Part 18

Lammas, josta, samoin kuin eräistä muistakin matkallaan huomaamistaan eläimistä, Simeoni teki "tieteellisiä" muistiinpanoja, muodostaa sen jälkeen kuin profeetta pikkumaisesti oli kieltänyt sianlihan syömisen, näissä etelämaissa ihmisen pääravinnon. Eikähän siitä olisikaan sanottavana mitään muuta kuin hyvää, jos lampaan liha siellä olisi samanlaista kuin meillä. Mutta sitä se ei ole, vaan on siinä likaisen ja hikisen lampaanvillan löyhkä, "ihvi", niin läpitunkevasti edustettuna, että se voittaa sekä paprikan että valkosipulin. Eikä siinä kyllin, vaan on lammas täällä vielä aivan erikoisesti rasvainen, joka näyttääkin olevan kansan kalleinta herkkua. Sitä se syö ahmien ja siinä se sekä keittää että paistaa kaiken mahdollisen ruoan, missä rasvaa suinkin vain tarvitaan, jopa monet sokeroidut kakutkin ja sen tapaiset jälkiruoat. Myötämielinen lähimmäinen voi nyt ymmärtää, minkälaisin tuntein veljekset esim. laivassa Konstantinopolista lähdettyään astuivat ruokasaliin, josta heitä vastaan tuulahti väärentämätön, rasvainen, käristetty lampaan "ihvi". Joka kerta kun Simeoni sitä jälkeenkinpäin muisteli, käänteli hänen mieltänsä surkeasti ja hän tunsi itsensä sairaaksi.

Kun veljekset kreikkalaisen kauppiaan kynsistä irtauduttuaan menivät aikaa säästääkseen syömään erääseen Stambulin ravintolaan, joka sentään oli melkoisesti europalaismallinen, tilasivat he, toivottomin tuntein kauan tutkittuaan ruokalistaa, itselleen lampaankotletin. Kun se tuotiin, oli se enimmäkseen valkoista, heikolla tulella käristettyä lampaan talia, keskellä pieni tummempi kohta, jonka piti esittää lihaa. Juhani ja Tuomas kaivelivat urhoollisesti esille tuon lihapalan, mutta Simeoni ei voinut tehdä sitäkään, vaan pyysi saada erään vähemmän vaarallisen annoksen. Ilostuneena lähti kyypparipoika lennättämään hyljättyä lihaa keittiöön, luullen saavansa syödä sen, mutta silloinpa lensi herra Bennado kuin haukka hänen niskaansa, otti annoksen pois ja söi sekä sen että omansa, joka myöskin oli lammasta. Simeonista näytti, että hänen iholleen ihan sillä hetkellä rupesi kasvamaan löyhkäävää villaa, mutta herra Bennado pyyhkieli vain mielissään rasvaisia huuliaan. Tämä lampaan katku sekä lika ja monet erilaiset kaduilla mätänevät aineet antavat Konstantinopolille ja erikoisesti Stambulille sen ominaishajun, joka on ilkeän imelä ja mitä suurimmassa määrässä vastenmielinen.

Hauskaltapa tuntuikin veljeksistä tällaisen aterian jälkeen lähteä ajelemaan turkkilaisella Herr Fiakerilla kaupungin vanhoille muureille, näkemään niitä ja Marmaran ihanuutta. Konstantinopolissa on hyviä ajureita; tälläkin fetsipäällä oli ensiluokkaiset tilavat vaunut, ja erinomaisen pulskat hevoset, joita hän taitavasti ohjaili ahtailla kaduilla, puhutellen niitä tavattoman lempeällä ja ystävällisellä äänellä. Simeoni kiipesi hänen vierelleen istumaan, luoden sieltä ympärilleen uteliaita katseita sekä koetellen opetella turkinkieltä, vaikka huonolla menestyksellä. Tällä ajomatkalla sai erittäin hyvän käsityksen turkkilaisten, kreikkalaisten ja armenialaisten kaupunginosista; molemmat jälkimäiset asuvat paljon sievemmissä ja siistimmissä rakennuksissa kuin turkkilaiset.

Veljesten suureksi ällistykseksi löytyi Konstantinopolin länsinurkasta, Marmaran meren rannalta, mahtava, viisikulmioon rakennettu linna, jonka korkeat muurit ja tornit olivat vielä sangen hyvin säilyneet. Sen alkuosat on rakennuttanut jo Teodosius I, joka voitettuaan Maximuksen piti suuren triumfin sekä Romassa että Konstantinopolissa. Merelle päin on varsinkin pidetty huolta linnan lujuudesta ja ovat tornit ja muurit siellä, kun nousee niiden huipulle, yllättävän korkeita ja jykeviä. Tällä kohdalla on vieläkin jäljellä Teodosiuksen triumfiportti, Konstantinopolin kuuluisa "Kultainen portti", jonka kolme eri holvikaarta selvästi on muurista erotettavissa. Varustuksen turkkilainen nimi on Jedi Kulé, eli "Seitsemän tornia". Nykyiseen asuunsa laittoi sen pää-asiallisesti Mohammed Valloittaja ja käytettiin sitä etupäässä valtiovankilana.

_Porta aurea_, Kultainen portti, on ollut mahtava, kolmikaarinen rakennus, joista keskimäinen holvi on ollut korkein. Molemmin puolin on kaksi valkoisesta marmorista rakennettua, ulospäin pistävää pyöreätä tornia. Keskiholvin yläpuolella (pihalle päin) on vieläkin näkyvissä Kristuksen monogrammi sekä kirjainten sijat, joiden mukaan tiedemiehet ovat määritelleet portin rakennuttajan ja ijän. Aikoinaan, jolloin se on hohtanut valkoisena marmori- ja kultakoristeineen, on se epäilemättä ollut maailman uljaimpia porttirakennuksia. Nyt sen kauneus on kuoren alle peittynyt, sillä jo byzantinolaisena aikana muurattiin sen mahtavat holvit kiinni, ja ovat turkkilaisetkin kai sen aukkoa pienentäneet, niin ettei siinä ole enää kuin matala ovi, josta tuskin kumartumatta pääsee.

Tullessaan tälle portille oli Juhanilla kotimaasta saatuna erikoistehtävänä tutkia, oliko sen päällä kuten laulussa sanotaan "Turkin keisarin kuvaa". Aluksi hän aikoi puoleksi väkivallalla selittää Kristuksen monogrammin tuoksi mainioksi kuvaksi, väittäen, että ajanhammas oli sen vain sellaiseksi muodostanut, mutta onneksi keksittiin sitten kamanan päältä toinen kuva, joka lienee ollut sulttaanin, ehkäpä Mohammed Valloittajan monogrammi. Laulun määritelmä: "Voi p--a kuin on ruma", sopi siihen joka tapauksessa. Vaikka Juhani ei siis saanutkaan tehtäväänsä lopullisesti ratkaistuksi, määräsi hän kuitenkin Tuomaan ottamaan tuosta koukerosta valokuvan, voidakseen lähettää sen tämän tieteellisen tehtävän varsinaiselle antajalle.

Toisesta porttitornista lienee katseltavana eräs maailman ihanimpia näköaloja: koko Konstantinopoli kupooleineen ja valkoisine minareeteineen, Kultaisen sarven suu, Marmara ja Aasian sinertävät vuoret, välkkyvät vedet, valkoiset purjeet, autereinen, kuin pehmeässä pumpulitunnelmassa uinuva avaruus. Kaupungin melu ei kuulu tänne ollenkaan. Tuossa pihalla pesee pari turkkilaista mattoja ja sen vihertävällä, puhtaalla ruoholla leikkii iloinen lapsiparvi; tuolla ulkopuolella, täytetyssä vallihaudassa, kasvaa vihanneksia ja työskentelee ahkera tarhuri. Idylli on täydellinen.

Mutta niille Turkin alammaisille, jotka aikoinaan joutuivat tähän samaan torniin sulttaanien vangiksi, oli paikka kaikkea muuta kuin idyllimäinen. Pieni väristys selkäpiissä marssivat veljekset sen synkkiin vankikammioihin, joista muutamassa oli pidetty itse sulttaaneja silloin kuin he riidellessään veljiensä tahi janitshaarien kanssa olivat joskus joutuneet alakynteen. Tuolla toisessa tornissa olivat he nähneet kirjoituksia, jotka Europan valtojen tänne diplomaattisia tekojansa harkitsemaan heitetyt lähettiläät olivat aikansa kuluksi hakkauttaneet. Katsotaanpa nyt, kuinka täällä olevalle valtiolliselle vangille pahimmassa tapauksessa, ainakin tarinan mukaan, saattoi käydä.

Otetaan lyhty ja mennään eteläisen porttitornin juurella olevasta pienestä ovesta sisään, ja sitten ahdasta käytävää alaspäin, kunnes tullaan pyöreään, aivan säkkipimeään huoneeseen. Himmeässä valossa näkyy lattiassa lautaluukku, ja seinän vierellä on vanhoja, ahtaita puukoppeja. Kun nyt se, jolla kulloinkin sattui Turkin valtakunnassa olemaan paras ote vastustajastaan, oli saanut hänet terveenä ja vahingoittumattomana niin pitkälle, että hän oli turvassa näiden muurien sisällä, ilmoitettiin eräänä päivänä, että nyt olisi hänen sitten jätettävä hyvästit tälle maailmalle. Vanki saatettiin tähän pyöreään huoneeseen ja pistettiin johonkin noista puukopeista, kohtalotoveriensa joukkoon. Kun sitten pyöveli oli saanut syödyksi aamiaisensa ja juoduksi kahvinsa, saapui hän apulaisineen paikalle ja ryhtyi tottuneesti töihin. Luukku avattiin, kopista otettiin mies toisensa jälkeen, ja tuon luukun alla olevan reiän ääressä iskettiin häneltä taitavasti kaula poikki. Pää putosi tuonne syvään kuiluun, josta Marmaran meri lopuksi huuhteli sen pois, kun äyriäiset ja pirunkalat olivat ensin kalvaneet sen puhtaaksi. Mitä jäljellä olevalle ruumiille tehtiin, sitä ei tarina sano. Toiset uhrit saivat katsella ja vetää pitkää tikkua vuorostaan, sillä pyövelit eivät välittäneet mistään järjestyksestä. Naisia täällä tuskin mestattiin, sillä tunnettuahan on, että heidät ommeltiin säkkiin ja heitettiin Marmaran mereen, jollainen kuolemantapa oli heidän etuoikeutensa, yksi niitä harvoja, joita Turkin naisilla on koskaan ollut.

Lopetettuaan tämän kaikenlaisilla humoristisilla huomautuksilla ja vitseillä höystetyn "historiallisen" esityksensä avasi herra Jacques Bennado juhlallisesti "verikaivon" luukun, sytytti paperitukun palamaan ja heitti sen kaivoon. Huuh! Se oli todellakin syvä ja kammottava reikä, jollaisia ei yleensä olisi koskaan pitänyt maailmassa rakentaa, ja johti sieltä arvattavasti jonnekin joku kanava, sillä muutenhan se olisi pian voinut täyttyä, pyövelillä kun näillä seuduilla aina on ollut riittävästi työnansiota. Minkä verran tuossa kamalassa kuvauksessa on historiallista pohjaa, on tietymätöntä, mutta tavallinen vesikaivo tahi muu ihmisystävällinen laitos tuo reikä tuskin lienee ollut; kaivoksi se oli liian ahdaskin. Pää meni veljeksiltä pyörälle sen äärellä seisoessa ja varovasti he peräytyivät hiukan syrjemmälle.

Jedi Kulén linnasta lähtivät veljekset sitten ajelemaan muurien ulkopuolitse kaupungin ympäri. Nämä muurit rakennutti Teodosius II:n aikana vuonna 413 silloinen valtionhoitaja Anthemius, ja ovat ne yli kuusi ja puoli kilometriä pitkät. Luonnollisesti on niitä sen jälkeen sekä vahvistettu että uusittu, jaon ne nyt Europan mahtavimpien muinaismuistojen joukkoon luettava. Järjestelmä on seuraava: sisämuuri, joka kohoaa kaupungin tasosta 13 metrin korkeudelle, on juuresta lähes viisi ja harjalta hiukan yli neljä metriä paksu; sen ulkoreuna kohoaa vielä noin puolitoista metriä korkeaksi rintavarustukseksi, jossa on ulkoa kapeita, mutta sisään päin leveneviä puolustusaukkoja; aina noin 60 metrin päässä on jykeviä, kulmikkaita, 18 metriä korkeita torneja, kaikkiansa 96 kappaletta; sisäpuolelta johtavat muuratut portaat muureille, joista vasta päästään torneihin. Tämän sisämuurin ulkopuolella oli lähes parikymmentä metriä leveä, kaupungin tasoa korkeammalla oleva tasainen käytävä-alue, ja sen ulkopuolella ulkomuuri, joka kohosi tästä välillä olevasta käytävä-alueesta noin kolmen metrin korkeudelle; se oli noin pari metriä paksu ja oli siinäkin 96 tornia; sen ulkopuolella, noin 5 metriä syvempänä kuin sisäinen käytävä, oli jälleen noin parikymmentä metriä leveä käytävä, joka ulkoreunassaan rajoittui parikymmentä metriä leveään, pystysuorin seinin kaivettuun vallihautaan, joka nyttemmin on melkein kauttaaltaan täytetty. Kysymys ei ollut siis mistään vähäpätöisyyksistä, vaan aikanansa valtavista ja kaupungin voiman ollessa heikentymättömänä valloittamattomista varustuksista. Niiden ulkopuolellepa raukenivatkin sekä kansainvaelluksen laumojen että arabialaistenkin lukemattomat, vuosisatoja kestäneet hyökkäykset, kunnes keisarikunnan voimien rappeuduttua kaupungin valloittivat latinalaiset ritarit ja vihdoin osmannit. Kovalle se muuten otti molemmillakin kerroilla.

Nyt ovat muurit tietysti monin paikoin aivan raunioina ja maanjäristys on nostellut ja kallistellut jykeviä torneja hyvinkin kummallisiin asentoihin. Vallihaudassa viljellään puutarhatuotteita ja ylhäällä muureilla pelataan korttia, paistatetaan päivää ja lennätetään leijoja, joka tuntui nyt olevan Konstantinopolin poikain mielileikkiä. Vallihaudan reunalle on mustalaisjoukko pystyttänyt leirinsä ja kirkuen sieltä juoksee joukko lapsia kerjäämään. Vasemmalla puolella on laajalla alueella turkkilaisten hautausmaita omituisine hautapatsaineen; tummia naishaamuja siellä näyttää liikuskelevan tahi istuvan hautojen reunoilla. Kypressit tekevät täällä omituisen surullisen vaikutuksen. Niin saavutaan vihdoin kuuluisalle tykkiportille, Top Kapu, josta osmannien onnistui 1452 tunkeutua kaupunkiin. Muinoin sen nimi oli Pyhän Romanoksen portti. Nyt se on kokonaan entisestään muutettu, mutta molemmin puolin on sen harjalla kivisiä kanuunankuulia. Konstantinopolin valloituksessa käytettiin nimittäin ensi kertoja suuremmassa määrässä tykkejä, sellaisia kuin ne siihen aikaan olivat; turkkilaisilla niitä oli yhteensä 69, joukossa niin suuria, ettei niitä voitu kuljettaa, vaan valettiin ne täällä paikalla. Eipä voi olla, tällä kohdalla seisoessaan, mielessään kuvittelematta, kuinka tuo kaikki tapahtui.

Tykkiportin luona oli edullisin ryntäyspaikka siksi, että siinä olivat hyökkääjät korkeammalla kuin puolustajat; tällä kohdalla olikin piirittäjäin päävoima, janitshaarit, itsensä sulttaanin johdossa, ja myöskin puolustajain päävoimat, genualaiset palkkajoukot, urhean Giustinianin johdossa. Piirittäjiä lienee ollut kaikkiaan satakuntatuhatta, puolustajia ehkä seitsemäntuhatta, tiedot siitä näyttävät olevan ristiriitaisia. Kuten siltä ajalta säilynyt vanha vaskipiirros osoittaa, olivat suuret alueet muurien sisällä, m.m. Hippodromi, raunioina, ja kaupungin koko väkiluku lienee ollut siinä sadantuhannen paikkeilla. Puolustajain vähälukuisuus osoittaa, kuinka veltoiksi kaupungin asukkaat olivat tulleet. Jo kauan oli kaupunki maksanut veroa Adrianopolin ylpeälle sulttaanille, joka oli vallinnut Balkanilla siihen aikaan jo satakunnan vuotta. Nyt oli tullut Konstantinopolin kohtalonhetki.

Piiritystä kesti parisen kuukautta ja puolustautui Byzantiumin viimeinen keisari, Konstantinos XI Palaiologos, uljaasti. Mutta kun neuvokkaan Mohammedin onnistui kuljettaa osa laivastostansa teloja myöten maitse, Peran taitse, Kultaiseen sarveen, ja siten sulkea kaupunki aivan joka puolelta, rupesi asema käymään toivottomaksi. Toukokuun 29 päivänä varhain aamulla alkoi ratkaiseva rynnäkkö. Silloin oli Romanos-portin toinen torni ammuttu mäsäksi ja läheisyydessäkin oli muuriin saatu särjetyksi aukko. Alkoi hirveä taistelu, kun janitshaarit läksivät suorittamaan kolmesti uudistuvaa rynnäkköään. Ne lyötiin kuitenkin takaisin, mutta silmittömässä uskonvimmassa ja määrättömien aarteiden toivossa musulmannit syöksyivät muureille yhä uudestaan, kunnes erikoinen onni suosi heitä. Urhoollinen genualaisten päällikkö kaatui ja silloin nuo palkkajoukot, joita tosin ei ollut kuin muutamia satoja, jättivät paikkansa; syntyi heikko kohta ja siitä tunkivat janitshaarit sisään. Kohta järkkyi puolustuksen voima muuallakin, janitshaareja ilmestyi sinnekin, ja pian oli Pyhän Romanoksen portti vihollisten hallussa. Huomattuaan kaiken olevan hukassa heittäytyi urhoollinen keisari itse taistelun melskeeseen ja sai siellä kuolemansa jonkun janitshaarin kädestä. Hänen ruumiinsa joutui suureen ruumiskasaan ja oli hänet niin ryöstetty ja silvottu, että hänet tunnettiin ainoastaan purppuratohveleistaan.

Mutta nyt alkoi verestä humaltuneille turkkilaisille riemun aika. Kolme päivää salli uskovaisten hallitsija heidän mielin määrin ryöstää, polttaa ja murhata, ja 40,000 sielua pääsikin heidän toimestaan niinä päivinä maallisen elämän taakasta. Nykyaikaisen ihmisen on mahdotonta kuvitella kaiken sen eläimellisen julmuuden ja ihmispetomaisuuden todellista laatua, joka tuollaisina hetkinä muinoin vallitsi. Silloin katsoi voittaja oikeudekseen kaiken sen, mitä sanat murha, kidutus, raiskaus, polttaminen, hävittäminen, korkeimmassa asteessaan käsitettyinä sisältävät, jos nykyaikaisen ihmisen mielikuvitus enää yleensä kykenee antamaan noille sanoille sitä sisältöä, mikä niillä toisin ajoin todellisuudessa saattoi olla. Tätä kaikkea ajatellessa tuntui tuossa Tykkiportin vierellä seisojasta, kuin olisi ilmassa vieläkin väreillyt määrätön tuskan ja kauhun huuto, nuorten naisten pelko, isien ja äitien voimaton parku, voittajain raaka riemu, lasten mykistynyt kauhu. Niin vaipui kristikunnan vanha kaupunki tuleen ja tuhkaan, länsimaitten kohottamatta sormeakaan sen avuksi, ja varmaan hävisi noina aikoina myös koskaan korvaamaton määrä vielä jäljelle jäänyttä antiikin kulttuurin aartehistoa.

Mutta veljekset ajavat Tykkiportista sisään ja huomaavat, että syvä rauha vallitsee tällä verisen muiston paikalla. Kalma on aikaa saanut haltuunsa sekä voittajat että voitetut, ja heidän hautojensa päällä tuossa nakuttelee vanha turkkilainen suutari nauloja saappaan kantaan niin vilpittömän ja rauhallisen näköisenä kuin ei tällä paikalla olisi murhan enkeli koskaan liikkunutkaan. Veljeksissäkin pääsee taas vallalle elämään tyytyväinen, paikan idylliseen luonteeseen sopiva tunnelma, ja he ajavat lähellä olevaan Kahrié-moskeaan, joka on entinen kristitty basilika, rakennettu nykyiseen muotoonsa 14:lla vuosisadalla. Sen etehisessä he nimittäin tiesivät olevan hyvin säilyneitä, mainitulla vuosisadalla tehtyjä mosaiikkikuvia.

Ei ole tämän temppelin ympäristö suinkaan mikään Herran huoneelle sopiva, vaan oli ainakin sillä puolella, josta veljekset paikalle saapuivat, suoranaisia tunkioita. Erään laidalla kasvoi suunnattoman suuri kaktus, tuo sama kasvi, jota perheenäidit Suomessa niin liikuttavalla huolella pyytävät kasvamaan, ja kaktuksen juurella majaili parvi suuria, likaisia ja kyllästyneen näköisiä koiranrötköjä, arvattavasti Konstantinopolin entisten terveyspoliisien viimeisiä jälkeläisiä. Moskean ulkopuolella oli joukko säälittävän näköisiä, ryysyisiä turkkilaisia sotamiehiä, jotka kerjäten ojensivat kättänsä tulijoita kohti. Ei taida näillä äijillä olla nytkään, jos ei ollut sodankaan aikana, mitkään kuninkaalliset päivät.

Tullessaan moskean etehiseen, "exonarthex'iin", huomasivat veljekset, että pyhäkön vanha pappi oli juuri toimittamassa jumalanpalvelusta. Hän istui rukouskolkassa mumisten jotakin ja tehden merkillisiä liikkeitä käsillään, ja hänen edessään oli joukko sotilaita polvillaan. Mutta heti paikalla kun äijä äkkäsi, että nyt tuli outoja vieraita, lopetti hän toimituksensa kuin leikaten, viittasi sotilaat menemään, ja saapui myhäillen tulijoita vastaanottamaan. Hän oli vanha, herttaisen näköinen äijä, joka omituista kyllä osasi jonkun verran saksaa. Ylpeänä kertoi hän näytelleensä moskeaansa itse keisari Wilhelmille.

Moskean molempien etehisten katot on koristeltu mosaiikeilla, jotka, maanjäristyksen aiheuttamia rosoja lukuun ottamatta, ovat erittäin hyvin säilyneet ja loistavat kummallisen kirkasvärisinä ja neleinä; ne ovat peräisin vuosilta 1310-20 ja kuvaavat Kristuksen ja Marian sekä pyhimysten elämää. Henkilöiden asennot ja ilmeet ovat vapaita ja rauhallisia, eivätkä ole kokonaan vaipuneet tunnettuun byzantinolaiseen jäykkyyteen, vaan ovat yksilöllisesti eloisampia kaikki. Niissä samalla ilmenevä lapsellinen ja naivi hurskaus tekee ne hartaiksi ja todellista tunnetta herättäviksi. Turkkilaiset eivät ole peittäneet niitä värillä, koska ne ovat etehisessä, mutta itse varsinaisen moskean lukuisat mosaiikit on kaikki maalaten piiloitettu. Onneksi ne ovat siellä säilössä ja saataneen kerran paljastetuiksi. Moskean nurkassa on pieni, ehkä puoli metriä syvä komero, johon Simeoni sattui kurkistamaan. Komeron seinät -- se ehkä oli hauta -- oli aikoinaan koristettu pieniin marmorilevyihin hakatuilla korkokuvilla; kun näitä ei saanut maalaamalla peitetyksi, oli turkkilainen runnellut ne taltalla kaikki aivan muodottomiksi. Tuollaista raakalaisuutta ei voi olla suuttuen näkemättä.

Mutta vanha pappi oli erittäin aulis selittämään ja näyttämään aarteitaan, vaikkakin hänen selityksensä oli varsin yksitoikkoista ja samanlaista. "Tässä kuvataan itämaiden viisaiden saapumista Bethlehemiin -- kaikki mosaiikkia -- jah! Tässä kuvataan Marian ja lapsen pakoa Egyptiin -- kaikki mosaiikkia -- jah! Tässä kuvataan Kristusta -- kaikki mosaiikkia -- jah!" Ja jokaisen selityksensä jälkeen, sanoessaan tuon vakuuttavan ja kehuvan "jah" huomautuksen, katsoi ukko veljeksiä silmiin lapsellisen kirkkaasti ja vilpittömästi, niin että näillä pian meni suu hymyyn. Kun ukko oli sitten saanut juomarahansa, kääntyi hän nuhtelemaan lempeästi ystäväänsä herra Bennadoa, kysyen häneltä moittivasti, miksi hän viime aikoina oli niin harvoin tuonut muukalaisia hänen moskeaansa!

Väsymys valtaa pian tällaisilla retkillä, jolloin aina vain uudet ja oudot nähtävyydet ovat edessä. Veljekset kääntyivät tästä hotelliinsa päin, mutta pistäytyivät vielä sivu mennessään Aja Sophian luona olevaan Mohammed III:n türbéhen eli hautakammioon. Se on kahdeksankulmainen, sisältä kauniisti koristeltu rakennus, jossa tämä pappa lepää valiopuolisonsa ja 48 lapsensa kanssa. Lattialla on hautojen merkkinä yhtä monta vaatteella päällystettyä ruumisarkkua, jotka eri suuruudellaan kuvaavat vainajain ikää. Siitä päättäen olivat sulttaanin lapset enimmäkseen kuolleet pieninä. Poikalasten arkun pääpuolessa oli merkkinä komea turbaani. Surumielinen tunnelma vallitsi tässä barbaarisen upeassa hautakammiossa, joka tuntui olevan täynnä lasten viattomia sieluja. Papan itsensä sielu oli luultavasti eräässä helteisemmässä paikassa, sillä olihan hän (hallitsi vv. 1595-1603), muista tihutöistä ja julmuuksista puhumattakaan, murhauttanut m.m. 19 veljeään.

XXXII.

Käynti Kultaisella sarvella. -- Wrangelin laivasto. -- Vanha turkkilainen upseeri ja hänen mielipiteensä kreikkalaisista. -- Turkkilainen sotilas. -- Piastereitten voima ja hra Bennadon viimeiset palvelukset. -- Lähtömeteli laiturilla. -- Iperohi-laivan matkustajat. -- Dardanellit ja Gallipoli.

Tiedustelut laivoista osoittivat, että veljesten, elleivät tahtoneet jäädä Konstantinopoliin pitemmäksi aikaa, tuli päästä lähtemään Atenaa kohti Iperohi-laivalla maaliskuun 30 päivänä. Edellisenä päivänä veljekset siis ryhtyivät ponteviin toimenpiteisiin saadakseen passeihinsa kaikki ne merkinnät, joitta ei sieltä ketään pois päästetä, s.o.: ententekomissionin leiman ja lääkärin todistuksen. 29 päivä kuluikin suurimmaksi osaksi näihin juoksuihin, jotka sitäpaitsi vielä kaikki epäonnistuivat, sekä välttämättömään lepoon, koska ruumisraiskat rupesivat tekemään tenää. Simeoni ei kuitenkaan tahtonut jättää kaupunkia käymättä Kultaisella sarvella ja sinne hän siis läksi höyryvenheellä Galatan sillan luota.

Laivaliike Kultaisella sarvella on erittäin vilkas ja lisäävät sen hyörinää lukemattomat kalastajain, rahtisoutajien ja huvipursien joukot. Ääntä pidetään kaikkialla hyvänlaisesti, aurinko kimaltelee laineilla ja molemmilla rannoilla levitteleikse kaupunki lukuisine moskeoineen ja välissä olevine hökkeleineen. Simeonin huomiota herättivät monet suuret höyrylaivat, joiden kyljessä oli venäläinen nimi, mutta mastossa Ranskan lippu. Pian hänelle selvisi, että siinä oli Wrangelin laivasto, jonka Ranska oli anastanut palkinnoksi "avustaan". Laivoja oli paljon, joukossa suuriakin, ja tuli niillä epäilemättä melkoinen miljoonamäärä maksetuksi.

Simeonia ja herra Bennadoa vastapäätä istui vanha, valkopartainen turkkilainen, jonka silmät pälyilivät erittäin vilkkaasti joka taholle. Herra Bennado tunsi hänet ja kertoi hänen olevan vanhan turkkilaisen upseerin, joka ijässään oli ehtinyt ottaa osaa kolmeen sotaan. Kun nyt kreikkalaisten juuri alkanutta hyökkäystä Vähässä-Aasiassa kemalisteja vastaan Konstantinopolissa lehdistä ja yleisön keskustelustakin päättäen seurattiin mitä vilkkaimmalla mielenkiinnolla, juolahti Simeonin mieleen kysyä, mitä tämä vanha sotasankari kreikkalaisista arvelee. Herra Bennado suorittikin tehtävän ja ukko alkoi vilkkaasti kertoa, Bennadon toimiessa tulkkina. Pääpiirteenä ukon puheissa oli rajaton halveksuminen kreikkalaisia kohtaan, eikä hän ollenkaan epäillyt Kemalin voittoa. "Se on aivan varma", sanoi hän, "sillä tunnen molemmat siksi hyvin. Kreikkalainen -- kas -- hän on hyvä huutamaan että hjeh-hjeh-hjeh!, mutta annappas kun turkkilaiset sotilaat ilmestyvät eteen, niin silloinkos lähdetään pakoon niin että sandaalit lipisevät. Ei näistä kreikkalaisista ole mihinkään -- aaaa-ah -- Mustafa Kemal -- kas siinä eri poika! Ja turkkilainen sotilas -- maailman paras!" Ukon isänmaallinen innostus oli ilmeinen, hänen silmänsä säihkyivät ja hän puristeli nyrkkejään. Simeoni tuli ajatelleeksi, että turkkilaisilla saattaa todella vieläkin olla Europalle varattuna joku noita vanhoja yllätyksiään, ja niinhän on -- Simeonin mielestä ikävää kylläkin -- todella käynyt.