

Ja päivä laski kokonaan, meren ylle levisi pehmeä pimeys, kietoen kaikki tummaan, läpinäkymättömään huntuunsa. Ahvenanmereltä olivat jäät jo hävinneet ja laivaa nostatti silloin tällöin rauhallisesti nouseva suuren aallon selkä, kuin olisi meren jättiläinen hetkeksi raottanut silmiään ja vuoteellansa kohottautunut. Simeoni tunsi, kuinka joka potkurin iskulla saavuttiin lähemmäksi vanhaa Ruotsia, valtakuntaa, jonka menneisyydestä ja merkityksestä Suomelle hän kaikesta huolimatta hiljaisuudessa oli säilyttänyt oman naivin, kulttuuri- ja veriheimolaisuuteen perustuvan romanttisen käsityksensä.

IV.

Vanhan Ruotsin tunnelmia. -- Kevät-aamuna Tukholmassa. -- Eräs kulttuuritutkimuksen haara. -- Aamiainen Oopperakellarilla.

Kellon lähetessä 12 yöllä lipui Ragna hiljalleen Tukholman satamaan, tuhansien tulien tuikkiessa joka haaralta. Simeoni ei ollut aikaisemmin ollut Tukholmassa ja siksi hänen sydäntään hiukan karvasteli, ettei hänen oltu suotu nähdä kuulua Tukholman satamareittiä päivällä. Mutta hän lohduttautui pian, sillä kieltämättömästä kauneudestaan ja pittoreskimaisuudestaan huolimatta on uudenaikainen huvila-asutus ihanankin veden varrella aina jättänyt hänet jokseenkin kylmäksi. Pimeys sen sijaan salli hänen nähdä nämä paikat sellaisina, miksi mielikuvitus oli ne aikain kuluessa muodostellut, kitisevien nostoraanojen, roomujen ja muiden sellaisten materiaalisten ja runottomien esineitten ja puuhien pääsemättä näitä saippuapallon pinnalle kuvastuvia näkyjä rikkomaan. Niinpä hän nyt naivisti antoi vanhan Ruotsin romanttisen tunnelman, jota hän visusti varoi millään epäilyksellä särkemästä, virrata sieluunsa kotoisena, tuttuna, rakkaana, joka paikasta, vain sen perusteella, että hän nyt oli täällä.

Rantaan saavuttua tulivat kuninkaalliset passintarkastajat heti laivaan ja Simeonin täytyi yhdessä toveriensa kanssa myöntää, että poliisit ja muut asiaankuuluvat herrat esiintyivät yleisöä kohtaan erittäin tahdikkaasti, kohteliaasti, ja, mikä on pääasia, siekailematta ja joutuin. Nopeasti selvisivät siitä kiirastulesta niin juutalaiset kuin pakanatkin, ja sillä oli asia selvä. Tullitarkastus oli kuitenkin määrätty aamuksi, mutta ilman tavaroita oli kyllä, jos tahtoi, oikeus laivalta poistua. Eikä Simeoni malttanutkaan, vaan läksi erään toisen suomalaisen kanssa, joka oli Tukholmassa vanha tuttu, yön hämyssä harhailemaan pitkin katuja. Hänellä oli väkevä tunnelma siitä, että hän ei kulje yksinään, vaan että täällä on joka paikassa ja nimenomaan juuri tällä keski-yön aavetunnilla, sarja jättiläismäisiä sumuvartaloita katsomassa, kuinka nykypolvi hoitaa heidän jättämäänsä perintöä. Hetken perästä kohosikin Simeonin eteen sumun ja pimeyden keskeltä korkea haamu, jonka käsi käskevästi ja vaativasti osoitti itään päin ja joka sai hänet pysähtymään -- Kaarle XII siinä seisoi. Simeonin sydämessä tapahtui tällöin -- vanhojen sanomalehtimiesvaistojen aiheuttamana -- eräänlainen sekuntihaastattelu tämän korkean henkilön kanssa. "Teidän Majesteettinne", lausui hän vanhaan monarkkiseen kohteliaisuustyyliin, "sallikaa, Sire, minun lausua Teille suomalaisten terveiset". Majesteetin vaskikasvot saivat heti jylhää eloa ja hän kuulosti lausuvan: "Kiitän teitä, suomalaiset, mutta tehän ette ole enää alammaisiani, vaan kuulutte Venäjälle?" -- "Kuinka, Teidän Majesteettinne", sammaltaa nyt Simeoni ällistyneenä, "ettekö ole kuulleetkaan, että olemme nyttemmin vapaa ja itsenäinen valtakunta!" Majesteetti tulee ajattelevaisen näköiseksi. "Miten on teidän ollut mahdollista saavuttaa vapautenne?" kysyi hän sitten kummastuen. "Taistelemalla, Sire". Silloin kirkastuivat Majesteetin vaskikasvot ja miekka hänen kädessään näytti heilahtavan. "Niin, oikein suomalaiset! Vapaus saavutetaan ainoastaan taistelemalla!" sanoi hän riemuiten ja kysyi: "Missä on itäraja?" "Rajajoella ja kaukana Karjalassa." -- "Kiitos, suomalaiset, te olette siis toteuttaneet Kustaa Adolfin perinnön, jota minäkään en pystynyt säilyttämään. Muistatteko minua koskaan?" -- "Sire", vastaa Simeoni, "muistamme Teitä ja muistamme Teille antamiamme uhreja. Vapauden ruusut ovat kohonneet heidänkin vuodattamastaan verestä ja -- erämaat olemme asuttaneet uudelleen."

Silloin Kaarle XII tuli ajattelevan näköiseksi ja kysyi hiljaa: "Entä nämä täällä, ruotsalaiset, muistavatko he Suomen antamia uhreja?" -- "Sire", sanoi Simeoni nöyrästi, "sallikaa minun olla vastaamatta tähän kysymykseenne"...

Vaikka uuden ajan kulttuuri olisi kuinka kukkeata ja miellyttävää, niinkuin se Tukholmassa kieltämättä on, puhuu siellä silti suomalaiselle ensi hetkinä, jos ne asiat muuten ovat hänelle tuttuja ja pyhiä, voimakkaimmin menneisyys, historia, kaikki ne vuosisadat, jotka samalla lehdellään kertovat molemmista kansoista ja samalle tantereelle vuotaneesta verestä. Simeoni tunsi hartaasti toivovansa, että kaikki närä ja epäluulo hälvenisi suomalaisten ja ruotsalaisten väliltä, jolloin varmaan yhteinen kulttuuri ja yhteinen historia veisi veljeskansat kiinteään ja läheiseen vuorovaikutukseen, siunaukseksi koko Pohjolalle. Missä vain suomalaiset voivat tämän päämäärän eteen työskennellä, siinä heidän täytyy harrastaa tätä lähentymistä, sillä onhan suuri etu se, että meillä on naapurinamme vanha ja arvovaltaa nauttiva valtio, johon olemme sukulaisuussuhteessa historian, toisen kansallisuutemme, toisen kansalliskielemme, yhteiskuntajärjestyksemme ja kulttuurimme kautta. Olisihan perin kevytmielistä, jos Suomen kansa, tämä harvinainen erikoisuus kansojen keskuudessa, kuin sirpale myrskyävällä merellä, vasta saavutettuaan itsenäisyytensä antaisi väliin tulleitten ikävyyksien sumentaa silmistään tämän päämäärän ja kylmentäisi sydämensä sille veren äänelle, joka ei lakkaa kuiskaamasta siitä, mikä on molemmille yhteistä ja velvoittavaa. Näin ajatteli Simeoni katsellessaan öistä Tukholmaa, aikomatta kuitenkaan vähimmälläkään tavalla oman oikeuden myynnillä ostaa tuota lähentymistä. Ei, vaan oikeuden, vanhan pohjoismaisen kunnon ja rehellisyyden, avomielisyyden ja molemminpuolisen kunnioituksen pohjalle on tuo lähentyminen perustuva.

* * * * *

Kirkkaana hohti maaliskuun 14 päivän aurinko kolmeen siniseen suomalaiseen silmäpariin, kun kolmiliitto klo 7 aamulla suvaitsi ilmestyä Tukholman rannan tullipöytien ääreen. Kohteliaat tullivahtimestarit heittivät suopean, ylimalkaisen silmäyksen veljesten tavaroihin ja auttoivat ystävällisesti niiden jälleen sulkemisessa, ikäänkuin pyytäen anteeksi, että olivat vaivanneet niitä aukaisemaan. Kun tavarat sitten oli uskottu erään numerolla varustetun skandinaavisen jätkämiehen huostaan, joka arvattavasti oli Neptunus Gastin sukua suoraan alenevassa polvessa ja joka pyhästi vannoi vievänsä ne eheästi perille hotelliin, röyhistivät veljekset rintaansa ja läksivät verkalleen astelemaan kohti tuota hotellia. Mutta kulku aurinkoisena aamuna Tukholmassa on sellaiselle, joka ei ole siellä ennen käynyt, erikoinen ja mutkallinen tehtävä. Jos hänellä on inhimillisiä kulttuuriharrastuksia, jos hän panee merkille satakin pikkuseikkaa tehden niistä omia hiljaisia johtopäätöksiään, pysähtyy hän milloin sinne, milloin tänne, seisoskellen katujen kulmissa kuin muinoin Juhani Turun-retkellänsä. Kirkas, keväinen aamu, jolloin kadut jo ovat puhtaat lumesta ja ilmassa on ihana raikkaus, on Helsingissäkin yksinäiselle kulkijalle suurenmoinen elämys; sama on asia ja ehkä vielä enemmän Tukholmassa, jossa suomalaisen silmä yhtaikaa tajuaa sekä nykyhetken kauneuden että menneisyyden viehkeän tunnelman. Niinpä Juhani ja Simeoni, käytännöllisen Tuomaan erottua asioillensa, astelivat ensin tätä katua ylös ja sitten toista alas, panivat merkille rauhallisina ja siisteinä työhönsä vaeltavat ihmiset, katselivat kunnioituksella sitä kirkkoa ja tätä muistopatsasta, kumarsivat Bellmanille ja vaelsivat hiljaa Klaran kirkon ohitse, kunnes pysähtyivät molemmat kysymään ja miettimään, millä suunnalla heidän hotellinsa oikeastaan mahtoi olla. Ja kun he ajattelivat tarkemmin, eivät he muistaneet hotellista muuta kuin nimen, ei osoitetta!

Tien kyseleminen oudossa, mutta sivistyneessä kaupungissa, on erittäin hauska tehtävä, jos osaa sen oikein järjestää. Simeoni ehdotti heti, että kysyttäisiin yleisön kohteliaisuuden tutkimiseksi neuvoa vastaan tulijoilta, mutta että hauskuuden vuoksi valittaisiin aina uhriksi kaunein neito. "Sillä", selitti hän hiukan epäluuloisen näköisenä kuuntelevalle Juhanille, "miksi kysyisimme sitä miehiltä? Hehän luonnollisesti ovat viettäneet eilisen illan jossakin ulkona ja ovat siksi hiukan äreitä ja lyhytsanaisia. Vanhat naiset ovat taas usein huonokuuloisia eivätkä juuri ole sopivia täten häirittäviksi. Nuorten poikain neuvot ovat monesti perin hätäisiä ja pintapuolisia, joten jäljellä ei ole muuta kuin nuoret neidot. Ja miksi emme valitsisi heistä kauneimpia? Muistakaamme klassillista ohjetta: _'Omne tulit punctum qui miscuit utile dulci'_, s.o. parhaiten menettelee se, joka osaa yhdistää hyödyllisen huvittavaan."

Niinpä saivat veljekset sinä aamuna, uudistaen kyselynsä tuontuostakin, kurkistaa erinäisiin sinisilmiin, jotka arvattavasti hyvin olisivat kestäneet kilpailun vaikka missä, ja kuulla sarjan mitä kohteliaimpia ja ystävällisimpiä, peräti suloisella äänellä lausuttuja ohjeita, jotka kaikki olivat mitä yksityiskohtaisimpia, mutta siitä merkillisiä, että ne olivat toisilleen jotenkin vastakkaisia. Oli miten hyvänsä, veljekset huomasivat, että joko olivat neuvot vääriä tahi menivät he tuosta kauniitten silmien näyttelystä aivan pyörryksiin. Ei auttanut lopuksi muu kuin ottaa selko osoitteesta lähimmästä puhelinluettelosta, josta se tietenkin oli helposti löydettävissä. Mutta arvokas kokemushan oli se kohteliaisuus, jota tukholmalaiset tälläkin kerralla osoittivat muukalaisille ja joka oli täysin kaupungin kauneuden vertaista.

Tämä hauska ja muistorikas aamu päättyi vihdoin sillä proosallisella toimituksella, jota tavallisessa kielessä sanotaan aamiaiseksi ja joka voidaan Tukholmassakin nauttia joko kansankeittiössä tahi Oopperakellarilla. Kun Simeoni saituudestaan huolimatta aina oli pitänyt hyvästä ruoasta, eivätkä toisetkaan toverit voineet käsittää, miksi kolmiliiton olisi pitänyt syödä tämä päivän perustava ateria nimenomaan jossakin spartalaisessa kuppilassa, mentiin yhteisestä päätöksestä Oopperakellarille, koska siellä saadaan tunnetusti hyvät aamiaiset. Ja Simeonille oli sekin paikka aikamoinen nähtävä, oikea pomojen pesä.