Part 13

Belgrad ja arvattavasti koko Jugoslavia, vasta anastettuja entisiä Itävalta-Unkarin alueita lukuunottamatta, on aivan sivistysuransa alussa, tuskinpa edes ensimmäisellä puolapuullakaan. Monet sukupolvet saavat vierähtää, ennen kuin se saa puhdistetuksi ruumiistaan ja sielustaan pois vuosisatojen kasvattaman laiskuuden ja velttouden -- jos saa koskaan. Aurinkokin polttaa jo Serbiassa perin kuumasti ja tekee haluttomaksi liikaan ponnisteluun, hedelmällinen maa kun elättää vähemmälläkin. Piipun poltto, korttipeli, paloviinan juonti ja makaileminen tuntuu paljon hauskemmalta kuin joutava liiallinen rehkiminen.

Todistuksena serbialaisten "etevästä" poliittisesta orienteerauksesta saattanee mainita, ettei Jugoslavia ole vielä tunnustanut Suomen itsenäisyyttä. Se ei nimittäin halua edistää Venäjän valtakunnan hajoamista. Kaikista mustimmat "valkoiset ryssät" ovat pesiytyneet Belgradiin, jossa Novoje Wremja nyttemmin ilmestyy.

XXIII.

Kun Simplon-expressiä odotettiin. -- Hotellin portieri Jugoslavian tulevaisuudesta. -- Kissannaukujaiset ja näkyjä asemalla. -- Bulgarialainen runoilija ja expressin vaunupoika. -- Pikajunan yleisöä ja sen elämää. -- Mr Rowleigh.

Koska "Simplon-expressin" piti tulla kello 8,40, rupesivat veljekset hyvissä ajoin touhuamaan asemalle lähtöä. "Mihin herrat nyt aikovat?" kysyi portieri ihmeissään. "Asemalle tietysti". Silloin hymähti portieri ylenkatseellisesti: "Vielä tähän päivään saakka ei expressi ole saapunut aikataulunsa mukaan, vaan vähintään puoli vuorokautta myöhästyneenä. Herrat menevät rauhassa levolle, sillä pidän kyllä huolta siitä, että joudutte ajoissa asemalle."

Kummastuneena tästä ottivat veljet asiasta lähemmin selkoa ja saivat kuulla, että portieri oli puhunut totta. Matkustajainsa mukavuudeksi tämä piti asemalla vartijaa, joka saatuaan asemakonttorista tiedon, milloin expressi vihdoinkin oli tulossa, ilmoitti siitä puhelimitse hotelliin.

Veljesten lepo jäi kuitenkin hyvin vähäiseksi, sillä pelko siitä, että he jonkun erehdyksen vuoksi saattaisivat jäädä viikoksi tähän kirottuun paikkaan, piti heidät hereillä. Kun sähkövalo loppui kello kymmeneltä, oli olo parin kurjan kynttilän tuikkeessa muutenkin perin synkeää, varsinkin kun hotellin etehisessä palava suuri karbiidisoihtu täytti kaikki käytävät kirpeällä katkullaan, tunkeutuen huoneisiinkin. Ikävissään harhaili Simeoni siellä täällä, joutuen pian keskusteluun yhtä ikävystyneen portierin kanssa. Puhuttiin maat ja taivaat, kunnes Simeoni keksi kysyä, mitä veli arvelee Jugoslavian tulevaisuudesta. "Tästä ei tule mitään!" vastasi hän jyrkästi, "sillä tämä on uusi Itävalta. Kroatit ja unkarilaiset ovat aina tyytymättömiä ja itse pääkansallisuus on vielä sellaista, että se asuu yhdessä sikojen kanssa." Tämä kansallinen pessimismi oli Simeonista hyvin kummallista ja hämmästyi hän melkoisesti, kun myöhemmin asemalla oleva vartija sanoi aivan samat sanat. "En minä viihdy täällä enää", puhui hän, "sillä ollessani sotavankina Saksassa kaksi vuotta tulin näkemään, minkälaista ihmisen elämä saattaa olla. Niin pian kuin saan kylliksi rahaa kokoon, muutan sinne. Nämä serbialaiset ovat sikoja kaikki". Simeoni vilkaisi ympärilleen, mutta ketään ei onneksi ollut lähettyvillä.

Kun olo hotellissa rupesi tuntumaan ikävältä, läksivät veljekset kello neljän seuduissa asemalle, koska tiesivät siellä olevan ravintolan. Ajettaessa asemapihalle tervehti heitä täydellinen kissannaukujaiskonsertti, arvattavasti tuon aamullisen vihamielisen kantajan järjestämänä. Huikeat vihellykset, rääkäisyt ja ulvomiset muodostivat todellisen serbialaisen kansalliskuoron. "Mitäs luulisitte Helsingin poliisin sanovan", kysyi Tuomas, "jos siellä kantajat valmistaisivat ulkomaalaisille matkustajille tällaisen vastaanoton?" -- "Taitaisipa pian pamppu heilua ja vähän eri tavalla", mieteksivät siihen vastaan Juhani ja Simeoni, painuen Tuomaan perässä asemahuoneeseen.

Siellä oli paljon odottavaa kansaa. Eräässä nurkassa, juuri Pietari-kuninkaan kuvan alla, nukkui pöydän ja käsivarsiensa nojassa pitkätukkainen vanha pappi, kuorsaten niin, että, se huvitti kaikkia. Aluksi hän veteli pitkiä, voimakkaita, säännöllisiä hurauksia ehkä parikymmentä kertaa, kunnes hän äkkiä kaikkien säikähdykseksi lakkasi kuin leikaten. "Nyt se kuoli", siunasi Simeoni ja sama otaksuma kuvastui kaikkien muidenkin kasvoilta, kunnes samalla alkoikin kuulua hiljaista, mutta hyvin tiukkaa ja ahtaasti tulevaa pihinää, aivan kuin ilma olisi väkisinkin pursunnut kovassa käymistilassa olevan kaljatynnyrin tapista. Jännittyneinä odottivat kaikki, nauruaan pidätellen, mitä nyt tulisi. Pihinä päättyikin omituiseen puksaukseen, jonka jälkeen ukko makusteli kauan ja perinpohjaisesti, käänsi päätänsä ja aloitti uudet reippaat huraukset. Ihmiset nauroivat, mutta arvattavasti ei huoneessa ollut monta, jolle itselle tuo kiusallinen "talangi" olisi ollut tuntematon.

Papin naapuristossa istui nuorenpuoleinen mieshenkilö, jonka kasvot oli sileiksi ajeltu, mutta jonka tukka sen sijaan oli tuuhea ja pitkä kuin leijonan harja. Hän näytti haaveilevan jotakin kaukaista ja edessään hänellä oli paksu ja ikävän näköinen kirja, minkä kaiken johdosta Simeoni määritteli hänet serbialaiseksi tahi mieluumminkin, koska hän oli vaaleaverinen, bulgarialaiseksi runoilijaksi. Muu kansa oli sitten peräti sekalaista, eri säätyistä ja eri tavalla likaista, mutta kaikki yhtä unista ja tuskastunutta. Vihdoin kello 7 seuduissa tänä maaliskuun 25 päivän aamuna rupeaa kuulumaan kaukaista jyrinää ja siinä samassa onkin expressi saapunut. Veljekset painuvat vaunuun, jossa heitä odottaa huvittava kohtaus.

Bulgarialainen runoilija on joutunut sinne ennen heitä ja lausui sangen komentavasti vaunun ranskalaiselle, mutta sujuvasti saksaa puhuvalle siivoojapojalle, että hänelle on tehtävä vuode heti, koska hän on saanut valvoa koko yön heitä odottaessaan, kun eivät noudata aikataulua. Pojalla pistää tämä hiukan vihaksi ja hän vastaa, ettei nyt tehdä vuoteita, kun on ylösnousun aika. Runoilija kiivastuu, poika kiivastuu myöskin, vaihdetaan vertauksia ja tunnustähtiä, kunnes runoilija sähähtää jotakin, että poika on "elukka". "Minä en ole mikään elukka", ärjyy poika nyt todella suuttuneena vastaan ja koko vaunun täyttää suuri rähinä. Kummastuneina ja tyyninä seisovat siinä ääressä Juhani, Tuomas ja Simeoni, ihmetellen mielessään runoilijan tyhmyyttä. Kokematon mies, kun rupeaa, riitelemään sen ainoan henkilön kanssa, joka voi hankkia matkustajille heidän useinkin kipeästi tarvitsemiansa mukavuuksia!

Mutta tästä riidasta oli veljeksille hyötyä, sillä poika rupesi luonnollisesti katselemaan ympärilleen,, eikö kukaan asettuisi hänen puolelleen. Simeoni oli sitä jo hiukan odottanut ja kuiskutti nyt pojalle korvaan, taputtaen häntä olkapäälle, että antaa tuon hullun miehen olla! Pahin tässä on heidän kohtalonsa, kun ei ole muuta kuin kaksi paikkaa, vaikka on kolme miestä. Voisikohan sitä asiaa mitenkuten järjestää? Ja sekaantuen leikkiin vilkutti Tuomas salamyhkäisesti silmiään ja helisteli hiukan taskuaan. Kiitollisena saamastaan myötätunnosta sopotti nyt poika vuorostaan Simeonin korvaan: "Jos annatte minulle riittävästi juomarahoja, niin ettei kontrollööri näe, luovutan teille omasta osastostani ylävuoteen. Se on aivan samanlainen kuin muutkin, mutta ovi täytyy pitää yöllä auki." -- "Hyvä on", ilostui Simeoni, sillä tuo oven aukipito oli hänestä raittiin ilman vuoksi vain etu.

Pojan ystävyyden hankkiminen osoittautui erittäin valtioviisaaksi. Piletit sai nimittäin ostaa aina vain valtakunnan rajalle saakka, jossa oli hankittava uudet sekä kestettävä kaikki muut tarkastukset. Kun heidän nyt oli mentävä Bulgarian, Kreikan ja Turkin rajan yli, olisi tuosta kaikesta ollut tavaton huoli ja touhu, varsinkin kun parissa paikassa oltiin rajalla yöllä, ellei tuo samainen poika olisi ystävällisesti ottanut hoitaakseen kaikkia näitä asioita, veljesten tarvitsematta huolehtia niistä ollenkaan. Runoilija parkakin ymmärsi tyhmyytensä ja Simeoni kuuli hänen illalla nöyrtyneenä rukoilevan poikaa ostamaan yöllä hänellekin piletin, mutta poika vastasi vain kylmästi: "Se ei kuulu minun virkaani!" Simeonilla olisi tehnyt mieli antautua puheisiin runoilijan kanssa, mutta hän ei uskaltanut, peläten herättävänsä mahtavan liittolaisensa epäluuloja, ententevallat kun ovat tunnetusti epäluuloisia ja mustasukkaisia liittosuhteistaan.

Niin päästiin matkustamaan Konstantinopoliin halki Balkanin, nauttimalla kaikkia uudenaikaisia mukavuuksia. Matkaseuraan kuului korkeaa väkeä, mutta ottivat veljekset tämän heille osoitetun huomaavaisuuden vaatimattomasti vastaan. Samassa vaunussa matkusti nimittäin Konstantinopoliin ja läheiseen itään ranskalainen kenraali Gourod seurueineen, nähtävästi saadakseen sikäläisistä sekavista kysymyksistä hallituksellensa tarkempaa selkoa. Hän oli parrakas, vanhemmanpuolinen mies, jolta vasen käsi oli leikattu pois. Kuului olleen sodan aikana armeijassa perin suosittu. Hänen seurueensa jäsenet olivat nuoria, nukkemaisia ranskalaisia upseereja. Vaunu sisälsi tämän lisäksi amerikalaisen teollisuusmiehen, mr W. T. Rowleigh'n, Freeportista, Illinoisista; hän omistaa suuria säilyketehtaita, ja matkustelee täällä nähtävästi huvikseen tahi ostelemassa balkanilaisia ryytejä, joilla voisi maustaa tuotteitansa. Loppu-yleisö oli, mikäli Simeoni saattoi huomata, englantilaisia ja ranskalaisia sekä kreikkalaisia herroja, ynnä valikoima ranskalaisia naisia, joiden sukulaisuussuhteista kaikkiin edellisiin ei voinut saada oikein selvää, sillä ne olivat kaikesta päättäen hiukan epäselvillä asianomaisille itselleenkin. Niinpä oli Simeoni pitänyt koko ajan erästä kaunotarta muutaman nuoren kreikkalaisen herran puolisona, koskapa he ajoivat ja asuivat samassa osastossa ja esiintyivät päivällä kuin aviopuolisot konsanaankin. Mutta kun tultiin Filippopelin asemalle, jäikin tuo nuori kreikkalainen siihen, ja oli häntä vastassa sekä pappa että mamma ynnä sisarukset, ja tärkeimpänä vielä nuori ja kainosti punastuva nainen, joka huudahtaen heittäytyi tuon kauan odotetun ja kaivatun kaulaan. Simeoni rupesi ällistyneenä katselemaan, missä matkapuoliso mahtoi olla tämän oudon tapauksen aikana, ja huomasi hänen seisovan taampana vaunun sillalla aivan tyynenä, välittämättä tuosta kohtauksesta ollenkaan, ja parhaillaan panemassa alulle erästä mielenkiintoista ja lupaavaa keskustelua nuoren ranskalaisen upseerin kanssa. Kuvaavana elämälle tällaisessa ranskalaisessa kansainvälisessä vaunussa oli sekin, että yöllä Bulgarian rajalla oli Tuomaalta tiukasti tiedusteltu, "minne hän on naisen kätkenyt"; samaa asiaa mahtoi tarkoittaa eräs kuiskaamalla suoritettu keskustelu vaunupojan ja jonkun tuntemattoman herran välillä, jonka Simeoni sattui samana yönä kuulemaan. "Jos tuolta neidiltä vieläkin vaaditaan passia", sanoi ääni, "niin ilmoittakaa, että täällä on eräs puolalainen herra, joka tahtoo auttaa häntä, ja kysykää upseerilta, kuinka paljon hän vaatii." -- "Mikä on neidin nimi?" kysyi poika. "Adèle Levy", kuului herrasmies vastaavan ja siihen keskustelu loppui. Simeoni ei saanut tietää, kuka tämä Adèle oli ja tuliko hän autetuksi, mutta luultavaahan se on. Kerrottiin bulgarialaisten ruvenneen ansaitsemaan kiristämällä tällaisilta Konstantinopoliin lenteleviltä yöperhosilta, joiden passit yleensä taitavat olla hiukan epäkunnossa ja puutteellisia, korvaukseksi runsaasti rahaa -- selitys, joka saattoi olla hyvinkin todenmukainen. Yhtä Simeoni täällä kaipasi: niitä välittömiä ja tavallisia ihmisiä, joita oli tähän saakka matkallansa tavannut ja jotka eivät olleet niin tympeytyneitä ja väsyneitä, etteivät olisi halunneet jutella ja keskustella muukalaisten kanssa. Tämä kansainvälinen, Parisissa ja muissa suurkaupungeissa tyhjäksi viruttunut yleisö oli mahdollisimman välinpitämätöntä ja kuivaa, täynnä ikävystymistä ja "spleeniä".

Poikkeuksena oli mr Rowleigh, terveen ja hauskan näköinen, vanhemmanpuolinen mies, joka oli avomielinen ja iloinen, puhelias ja utelias. Mutta hänhän olikin amerikalainen. Hän oli oleskellut Serbiassa useita kuukausia, Simeonin oikein saamatta selville, millä asioilla. Liikkeensä propagandaosaston suureen viikkolehteen hän oli kirjoittanut soman kuvauksen Serbian oloista ja näytti sitä hiukan ylpeänä Simeonille. Tämän kysymykseen, mitä hän arveli maan tulevaisuudesta, vastasi hän yleensä optimistisesti. Kuitenkin tuntui hänelläkin olevan omat epäilyksensä, koskapahan arveli, että parasta olisi antaa koko maa ja sen hallitus määrävuosiksi urakalle muutamille tarmokkaille amerikalaisille, jotka kyllä osaisivat panna täälläkin tupet heilumaan. Syödessä tilasi hän itselleen säilykemaitoa, mutta se olikin hapanta. Tarkastettuaan sitten etikettiä hän huomasi sen olevan valmistettua Englannin sotaväkeä varten. "Nyt, kun se ei enää mihinkään kelpaa, myyvät he sen ulkomaille", tuumi hän tyytymättömänä ja lisäsi: "Hyvin afäärimäistä, mutta ei kaunista menettelyä". Veljekset koettivat parhaansa mukaan vastailla hänen uteliaisiin ja tiedonhaluisiin, Suomea ja sen oloja koskeviin kysymyksiinsä. Hänen sympatiansa tuntuivat olevan ratkaisevasti Saksan puolella, jossa sanoi huomanneensa tehtävän työtä ja jo olevan "yhtä ja toista". Erotessa lahjoitti hän Simeonille suuren joukon omaa tehdastaan koskevaa propagandakirjallisuutta ja myhähti iloisesti, kun Simeoni muka vakavissaan pyysi, ettei hän nyt suinkaan rupeaisi valmistamaan tehtaassaan mitään paprika- ja valkosipulisäilykkeitä.

XXIV.

Moravan laakso. -- Maanviljelysnäkyjä ja pajupuita. -- Maritsan laakson nähtävyyksiä. -- Ensimmäisiä turkkilaistunnelmia. -- Tulo Konstantinopoliin.

Selvittyään Belgradin niemekkeen vuorista lähtee rata ujumaan etelään päin pitkin Moravan laaksoa. Se näyttää erittäin hedelmälliseltä, ollen melkein kauttaaltaan paljasta peltoa. Siellä täällä näkyy pieniä, vaatimattomia, olki- tahi tiilikattoisia asuntoja. Sikalaumat näyttävät Simeonin mielestä vähentyvän, mutta sijaan tulee sitä lukuisammin lammaslaumoja. Vaalea, lempeän näköinen unkarilainen puhveli katoaa myöskin ja auran edessä astuu nyt likaisen musta balkanilainen puhveli, jonka rengaskyhmyiset sarvet ovat ilkeästi takakenossa ja pieni pää aina eteenpäin sojossa, ikäänkuin se alati olisi mutalammikossa sukeltamassa. Uuden ajan vaikutusta näkyy sikäli, että aurat ovat aivan uusia, amerikalaisia, joissa on edessä pienet tukirattaat -- arvattavasti seurausta ententeliitosta. Bulgariassa sen sijaan kynnettiin vielä ikivanhalla puuauralla, joka lienee säilynyt muuttumattomana siitä asti, kun sen aikoinaan maailman ensimmäinen maahengen täyttämä ihminen keksi. Tämäkin laakso lienee ikivanhaa viljelysseutua ja samalla sekin kansainvälinen kulkutie, joka on nähnyt outoja matkueita puoleen ja toiseen. Hunnit ovat sitä myöten retkeilleet, samoin Alarik hurjine raakalaislaumoineen, Roman legionat ja turkkilaiset, kunnes uuden ajan tekniikka teki sen koko maailman väyläksi rakentamalla siihen rautatien.

Peltojen pyörtänöillä kasvaa siellä täällä pajupuita, jotka ovat erittäin tärkeänä apuna sikäläiselle maanviljelijälle. Kun uudet vuosikasvaimet eli "suvikuntaiset" ovat jonkun verran vahvistuneet, leikataan ne poikki ja ovat serbialaisen ja bulgarialaisen maanviljelijän ehkäpä ainoana puutavarana. Niistä hän tekee koreja, aitoja ja jos mitä. Simeoni näki usein, kuinka pajupuita oli typistetty aivan sarjoittain paljaiksi ja jätetty ne siihen miettimään, kuollako vai ruvetako tunkemaan uutta vesaa. Mutta ihminen on viisas: pajupuu ei huoli kuolla koskaan, vaan ikäänkuin kiukustuneena moisesta julkeasta parturoimisesta rupeaa tunkemaan uusia kasvaimia aivan kuin vimmassa. Nuo typistetyt rungot olivat hyvin tyypillisenä piirteenä näille peltomaisemille.

Korkeita lumihuippuisia vuoria siinti milloin kauempaa, milloin ryntäsivät niiden rinteet uhaten lähemmäksi. Kuta etelämmäksi tultiin, sitä uhkaavamman näköisiä,, juhlallisempia ne olivat, kunnes illan juuri pimetessä ne näyttivät pilviin ulottuvina aivan kaatuvan radan päälle. Oltiin Moravan latvoilla ja ruvettiin juuri puhkaisemaan Balkanin vuorijonon länsihaarannetta, jonka etelärinteiltä Maritsa-virta kokoaa saviset vetensä. Aamun valjetessa oltiinkin jo Maritsan laaksossa. Junan kulku kävi peräti hitaasti, sillä Serbian puolella olivat sillat vielä väliaikaisia ja muutenkin tuntui rata täällä olevan siinä kunnossa, että parasta oli olla varovainen.

Maritsan laaksoa pidettäneen Po-virran laakson rinnalla Europan hedelmällisimpänä seutuna, jossa viljellään kaikkia parhaita lauhkean vyöhykkeen antimia. Tuon hedelmällisyyden saattoi nyt kuitenkin vain aavistaa, sillä pitkällinen kevätkuivuus oli estänyt kasvullisuuden pääsemästä hyvään alkuun. Viljelys-alue oli suuri, usein silmänkantamaton, joskin sentään melkein kaikkialla kaukaa siintävät vuoret osoittivat, että sillä oli rajansa. Mutta suomalainen, joka näin keväisin on tottunut näkemään vainioillaan tulisessa kiireessä hyörivää kansaa, ja joka oli nähnyt sitä Saksassa ja Tshekko-Slovakiassa, aavisti peltolakeuden autiudesta, että täällä, parhaimman luojanlahjan äärellä, asuskeli jalkojaan laahustelevaa kansaa, joka ei ymmärtänyt omaisuutensa todellista arvoa. Eipä taitaisi olla hullumpaa antaa näitä maita amerikalaisten voimamiesten haltuun muutamaksi ajaksi, että he saisivat traktoreillaan mullistaa näiden laaksojen mehevää ruokamultaa vähän syvemmältä ja ottaa siitä nälkäisen maailman hyväksi erinäisiä runsaita satoja. Mutta eihän sovi toiselta puolen ihmetellä kansan alhaista kehitysastetta täällä, sillä onhan se läpi pitkänpitkien vuosisatojen ollut sorron alaisena, pimeän papiston, taikauskon ja turkkilaisten kahleissa, jotka eivät kaikki vieläkään ole sen ranteista hellinneet. Sellaisessa ilmapiirissä on vaikea, melkeinpä mahdoton, saada mitään virkeyttä ja eloisaa uudistustoimintaa aikaan, sillä ihmisillä ei siellä ole mitään kykyjä sellaisen tarpeellisuutta ymmärtämään.

Maritsa on kohtuullisen leveä, aika vuolas virta. Kuvaavana maan kehitysasteelle voi pitää sen rannalla usein näkyviä, omituisia, vanhanaikaisia vesimyllyjä, joiden suuri ja kömpelön näköinen vesiratas on veneitten ja lauttojen avulla ankkuroitu virran vuolteessa pyörimään. Saattaahan kyllä olla niin, että Maritsan tulvat ja matalat rannat oikeastaan tekevät muunlaiset vakinaisemmat myllylaitteet mahdottomiksi, mutta auttamattoman alkuperäisiltä sittenkin nuo lasten leluja muistuttavat kojeet näyttävät. Toisella kehitysasteella oleva ihminen ei moisiin tyytyisi, vaan koettaisi väkisinkin miettiä, miten myllyteollisuus saataisiin tässä vilja-aitassa paremmalle ja vakinaisemmalle kannalle.

Usein muuttuu radan varsi laajaksi kaislarämeiköksi, jossa näkyy parvittain vesilintuja ja -- Simeoni ei tahdo uskoa silmiään -- haikaroita, joiden luvattua maata tämä taitaa olla. Väliin taas on radan varsi aivan täynnä jotakin sangen piikkiseltä näyttävää kasvia, joka on vielä lehdetöntä, mutta jonka Simeoni määrittelee loppumattomaksi ruusupensaikoksi. Onhan Balkani ruusujen paratiisia. Tällaiset alituisesti esiintyvät uudet ilmiöt pitävät matkustajan herkeämättömässä uteliaisuuden jännityksessä ja saavat tunnit kulumaan kuin siivillä. Kun lisäksi ihmiskunta rupeaa saamaan yhä oudompaa muotoa, pukien itsensä tavalla, jota ei juuri ole voinut pitää mahdollisena, ja ollen sen näköistä kuin olisi se syntynyt maailmaan kuin huono kenkä hylkylestin päältä, valtaa katsojan vähitellen eräänlainen selittämätön tunnelma, joka muistuttaa unennäköä. Niin ainakin Simeonin ja nähtävästi hänen toverinsakin, joskin ranskalainen ja englantilainen matkustajakunta näytti vilkaisevan junan ikkunaa sangen harvoin. Mitäpä siellä olisi heidän mielestään ollut näkemisen arvoista!

Rautatiematkustuksen epäedullisuus, jos tahtoo jotakin todella nähdä, selvisi veljeksille liiankin hyvin. Yön pimeydessä mennä hurahdettiin Nish'in, serbialaisten vanhan pyhän kaupungin ohi, ja sama oli kohtalo Sofiallakin. Philippopel ja Adrianopel jättivät vain kuvan jonkunmoisesta kauniista minareetikaupungista, jonka sisäistä elämää jäi kummastellen itselleen kuvittelemaan. Adrianopelin minareetit loistavat kauan sen eteläpuolella olevan laajan, suomaisen lakeuden yli, kunnes nekin painuvat illan hämärään, jota valaisee oudosti kaukaa talonpoikain kuivaan ruohoon virittämä kulovalkea. Kulku Balkanin halki on jättänyt mieleen sarjan kirjavia kuvia, jotka menevät silmäin ohi kuin jättiläisfilmi.

Omituisen tunteen vallassa heräsi Simeoni tärisevällä junavuoteellaan varhain aamulla maaliskuun 27 päivänä, sillä desihän hän pian saavuttavan muinaiseen Byzantiumiin, keisarien ja sulttaanien ikivanhaan Konstantinopoliin. Hiljainen ja sympaattinen, hyvän näköinen, fetsipäinen turkkilainen tullivirkamies oli yöllä käynyt veljesten osastossa ja muitta mutkitta kiinnittänyt matkatavaroihin pyöreän leiman, jossa oli eräitä ihmeellisiä harakanvarpaita. Nopeasti kuin myöhästynyt koulupoika oli Simeoni pukeissaan ja meni vaunun sivukäytävään. Siellä odottaa häntä ensimmäinen uteliaisuutta herättävä näky.

Sinne on ilmestynyt kolme tuiki vakaata, mustapartaista ja pitkänaamaista Muhametin poikaa, jotka järkkymättömän rauhallisesti vetelevät hyvältä tuoksuvia savukkeitaan. He ovat nähtävästi tullivirkamiehiä, jotka vartijoina seuraavat mukana. Simeoni koettaa aloittaa heidän kanssaan keskustelua kaikilla vähänkään osaamillaan kielillä, mutta ei saa vastaukseksi muuta kuin päänpudistuksen. Täytyy siis tyytyä vain heitä katselemaan. Maisema on pehmeästi kumpuilevaa, aivan puutonta lakeutta, jossa siellä täällä näkyy jonkunmoinen kylän tapainen sekä ankaria valleja ja pattereita. Tämä on arvattavasti kuuluisaa Tshataldshan linjaa, joka Balkanin sodan aikana pelasti Konstantinopolin. Säpsähtäen huomaa Simeoni vihdoin, että länsipuolelta onkin maa kadonnut; juna mennä porhaltaa pitkin rannikkoa ja sen rinnalla välähtää sumujoukkojen seasta silloin tällöin kirkas meren selkä. Pienet purret pujahtavat esiin sumusta kiitäen aavemaisen näköisinä kolmiopurjeineen kuin haamulaivasto. Kukapa tietää -- ehkä näkee Simeoni Argonauttain laivoja, jotka sumussa harhaillen etsivät tietänsä ihanaan ja tuntemattomaan Kolkhiiseen, noutamaan kultaisen oinaan taljaa. Hän viittaa ulos ja katsahtaa kysyvästi turkkilaiseen vanhukseen. Tämä murahtaa: "Marmara".

Simeoni melkeinpä loukkaantuu turkkilaisen kuivasta ja innottomasta äänensävystä. "Marmaran meri on miehellä edessä eikä ole sen enempää juhlatuulella", naureskelee hän sekä äijälle että itselleen. "Täällä ne elävät maailman mielenkiintoisimmilla raunioilla ja ihanimmalla seudulla, eivätkä kuitenkaan tiedä siitä mitään!" moitiskelee hän Juhanille ja Tuomaalle, jotka ovat ilmestyneet hänen vierelleen ja asiallisella muodolla tarkastavat edessänsä olevaa näkyä. Mutta nämä vaikenevat, antaen vain nähdyn itseensä vaikuttaa.

Jo rupeaa näkymään omituisia turkkilaisten taloja, parikerroksisia, puisia, mutta kuitenkin niin sanomattoman pieniä kuin tulitikkulaatikoista tehtyjä. Jännittyneenä huomaa Simeoni junan rinnalla, maan puolella, kappaleita korkeista vanhoista valleista, välillä aina jykeviä torneja, jotka ovat kallistelleet kuin Jerikon muurit. Ei ole epäilemistäkään: hänen on sallittu nähdä kappale muinaisen Konstantinopolin vanhoja muureja. Kirjavana kuvana vilisee nyt varsinainen kaupunki Simeonin silmäin editse. Aurinko kultaa jo Marmaraa ja Kultaisen sarven suuta, aallot välkkyvät sinivihreässä kirkkaudessa, kaukaa loistaa valkoisia taloja ja minareeteja, koko avaruuden täyttää Suomessa tuntematon violetti kuulakkuus, joka vaistomaisesti herättää mielessä eloon hienon kauneustunteen, jo viheltää juna riemastuneena, jo lyödään jarrut päälle ja niin ollaan Konstantinopolin asemalla. Se on Simeonista uskomatonta, mutta hän ei voi kieltää aistimiensa todistusta, joka käy varsin vakuuttavaksi, kun sitä hänelle mylvii vasten naamaa musta, fetsipäinen, isopartainen ja isokitainen kantaja, joka on varustettu suorastaan härän ääniorgaaneilla. Simeonin ympärillä vallitsee oudostuttavan äänekäs toiminta ja aivan huumautuneena retkahtaa hän hotellin autoon.

XXV.