Part 14

Herra Jacques Bennado. -- Kiihkeä ja äänekäs katuelämä. -- Katukaupustelu ja huutoreklaami, kantajat. -- Galatan silta ja näköalat sieltä; eri ihmistyyppejä. -- Turkkilaisnaiset. -- Turkkilaisten esiintyminen ja heidän tyyneytensä. -- "Sulttaanin äidin moskea." -- Huomioita Stambulista.

Kun Simeoni pikku poikana lueskeli Gruben värikkäitä kuvauksia antiikin kansoista ja kulttuurista sekä kansainvaelluksen barbaareista, näki hän aina niitä asioita muistellessaan ihanan päiväpaisteisen laakson, jossa jalot kreikkalaiset ja roomalaiset astelivat juhlallisina valko- ja purppuraviitoissaan, pohtien ihmiselämän syviä kysymyksiä. Laakson pohjoispuolella oli korkea ja terävä vuoriharjanne, jonka takaa kurkisteli joukko nahkoihin puettuja, villejä ja parrakkaita miehiä, himoiten katsellen edessään olevaa maailmaa. Nyt miehenä tultuaan tähän samaan ihanaan laaksoon, Välimeren välkkyvien vesien partaalle, täytyi hänen tuosta lapsellisesta mielikuvastaan sanoa, että se piti paikkansa ainakin siihen nähden, mikäli se oli erottanut toisistaan kaksi aivan eri maailmaa. Konstantinopoliin tullessa ei nimittäin enää luulisi olevansa Europassa, vaan todellakin jossakin korkean vuoriharjanteen erottamassa uudessa maailmassa, jossa kyllä on runsaasti kirkasta päivää ja ilmaa, mutta valitettavan vähän togaan puettuja jaloja kreikkalaisia ja roomalaisia.

Varoittavia huutoja päästellen mutkittelee auto pitkin Stambulin kapeita katuja, kunnes äkkiä tullaankin pienelle aukeamalle, josta vie suuri silta edessä olevan veden poikki. Rautatieasema on Stambulissa, varsinaisessa turkkilaisten kaupunginosassa, joka on Kultaisen sarven Europan puoleisella rannalla, ja josta kaksi siltaa vie tuon kaunisnimisen lahden poikki Galataan ja Peraan, missä viimemainitussa kaupunginosassa europalaiset asuvat. Toinen, ylempi silta, on nyt rappeutunut ja ainoastaan vähän käytetty, toinen, jota veljeksetkin menevät, saksalaisten rakentama jykevä rautasilta. Molemmat voidaan avata keskeltä laivaliikennettä varten, mikä kuitenkin tapahtunee harvoin. Päästyään sillalta maihin alkaa auto vaivalloisesti nousta pitkää Perän pääkatua, joka rakennuksiltaan ja muulta asultaan on aivan europalainen, kunnes se vihdoin pysähtyy Tokatlian-hotellin eteen. Veljekset ovat ihmeissään siitä, että täällä turkkilaisten kaupungissa saattaa löytyä niin puhdas ja kaikin puolin ensiluokkainen hotelli. Kiireesti valmistautuvat he lähtemään kaupungille.

Mutta Konstantinopoli on sellainen paikka, jossa muukalaisen on vähän vaikeahko lähteä ominpäin astelemaan ja siksipä tarvittiin opas. Tällaisia on kaikissakin suurkaupungeissa, mutta varsinkin itämailla, jos kuinka paljon, enimmäkseen epäilyttäviä olioita, mutta ensiluokan hotellit ovat tavallisesti valikoineet miehensä ja menevät heistä takuuseen. Kohtapa siis ilmestyi veljestenkin eteen yksinkertaisesti puettu ja luottamusta herättävän näköinen europalainen mies, viikset hyvin hoidettuina ja silmät vilkkaasti välähdellen. "Olen opas", esitti hän itsensä saksan kielellä, "ja valmiina herrojen käytettäväksi; työskentelen tässä hotellissa -- haluatteko nähdä suosituksiani?" -- "Mikä on nimenne?" kysyi Simeoni, "ja mitä kansallisuutta olette?" -- "Nimeni on", ja hän otti esiin nimikorttinsa, "Jacques Bennado, ja kansallisuudeltani olen juutalainen". Tämän hän sanoi sangen ylpeästi, ikäänkuin juuri tuo hänen kansallisuutensa olisi ollut hänelle erikoinen suositus. Ällistyneenä jahkaili Simeoni, pitikö heidän nyt todellakin turvautua juutalaisen johtoon, mutta kun mies näytti miellyttävältä katsellen heitä rehellisesti silmiin, suostuivat he. "Montako kieltä osaatte?" kysyi vielä Simeoni. "Puhun auttavasti kahdeksaa kieltä", vastasi herra Bennado, "ja olen synnynnäinen konstantinopolilainen; tunnen tämän seudun ja ympäristöt, jopa Vähän-Aasian rannikkoseudutkin, kuin viisi sormeani. Luulen uskaltavani vakuuttaa, että herrat tulevat olemaan tyytyväisiä, niin vähän aikaa kuin teillä onkin käytettävänä. Tapana on, että opas hankkii hevoset, maksaa pääsymaksut ja pitää muutenkin kaikesta huolta, sillä siten, vakuutan sen herroille, säästyy teiltä paljon turhia menoja ja aikamaksuja, joita jokainen koettaa teiltä, muukalaisia kun olette, tarmonsa takaa nylkeä. Oma palkkani on kolme Turkin puntaa päivältä. Sopiiko tämä teille?" Koska miehen esityksessä ja käytöksessä oli todellakin jotakin luottamusta herättävää ja kun vielä hotellin portieri häntä suositti, suostuivat veljekset kauppaan. Pian sen jälkeen he olivat matkalla pitkin Peran katua äskeiselle Galatan sillalle päin. "Eteenpäin aatteen vuoksi, vaikka tämä vähän toivottomalta näyttääkin", komensi Juhani kuin punikkipäällikkö Vilppulan rintamalla, ja niin mentiin.

Se, mikä heti kuin aalto tempasi heidät valtaansa, oli kiihkeä ja mitä suuriäänisin katuelämä. Juuri kun Simeoni tuli ulos hotellin ovesta, kuului hänen selkänsä takaa hirvittävä mölähdys, joka sai hänet kiireesti kääntymään, sillä hänestä tuntui, että siinä oli tapettu vähintään härkä. Mitä vielä! Siinähän seisoi vanha, kansallisuudeltaan epämääräinen ukko, joka tällä läpitunkevalla ja vaikuttavalla tavalla tarjoili yleisölle sanomalehtiä. Niitä oli hänellä nippu käsivarrellaan, -- "Stambul", "Bosphore", ja mitä ne kaikki olivat. Hänen äänensä volyymi oli kerrassaan juhlallinen, mutta ei hän suinkaan ollut mikään erikoisuus siinä suhteessa, vaan aivan tavallinen ihminen. Kaikilla, joiden Simeoni kuuli täällä huutavan, oli aivan samanlainen, juhlava mölyorgaani, niin että sitä ei voinut kyllikseen kummastella.

Kuta lähemmäksi Galatan siltaa saavuttiin, sitä huumaavammaksi kävi melu, sillä Galata ja siitä Stambulin puolelle vievä silta näytti olevan varsinainen katukaupustelijain valtakunta. Mikä kauppaa rinkeliä ja makeisia, mikä jäätelöä ja vettä, mikä kukkia, tulitikkuja ja linkkuveitsiä, joissa on tietysti vähintään 50 terää, mikä tupakkaa, mikä mitäkin rihkamaa aivan loputtomiin, ja kaikki huutavat kuin henkensä edestä. Onpa tuolla joku keksinyt eräänlaisen kammista väännettävän hälyytyslaitteen, jota hän nyt veivaa hikipäin ja lisäksi vielä huudahtelee varmuuden vuoksi joukkoon. Kuka näiltä kaikilta ostaa, sitä ei Simeoni tiennyt, sillä hän ei ainakaan nähnyt koskaan kenenkään mitään ostavan. Kun saavutaan Galataan, käy melu jo vallan sietämättömäksi ja tungos lisääntyy melkein läpipääsemättömäksi. Meluun yhtyy nyt kantajain kuoro.

Kantajat näyttelevät Konstantinopolissa tärkeätä osaa, välittäen kaiken tavaraliikenteen. Kuormahevosia tahi kuorma-autoja ei Simeoni nähnyt muilla kuin ententen sotilailla, vaan kuljettivat kantajat selässään koko kaupungin tavaramäärät. Nämä miehet ovat leveäharteisia äijiä, joilla on selässään jonkunmoinen satula, johon he tavaransa sijoittavat. Kauhistuneena katseli Simeoni, kuinka eräs äijä oli ottanut selkäänsä kokonaisen suuren amerikalaisen kirjoituspöydän, sälyttänyt vielä siihen lisäksi kaikenlaista muuta kamaa, ja vaelsi nyt tasan yhdeksänkymmenen asteen kulmassa vakavin, ehkä hiukan tärisevin polvin Peran jyrkkää mäkeä ylöspäin. Niskasuonet pongottivat hikisen, mustan nahan alta kuin kireällä olevat köydet, samalla kuin äijä tuontuostakin päästi kamalan, varoittavan mylvähdyksen, että pois tieltä. Mutta nähtyään Simeonin kummastuksen kertoi herra Bennado, löytyvän kantajia, jotka kuljettavat selässään pianon.

Galatan sillalla liikkuu katkeamaton ihmisvirta. Kun Simeoni katselee sitä eräältä korkeammalta portaalta, lainehtii siinä tummanpunainen fetsimeri. Kaikilla on päässänsä fetsi, eivätkä he ota sitä pois milloinkaan muulloin kuin pyytäessään juomarahaa. Veljekset panivat merkille, että tilaisuuksissa, jolloin jokainen muu kansallisuus varmasti olisi ottanut lakin pois päästänsä, nämä pojat painoivat sen jos mahdollista vieläkin lujempaan, mutta tempasivat sen heti kouraansa, jos vain näytti olevan hiukankaan toivoa "baksheeshin" saamisesta. Sillalla parveilee likaisia lapsia naukuen ja kiljuen "baksheeshia" ja olisi siinä oltu pääsemättömissä, ellei herra Bennado olisi tottuneesti heitä karkoittanut.

Sillalla kannetaan maksua sekä ajajilta että jalankulkijoilta. Maksun kantajat ovat tanakoita, valkoiseen paitaan puettuja fetsipäisiä ukkeleita, joilla on vyöllänsä suuret "säästölaatikot". He seisovat rivissä sillan molemmissa päissä, väliin pitäen toisiaan käsistä kiinni, ja piastereita heltiää. Herra Bennado selitti nauraen, että mikäli hän tietää, on tämä vero nykyisin ainoa tulolähde, joka hänen ottomaanisella majesteetillaan on.

Seisomme nyt Galatan kuuluisalla sillalla. Lännessä avautuu eteemme puolipäivän huikaisevassa loisteessa ihana Marmaran meri, keinutellen kirkkailla aalloillaan kolmiopurjeisia aluksia ja juuria laivoja. Kaukaa hohtavat sinertävän autereen lävitse korkeat vuoret ja niiden rannoilta ja rinteiltä valkoisina pisteinä ja viivoina rakennukset, moskeat ja minareetit. Näky on kuvaamattoman ihana. Itäpuolella avautuu eteen Kultaisen sarven jatko, Konstantinopolin kuuluisa sisäsatama, joka kapeudestaan huolimatta on niin syvä, että suurimmatkin laivat voivat laskea laiturin ääreen, ja jossa m.m. Turkki on "sotalaivastoaan" pitänyt. Sadat omituiset purret kolmiopurjeineen ja kirkuvine soutajineen kiitävät sen pinnalla, kuljettaen tavaroita ja ihmisiä. Näköala sinnekin päin on ihana, erinomaisen "pittoreski", ja kuin alituisia silmänräpäyskuvia täynnä.

Veljesten koillispuolella, josta he juuri olivat tulleet, kohoaa Galata ja sen yläpuolella Perä jyrkällä rinteellään, jonka huipulla, tuolla korkealla, on vanha ja kuuluisa Peran torni, nyttemmin käytetty sekä palotornina että ententen langattomana asemana. Uudenaikaiset kivitalot vaihtelevat siellä omituisesti moskeain rinnalla, mutta on näköala sinnekin erikoinen ja "pittoreski". Edessään on veljeksillä sitten varsinainen turkkilainen kaupunki, Stambuli, "Autuuden portin" pääpaikka, sillä niinkin kaunis nimi on Konstantinopolilla. Täältä katsottuna antavat sille leimansa matalain talojen keskeltä kohoavat moskeain kupoolit ja minareetit. Näky on ennen itämailla käymättömälle erikoinen ja unohtumaton.

Mutta veljesten ympärillä kuhisee katkeamattomana virtana Konstantinopolin tavallinen arkipäiväinen elämä. Mahdotonta on ruveta laskemaan, kuinka monta eri kansallisuutta siinä vaeltaa ja kuinka monta eri kieltä siinä kuulee. Tuossa viuhtoo käsillään kreikkalainen todistaen jotakin niin vilkkaasti ja suuriäänisesti, suorastaan epätoivon vimmalla, kuin uhkaisi häntä hirsipuu, ellei hän saa toista vakuutetuksi asiansa oikeudesta; tuossa menee parvi miehiä, joiden naamalla on jonkunmoinen fanaattisen dervishimäinen ilme, ja laiha, ruskea jäntevyys osoittaa, että he ovat kotoisin Aasian puolelta; ententeupseeri mennä keekoilee laiskasti ja huolettomasti, hänkin uteliaana katsellen ympärilleen, ja hänen jälkeensä heittelee toivorikkaita silmäyksiä soreasti puettu frankkilaisnainen. Mutta mitä ovatkaan nuo mustaan hameeseen ja hartiahuiviin puetut naiset, joista toisilla on huntu kasvoillaan, toisten taas uhmaten kulkiessa paljain kasvoin? Ne ovat turkkilaisnaisia, jotka ovat lähteneet haaremin hiljaisuudesta ostoksilleen ja jotka sodan aikana ja jälkeen ovat ruvenneet poistamaan huntuansa. He ovat yleensä pieniä, mutta lihavahkoja, sillä onhan turkkilaisen maun mukaan naisen lihavuus miehelle Allahin kallein lahja. Tuossa eräs taluttaa hellästi pientä, europalaisesti puettua, fetsipäistä poikaansa, ja kun Simeoni hiukan liian uteliaasti kurkistaa hänen sieviin kasvoihinsa ja tummiin silmiinsä, siirtää hän paheksuvasti silmäten kasvojensa eteen mustan hunnun. Nuo tummat, hiljaiset ja arasti pitkin katuja kiirehtivät olennot ovat kuin tervehdyksiä salaperäisestä maailmasta, jonne europalaisen on vaikea, ehkäpä melkein mahdoton päästä.

Tämän keskeytymättömän kuhinan, melun ja riehumisen keskellä on kuitenkin yksi, joka esiintyy muihin verraten melkoisen tyynesti ja rauhallisesti, nimittäin itse turkkilainen, osmanni. Kuin valas valtameressä hän vaeltaa ihmisvirrassa tyynesti ja antamatta minkään häiritä itseään, tekisipä mieli sanoa: majesteetillisesti, ja hänen tummissa silmissään on kylmän halveksiva, ehkä toisekseen surumielinenkin ilme. Mitäpä hän välittää uskottomien koirien riehumisesta ympärillään, kreikkalaisista, armenialaisista ja muista giaureista, joiden veressä hänen esi-isiensä hevoset ovat usein kaahlanneet jalustimia myöten! Mutta hän tuntee muinaisen suuruuden menneen, hän näkee pyhän kaupunkinsa kaduilla kirjavat laumat vihollistensa sotureita, ja kiristäen hampaitaan hän katsoo toivoen Skutarin puolelle, eikö Mustafa Kemal, hänen ainoa oljenkortensa, jo saapuisi sieltä uskovaisten etupäässä, naulitakseen tuhat ja taas tuhat uskottoman päätä Serain muurien reunoille. Turhaan. Konstantinopoli ei ole hänelle enää "Der i Seadet", "Autuudenportti", vaan hän tuntee olonsa siellä vieraaksi ja rupeaa miettimään muuttoa Aasian puolelle, jossa aina on ollutkin hänen oikea kotinsa.

Tällaisen vaikutuksen suunnilleen teki muutaman minuutin hetki Galatan sillalla, jonka turkkilainen nimi oikeastaan on "Sultan Walidé Köprüssi" eli "Sulttaanin äidin silta". Se on 468 m pitkä ja kulkee siitä päivittäin noin 150,000 ihmistä. Sen rakensi vv. 1911-12 Augsburg-Nürnberger Maschinenfabrik 18 kuukaudessa ja maksoi se yli 5 miljoonaa Saksan markkaa.

Stambulin puolella, Galatan siltaa vastapäätä, heti pienen "Kalatorin" takana, on eräs Konstantinopolin kauneimpia moskeoita, "Jeni Walidé Dschami", "Sulttaanin äidin moskea". Tuntui hyvältä päästä kadun melusta sen korkean kupoolin viileään suojaan. Vaitelias pappi tahi mikä lienee suntio ollut, veti veljesten kenkäin päälle laajat huopatallukat, ja niin sai mennä vapaasti itse pyhäkköön. Sen sinertävästä fajanssista tehdyt seinät ja korkea holvi olivat omansa herättämään pyhäkön tunnelmaa, mutta samalla sen rukouskolkan barbaarimaiset koristeet, reiden paksuiset kynttilät ja rumanmuotoiset, suuret, vaskiset kynttiläjalat herättivät jonkunmoisen avuttoman säälin sekaisen tunnelman. Oli kuin olisivat nämä ihmiset aikoinaan päässeet aavistamaan jotakin ylevää ja pyhää, mutta jääneetkin vain siihen, koskaan pääsemättä sitä lähemmäksi; vuosisatojen kuluessa ovat he sitten kivettyneet tuohon samaan entiseen, kehittymättä ollenkaan. Tämä moskea on rakennettu 17:llä vuosisadalla. Seisoessaan ensi kertaa muhamettilaisessa pyhäkössä ja miettiessään sitä arvoitusta, joka tuohonkin uskontoon sisältyy, tunsi Simeoni mielessään yhä enemmän selviävän sen, jota ei ollut ennen itselleen tahtonut tunnustaa, että muhamettilaisuus, ja nimenomaan turkkilaiset, olivat; Aasian barbaarisuuden ilmenemismuotoa, persialaisten perillisiä, joilla ei ole ollut ihmiskunnan kulttuurille mitään annettavana, vaan jotka päinvastoin ovat tämän maailman kulmilla hävittäneet kaiken entisenkin ja pitäneet sitten jäännöksiä rautaisissa, vuosisataisissa kahleissa. Ja nimenomaan täällä Konstantinopolissa, joka säilytti antiikin kulttuurin aarteet ohi kansainvaelluksen myrskyjen niinäkin aikoina, jolloin raakalaiset pyyhkäisivät sen muusta Europasta olemattomiin, ovat he vieraita valloittajia, joiden kehittymätön maku ja kuvain hävityshimo on vuosisatain kuluessa poistanut siitä tuntemattomiin saakka kaiken sen, mistä se ennen oli kuuluisa, pystymättä rakentamaan sijalle muuta kuin näitä moskeoita minareetteineen. Turkkilaiset ovat olleet raakalaisvalloittajia, joiden kerta on väistyttävä Kultaisenkin sarven rannalta, sillä se on oikeudenmukaisuuden välttämätön vaatimus. Eikä sen toteuttaminen lienekään kaukana.

Vähän ymmällä tämän turkkilaisen "kirkon" jättämästä tunnelmasta painuivat veljekset taas kulkemaan Stambulin katuja. Ne muuttuivat pian ahtaiksi kujiksi, joista tuoksui koko itämaiden löyhkä, jonkunmoinen imelän pistävä, myrkyllisen makuinen haju, joka kaiveli sydänalaa. Onneksi oli pitkällinen kuivuus hävittänyt liian lian näkymättömiin, pölyksi, niin ettei sitä niin kovin paljon huomannut, mutta aavistaa saattoi hyvin, minkälaisia viemäreitä nämä kujat olivat sateisina aikoina. Kaikkialla oli myymälöitä ja kahviloita, joissa vakaata fetsipääkansaa istui polttaen pitkää vesipiippua ja juoden turkkilaista kahvia. Ruoka- ja lihakaupat olivat tavallaan vain jonkunmoisia seinissä olevia syvennyksiä, ja oli niissä myytävänä kasviksia, leipää, inhoittavan näköistä suolakalaa ja muuta sellaista. Lampaat tuodaan lihakauppaan kokonaisina ruhoina ja ripustetaan takajaloistaan oven pieleen tahi muuhun sopivaan paikkaan. Siinä tuo talinen ja verinen lampaan ruumis saa odottaa nälkäistä ostajaa, kypsyä kuumassa ilmassa, vieläpä joskus auringonkin siihen sattuessa, tuhansien kärpästen marssiessa pitkin sen pintaa. Turhaa olisi täällä ripustaa näkyviin kehoittavia tauluja: "Tapa tuo kärpänen", sillä tosiolot tekisivät tuollaisen kehoituksen naurettavaksi. Ainoa myytävä, joka herahdutti veden veljesten kielelle, oli suuret, kahden nyrkin kokoiset Jaffa-appelsiinit, joiden vertaa ei Simeoni ollut vielä koskaan maistanut.

Tällaisin tunnelmin, ulkoisen ja oudon arkisen itämaisen elämän sekautuessa mitä harvinaisimpiin ja mielenkiintoisimpiin historiallisiin muistoihin, mielentilassa, josta ei voinut oikein sanoa, kallistuiko se itkuun vai nauruun, vaelsivat veljekset herra Bennadon perässä edelleen katsomaan Stambulin nähtävyyksiä. He saapuivat aukeamalle, jonka toisessa laidassa kohosi muodottomalta näyttävä, möhkälemäinen, monien loivien koko- ja puolikupoolien kattama rakennus tahi mieluumminkin rakennusrykelmä, neljässä kulmassa korkea ja solakka minareetti. Herra Jacques Bennado kohotti kätensä sitä kohti ja lausui: "Aja Sophia-Moschee".

XXVI.

Sofian kirkko. -- Vaikutus ulkoapäin. -- Kupoolijärjestelmän tarkoitus ja pyhäkön sisustavaikutus. -- Justinianuksen ja Teodoran aika, ja kuinka temppeli rakennettiin. -- Mohammed Valloittajan verisen käden merkki. -- Hikoava pylväs. -- Hippodromi, "siniset" ja "vihreät", Nika-kapina, ja Teodoran uljuus. -- Delphoin kolmijalka. -- Theodosiuksen obeliski.

Kukapa ei olisi historiaa lukiessaan pitänyt kristikunnan nöyryyttävimpänä hetkenä sitä, jolloin Mohammed II Valloittaja syöksi alas ristin Sofian kirkon kupoolin huipulta ja pani sijaan puolikuun. Tuon pyhäkön maine on aina ollut sellainen, että mielikuvitus on yleensä tehnyt siitä jonkunmoisen ihmerakennuksen, saavuttamattoman sekä sisältä että ulkoa. Kun nyt ensi kertaa näkee sen edessänsä, eikä voi erottaa siitä juuri mitään kiinteätä ja kaunisviivaista arkkitehtoonista ulkopiirrettä, vaan ainoastaan laajoja, mutta matalilta näyttäviä kupooliryhmiä kuin suuria patoja, ympärille mauttomasti ja arvottomasti kasattuja tuki- ja muita rakennuksia, tuntee oikeastaan haikeata pettymystä. Sitä lisää vielä ikävä ja outo, punaisen ja kellertävän kirjava väritys, jonka sille viime vuosisadalla anto sen korjaaja, eräs italialainen arkkitehti Fossati. Ellei sen kulmissa olisi noita neljää ja todellakin kaunista minareettia, jotka ovat turkkilaisen "rakennustaiteen" ainoa saavutus, olisi tuon rakennusryhmän vaikutus ulkoa niin raskas ja niin möhkälemäinen, että sitä olisi vaikea katsella. Mutta aikoinaan, jolloin se ulkoakin päin oli rakentajainsa Anthemios Thralleslaisen ja Isidoros Miletolaisen suunnitelmain mukainen, ja siis vapaa noista sen muurien juurelle kasautuneista lisärakennuksista, saattoi se kyllä herättää kunnioitusta monumenttaalisuudellaan.

Vasta astuessaan sisälle ymmärsi Simeoni, miksi tässä kirkkotyylissä oli täytynyt ja tahdottu turvautua tuollaiseen omituiseen pää-, ja sivuilla olevien puolikupoolien järjestelmään. Tarkoituksena oli se, että siten saataisiin kirkon sisällä koko sen mahtava tilavuus tuntumaan ja näkymään melkein joka paikasta. Niinpä on Sofian kirkossa heti sisään tultua edessä ja yläpuolella näkyvissä koko se tilavuus, mikä rakennuksella kaikkiaan oikeastaan on, ja silloinpa on samalla tuo tunnelma musertavan mahtava ja yllättävä. Katse nousee heti kohti kupoolin lakea, joka nyt tuntuu olevan suunnattoman korkealla, ja koko kirkon jylhä, kohoava tilavuus tuntuu kutistavan ihmisen ja ihmissielun vaivaiseksi madoksi, joka tuskin uskaltaa tuolla maan tomussa liikahtaa. Goottilaisen kirkon aikaansaama tunnelma on myöskin juhlallinen ja ehyt, mutta melkeinpä Simeonista tuntui siltä, että tämä "jumalalliselle viisaudelle" pyhitetty kirkko vaikutti vieläkin juhlallisemmin.

Tähän oli kuitenkin syynä ei ainoastaan pyhäkön jylhä kauneus, vaan ne historialliset muistot, jotka kaikkialta tulvahtavat kävijän mieleen. Ja ne muistot ovat niin erikoiset, niin kirjavat ja vaiheiltaan moninaiset, että mielessä syntyy selittämätön kaukaisten kuvien ja äänien, taistelujen ja pyrkimysten virvatulileikki, jonka keskeltä on vaikea koota mitään keskitettyä. Olihan Justinianuksen ja Teodoran Konstantinopoli silloisen maailman ehkä merkillisin paikka, jossa veltostunut kreikkalaisuus, vaipuneena verisiin puoluekiistoihin, keskellä mitä fanaattisinta uskonkiihkoa ja lahkolaisuustaistelua, taikauskon ja pakanuuden sekaisen kristillisyyden sekä barbaarisen julmuuden ja nautinnonhimon orjana, eli elämäänsä tavalla, joka nykyajan ihmiselle on tuskin käsitettävissä. Tähän Hippodromin kaupunkiin, jossa siniset ja vihreät murhaajat vainosivat toisiaan leppymättömällä kiihkolla, jonne Aasian styliitit ja anakoreetit saapuivat mielipuolisessa uskonvimmassa saarnaamaan maailman mahtavimmalle keisarille, jossa itämainen irstaus, yhtyneenä mitä kaavamaisimpiin tapoihin ja hienostuneimpaan ylellisyyteen, vietti koskaan loppumattomia orgioitaan, päätti nyt keisari Justinianus rakennuttaa pyhäkön, jonka piti saattaa varjoon kaikki vanhan maailman sen aikaiset loistorakennukset. Ja nyt alkoi hävitystyö, jota uusi rakennus kaikessa jylhyydessään ei voi koskaan korvata: Vähän-Aasian, Kreikan ja Italian iki-ihanista temppeleistä riistettiin armotta pilarit ja tarkoitukseen kelpaavat rakennusaineet. Tutkimatonta on, kuinka suunnaton määrä antiikin saavutuksia silloin musertui soraläjäksi. Siitä ei aika välittänyt, sillä olihan pakanuuden pyhäköt muutenkin hävitettävä, olihan munkkien raivo siinä suhteessa pitkien vuosisatojen kuluessa tekevä selvää jälkeä. Niinpä ei nykyajan ihminen voi muuta kuin katkerasti valittaen sanoa: "Voi, mitä ihmiset itse ovat hävittäneet!"

Mutta Justinianuksen jylhä rakennus valmistui valmistumistaan, sillä käytettiinhän siihen tarun mukaan 360 sentneriä kultaa ja 10,000 työmiehen hiki. Pian kuulsi sen kultainen risti koko silloisen maailman yli, houkutellen puoleensa barbaarien katseet aina kaukaisesta Pohjolasta saakka. Tuntuupa siltä kuin olisi koko sen puolen maailma ruvennut pitämään tuota ristiä keskuksenaan, tahtoen sen nähdä ja jos mahdollista omistaa. Vuosisata toisensa jälkeen vierähtää, sen holveissa kaikuvat messut ja tuoksuu pyhä savu, kunnes keisarien kaupunki rupeaa vaipumaan niiden aaltojen alle, joiden kuohusta se ei ole vieläkään noussut. Ryöstö ryöstön jälkeen kohtaa sitä, sen muinainen loisto himmenee himmenemistään, sen alueelle ilmestyy rauniokasoja ja sen asukasluku hupenee sataantuhanteen, kunnes vihdoin sen pyhimmän rakennuksen huipulle ilmestyy jo kauan uhkaavana näkyvissä ollut puolikuu.

Legenda kertoo, että kun Mohammed Valloittaja voitonhuumassaan ratsasti kaupunkiin, jossa hänen janitshaarinsa parhaillaan verestä juopuneina asukkaita surmasivat, hän hurjistuneena riensi kristikunnan kauneimman kirkon luo ja ylpeästi ojentaen miekkaansa käski avata sen ovet. Sitten hän kannusti ratsuansa ja karahdutti kirkkoon, jossa hän raivoissaan, nousten jalustimilleen seisomaan, löi verisellä kämmenellään pilarin kylkeen niin korkealle kuin ulottui. Pilariin jäi hänen kämmenensä kuva, marmori imi veren ja kiinnitti siihen siten poislähtemättömäksi sulttaanin nimimerkin, jonka mukaan vielä tänäänkin muka sulttaanin monogrammi muovaillaan. Ja kirkossa kävijälle näytetään vielä tänäkin päivänä erään pilarin kyljessä, hyvin korkealla, todellakin kämmenen muotoista kuvaa, sekä toisessa pilarissa rosoa, jonka ylpeä valloittaja samalla kertaa oli siihen käyrämiekallaan iskenyt Se on ollut veren ja murhan, tuskan ja kuoleman järkyttävä päivä.