Part 16

Juhani ja Tuomas saivat vihdoin, käyttämällä väkivaltaa, riistetyksi Simeonin pois tuosta kolkosta murhamuseosta. Vaiti ollen he seisahtuivat vielä hetkiseksi vanhojen plataanien juurelle, että Tuomas saattoi ikuistuttaa heidät koneensa avulla, ja rupesivat laskemaan, kuinka monta janitshaaria niihin kerralla oli sopinut hirttää. Vaikka ne olivatkin siihen aikaan ehkä olleet vankkaoksaisia puita, on ihmisen hirttäminen kuitenkin siksi aikaa vaativa toimitus, ettei niitä nyt kahteen puuhun juuri mielellään viittäsataa enempää päivässä ylös saa, toisia kun tietysti täytyy ottaa alas. Mahmud II:n pyöveleiltä olisi siis tämän laskun mukaan mennyt tuohon juhlalliseen toimitukseen 40 p., mikä tuntuu hiukan uskomattomalta. Hirtettyjen lukumäärä ei siis liene ollut varsin niin suuri kuin perintätieto ilmoittaa. Kun Simeoni lausui nämä epäilyksensä herra Bennadolle, kohautti tämä ihmeissään olkapäitään ja sanoi vakuuttavasti: "Kaksikymmentätuhatta -- selbstverständlich!" Ehkäpä turkkilaiset ovat saavuttaneet hirttämistaidossa vuosisatain kuluessa fenomenaalisen nopeuden.

Koska saapunut iltapäivä oli erinomaisen kaunis, ehdotti ystävällinen herra Bennado, huomattuaan veljesten väsyneen paljoon katselemiseen, retkeä Bosporon rannalle.

XXVIII.

Turkkilainen kahvi ja kuinka sitä valmistetaan. -- Therapian kaupunki ja veneretki Bosporolla. -- Rumeli Hissar. -- Katuelämää Perassa myöhään illalla.

"Turkkilainen kahvi" keitetään herra Bennadon selityksen mukaan seuraavasti. Ensin kiehutetaan vesi ja sokeri yhdessä, niin makeaksi kuin asianomainen haluaa. Pieneen, juuri kahvikupin vetoiseen, varrelliseen pannuun kaadetaan sitten sopiva määrä tätä kiehuvaa sokerivettä ja pannaan joukkoon pölyhienoksi jauhettua kahvia ehkä teelusikallinen, kuinka väkeväksi itsekukin kahvinsa tahtoo. Tässä pienessä varsipannussa kiehautetaan nyt kahvia noin parin minuutin aika ja on se valmis juotavaksi. Sitä ei suinkaan millään tavalla selvitetä, vaan on se nautittava poroineen päivineen, niin kuumana kuin mahdollista. Kermaa tahi muuta sellaista epäjaloa höystettä ei tietysti käytetä ollenkaan.

Tämä lienee todellakin turkkilaisten omintakeinen kahvinkeittotapa, sillä päättäen Yrjö Aukusti Wallinin tarkoista kuvauksista keittävät Arabian beduinit, jotka lienevät tämän jalon taidon keksijöitä, kahvinsa suunnilleen samalla tavalla kuin esimerkiksi me suomalaiset. Hekään eivät kuitenkaan käytä mitään kermaa ja sokerinkin laita taitaa usein olla niin ja näin, eivätkä he liioin selvitä kahviansa, vaan hörppivät sen poroineen. Wallin kertookin pian perehtyneensä porojen makuun, tullen lopuksi siihen vakaumukseen, että nepä juuri muodostavatkin kahvissa sen oleellisimman ja tärkeimmän osan. Simeoninkin täytyy sanoa, että vaikka turkkilaisen kahvin puuromainen laatu hänestä ensin tuntuikin hiukan joutavalta, hän pian mielistyi siihen melkoisesti, eikä mistään hinnasta olisi jättänyt hörppimättä tuota kupin pinnalle ja pohjaan kertynyttä, vaahtoisaa ja ruskeata sakkaa.

Nämä asiat selviytyivät veljesten istuessa herra Bennadon seurassa pienen maalaiskapakan pihalla jossakin Konstantinopolin ja Therapian välisen tien varrella. Kapakassa oli vain yksi ainoa huone sekä jonkunmoinen veranta, ja tarjottiin siellä vain kahvia sekä virvoitusjuomia, joita veljekset eivät kuitenkaan uskaltaneet maistaa. Turkkilaisen kuljettajan resuinen auto oli jäänyt jonnekin tien varteen, jossa sitä kaksi musulmannia hikipäässä koetti korjata, sillä välin kuin matkailijat lähtivät astua teilaamaan etukäteen löytääkseen joitakin virkistyspaikkoja. Ja tällainen ravintola löytyikin. Kahvi höyrysi pienissä, kahden peukalon vetoisissa kupeissa, ja vierellä väänti turkkilaispoika hartiat koukussa vanhaa, surullisesti kirahtelevaa posetiivia. Ilma oli kaunis ja helteinen.

Mutta auto ei ottanut parantuakseen ja silloin herra Bennado ehdotti, että käveltäisiin edelleen pieneen Therapian rantakaupunkiin, josta varmaankin jollakin tavalla päästäisiin takaisin Konstantinopoliin. Se tehtiin ja niin alkoi vaellus tällä kukatiesi tuhansia vuosia vanhalla tiellä. Silloin tällöin mennä hurahtaa heidän ohitseen auto, täynnä huvittelevia ihmisiä, ententeupseereja ja syntisiä vaimoja, ilkamoiden veljesten ikävälle kohtalolle. Nämä eivät tuosta kuitenkaan suuresti suutu, vaan antavat sanan takaisin, vieläpä kaksi parhaasta.

Sillä tuo kävelymatka muodostuu sangen mielenkiintoiseksi. Maisemat, jotka alkumatkasta ovat olleet paljaita, punertavan värisiä, pehmeästi kumpuilevia, muuttuvat tien painuessa lähempänä Bosporon rannikkoa jonkunmoiseen notkoon, rehevämmiksi ja rikkaammiksi. Tien viertä reunustaa tiheä ruusuja oleanderipensaikko, siellä täällä kohoaa kaunis vanha puu, ilmestyy sinne tänne puutarhaviljelyksiä, joissa ahkeria fetsiniekkoja kumarassa työskentelee, kunnes rantaa lähestyttäessä alkaa kaunis sarja idyllisiä huviloita. Ensi kerran elämässään Simeoni nyt omin silmin saa nähdä, kuinka ihastuttavan kaunis tuollainen etelämaan asunto voi olla, kun juhlalliset piniat, palmut ja kypressit sekä monet muut hänelle tuntemattomat rehevät puut kätkevät sen valkoiset muurit syvän ja tumman vihreytensä keskelle. Sivu mennessä sieltä saattaa kuulua kirkas naisen naurun helähdys ja jostakin lehdistön varjosta varmaankin uteliaat katseet tarkoin seuraavat ohi menevien kulkua. Ilakoivaa ja nauravaa, nähtävästi kreikkalaista nuorisoa kävelee tiellä, tarkastaen uteliaasti oudon näköisiä muukalaisia. Jo vilahtaa tuolta tien aukosta kaistale sinistä meren selkää sekä kaukaisia, sinertäviä kukkuloita, ja niin tullaan Therapiaan, pienen Bosporon lahdelman rannalle sijoittuneeseen huvilakaupunkiin.

Tällä paikalla on oma erikoinen historiansa sen vuoksi, että sen vanhin kreikkalainen asutus ulottunee hämärään muinaisuuteen saakka ja että sen nykyisistä asukkaista monet perheet polveutunevat niistä ylhäisistä byzantinolaisista, joille Mohammed Valloittaja määräsi Konstantinopolin lähikaupunkeja asuinpaikoiksi. Paikalla on idyllinen, klassillisen kaunis leima, jaon siellä paljon upeita, puistojen ympäröimiä rakennuksia, m.m. Europan valtain lähetystöjen kesäpalatseja. Muistaessaan, että tänään oli ensimmäinen pääsiäispäivä, tuntui Simeonista kuin olisi aivan erikoinen kirkkaus levännyt koko seudun yllä. Sunnuntain rauha siellä vallitsikin, kansa parveili iloisesti puhellen rantakäytävällä tahi souteli sievillä veneillä sataman läpikuultavilla aalloilla. Veljekset istuivat pienen ravintolan rantaparvekkeella ja katselivat vaiti ollen kauas Aasian puolen sinertäville kukkuloille, joiden rinteiltä lukemattomat valkoiset rakennukset hohtivat. Heidän retkensä oli tuottanut heille vastuksista huolimatta täyden tyydytyksen.

Tingittyään sitten kreikkalaisen soutajan kanssa tavanmukaiseen tapaan pääsivät he yhteisymmärrykseen ja ukko alkoi reippaasti kiskoa venettänsä Konstantinopoliin päin. Ilta rupesi tummenemaan, Mustaltamereltä päin kävi viileä tuulen henki, mutta Bosporos oli silti kuvastinkirkkaana, kohoillen vain hiljaisina maininkeina kuin nukkuvan ihmisen rinta. Pitkin sen pintaa lenteli tihein parvin Simeonille tuntemattomia vesilintuja. Jo vaipuivat rannat ja veden pinta syvään hämärään mutta korkeampia kukkuloita ja niiden rinteillä olevia rakennuksia valaisi aurinko vielä kultahohteellaan, loihtien esiin valaistuksia ja varjoja, värejä ja sointuja, niin että kaikki oli kuin satua. Mutta nopeasti painuu täällä aurinko mailleen, hetkinen vielä ja tumma hämäryys, joka pian syvenee pimeydeksi peittää kaikki. Tuhannet tulet syttyvät palamaan rannoilla ja laivoilla, ja Bosporon uninen pinta kuvastelee niitä ystävällisesti Juhlivaa kansaa on liikkeellä laulaen soutunsa tahdissa, mutta ikävä kyllä ei laulu ole kaunista, vaan sorahtaa pahasti illan rauhassa.

Tullaan Bosporon kapeimmalle kohdalle ja Simeoni ei voi muuta kun vaipua kuvittelemaan mielessään muinaisia tapahtumia. Tälle kohdalle rakensi Dareios siltansa mennessään sotaretkelle skyytalaisia vastaan, ja nämä kalliot molemmin puolin ovat siis nähneet tuon voimakkaan persialaiskuninkaan. Säpsähtäen hän huomaa oikealla puolellaan, korkealla rannikolla, jylhiä, pimeydessä musertavan mahtavilta näyttäviä muureja hammaslaitaisine reunoineen ja jykevine torneineen. Sieltä täältä välähtää muurin aukosta heikkoa valoa ja tummia haamuja näyttää harjalla liikkuvan. Siinä on Rumeli Hissar "Europan linna", jonka Mohammed Valloittaja rakensi siihen 1452 vetäessään rautaista rengastaan yhä tiukemmalle häviöön tuomitun Byzantiumin ympärille. Sitä vastapäätä on Aasian puolella Anadolu Hissar, "Aasian linna", jonka jo Rajasid I rakensi etuvarustuksekseen Europan tulevaista valloitusta varten. Mikään ei voinut pidättää nuoruutensa voimalla esiin ryntääviä osmanneja. Vaipunut on kuitenkin heidänkin suuruutensa, raunioita ovat nämä mahtavat linnat, joilla tietysti ei ole pitkiin aikoihin ollut mitään sotilaallista merkitystä Rumeli Hissarissa elää vieläkin sinne siirrettyjen janitshaarien jälkeläisiä.

Ja niin on matka Bosporolla loppunut, sillä pian saapuvat veljekset sille kohdalle, johon ulottuu Peran raitiotieverkko. Kuunneltuaan hetkisen eräässä pienessä ravintolassa turkkilaisten laulua, pääsivät he täpötäydessä vaunussa, perin kansallisessa seurassa, lähtemään kaupunkiin. Tuo turkkilaisten laulu oli Simeonin mielestä kummallista, kolea-äänistä, yksitoikkoista jollotusta, jossa ei ollut paljon nousuja eikä laskuja, ja joka hänen mielestään peräti huonosti sointui yhteen säestyksen kanssa. Säestäjänä oli vanha ukko, joka hartaasti rämpytteli jonkunmoista sitran tapaista soitinta, sitä yhtämittaa ruuvaillen ja viritellen. Herra Bennadolla kyllä tuntui olevan edullinen käsitys turkkilaisten laulutaidosta, mutta veljeksille kuitenkin jäi siitä sangen epäedullinen muisto; ehkä he eivät asian hienoutta ymmärtäneet.

Raitiovaunuissa on naisilla oma erikoinen, verholla erotettu osastonsa. Sinne heitä puikki toinen toisensa jälkeen kuin mustia kummituksia, useilla lapsi käsivarrellaan. Samaa hellää rakkautta he näyttivät lapsilleen osoittavan kuin muidenkin kansain äidit.

Raitiovaunu menee kolisten pitkin Peran valaistuja katuja. Ravintoloissa ja kahviloissa on tulvanaan väkeä, nimittäin miehiä, jotka polttavat piippua, juovat kahvia ja pelaavat korttia tahi dominoa. Kuta syvemmälle kaupunkiin tullaan, sitä europalaisemmaksi ja samalla roskaisemmaksi muuttuu katuelämä. Turkkilaista ei näe enää ollenkaan, vaan on hän perheensä keskellä, suojaavien ristikkojensa takana, arvattavasti sydämestään halveksien ja vihaten europalaista, jonka elämäntavoista ja periaatteista hän joka päivä näkee niin inhoittavia esimerkkejä. Ententen joukkojen ja kenraalien alituinen paraatikoru häntä tuskin häikäisee. Olisikohan todellakin turkkilainen elämässään siveellisesti korkeammalla kannalla kuin nykyajan n.s. sivistynyt europalainen? Sille väitteelle voisi löytää paljon tukea ainakin Konstantinopolista, ja heikoiksi kävisivät nekin vastatodistukset, joita esim. Parisi, Lontoo ja Berlini voisivat esittää.

XXIX.

Ententen sotilaat. -- Venäläiset pakolaiset ja heidän kurjuutensa. -- Avustuspuuhat ja säälin turtuminen. -- Moskovia-ravintola ja sen tarjoilijattaret. -- Kumoon ajanut troikka ja uudet ruhtinaat.

Veljesten ollessa Konstantinopolissa oli sen katuelämällä piirteitä, jotka eivät siihen varsinaisesti kuulu, mutta jotka ajan ja kohtaloiden kuvana olivat erittäin mielenkiintoisia. Monta askelta ei tarvinnut kulkea, ennen kuin tapasi ententen sotilaita, ranskalaisia, englantilaisia, hinduja, senegalilaisia ja kaikkien niiden kulttuurikansojen edustajia, jotka olivat ottaneet osaa "hunnien" kukistamiseen. Pidettiin loistavia paraateja, joille varsinkin Italian meriväen hiukan hymyä herättävät frakkiunivormut antoivat erilaisen leiman. Ententen autot myös mennä huhkivat huolettomasti kaduilla, lisäten liikenteen sekä melua että vaaroja. Näiden europalaisten ainesten mukana oli kaupunkiin myös tulvahtanut joukoittain huonoja naisia, jotka iltaisin mitä röyhkeimmällä julkeudella kalastelivat kuljeksivia sotilaita. Onnettomia ovat ne sotajoukot, jotka joutuvat oleskelemaan tällaisissa paheen pesissä. Ja huomattava on, että tämä paheellisuus lienee pää-asiassa europalaisten itsensä mukanaan tuomaa, sillä turkkilaiselle on tällainen elämä vierasta.

Suomalaisen silmä suljahtaa kuitenkin välinpitämättömästi tuon ententekomeuden ohi, mutta sen sijaan pysähtyy se uteliaasti niihin tuhansiin ja taas tuhansiin tuttuihin olioihin, joita kaduilla alituisesti näkee. Tuntuupa melkein siltä kuin astelisi Helsingissä pahimman svabodan aikana, sillä ainakin yhtä paljon -- ei, vaan kahta vertaa enemmän kaikuu täällä ryssän kieli. Vilahtelee tuttuja furashkalakkeja, harmaita sinellejä, partaisia naamoja, ja kaikuu sointuvana tuo imelä ja notkea kieli. Pian on katsoja selvillä, että venäläisiä oleskelee Konstantinopolissa hyvin paljon, hän muistaa Wrangelin joukkojen kohtalon ja niiden mukana saapuneen pakolaistulvan, katsahtaa vielä kerran ympärilleen nähden järkyttäviä kurjuuden kuvia, ja tuntee kipeän säälin heräävän sydämessään. Suomalainen suhtautuu luonnollisesti ryssiin yleensä kalseasti, mutta tuo kalseus haihtuu heti tultuaan silmästä silmään näkemään sen kurjuuden pohjattomuutta, johon venäläiset täälläkin ovat joutuneet. Paljon ovat nämä samat ainekset rikkoneet, mutta kauhea on myös heidän rangaistuksensa, jos niin tekopyhän vanhurskaasti tahtoisi ajatella.

Veljekset eivät voineet kylminä tätä kaikkea katsella. He näkivät esimerkiksi, kuinka basaarissa venäläiset sotilaat ja upseerit kauppasivat ympäröivälle ilkamoivalle itämaiselle yleisölle mikä vanhoja housuja, mikä rääsyistä takkia, mikä kenkiä tahi muuta sellaista, jonka myyminen saattoi tuottaa korkeintaan muutamia kurjia piastereja. Tuo tuossa on selvästi upseeri, kenties hyvinkin sivistynyt mies, jonka katseesta loistaa nälän kiilto ja syvä, pimeä huoli. Hän kauppaa housuja ja tummat itämaalaiset tunkeilevat hänen ympärillään, hypistelevät tavaraa uteliaina ja tinkivät tinkimistään, huvin vuoksi vain, sillä he eivät nähtävästi aiokaan ostaa. Upseerin kasvoilla on tuskallinen, kärsivä ilme. Hänellä on luultavasti jossakin kurjassa luolassa vaimo ja lapsia, nälkää näkemässä, epätoivon syvimmällä asteella. Tuossa kauppaa nainen orvokkeja. Hän on yhdistänyt niitä pari kolme pieniksi kimpuiksi ja katsoo pyytävästi kylmänä ohi kulkevaan yleisöön. Hän ei ole vielä oppinut itämaista kaupankäyntiä, ei osaa raa'alla huudolla ja melulla herättää huomiota, vaan on arka ja säikähtyneen näköinen. Hän on, kuten Simeoni häntä puhutellessaan huomaa, sivistynyt venäläinen nainen, joka kuin ujostellen pistää piiloon veljesten ostamista orvokeista saamansa ylimääräiset piasterit. Onnettoman ja kurjan näköisenä harhailee tuossa tavallinen venäläinen sotilas, Iivana parka, joka ei tiedä, mihin ryhtyä, ja jonka vuode on kova kivitys tuossa hänen jalkainsa juuressa. Usein saattoi nähdä jonkun venäläisnaisen lyykähtäneen katukivitykselle aurinkoon, lapsi sylissään. Vaimo valvoo, mutta lapsi, vaaleakiharainen enkelityyppi, nukkuu melusta huolimatta lapsuuden syvintä ja viattominta unta. Simeoni toteaa, että maailmansota, samalla kuin se on aikaansaanut sanoin kuvaamatonta kurjuutta, on myöskin turruttanut ihmisten säälin ja auttavaisuuden, joten tällainen hätä ja alennustila saa jatkua herättämättä erikoisempaa siveellistä suuttumuksen tunnetta ja voimakkaan, tehokkaan avustustyön halua. Mitäpä silloin merkitsee, jos joku ranskalainen ja englantilainen lady-komitea pistää pystyyn baalit "hädänalaisten pakolaisten auttamiseksi", joissa he sydämensä pohjasta tanssivat kokoon muutamia kymmeniä tuhansia frangeja, samalla saaden edullisen tilaisuuden näytellä naimaikäisiä tyttäriänsä! Se on kuin pisara tulivuoren aukkoon ja sellainen auttamistoiminta muodostuu mitä verisimmäksi ivaksi kaikelle sille, joka sen on aiheuttanut. Koko maailma pantiin vuonna 1914 liikkeelle Belgian ja Serbian pakolaisten vuoksi ja sehän oli aivan oikein. Kuitenkaan ei heidän hätänsä ja kurjuutensa ollut edes verrattavissa siihen, mitä nyt venäläiset esim. Konstantinopolissa saavat kokea. Missä on ententen ihmisystävällisyys ja humaanisuus nyt? Olisiko niin, ettei sitä yleensä saada liikkeelle, elleivät saksalaiset ole jollakin tavalla syytä antamassa? Joka tapauksessa on mitä katkerinta ironiaa siinä, että joka päivä saattaa Konstantinopolissa rinnastaa ententen komeuden ja heidän entisen liittolaisensa, ryssän surkeuden. Se rinnastus voi merkitä tulevaisuudessa paljon, kun Venäjä kerran järjestelee suhteitaan Europan valtoihin.

Mutta taululla on toinenkin puolensa. Konstantinopolissa on paras hakea ravintola, jonka keittiö on europalainen, sillä itämainen ruoka ei länsimaiden ihmiselle sovi. Sellaista kysellessään joutuivat veljekset venäläisten emigranttien perustamaan Moskovia nimiseen ravintolaan, joka olikin aivan ensiluokkainen. Ryssä on, kuten tunnettua, tavaton herkkusuu, eikä ole unohtanut tätä ominaisuuttaan maanpaossakaan. Tämä ravintola oli veljeksille mielenkiintoinen kokemus.

Moskovia on Pera-kadun varrella ja on sen sisäänkäytävä sangen vaatimaton, kapea ja pitkä kuja. Juuri veljesten tullessa oli siellä portinvartija kiivaassa sanasodassa rotevan ja risaisen näköisen venäläisen sotilaan kanssa, joka väkisinkin tahtoi tulla sisään. Iivana parka! Ei ollut suuri se myötätunto, jota hän sai maanmiehensä puolelta kokea, sillä jatkamatta sananvaihtoa sen pitemmälle tarttui portieri häntä niskasta kiinni ja työnsi armotta ulos. Veljekset sen sijaan otettiin vastaan kaikella mahdollisella sulavuudella ja palvelevaisuudella, ja kun astuttiin sisään itse ravintolasaliin, oli siellä heti kaksi ällistyttävän kaunista venakkoa vastaanottamassa ja paikkoja osoittamassa. Sali oli suuri ja varustettu lehtereillä, jotka oli jaettu salaperäisen näköisiin lemmenkammioihin; oven pielessä oli musiikkilava ja muu sali täynnä pieniä pöytiä.

Hämmästyksekseen huomasivat nyt veljekset, että vieraina oli melkein yksinomaan ententen upseereja, rotevia englantilaisia ja hintelöitä, pieniä ranskalaisia ja italialaisia. Tullessaan nämä riensivät heti heille nähtävästi tuttujen pöytien ääreen, jossa suutelivat maailmanmiehen kohteliaisuudella kaunista tarjoilijatarta kädelle. Ja nytpä alkoi iloinen puhe, nauru ja flirttaaminen, josta ei näyttänyt loppua tulevankaan. Tarjoilijatar meni väliin toimittamaan tilauksia, tullen taas takaisin ystäväinsä pöytään juttelemaan ja maistamaan hänkin huultensa reunoilla lasin laidalta. Mutta tuossa seurustelussa oli jotakin erikoista sikäli, että upseerit silminnähtävästi kohtelivat tarjoilijattariaan melkoisella kunnioituksella, sallimatta itselleen minkäänlaisia sopimattomuuksia. Ja veljesten seurassa oleva suomalainen liikemies, joka jo hyvin tunsi Konstantinopolin elämän, selitti, ettei siinä ole mitään kummallista. Olivathan nämä tarjoilijattaret kaikki venäläistä sivistyneistöä, kenraalien, överstien, valtioneuvosten ja sellaisten tyttäriä, jotka hädän pakottamina päättäväisesti olivat valinneet tämän ansiotyön ja elättivät nyt siten perheitään. Noiden neitojen ulkonäöstä ja käytöksestä saattoikin nähdä, että tämä oli totta, sillä he olivat kaikki todella hienoja, sivistyneesti ja vaatimattomastikin, ehkä kuitenkin venäläisen vapaasti käyttäytyviä naisia. Ottaakseen tarkemmin selkoa asiasta kääntyivät veljekset suomalaisen suorasti oman tarjoilijattarensa puoleen ja rupesivat keskustelemaan hänen kanssaan.

Ja Tatjana Petrovna Foulon -- se oli hänen nimensä -- kertoi koruttomasti ja vaatimattomasti, että asia on niinkuin sanottu on. Kun täytyi lähteä Venäjältä pois voimatta ottaa mukaansa mitään muuta kuin mitä sai käsissään kulkemaan ja kun nälkä rupesi olemaan jokapäiväinen vieras, ei auttanut muu kuin etsiä jotakin työtä. Mitäpä hän osasi tehdä muuta kuin tarjoutua tällaiseen toimeen, johon sentään saattoi ilman valmistustakin pian perehtyä! Tarjokkaita oli paljon ja kauan oli hänkin saanut odottaa pääsyään, mutta oli vihdoin onnistunut. Ja nyt hän ansaitsee niin paljon, että voi elättää pappansa, mammansa ja pikku veljensä. Hänen isänsä oli översti; suku oli alkuaan ranskalaisia emigrantteja; setä oli ollut aikoinaan niinkin korkeassa asemassa kuin Pietarin kaupunginpäällikkönä.

Veljekset kuuntelivat tytön kertomusta syvällä säälillä. Ei sen vuoksi, etteikö hänen olisi pitänyt tehdä työtä kuten muidenkin ihmisten, ja hänhän menetteli erinomaisen kunnioitettavasti ponnistellessaan täten vanhempiensa ja veljensä hyväksi. Mutta koko tuossa tilanteessa, ilmiössä sellaisenaan, oli jotakin kirahtavan iroonista ja julmaa, joka paljastui kaikessa räikeydessään, kun näki entente-upseerien "palavan" harrastuksen näiden pakolaisraukkojen "hyväksi". Liian kallista hintaa maksettiin tässä kaikesta saadusta ainakin tyttöparkojen puolelta, jotka eivät millään inhimillisellä tavalla voineet välttyä niiltä siveellisiltä vaaroilta, jotka heitä joka hetki ravintolassa kävijäin taholta houkuttelivat. "Niin", huokaisi Tatjana Petrovna surumielisesti, "täällä pitäisi olla joko vanhempi tahi nuorempi kuin minä, niin välttyisi monelta ikävyydeltä."

Ravintolan omistajat, kolme tyypillistä ryssää, ovat itse rouvineen aina saapuvilla, istuen jossakin syrjäpöydässä ja valvoen etujaan. Heidän rouvansa ne aina kiiruhtavat tulijoita vastaan ja ohjaavat heidät sopiville paikoille. Syödään hyvin ja juodaan vielä paremmin, shampanja, viinit ja saksalainen hopeakaulainen valio-olut virtaavat; keittiöstä on saatavissa kaikki mahdolliset venäläis-kulinaariset herkut ja erikoisuudet; englantilainen ja ranskalainen kulta vuotaa kilisevänä purona isäntien taskuihin ja samalla hetkellä voi ulkona oven pielessä joku äiti ja lapsi kärsiä kiduttavaa nälkää. Joskus tulee jokainen ihminen räikeästi huomaamaan, minkälaista "danse macabrea" tämä elämä sentään on.

Mutta pian alkaa soittolavalta kuulua musiikkia, joka osoittaa sielläkin olevan erikoisempia taitureita käyrässä kiinni. Nekin ovat venäläisiä pakolaisia, kuka tietää, kuinka mainehikkaita soittajia lienevätkään olleet kotimaassaan. Heidän viulunsa laulavat syvällä tunteella ilmoille venäläisen musiikin valiokappaleita, venäläisiä suruja ja iloja, jotka musiikin tulkitsemina ovat kaikille sydämille yhteisiä. Jo ilmestyy lavalle laulajatar, rouva Lidarskaja, jonka esitykset Simeonin vaatimattoman kokemuksen mukaan olivat todella ensiluokkaisia. Tuossa kaikessa tuntui koko ajan väreilevän sivusointuna maanpakolaisen surumielisyyttä ja ikävää. Seinällä on suuri taulu, jossa venäläinen troikka laskettaa talvisessa illassa huimaa vauhtia -- minne? Johonkin lemmenkohtaukseen, juhlaan, vai kotiin? Tuo kaikki on mennyttä, sillä kumoon on nyt ajanut venäläisten kuuluisa "gaida troika".

Veljekset saivat sitten nähdä muuallakin henkensä ylläpitämiseksi esiintyviä venäläisiä. Eräässä ravintolassa herätti Simeonin huomiota synkkänä yksikseen istuskeleva nuori kasakkaupseeri, jonka univormu oli vielä sangen eheä, jopa puhtaankin näköinen. Hän rupesi juuri mietiskelemään tuonkin miehen kohtaloita, kun näkikin hänen samalla nousevan ja menevän tanssia varten raivatulle keskilattialle. Hymyillen ja vilkkaasti esitti hän sitten siinä tulisen kasakkatanssin, oikean "trepakin", tepastellen ja hypellen kuin olisi hänen yllänsä ollut Donin ihana taivas, ympärillänsä rannaton aro, allansa pyhä Venäjä ja edessänsä sen kaunein neito. Mutta yleisö rupeaa jo kyllästymään venäläisten esityksiin; aploodit olivat heikkoja, ja käyden kivikovaksi ja synkäksi kasvoiltaan meni upseeri heti tanssinsa lopetettuaan tiehensä. Hän ei huomannut, että entente-upseerit kyllä olivat innokkaasti entistä sotatoveriansa palkinneet runsailla kättentaputuksilla.