Part 15

Kirkossa ei ollut silloin enää jäljellä kaikkea sen entistä loistoa, sillä olivathan monet ryöstäjät, m.m. länsimaiden jalot ritarit, jotka matkallaan vapahtamaan Kristuksen hautaa uskomattomien käsistä, viekkaiden venetsialaisten toimesta erehtyivätkin valloittamaan Konstantinopolin ja perustamaan sinne n.s. Latinalaisen keisarikunnan, pitäneet huolta, että kaikki sellainen kuin kulta ja jalokivet, joita kohtaan heillä oli paljoa kiihkeämpi rakkaus kuin konsanaan Kristuksen hautaa kohtaan korjautui parempiin taskuihin, kulkeakseen sieltä pelin ja viinin, naisten ja taistelujen tietä olemattomiin. Mutta se mikä oli marmoria ja kivestä irti lähtemätöntä, oli vielä jäljellä, ja turkkilaisten kunniaksi olkoon sanottu, että he eivät ole kristittyjen hävitystä jatkaneet. Taikauskonsa vaatimusten vuoksi he ovat vain peittäneet seinien kallisarvoiset mosaiikit värillä, poistaneet ehkä irtonaisina olleet kuvat, ja panneet sijaan mauttomille suurille puutauluille maalattuina kaliifiensa pyhät monogrammit. Paikallansa ovat kuitenkin mahtavat pilarisarjat; lattia, joka lienee aikain vaiheissa pahoin särkynyt, on peitetty kauttaaltaan matoilla. Heidän Mekan suuntaa osoittava rukouskolkkansa ei liioin pahoin kirkon sisätunnelmaa särje.

Niin on vielä tämä muinainen rakennus eheänä paikallansa, mutta surumielinen lienee sen ajatus. Sen loistoaikana oli kristinusko vallitsevana koko Vähässä-Aasiassa, Syriassa, Palestinassa ja Pohjois-Afrikassakin, ja otaksua saattaa, että jos se olisi saanut siellä häiriintymättä vaikuttaa, noiden seutujen asema ja merkitys maailmassa olisi toinen kuin nyt. Nyt ovat ne seudut, kristillisyyden pyhät lapsuuspaikat, mitä synkimmän pimeyden vallassa, niin kaukana kristillisyyden perusajatuksista kuin pakanamaat konsanaan. Mutta toivoaan ei suuri pyhäkkö ole heittänyt, sillä vieläkinhän sen pohjoispuolella oleva, suuri, pronssipeittoinen, Gregorius Thaumaturgoksen hikoavaksi pylvääksi sanottu pilari, on säilyttänyt ihmeitä tekevän voimansa, koskapa se tuntuu kostealta, kun siihen koskettaa.

Vielä viimeinen silmäys korkeaan kupooliin, juhlalliseen pilaristoon, viimeinen hymähdys kaikelle sille suuruudelle, jonka ihmiset itse ovat rakentaneet ja taas alas maahan hajoittaneet, ja veljekset astuvat ulos häikäisevään päivään. Turkkilaiset sotilaat, jotka ryysyisinä ja nöyrinä ovat asettuneet temppelin pihaan kerjäämään, tempaavat heidät nopeasti keskelle nykyistä elämää, ja herra Bennado, joka juutalaisena ei pyhään temppeliin pääse, tervehtii heitä iloisesti portilla. Läheisyydessä on muinaisen Hippodromin paikka ja sinne hän nyt pyytää saada veljekset johdattaa.

Sofian temppeli oli rakennettu "jumalalliselle viisaudelle"; koska tasapainolaki on elämässä välttämätön, oli sen läheisyyteen rakennettu Hippodromi "inhimilliselle hulluudelle". Uteliaina tulivat veljekset sille paikalle, joka muodosti muinaisen Konstantinopolin valtiollisen, maallisen ja syntisen elämän polttopisteen.

Sen muureista ja pilaristoista ei ole mitään jäljellä, vaan on paikka tavallinen kaupungin puistikko, jonka penkeillä istui rivittäin vaiteliaita, mustiin puettuja turkkilaisnaisia päivää paistattamassa. Siinä, missä muinoin kaikuivat kilpa-ajajain huudot, sinisten ja vihreitten raivoisat haukkumasanat sekä villien eläinten karjunta, ilakoivat nyt lapset leikkien käytävien hiekassa. Vain alueen keskellä, juuri entisen Hippodromin keskusviivalla, on vanhalla perustallansa jäljellä Theodosius Suuren obeliski, Delphoin suuren kolmijalan yksi käärmejalka eli -pylväs ja n.s. "kolossi", eri kivistä rakennettu obeliski sekin. Paikka on hiljainen ja rauhallinen, ja ympäröi sitä joukko Turkin ministeristö- ja muita hallitusrakennuksia sekä eräällä sivulla suuri Sulttaani Ahmedin moskea. Melu kilpa-ajoradalta ei siis enää häiritse pyhien miesten rukouksia lähellä olevissa kirkoissa. Toisin oli ennen.

Tammikuussa 532 olivat vihreiden ja sinisten välit kiristyneet vaaralliselle asteelle. Kun Teodora oli itse sininen, oli hän jättänyt vihreät aivan turvattomiksi, joten heitä sai huoleti tappaa ja kohdella miten hyvänsä. Jos sinisten rikoksia koetettiin rangaista, oli siitä rankaisijalle pahat seuraukset: niinpä antoi Teodora naulita erään kilikialaisen prefektin ristiin, koska tämä oli uskaltanut mestauttaa kaksi kimppuunsa hyökännyttä sinistä. Sellaista oli elämä siihen aikaan. Uteliaalle voidaan ilmoittaa, että nämä kuuluisat "siniset" ja "vihreät" olivat oikeastaan vain kaksi eri Hippodromi- eli sirkuspuoluetta, sillä mitään varsinaista puolueohjelmaa ei sen enempää ollut. Sanoivathan siniset olevansa valtakunnan merenkulun kannattajia ja vihreät taas maanviljelyksen huoltajia, siis sen aikuisia maalaisliittolaisia, mutta taisivat nämä periaatteet hukkua milloin mihinkin sirkus-, hallitus- ja hovivehkeilyyn. Valtakunnan monarkki ja varsinkin hänen puolisonsa, joka nuoruudessaan itse oli ollut Hippodromin suosituimpia naishenkilöitä, kannattivat monarkistiseen tapaan sinisten edustamaa kapitalistista suuntaa ja ristiriita valtakunnassa kävi suorastaan pelottavaksi. Luonnollista oli, että maalaisliittolaiset tällöin rupesivat miettimään vallankumousta, vaatien toista hallitsijaa, ja sunnuntaina, tammikuun 11 päivänä, alkoi sitten Konstantinopolissa vallankumoushulina.

Aluksi ei voinut huomata mitään tavatonta olevan tekeillä, sillä kilpa-ajot aloitettiin rauhallisesti kuten aina ja keisari itse oli suvainnut tulla saapuville. Mutta pian rupesi vihreitten paikoilta kuulumaan kiukkuisia alashuutoja ja kaikenlaista muuta murinaa ja rähinää. Kummastuneena käski keisari hovihuutajansa tiedustella, mikä kansaa vaivasi, ja tästä syntyi nyt, kuten säilynyt ja tapahtumapaikalla tehty pöytäkirja kertoo [Charles Diehl: Teodora], seuraava mielenkiintoinen keskustelu hallitsijan ja kansan välillä. Kun vihreät olivat solvanneet kyllikseen keisarin suosikkeja ja vaatineet lain turvaa, antoi keisari vastata:

"Ette ole siis tulleet tänne katsomaan näytäntöä, vaan häväisemään hallitusta!"

Kansa rähisee vastaan minkä jaksaa ja suuttuneena huutaa keisari:

"Vaietkaa, te juutalaiset, manikealaiset ja samariitit! Vaietkaa, tahi hakkautan päänne poikki!"

"Juudas, pyöveli, murhaaja!" haukkuvat vihreät vastaan. "Taivas suokoon, ettei isäsi Sabbatios olisi koskaan nähnyt päivän valoa, sillä silloinpa hän ei olisi siittänyt maailmaan mokomaa murhaajaa!"

Siniset sekaantuvat, keskusteluun ja solvaavat vihreitä:

"Roistot, häväisijät, Jumalan viholliset! Ettekö voi pitää kitaanne kiinni!"

Ja kun keisari uudelleen käskee kansan olla vaiti, huutavat vihreät:

"Jos käsket, hallitsija, niin vaikenemme, mutta, oo sinä korkein, vastoin tahtoamme. Me tiedämme kaikki, kuuletko, kaikki, mutta olemme vaiti. Hyvää yötä! Oikeus, sinä olet kuollut! Hyvää yötä, kaikki! Me menemme tiehemme ja rupeamme juutalaisiksi. Parempihan on olla pakana kuin sininen!" Ja vihreät lähtevät Hippodromilta tiehensä, loukaten täten keisaria pahimmalla mahdollisella tavalla.

Eräät hallituksen tyhmyydet tekivät tässä kuten vallankumouksissa säännöllisesti tapahtuu sen, että seuraavana päivänä molemmat puolueet olivatkin yhtyneet ja huusivat ällistyneelle keisarille: "Kauan eläkööt vihreät ja siniset, yhtyneinä kärsimykseen!" Ja nyt alkaa kaupungissa vallankumousten toinen näytös, polttaminen ja murhaaminen. Asia kehittyi yhä pahempaan päin. Tammikuun 18 päivänä koetti Justinianus Hippodromissa lepyttää kiukustunutta kansaansa. Evankeliumit kädessä hän nöyrästi lausui rähisevälle joukolle:

"Minä yksin olen kaikkeen syypää. Syntini estivät minua myöntymästä siihen, jota minulta pyysitte."

Mutta vastaukseksi kuului:

"Valehtelija, aasi, valapatto!"

Saman päivän iltapäivänä oli Justinianus jo valmis luopumaan taistelusta ja jättämään kaikki. Hänen aarteitansa lastattiin laivoihin ja ajatteli hän vain pakoa. Silloinpa esiintyi hänen puolisonsa Teodora, entinen Hippodromin ilotyttö, mutta jäntevyydeltään ja viisaudeltaan keisarikunnan todellinen hallitsija, sotaneuvottelussa ja sanoi ylpeästi:

"Vaikka ei olisikaan enää muuta jäljellä kuin pako, niin en pakenisi sittenkään! Ne, jotka ovat kruunua kantaneet, eivät saa elää sen kadotettuaan. Sitä päivää en tahdo nähdä, jolloin minua ei enää tervehditä keisarinnana. Jos tahdot paeta, Caesar, niin tee se; sinulla on rahaa, laivat ovat valmiina, meri on vapaa. Minä jään! Rakastan vanhaa lausetta, että purppura on suloinen käärinliina!"

Näillä sanoilla pelasti jäntevä keisarinna Justinianukselle valtakunnan. Viekas kuohilas Narses ja hyväntahtoinen höynä Belisarius, jolla oli kuitenkin se etevä ominaisuus, että hän oli aikakautensa suurin sotapäällikkö, ryhtyivät keisarinnan johdolla tarmokkaaseen toimintaan, joka johti siihen, että Belisarius syöksyi vanhojen legionalaistensa etupäässä Hippodromiin, aloitti teurastuksen ja lopetti sen vasta myöhään yöllä. Kolmekymmentätuhatta sielua pantiin silloin miekan terälle, joukossa tasan sekä vihreitä että sinisiä, koskapa Belisarius ja hänen vanhat sotilaansa eivät huolineet ruveta ottamaan selkoa kansalaisten puoluekannasta. Niin päättyi kuuluisa Nika-kapina. Mutta voimakkaana ja samalla niin kiehtovana kohoaa sen verihöyryjen keskeltä Teodoran, tanssijattaren ja keisarinnan, itämaiden salaperäisimmän naisen haahmo, uljaampana ja toimitarmoisempana kuin ainoakaan aikakautensa miehistä.

Simeoni seisoo Hippodromin paikalla uneksien tällaisia muinaisuuden näkyjä. Kuinka suunnattomat määrät ihmisverta onkaan tämä tanner juonut ja kuinka turhan vuoksi! Miksi on kehityksen kuljettava tällaisten kamalien sokkeloiden kautta, täynnä verta, tuskaa, kidutusta! Sanokoon se, joka ymmärtää. Hän katselee oudostellen edessänsä olevaa käärmepatsasta ja tuntee, kuinka sekin tuo tervehdyksen ajoilta, jotka ovat niin kaukaisia, ettei tahdo voida uskoa tuollaista silmin nähtäväksi säilynyttä todistuskappaletta mahdolliseksi.

Plataian voiton johdosta päättivät taisteluun osaa ottaneet 31 kreikkalaista kaupunkia lahjoittaa Delphoin oraakkelille muistoksi jättiläissuuruisen kolmijalan; olihan kolmijalka kilpailujen korkein palkinto Kreikassa. Sen keskustaa tukemaan valmistettiin kolmen, yhteen kietoutuneen käärmeen muodostama pronssinen patsas, ja tämä on nyt säilynyt jälkimaailmalle muistoksi Plataian voitosta. Koristaessaan näet Hippodromiaan tuotti Konstantinus sen Delphoista tänne. Mutta kuinka on käynyt? Barbaarit ovat nousseet ja anastaneet tuon voitonmerkin takaisin, ja tuossa se nyt on todistuksena siitä, että Plataian kentällä vuodatettu veri ei sittenkään heitä tuhonnut! Aika on pitänyt sitä pahoin: käärmeitten päistä ei ole enää jäljellä muuta kuin yksi yläleuka Konstantinopolin museossa, mutta näinkin on se mitä mielenkiintoisin ja omituisin muistomerkki kauan sitten kadonneilta suuruuden päiviltä.

Vielä kaukaisemmilta ajoilta tuo tervehdyksen tuossa lähellä seisova Theodosiuksen obeliski. Sen hieroglyfit kertovat, että sen pystytti Egyptissä, Heliopoliin kaupungissa, farao Thutmosis III noin 1500 vuotta ennen Kristusta. Sieltä se sitten tuotiin Konstantinopoliin, jossa Theodosius sai sen suurella vaivalla pystyyn 32 päivässä, kuten jalustan kirjoitus kertoo. Ei ole sillä kuitenkaan sitä suurta historiallisten tapahtumain taustaa, joka tekee käärmepatsaan niin mielenkiintoiseksi, vaan on se vain hallitsijan omaksi imartelukseen pystyttämä. Samaa on sanottava äärimmäisenä olevasta "kolossista", jonka rakentajaa ei tiedetä; se on ollut aikoinaan peitetty kullatuilla pronssilevyillä, jotka turkkilaiset ryöstivät, luullen niitä aitokullaksi. Turkkilaisten valloittaessa kaupungin oli Hippodromi muuten suureksi osaksi raunioina.

XXVII.

"Uponnut palatsi". -- Melanderin historian pätevyys. -- "Anatolisch -- selbstverständlich!" -- "Jumalallisen rauhan kirkko" janitshaarimuseona; näiden historiaa. -- Aimée Dubuc de Rivery'n harvinainen kohtalo. -- Montako janitshaaria voi päivässä hirttää kahteen puuhun?

Simeoni heräsi unelmistaan siihen, että Juhani ja Tuomas lähtivät päättäväisellä ilmeellä kuljettamaan häntä välissään herra Bennadon perässä, jonka kehoittavia ja kiirehtiviä kutsuja hän ei ollut kuullut. "Teodora", puhui hän tovereilleen, "oli sangen etevä nainen. Kuuluisa ranskalainen Byzantiumin historian tutkija Charles Diehl sanoo hänestä, että tanssijatar Teodoralla ei tosin ollut erittäin paljon niitä hyveitä, jotka ovat omiaan viemään ihmisen suorinta tietä paratiisiin..."

"Katsos nyt tuotakin äijää! No voi sun!" puhui Juhani tarkastellen ihmeissään muuatta luultavasti sangen pyhää miestä, joka oli vaipunut syviin mietteisiin erääseen nurkkaan, kuumimpaan auringonpaisteeseen, kärpästen pitäessä häiritsemättä ketjuharjoituksia hänen ruskealla ja laihalla naamallaan.

"... ja että keisarinna Teodoralla oli hurskaudestaan huolimatta paljon niitä vikoja ja paheita, jotka tekevät ihmisestä sangen huonon pyhimyksen, mutta että hän näinkin ollen ja ehkäpä juuri sen vuoksi, kunnianhimonsa ja loistavien valtiomiesominaisuuksiensa tähden, on aina säilyttänyt ja säilyttää hurmaavimman ja viettelevimmän naisen maineen, mitä historia tuntee, ja..."

"Kuule, veli!" sanoi nyt Tuomas, "katso eteesi, niin näet tässä säiliöllisen raitista vettä. Etköhän valele hiukan päätäsi, että sinun Teodorasi suloineen rupeaisi sieltä haihtumaan!"

Veljekset olivat tulleet kuuluisalle "Uponneelle palatsille". Se on todennäköisesti sama kuin Justinianuksen rakennuttama _Cisterna Basilica_: suuri vesisäiliö (pinta-ala 141 X 73 m), jonka kattoa kannattaa 43 suurta pilaria. Vielä tänäkin päivänä on siinä vettä samoin kuin Justinianuksen aikoina. Uteliaita turisteja viedään sen pilaristoon veneellä soutelemaan ja onkin sen synkkä, himmeässä valossa tummana välähtelevä veden pinta kolkon ja erikoisen näköinen. Venäläiset pakolaiset, jotka ovat vuokranneet kaupungilta sen näyttämis-oikeuden, ovat varustaneet sen sähkövalolla ja portailla, joten sen laajuudesta saattoi saada jonkunmoisen käsityksen. Kun tämä ei suinkaan ollut Konstantinopolin ainoa vesisäiliö, vaan oli niitä muinoin piirityksen ja kuivan kesän varalle useita, voi ymmärtää, ettei kysymys ollut mistään vähäpätöisistä laitteista.

"Ehkäpä on Teodorakin tuosta säiliöstä tuottanut itselleen vettä!" huokaisi Simeoni ja tunsi samalla, kuinka lujat kädet tarttuivat häneen ja nostivat hänet kiireesti ylös kirkkaan taivaan alle. Siellä jatkoi Simeoni kuitenkin historiallisia haaveilujaan, kaivellen esiin vanhoista kätköistä hitaasti virkistyviä tietojaan, sekä joutuen tuontuostakin väittelyihin ja kinasteluihin herra Jacques Bennadon kanssa. Tarttuipa tämä henki Juhaniinkin, joka yhä innostuneempana rupesi järkkymättömällä varmuudella vyöryttelemään esiin kumoamattomia totuuksia ja asiatietoja Melanderin historiasta, tuosta kuuluisasta perusteoksesta, jonka pohjalla yleensä kaikki pätevämpi historiallinen tieto Suomessa lepää. Ja joka kerta, kun veljesten suureksi riemukseen onnistui panna herra Bennado pussiin, tahi kun tämä ei voinut antaa kysymyksiin tarpeeksi selviä vastauksia, turvautui hän erääseen yleismääritelmään, selittäen yksinkertaisesti kaiken itselleen tuntemattoman "anatolialaiseksi". "Es ist anatolisch -- selbstverständlich!" Tästäpä sai nyt Tuomas oivan keinon, millä selittää kaiken tuntemattoman, sillä rupeamatta joutavia ongelmia aprikoimaan hän ylevästi sanoi heti, että se on tietysti anatolialaista -- selbstverständlich! Muuten hän liehui näppärästi siellä ja täällä, aseenaan valokuvauskone, jolla hän teki yhtä monta murhaa kuin konsanaan janitshaari.

Veljesten retki vei nyt janitshaarimuseoon, sillä mielivätpä he kerta lähemmin tutustua tuohon hirveään armeijaan, joka vuosisatoja oli ollut koko kristikunnan kauhuna.

Omituinen historian ironia esiintyy siinäkin, että tämä Turkin sotamuseo on sijoitettu Konstantinus Suuren aikana perustettuun pyhän Irenen eli "Jumalallisen rauhan" kirkkoon, ikäänkuin todistamaan, kuinka vähän maailmassa tuota jumalallista rauhaa on ollut. Valloitettuaan kaupungin muuttivat musulmannit tämän vanhan basilikan heti voitonmerkkiensä ja vanhojen aseidensa säilytyshuoneeksi. Vuonna 1911 se järjestettiin todelliseksi sotamuseoksi, johon seuraavana vuonna yhdistettiin siihen saakka erillään ollut janitshaarimuseo. Nykyisessä asussaan se kertoo juuri päinvastaisesta kuin mitä "jumalallinen rauha" tarkoittaa.

Janitshaarijoukot muodostettiin siten, että kristittyjen lapsia annettiin turkkilaisten kasvatettavaksi, tarkoituksella totuttaa heidät jo aikaisin kestämään kaikenlaisia rasituksia ja vaivoja sekä harjoittamaan verenvuodatusta. He saivat sittemmin perinpohjaisen sotilaskasvatuksen, koottiin asumaan erikoisiin kasarmeihin ja saivat suorittaa sotilasnäytteensä usein itsensä sulttaanin edessä. Näin tuli heistä mitä hurjinta, mistään välittämättömintä, vain omaa etuaan katsovaa sotilassäätyä, joka erikoisasemansa ja nauttimiensa suurten oikeuksien vuoksi pian tuli heikkojen hallitsijain aikana sekä heidän että valtakunnan vaaraksi. Historioitsijat ovat laskeneet, että aikain kuluessa otettiin täten janitshaareiksi noin puoli miljoonaa kristittyä poikaa. Janitshaarijoukot olivatkin joskus lukumäärältään satakin tuhatta miestä, ja ovat ne hankkineet Turkin valtakunnalle sen suurimmat voitot, mutta monesti myös järkyttäneet koko sen olemassaoloa.

Serain, Turkin vanhan palatsi- ja hallitusrakennusten alueen ulkopihalla, Janitshaarimuseon lähellä, on kaksi vanhaa plataanipuuta, joita sanotaan "janitshaariplataaneiksi". Niiden ympärille kokoontuivat nimittäin janitshaarit, joko sitten neuvottelemaan asioistaan tahi huutamaan tahtoaan sulttaanille, ja niiden juurella on monen sulttaanin kaulan katkaisemisesta neuvoa pidetty. Mutta kaikella on loppunsa ja nämä vanhat janitshaariplataanit tulivat olemaan suojateilleen hyvin kohtalokkaita. Mutta sitä ennen pieni romanttinen tarina.

Vuonna 1784 oli Martiniqueltä kotoisin oleva ranskalainen aatelisneito Aimée Dubuc de Rivery palaamassa kotiinsa Nantesista, jossa hän oli saanut kasvatuksensa. Matka näytti onnistuvan hyvin, kunnes taivaanrannalle ilmestyikin algerialainen merirosvo, joka teki sen, minkä oli aikonut: valloitti ranskalaisen laivan ja otti ihanan Aiméen vangiksi. Mitäpä siinä auttoivat kyyneleet! Sulttaani Abdul Hamid I:n haaremihankkija osti hänet hallitsijaansa varten, ja niin vietiin kaunis Aimée Konstantinopoliin, jossa uskovaisten hallitsija todellakin aivan heti suvaitsi korottaa hänet puolisokseen. Aimée pyyhki kyyneleensä, kesti kohtalonsa urhoollisesti ja synnytti seuraavana vuonna pojan, joka sai nimen Mahmud eli "merkillinen". Tästä pojasta tuli vuonna 1808 kaikkien uskovaisten hallitsija. Kuristettuaan velipuolensa, tämän pojan ja äidin, tunsi hän asemansa varmaksi ja rupesi, kuten turkkilaiset ylpeästi sanovat, reformeeraamaan valtakuntaansa. Siinä hän joutui suuriin vaikeuksiin ja sotiin sekä m.m. kovaan otteluun janitshaarien kanssa, joiden mielestä uusi sulttaani oli liian yritteliäs ja epämukavalla tavalla häiritsi ja rajoitteli heidän etuoikeuksiaan. Plataanien juurella pidettiin myrskyisiä neuvotteluja ja sulttaanin asema oli usein jo veitsen terällä, mutta hänpä olikin poika, joka ei antanut kanssaan leikitellä. Kesäkuussa 1826 alkoi Konstantinopolissa tilinteko, joka päättyi siihen, että vihastunut sulttaani hirtätti, kuten kerrotaan, 20,000 janitshaaria noiden heidän omien pyhien plataaniensa oksiin ja tukahdutti kaikki kapinan yritykset sellaiseen verilöylyyn, ettei moista oltu nähty sitten valloituksen päivien. Sellaisen pojan synnytti ihana Aimée, aatelisneito Martiniquen saarelta.

Museossa on noin satakunta luonnollisen kokoista janitshaarinukkea, esittäen eri aikakausia ja kohtauksia heidän puvustaan, asestuksestaan ja sisäisestä järjestyksestään. Päähineenä on melkein kaikkina aikoina ollut tavattoman suuri turbaani, jonka he kuitenkin sotaretkillään vaihtoivat pienempään ja käytännöllisempään lakkiin, ja pukuna pitkä, paitamainen mekko, jonka etuliepeet oli käännetty syrjään, leveät roimahousut ja saappaat. -- Aseina oli pyssy, leveä, veitsimäinen miekka, jota myös voi käyttää pyssyn tukena, ja vyössä julman näköisiä pistooleja. Arvata sopii, että kun tämä hurja joukko, jonka tuli olla itse sulttaanin johdossa, koraanin määräyksen mukaan kolme kertaa uudisti rynnäkkönsä, siinä pakkasivat kristittyjen housut usein vapisemaan. Janitshaareilla näyttää olleen oma itsenäinen, sisäinen hallituksensa, koskapa museossa oli esillä ryhmiä, joissa nimenomaan harjoitettiin oikeudenkäyttöä, jopa luettiin kuolemantuomiotakin kaula pitkällä odottavalle sotilaalle. Aikana, jolloin koko kristikunta oli hajaantunut keskinäisiin sotiin ja jolloin sitävastoin, kuten esim. sulttaani Soliman II:n hallitessa, Turkin valtakunnassa useinkin vallitsi kuri, elinkeinorauha, kauppavapaus ja järjestys, muodosti Turkin hyvin harjoitettu sotavoima todellakin pelottavan uhan Europalle. Ja kun janitshaarien oikeus oli päästä kerta vuodessa valloitusretkelle, saattaa ymmärtää, ettei tuo uhka ollut suinkaan mitään turhaa puhetta.

Museon mielenkiintoisena osana ovat myös sen runsaat, aina ristiretkien ajoille saakka ulottuvat asekokoelmat. Ällistyen täytyy katsella niitä kypärejä, kahdenkäden miekkoja, panssareita, nuijia ja muita murha-aseita, joiden turvin länsimaat yrittivät pyhää hautaa vallassansa pitää, ja ihmetellä sitä ihmisälyn paljoutta, mikä on vuosisatain kuluessa käytetty näitten kapineitten kehittämiseen nykyaikaiselle teknillisen täydellisyyden asteelle. Museosta näkee selvästi, että sodankäynti on ollut turkkilaisen elämän päätarkoitus. Uskomattoman nopeasti on tuo sairas mies koettanut seurata länsimaisten oppimestariensa perässä tilaten Kruppin tehtaalta sarjan tykkejä toisensa jälkeen, ja aina tuon tuostakin uudistaen sotilaittensa univormuja, kuten länsimaidenkin sotilasherrat tekevät. Mutta viidessä seikassa turkkilainen aina on uskollinen: vaihtui univormu miksi hyvänsä, fetsi kuuluu siihen muuttumattomana osana.

Janitshaarien hirttäjä Mahmud II oli kuten sanottu reformaattori -- sama mies, joka menetti Kreikan ja tappeli loppuikänsä sisukkaasti Egyptin hallitsijaksi kiepsahtanutta Mehemed Alia, Epeiroksen maaherraa Janinan pashaa, ryssää ja koko maailmaa vastaan, saaden useimmiten selkäänsä, mutta loppujenkin lopuksi selviten kokolailla hyvin -- joka harjoitti uudistuksien matkaansaattamista, Pietari Suuren malliin, se on: ellei hyvällä, niin pahalla. Hänpä m.m. puuttui kansansa pukuasioihinkin kieltäen janitshaarien suosiman röyhkeän turbaanin ja käskien kaikkien pitää fetsiä, josta sitten tulikin muhamettilaisten kansallinen päähine. Tällaisilla uudistuksilla ei kuitenkaan Simeonin mielestä ollut enempää arvoa kuin ryssän uskonpuhdistuksella, joka pääasiassa rajoittui siihen, että määrättiin, millä sormilla ristinmerkki on tehtävä.

Museossa oli m.m. -- piano! Simeonin täytyi oikein pysähtyä katsomaan, kun joukko turkkilaisia kansannaisia, hekin kuitenkin tuossa synkässä mustassa puvussa, sen ääressä sitä ihmeissään katseli ja kuunteli, kuinka eräs hiukan rohkeampi yhdellä sormella uskalsi painella siitä esiin säriseviä ääniä. Museon eräässä sivuhuoneessa oli Simeonille näytetty ne juhlallisen paksut rautakettingit, joilla Kultaisen sarven satama oli aikoinaan suljettu, ja katsellessaan nyt noita naisparkoja hän huoaten mietti mielessään: "Te olette samanlaisten, ellei vielä paksumpien kettinkien takana, joiden museoon joutumiseen on vielä pitkä aika!"