Part 19

Herra Bennado, joka itsekin oli ollut turkkilaisena sotilaana, kertoi sitten, että näiden vähään tyytyväisyyttä esimerkiksi mitä muonaan tulee, ja tyyntä urhoollisuutta, todellakin täytyy kunnioittaa. Gallipolin taistelujen aikana ei heille kaikiste ollut antaa mitään muuta kuin hiukan leipää ja vanhoja oliiveja, silloin kun ryntääjäjoukot suorastaan mässäsivät kaikenlaisilla purkkiherkuilla. Hänenkin mielestään turkkilainen kansa sinänsä oli kunnioitettavaa, rehellistä ja siveellistä, mutta oli se onnettoman historiansa ja keskuudessansa vaikuttamaan päässeiden voimain kautta joutunut ihmiskunnan kehityksen uralta harhaan, ja on sieltä nyt vaikea palata. Kreikkalaisten ja turkkilaisten välit Konstantinopolissa ovat nykyisin hyvin kireät ja ainoastaan ententen sotajoukkojen läsnäolo estää verenvuodatuksen; niitä välejä on varsinkin kiristänyt se, että kreikkalaiset ovat täältäkin, itsensä sulttaanin kaupungista, mobilisoineet kansalaisiaan sotaväkeen!

Mutta kun Kultainen sarvi on ympärillä, ei politiikka oikein tahdo maistua. Tuossa tulee näkyviin muurien toisessa päässä oleva samanlainen linna kuin Jedi Kulé, ja pian ollaan sataman perällä, jonne turkkilaisten matalat kaleerit valloituksen aikana vedettiin. Siellä on nyt kauniita huviloita, moskeoita ja muita sellaisia rakennuksia, joille piniat ja kypressit tummalla värillään antavat ylhäistä, kaunista leimaa. Iltapäivän tunnelma, ihanat näköalat, outo, ympärillä hyörivä maailma, tuudittivat Simeonin jonkunmoiseen nautinto-rikkaaseen horrokseen, josta hän heräsi vasta laivan töksähtäessä Galatan sillan reunaan.

Seuraavana aamuna olivat hyvät neuvot kalliita, sillä laivan piti lähteä kello puoli 3, mutta pilettejä ei myyty, ellei passeissa ollut leimaa. Neuvokas herra Bennado kuitenkin lupasi järjestää kaikki. Hyvää vauhtia mentiin virastosta toiseen ja kaikkialla voiteli herra Bennado piastereilla vahtimestarit ja muut pikkupomot niin pehmeiksi, että leimat tulivat kiireesti kuin anteeksi pyydellen, herra Bennadon hymyillessä salamyhkäisesti ja muun yleisön kiroillessa, että mitä etuoikeutettuja miehiä nämä ovat. Noissa konsulien ja lääkärien eteisissä ja odotushuoneissa tunkeili muuten sellaista yleisöä, että herra Bennado katsoi tarpeelliseksi vakavasti kehoittaa veljeksiä pitämään taskujansa silmällä. Haju oli eksoottinen. Kello puoli 2 oli kaikki valmista ja veljekset istahtivat tavaroineen herra Bennadon hankkimiin vaunuihin, nähden ympärillään sarjan mitä moitteettomimmin kumartuvia hotellin palvelijakunnan vartaloita. "Hyvästi Pera, hyvästi Galatan myllertävä kaupunki! Sinua nähnemme tuskin koskaan enää!"

Rannassa oli vielä kestettävä tullitarkastus, mutta pyysi herra Bennado saada mennä edellä. Hänen toimitettuaan siellä sitten eräitä salaperäisiä menoja astuivat veljekset esiin ja saivat määräyksen avata pienen käsilaukun. Simeoni teki sen, mutta tuskin sen lukko oli rapsahtanut, ennen kuin virkamies löi leimat kaikkiin, ja sillä oli asia selvä. Passeista otettiin nimet kirjaan ja Simeonin täytyi ihmetellä, kuinka nopeasti nuori turkkilainen virkamies näytti nimet tulkitsevan ja piirtävän paperiinsa sarjan mitä omituisimpia koukeroita. Koska sitten laivan lähtöön oli vielä muutama hetki, ilmoitti herra Bennado voivansa, jos herrat haluavat, tänä aikana järjestää "pienen programmin". Hyvä on. Hän vei veljekset vieressä olevaan merimiesten kaupunginosaan käskien varovasti kulkea kadun keskustaa. Se, mitä veljekset siellä näkivät, vastasi täydelleen merimies Nikon kuuluisaa kuvausta, eikä sitä siis ole tarvis tässä tarkemmin selittää. Muutaman minuutin kuluttua oltiin laivalla.

Mieluinen tehtävä oli nyt veljeksille suorittaa herra Bennadolle hänen hyvästi ansaitsemansa palkkio ja kiittää häntä kaikesta neuvokkuudesta ja vaivoista, sillä olivatpa he huomanneet hänet kunnon mieheksi. Kuin salama pujahti herra Bennado vielä viimeisellä minuutilla maihin ja toi sieltä lähtölahjaksi rykelmän noita mahtavia Jaffan appelsiineja sekä Simeonille laatikon erinomaisia turkkilaisia savukkeita, joiden vertaisia tapaa vain Egyptissä. Kiitellen hyvästelivät veljekset myös herra Toivo Tainion, joka kauemmin Konstantinopolissa oleskelleena oli ollut veljeksille sympaattisena seurana ja auttanut heitä monella tavoin auliilla neuvoillaan.

Laiturilla vallitsi aivan määrätön meteli: loputtomia, hirveitä huutoja, mölähdyksiä, hikipäistä ähinää ja reuhaamista, Simeonin kuitenkaan pääsemättä selville, mikä tämän kaiken aiheutti, mitään erikoista työtäkään kun ei juuri näyttänyt olevan käsillä. Laiva soittaa jo toisen kerran ja ihmisiä ruvetaan häätämään maihin, mutta ei niillä silti näytä olevan erikoisempaa halua poistua. Nytpä soi kolmannen kerran ja samalla irtautuu laiva laiturista, ja silloinkos alkoi meteli. Laivan eri puolilta rupesi kuulumaan hätäytyneitä huutoja, ja käsiään väänteleviä naisia ja lapsia ilmestyi partaalle, vaatien parkuen maihin pääsyä. Kapteeni ei kuitenkaan ollut millänsäkään, vaan antoi laivan hitaasti aloitella kulkuaan, sillä hän tunsi nähtävästi entuudesta, miten tulisi käymään. Kuin haukat kiiruhtivat nyt Stambulin venemiehet pursineen laivan ja laiturin väliin. Akkoja ja lapsia pudota mätkähtelee veneisiin ja sanoin kuvaamaton melu ja parkuna vallitsee. Tuolla ryntää myöhästynyt matkustaja laiturille ja samassa on hänelle tarjona vene, joka on siihen ilmestynyt ajatuksen nopeudella. Pian on hänkin laivassa, joka nyt menee parempaa vauhtia. Melu hiljenee ja Kultainen sarvi alkaa muuttua kimaltelevaksi Marmaran mereksi.

Veljekset seisovat peräkannella ja katselevat yhä kauemmaksi jäävää Konstantinopolia. Vasemmalla siintää vanha kaupungin muuri ja sen yläpuolella Aja Sophia solakoine minareeteineen. Sitten moskea moskean jälkeen, kupooli kupoolin vieressä, Kultainen sarvi ja oikealla Galata ja Peran kukkula. Kaikkialla valon kimaltelevaa ja häikäisevää taittumista valkoisista pinnoista, ihmeellisen sinertävää ja hienoa, pehmeätä avaruustunnelmaa, niin, sanoin tulkitsematonta näköalakauneutta, joka etsinee vertaansa koko maailmasta. Unohtumattomaksi painuu se katsojan sieluun.

Sokean eno-vainajansa kertomuksista oli Simeoni saanut tietää, että merimatkoilla pidetään n.s. "lokikirjaa", johon päivittäin merkitään kaikki tärkeimmät tapahtumat. Tämän johdosta määräsivät nyt Juhani ja Tuomas, että koska heidän yhteinen matkansa epäilemättä oli verrattavissa ainoastaan uuden ajan alussa tapahtuneisiin kuuluisiin löytöretkiin, Simeonin velvollisuus oli ryhtyä pitämään merimatkoilla tällaista "lokikirjaa", koskapa hän oli tullut heistä enimmän perehtyneeksi kynän käyttöön. Totellen vanhimman veljen määräystä hän siis avasi muistiinpanokirjansa ja rupesi tekemään säännöllisiä merkintöjänsä, joista voidaan tässä julkaista eräitä otteita.

_Iperohi-laivalla, maaliskuun 30 p. klo 8 i.p._ Olemme laskeneet ankkuriin, sillä joku ententen sotilaskomissioni tahtoo vieläkin tarkastaa passit. Skutari ja Aasian sinertävät rantavuoret ovat kauniina kuvana edessämme. Herrat upseerit kallistavat mielihyvällä kurkkuunsa lasillisen konjakkia ja kupposellisen kahvia, jotka ravintolan pitäjä on kiireesti heidän eteensä lennättänyt, lyövät passeihin uudet leimat ja lähtevät tiehensä tuottamatta kellekään mitään vaikeuksia. Matka jatkuu tasaisesti ja hyvällä vauhdilla. Laiva on pieni, mutta sen järjestystä ja siisteyttä vastaan ei ole oikeastaan mitään sanottavana. Matkustajat ovat, meitä ja erästä amerikalaista nuorukaista lukuunottamatta, kaikki kreikkalaisia. Ulommaksi merelle tullessamme ilmestyy hiukan sumuntapaista harsoa ilmaan, estäen selvästi näkemästä kaukaa siintäviä rantamaisemia. Merimatkan unettava yksitoikkoisuus rupeaa jo tuntumaan. Kello 6 syödään päivällinen, jota odotamme uteliaina. Päivällisellä näemme koko matkustaja-aineksen. Amerikalainen nuorukainen on reilua yankee-tyyliä, koristelematon ja vapaa sekä puheissaan että esiintymisessään. Tuossa istuu miellyttävän näköinen kreikkalainen nainen, jonka ikä voi olla jo kolmissakymmenissä. Hänellä on seuranaan kaksi kreikkalaista upseeria, epämääräisen näköinen sivilihelleeni sekä lisäksi vanha, partainen helleenivaari, joka elävästi muistuttaa Minervan pöllöä. Tuolla taampana istuu kreikkalainen pariskunta, mies tumma, kookkaan puoleinen, nainen aivan vaalea, tukka kuin kultaa. Sanotaan, että tällaisia vaaleita kreikattaria vielä löytyy paljonkin. Päivällinen aloitettiin öljymarjoilla ja öljykalalla. Ensi kertaa tutustuimme nyt tähän Raamatun niin usein kiitoksella mainitsemaan hedelmään, joka on kreikkalaisten mielestä Pallas Athenen lahja näille maille, mutta meidän täytyi todistaa, että sen makuun nähtävästi pitää tottua, ennen kuin voi käyttää sitä ruumiin ravinnoksi. Arvokkaalla ilmeellä vei Juhani sen suuhunsa, pureskeli ja nielaisi yhtä vaikeasti kuin ennen häränliha-annoksensa viimeisen suupalan. Liharuokana oli -- lammasta, ja jälkiruoka oli paistettu -- lampaanrasvassa. Juomana oli kahdenlaista viiniä, valkoista ja punaista, joita tuotiin pöytään kokolailla avonaisilla karahveilla. Valkoinen oli homeelta maistuvaa, kitkerää ja nautittavaksi kelpaamatonta, mutta punaista voi juoda, kun sekoitti siihen runsaasti raikasta vettä. Kreikkalaiset sen sijaan näyttivät juovan sekä valkoisen että punaisen viimeistä tippaa myöten. -- Keskustelumme päivällisen aikana herättää huomiota ja tuo kaunis, tumma kreikatar tulee kohteliaasti englanniksi tiedustelemaan, mitä kieltä puhumme. Vastauksemme näytti tekevän hänet hiukan epävarmaksi, mutta ei hän huolinut sillä hetkellä ilmaista, ettei hän tiennyt Suomesta juuri mitään. Meri-ilma ja aamupäivän väsyttävä touhu rupeavat tuntumaan ja me painumme hytteihimme aikaisin.

_Maaliskuun 31 p._ Ankara huutopillin ääni ja kellon soitto herättää meidät kello 3 yöllä. Ymmärrämme olevamme sumussa. Pian pysähdytään kuitenkin kokonaan ja lastauksen ryskettä rupeaa kuulumaan. Kello 9:n seuduissa nousemme vihdoin kannelle tarkastelemaan Dardanelleja, joiden läpi parhaillaan ajamme. Molemmin puolin avautuu eteemme korkeakukkulainen, mutta pehmeäpiirteinen, sinertävässä autereessa uiva maisema, autio, puuton, kuten näyttää, aivan eloton. Allamme on ihanasti välkkyvä, vihreältä kuultava meri, jossa tuontuostakin näemme delfiiniparven leikkivän. Ja yllämme on hienon sumuharson peittämä taivas, josta auringonvalo siivilöityy pehmeänä ja hillittynä. Ei näy laivoja, ei eloa rannoilla, tuntuu siltä kuin olisimme tämän klassillisen näyttämön ainoina elävinä olentoina. Saavumme Gallipolin niemimaan kärjen kohdalle, jossa äsken vielä riehui kamala taistelu ja kuolema, ja jonne on kätkettynä tuhansia ja taas tuhansia ihmisruumiita. Sitä ei voisi uskoa mahdolliseksi tässä hiljaisuudessa, jota ei häiritse mikään muu kuin koneen yksitoikkoinen jyskytys, lokin ikävystynyt kirahdus, kalaparven leikki, aallon pärskähdys ja tuulen nukuttava humina. Ehkäpä kuitenkin tuhansien vainajien haamut väikkyvät tuossa edessämme sumuhäivähdyksinä, tuijottaen meihin ontoilla silmillään ja kysyen meiltä, itseltään, ihmiskohtalolta, Jumalalta: "Miksi?" Turhaa kaikki! Aika on maailman meristä valtavin, eikä löytyne sitä, jota se ei voi allensa haudata. Niemen kärjessä, aivan maan vieressä, pistää merestä esiin kaksi laivan savupiippua; ne ovat kuin hukkuvan kaksi viimeistä pinnalle kohoavaa sormea, joiden suonenvedontapaiset värähdykset kertovat kuoleman kauhusta selvemmin kuin miljoonat sanat.

XXXIII.

Tenedos-saari. -- Keskustelua kreikattaren kanssa. -- Politikoivia kreikkalaisia. -- Lesbos ja Mytilinin idyllejä. -- Viimeinen mohikaani. -- Musiikkia Sapphon ja Erinnan haudalla.

_Maaliskuun 31 p._ (Jatkoa.)

Päästyään ulos Dardanelleista kääntyy Iperohi kulkemaan pitkin Aasian rannikkoa ja saapuu pian salmeen, jonka toisella puolella on matalahko saari; ainoastaan kaksi korkeahkoa ja ryhmyistä kukkulaa siltä kohoaa. Rannikko ja saari ovat aivan puuttomia ja paljaita, aution ja yksinäisen näköisiä. Omituisin tuntein kuulen, että saari tuossa on -- Tenedos. Tuolla mantereella, jollakin noista kukkuloista, on siis ollut pyhä Ilion. Nuo paikat, Homeroksen klassilliset taistelunäyttämöt, jotka tähän saakka ovat kajastaneet niin kaukaisina ja satumaisina, ovat nyt tuossa edessäni; olemme todella saapuneet muinaisen Hellaan tarumaisille, sinertäville salmille. Nojaten laivan partaaseen ja katsellen, kuinka meren pinta taittuu laivan tieltä, särkyen miljooniksi, tuhansin värivivahtein hohtaviksi pisaroiksi, odotan kuin lumottuna, että tuolla rannalla alkaisi taas Iliadin taistelun pauhu, että saarelta tuosta lähtisivät uimaan ne kaksi Athenen käärmettä, jotka julmaan syleilyynsä rutistivat Laokoonin ja hänen poikansa, ja että ympärillemme ilmestyisi Hellaan sankarien monisoutuja, täynnä vaskikypäräisiä sadun urhoja. Mutta äänetön rauha vallitsee tässä vuosituhantisessa maan ja meren kalmistossa, joka kätkee itseensä tutkimattomia salaisuuksia ja mitattoman määrän ihmissuvun kärsimyksiä.

Tällaisissa tunnelmissa ja niistä johtuvissa keskusteluissa kuluu aika nopeasti. Huomaamme, että nuori upseeri on lyönyt toverinsa laudalta ja anastanut kauniin kreikattaren itselleen kokonaan. He seurustelevat innokkaasti, eikä kukaan muu pääse lähellekään. Päätänpä siis tehdä upseerille kepposet. Kun hän poistuu hakemaan naisellensa jotakin, menen kylmästi rouvan -- sillä sellainen hän on -- vierelle istumaan ja aloitan keskustelun politiikasta, ympäristöstä, Suomesta ja kaikesta mahdollisesta, mitä mieleen johtuu. Ja rouva on sivistynyt ja hyvä keskustelija, jonka kanssa on soma haastella. Samalla pidän silmällä upseeria, joka hetken kuluttua yrittää entiselle paikalleen, huomaten sen suureksi pettymyksekseen "varatuksi". Hän poistuu ja koettaa kuluttaa aikaansa muuten, mutta kärsii kaikesta päättäen ohjelman katkeamisen tuottamaa ikävyyttä. En armahda häntä ollenkaan, vaan luennoin rouvalle Suomesta ja katsahdan väliin lämpimästi hänen tummiin silmiinsä, jolloin olen näkevinäni, kuinka vilun väreet kulkevat pitkin vänrikin selkäpiitä. Vasta noin tunnin kuluttua kyllästyn itsekin, ja luovutan paikkani viluissaan värjöttelevälle upseerille, joka rientää saapuville niinkuin peura janoissansa.

Kreikkalaiset ovat nähtävästi kovia politikoitsemaan. Salongissa he muodostavat oman ryhmänsä ja nytkös alkaa oudon kielen raksutus, niin että kaikki puhuvat yhtaikaa. Minervan pöllö on väsynyt ja on heittäytynyt sohvalle lepäämään, mutta ei malta hänkään, vaan puksahtaa sieltä tuontuostakin pystyyn kuin pianon nappula, ja laskettaa tulemaan vakuuttavaa puhetta aivan virtanaan. Kuuluu alituiseen sanoja "basileos, Venizelos, Mustafa Kemal" j.n.e., josta päättäen asia koskee tärkeitä päivän kysymyksiä. Rouva innostuu ja laskettaa sievästä suustansa vilisevän virran politiikkaa, nousten seisomaan ja säestäen puhettaan vakuuttavilla ja ilmehikkäillä käsien liikkeillä, mutta Minervan pöllö pudistaa päätänsä ja alkaa kiivaasti raksuttaa vastaan. Soma oli sitä hetkinen syrjästä kuunnella. Kreikkalaiset tekevät meihin hyvän, sivistyneen vaikutuksen, ollen perin huomaavaisia ja kohteliaita sekä siistejä.

Puolenpäivän aikaan lähestymme Lesbos-saarta, jonka korkeita, siintäviä vuoria ihailemme, vaikka niiden paijaus ja karuus tekee meihin, kun olemme tottuneet pitämään maisemille kasvillisuutta luonnollisena osana, masentavan vaikutuksen. Rinteillä ehkä kasvaa öljypuita, mutta kun se on matala ja harmaa kuin pajupuu, sulautuu se nähtävästi taustaan niin tarkoin, ettei sitä kauempaa ollenkaan huomaa. Vasta kello neljän seuduissa laskemme ankkurin Mytilinin, entisen Mytilenen kaupungin satamaan. Olemme siis saapuneet paikalle, jolla muinaisuudesta asti on ollut suuri maine kauneutensa, filosoofiensa ja ihanien runoilijattariensa vuoksi.

Runous ja viisaus on kukoistanut tällä jumalten suosimalla saarella. Siellä hallitsi Hellaan tyranneista jaloin, Pittakos, joka kukisti sisäiset rauhattomuudet, sääti kansalleen viisaat lait ja -- luopui vallasta. Hän oli yksi Hellaan seitsemästä viisaasta, jonka tunnuslauseena m.m. oli: "Tunne oikea hetkesi". Ehkäpä hän vallasta luopuessaan noudatti juuri tätä omaa elämänohjettaan! Hän oli siinäkin suhteessa onnellinen mies että hänellä oli vastustajana runoilijoita, joiden nimi on maailmankuulu: Alkaios, Sappho ja tämän ystävätär Erinna. Kun hiljainen maatuuli toi kaukaa ruohon ja kukkien tuoksua, kun pieni, idyllimäinen kaupunki valkoisena ja puhtaana kuin neito lepäsi tuolla kirkkaan lahden pohjukassa, korkean ja sinertävän vuoren rantamalla, tuntui kuin Sapphon henki olisi tuulahtanut sieltä vastaan, täynnä sydämellistä koruttomuutta, voittavaa hellyyttä ja ihmeellistä kaipuuta. Tässä ympäristössä, joka on tulvillaan hiljaisen, teeskentelemättömän, syvän tunteen runoutta, kohoaa Sapphon muisto esiin puhtaana ja kirkkaana, sellaisena kuin hän todella on ollut: ylevä runoilijatar, jonka mainetta jälkimaailma alhaisuudessaan on koettanut loata. Hänen runoilijakoulunsa, nuorten neitojen piirileikki Apollon lyyran ympärillä, on kaunein kuva muinaisuuden ylevän taiteen maailmasta, jonka vasta tässä ympäristössä, sen omalla laulupaikalla, oikein käsittää.

Mutta kirkuen ja huutaen laivan ympärillä tungeskelevat venemiehet ovat parhaita aseita sille, joka vihaa runollisia tunnelmia ja tahtoo ne karkoittaa. Hetken perästä olemme maissa ja lähdemme amerikalaisen seurassa ajelemaan Mytilinin rantatietä. Vasemmalla puolellamme kimaltelee kirkas meri, jonka hengähdys tuntuu tänne viileältä ja rauhoittavalta, oikealla puolellamme on valkoinen marmorihuvila toisensa vieressä, taustana jylhä vuori. Huviloiden pihoilla kasvaa palmuja, appelsiini-, sitruuna- ja viikunapuita; niiden seiniä pitkin kiipeilee muratti ja köynnösruusu, jonka punaiset kukat ihanasti ympäröivät salaperäisesti verhottua ikkunaa. Tuon huvilan upean vihreyden lomasta loistaa kauniin viekoittelevana Afroditen valkoinen patsas, ja tuolla lehtimajassa näkyy itse Pan, luonnon salaisten ja pyhien voimain jumala, selittämätön hymy partaisilla kasvoillaan kuuntelevan suihkulähteen lirinää. Rauha vallitsee noissa huviloissa; ihmisiä ei näy, vaan ovat ne kuin antiikin luonnon keskeltä äkkiä löytyviä jumalten valkoisia pyhäkköjä. Tunnen yhtäkkiä tätä luontoa katsellessani, joka on sama tänään kuin tuhannen vuotta sitten, kuinka aikoinaan lapsuuden naivisella puhtaudella luotu antiikin kuva, joka sittemmin katosi muistamattomiin, yhtäkkiä esiintyy sielussani uudelleen niin kirkkaana ja kauniina kuin unelma koskaan voi olla. Minä tiedän, ettei se voi olla tosi, mutta en anna sen itseäni häiritä, sillä se on arvokkaampi kuin totuus.

Vetäen syvään omituisen pehmeältä ja suloiselta tuntuvaa ilmaa nousemme sitten hetken kuluttua kaupungin vieressä, niemellä, olevalle vanhalle linnoituskukkulalle. Vuosituhansia sitten on siinä jo arvattavasti ollut kaupungin linna, akropolis, joka on saanut musertua aina yhä uuden perustaksi, kunnes siinä nyt seisova, mahtavamuurinen turkkilainen kastelli lienee toivottavasti viimeinen ihmisten yritys tällä tavalla suojella itseään toisten väkivallalta. Lähelle saavuttaessa tekevät muurit korkeudellaan ja paksuudellaan valtavan vaikutuksen, samalla kuin ne ikäänkuin viskaavat tulijan kasvoille vuosituhansien vaiheensa. Sillä onhan tuossa silmäini edessä muuriin muurattuna suuria, valkoisia marmorijärkäleitä, pilarin kappaleita, jäännöksiä muinoin tällä paikalla olleista antiikin rakennuksista, jotka maailmassa jälleen valtaan päässyt pimeys on kahlehtinut näihin muureihin kuin raakalainen vangiksi saamansa valkoisen orjan. Linna muodostaa laajan nelikulmion, jonka pihalle menemme. Amerikalaisen juoksennellessa muureilla valokuvauskoneineen seisahdumme katsomaan, kuinka lesboslainen paimen lypsää vuohiaan kuten oli ehkä tehnyt tuhat vuotta sitten, kuuntelemme jostakin kuuluvaa rauhoittavaa veden lirinää ja päädymme pian katsomaan silmästä silmään vanhaa, kunnianarvoisen näköistä turkkilaista, joka huomaamattamme on ilmestynyt viereemme, kädessään pieni vesikannu, arvattavasti vettä noutamaan. Hän tervehtii meitä turkkilaisten kauniilla tavalla, koskettaen otsaansa, huuliansa ja rintaansa sekä sirosti samalla kumartaen. Me vastaamme ja koetamme puhua, mutta hän pudistaa vain päätänsä hymyillen surumielisen näköisenä, ja hänen tummat silmänsä loistavat kauniisti. Tunnemme sääliä häntä kohtaan. Hän on meistä kuin viimeinen mohikaani tässä Turkin vallan raunioilla.

Vaellamme pois linnoituksesta toista tietä ja näemme uusia linnoituksen tärkeyden ja voiman todistuksia. Läjittäin on maassa vanhoja, suusta ladattavia tykkejä, pään kokoisia rautapommeja ja kaikenlaisia merkityksensä menettäneitä aseita, jotka varmaankin ovat monesti puhuneet linnoituksen valleilta päättäväistä kieltänsä. Hetken aikaa harhailtuamme löydämme vihdoin uloskäytävän, kreikkalaisen sotilasvartioston meitä uteliaasti tarkastellessa, ja saavumme jälleen kaupunkiin. Huoletonna siellä kuljeskelemme mielessä sellainen erikoinen tyydytyksen tunne, joka syntyy sopusointuisessa ympäristössä. Menemme kalarantaan, katselemme naivisti pirunkaloja ja muita ihmeitä, naureskelemme hyväntuulisten ihmisten kanssa heitä ollenkaan ymmärtämättä, harhailemme edelleen ja tulemme paikalle, jossa valmistetaan öljytynnyreitä tulevaa oliivisatoa varten. Katselemme kansan elämää, jonka tärkeänä osana täälläkin näkyy olevan kortinpeluu, nargilehin (vesipiipun) poltto ja kahvin juonti, ja joudumme vihdoin turkkilaiseen kaupunginosaan, jossa näyttää olevan kauppa- ja käsityöläiskeskus. Myymälä myymälän vieressä tarjoaa mikä mitäkin tavaraa, ja siisteys on täällä moitteeton. Lopuksi tulemme konserttiin: turkkilainen poika hakkaa isoa rumpua minkä jaksaa ja vanha ukko puhaltaa huiluntapaisesta ilmoille mitä yksitoikkoisinta ja ikävintä tönötystä, jota kuitenkin kansa ympärillä näyttää hartaasti kuuntelevan. Surullista on, että Sapphon ja Erinnan haudalla kaikuu nyt tällainen musiikki.

Syötyämme kodikkaassa pikku ravintolassa, jonka isäntä kävi aina näyttämässä, minkälaista kalaa ja lihaa hän meille aikoi valmistaa, ja jonka seinällä oli surullisen haikea kuvasarja Heron ja Leanderin ikimuistettavasta kohtalosta, lähdimme takaisin laivallemme. Oli jo aivan pimeä, tähdet loistivat häikäisevän kirkkaina syvästi tummalta taivaalta; meri oli tyyni, keinuen vain rauhallisina maininkeina, ja illan ilma oli pehmeän ja suloisen lämmintä. Mytilinin kaupungin ystävälliset tulet vilkkuivat meille viimeisenä tervehdyksenä tältä idylliseltä saarelta.

Laivallemme oli poissa ollessamme tuotu komppania sotilaita, joita vietiin Smyrnaan, lähetettäväksi sotanäyttämölle. Heitä makaili kannella sikinsokin, mikä minkinlaiseen ryysyyn kääriytyneenä, toiset nukkuen, toiset juoden, kolmannet lojuten ja rähisten. He olivat pieniä, poikasen tapaisia miehiä, likaisia ja säälittävän näköisiä. Vaikea oli ajatella, että heistäkin useat muutaman viikon kuluttua lahoisivat Aasian kallioilla.

XXXIV.

Smyrnan satamassa. -- Maihin pääsy kielletty, -- Kreikkalaiset lähtevät rintamalle. -- Chios ja Kapudan pasha. -- Matkustava italialainen. -- Tutkimus meritaudista.

_Huhtikuun 1 p._ Heräilimme kello seitsemän aikaan ja kiiruhdimme kannelle tiedustelemaan syytä, miksi ei matka jatku. Edessämme on rantapenkereellä laajalta näyttävä kaupunki, taustana jylhän korkeat vuoret, joita häämöittää myös oikealta ja vasemmalta. Olemme saapuneet Smyrnan satamaan. Tämän lahden rannalla jossakin on siis muinainen Phokaia, jonka yritteliäät asukkaat m.m. aikoinaan perustivat Marseillen kaupungin. Vähäinen ei siis ole ollut täälläkään helleenien virkeys ja voima.