Part 12

Puhuessaan hänellä oli oma erikoinen tapansa antaa selityksillensä pontta: hän nipisti peukalonsa ja etusormensa yhteen, mutta siristi muut sormet hyvin sirosti haaralleen, aivan samoin kuin naisilla on tapana tehdä muka hienosti ja sivistyneesti pidellessään kahvikuppia. Täten sievistetyllä kädellään eukko sitten, samalla kuin hän aina kertasi väitteensä viimeiset pääsanat uudelleen hyvin vakuuttavalla äänellä, teki pienen tarmokkaan viittauksen tahi nykäyksen ilmaan. Kun sitä sitten jatkui tunti toisensa jälkeen, äänenpainon ja käden nykäyksen vähääkään muuttumatta, rupesi se Simeonista tuntumaan hassulta, mikä virkisti häntä ja karkoitti unen. Näkipä hän Juhaninkin kiinnittävän asiaan huomiotansa uniensa keskeltä ja hänen kasvoilleen leimahtavan karhumaisen myhäilyksen, joka kuitenkin pian sekautui unen korinaan.

Päästyään selville veljesten kansallisuudesta rupesi rouva nyt, nähtävästi pitäen tilaisuutta hyvin sopivana, esitelmöimään Serbian ja serbialaisten kaikinpuolisesta oivallisuudesta ja kunnosta, koettaen mättää Simeonin täyteen mitä ruusunpunaisimpia tietoja. Simeoni ei voinut muuta kuin kunnioittaa sitä kansallistuntoa ja rakkautta omaan kansaansa, jota eukko tässä osoitti, vaikka suurempi varovaisuus ja pidättyväisyys asioiden esittelyssä olisikin antanut sille pätevämmän leiman. Eukko kertoi serbialaisten historiasta, heidän vuosisatain kuluessa kärsimästään julmasta sorrosta ja heidän sitkeästä ja kauan kestäneestä vapaustaistelustaan, joka nyt vihdoinkin oli päättynyt näin voitollisesti. Hän ei kuitenkaan kosketellut tätä voittoa sen lähemmin, siirtyen varovaisesti toisiin asioihin, sillä hän tunsi nähtävästi vaistomaisesti, mitkä pulmat unkarilaisten ja kroatialaisten taholta heitä odottivat. Puheliaasti hän lausui mielipiteensä m.m. unkarilaisista. "Unkarilainen", sanoi hän, "on erinomaisen kohtelias ihminen. Pienintäkään asiaa hän ei esitä parhaalle ystävälleenkään käyttämättä tuota alati kuuluvaa kohteliaisuussanaa 'kerem'. Mutta siitä huolimatta unkarilaiset sortivat alueellaan olevia toisia kansallisuuksia, esimerkiksi meitä serbialaisia, tahtoen väkisinkin saada meidät luopumaan kansallisuudestamme. Niin, sortivat ankarasti!" (Sievistetyn käden vakuuttava nykäys.) Simeoni, joka tunsi unkarilaisia siksi paljon, että tiesi eukon puheessa kylläkin olevan perää, lausui nyt toivovansa, että serbialaiset sen sijaan menettelisivät jalommin uusien alammaistensa kansallisuus-asioissa, ja sai vastaukseksi vakuuttavan käden nykäyksen sekä sanat: "Serbialaiset ovat jaloa kansaa, he eivät sorra ketään -- ei ketään!" Mitäpä siihen oli sitten sanomista. Simeoni huomasi kuitenkin, että noiden vastapäätä istuvien herrojen silmissä välähti hiukan epävarmasti ja saivat he molemmat samalla kiireellistä asiaa tuijottaa kiinteästi ulos kuutamoon.

"Minkälaisia nuo turkkilaiset oikeastaan ovat?" kysyi Simeoni sitten tiedonhaluisesti, koska eukko oli heistäkin maininnut, niinkuin olisi heidät tuntenut. "Turkkilainen", vastasi eukko, "on rauhallisissa oloissa, yksityisenä ihmisenä, kerrassaan erinomainen. Hän on järkkymättömästi rehellinen ja ystävänsä puolesta on hän valmis antamaan henkensäkin. Niin, henkensäkin!" (Nykäys.) Tämä tunnustus entisen verivihollisen puolelta oli Simeonista merkille pantava. Mutta eukkopa jatkoikin: "Jos taas turkkilainen epäilee valtaansa uhattavan ja häntä vastaan nostetaan kapina, muuttuu hän täydelliseksi pedoksi, jolla ei ole julmuudessa vertaansa. Silloin hän hävittää vihollisensa alueelta kaiken elollisen, jopa kaikki elämän mahdollisuudetkin, jos vain voi sen tehdä". Se muutti jo asiaa aika paljon.

Ajetaan hitaanpuoleisesti. Vaunussa on aivan pimeä, sillä mitään valaistuslaitteita ei ole. Ilma käy suorastaan tukahduttavaksi, mutta serbialaiset eivät anna pitää edes ovea sivukäytävään auki, koska heillä on muka kylmä. "Kyllähän te, kylmän maan lapset, sen siedätte, mutta toista on meidän, jotka olemme tottuneet kuumuuteen", sanoo tanakkaharteinen serbialainen, joka on aivan käheä ja puuttuu väliin keskusteluun aavemaisella korahduksella. Asemilla viivytään aina kiusallisen kauan ja kun Simeoni siitä huomauttaa, valittaa eukkokin: "Niin serbialaiset eivät todellakaan ole vielä oppineet ymmärtämään, että aika on kallista." Simeoni rupeaa sitten kyselemään, minkä verran serbialaisissa on n.s. sivistyneitä, jolloin eukko taas hiukan valittaen huomauttaa: "Serbialaisilla ei todellakaan ole vielä minkäänlaisia hienompia tapoja, mutta poliittisesti he sen sijaan ovat erittäin hyvin orienteerattuja -- erittäin hyvin!" (Tarmokas nykäys.) Se oli Simeonista sattuva määritelmä, sillä olihan hienojen tapojen puutteesta huolimatta tuo poliittinen orienteeraus hankkinut serbialaisten hinkaloon enemmän kuin sinne olisi oikeastaan mahtunutkaan. Puhutaan Balkanin oloista ja sen eri kansoista, jolloin Simeoni varovaisesti huomauttaa: "Teillä on kovin paljon eri kieliä täällä -- ja kansoja -- Jugoslaviassakin". Nytpä murahtaa jo pitkä serbialainenkin: "Niin on, Jumala paratkoon, ja siinähän se vika ja vaikeus onkin. Parempi olisi kuin olisi vain yksi kieli koko Balkanilla!" Käheä mies valittaa nurkastaan matkan sietämätöntä pituutta, jolloin rouva kysyy osanottavaisesti, oliko hän ennen matkustanut tätä rataa. "Ennenkö!" huudahtaa hän, "luoja yksin tietää, kuinka monta kertaa, mutta ei milloinkaan tällaisella etanan vauhdilla!" Sivukäytävästä rupeaa kuulumaan rähinää. Joku serbialainen nuorukainen siellä haukkuu toisia serbialaisia kaikella mahdollisella slaavilaisella sanavuolaudella ja kuvarikkaudella, mutta eivätpä ole toisetkaan sen huonompia, vaan antavat takaisin kaksin verroin. Kukaan ei suo toiselleen sanan vuoroa, vaan huutavat kaikki yhteen ääneen, niin että sitä on kerrassaan hauska kuunnella. Eukko huokaa, toiset serbialaiset murahtelevat, Tuomas ja Juhani vetelevät pitkiä unen nauhoja niin että pihisee. Eukko puhelee kuninkaastaan. "Kuningas Pietari on nykyisin hyvin sairas, hyvin sairas, mutta perintöruhtinas Aleksanteri, joka hallitusta hoitaa, on sen sijaan erittäin pidetty, erittäin pidetty". Muutamia kuukausia myöhemminhän tätä Aleksanteria heittää hurautettiin pommilla, mutta se asia saatiin onneksi siirretyksi bolshevikien tiliin. Kaikesta tästä keskustelusta Simeoni sai, jos halusi, erittäin edullisen käsityksen Jugoslavian oloista, ja kun hän ajatteli asiaa tarkemmin, pitikin hän luultavana, että tuota valtakuntaa lienee sittenkin oikeastaan sangen helppo hallita, koskapa skupshtinan, eduskunnan, jäsenistä ei taida olla aivan suuri prosentti lukutaitoisia.

Raskaaksi käy olo ja väkisinkin ummistuvat jo Simeonin silmät. Hän näkee unta, että hänet on tuon serbialaisen rouvan kanssa määrätty matkustamaan ikuisesti Belgradia kohti, koskaan pääsemättä perille. Silloin hän herääkin siihen, että vanha rouva seuralaisineen poistuu hyvästellen heidät kaikki. He olivat olleet sangen miellyttävää matkaseuraa. Pian mennä jyristetään Saven yli ja tullaan Belgradin asemalle. Ollaan Draga Mashan kuuluisassa kaupungissa. Omituisin tuntein astuivat veljekset asemasillalle ja rupesivat katselemaan ympärilleen.

Oli aamuvarhainen maaliskuun 24 päivänä. Sää oli kirkas, aurinko teki juuri nousuaan. Pelottavan pitkiä, rotevia ja villin näköisiä miehiä ajelehti siellä täällä asema-alueella. Nähdessään, kuinka paljon heitä purkautui junastakin, muistui Simeonin mieleen Skutnabbin murhalaulu, joka lauletaan Hämäläisten laulun nuotilla:

Ja matkustajaan joukossa, Vielä toisen luokan vaunussa, Piileili murhanenkeli, Joka koko junan uhkasi, Kauhia, karottaa.

Se on eteläpohjalaisen runoilijan käsialaa ja pitää siinä siis nimenomaan olla "karottaa".

XXII.

Tulo Belgradiin, passitarkastus ja valittava kantaja. -- Ensimmäisiä kokemuksia kaduilla. -- Tunnustus hotellien portinvartijoille. -- Kuinka paikat Belgradin-Konstantinopolin pikajunaan hankitaan. -- Näkyjä kaduilla ja arveluja sivistystasosta.

Veljekset astelivat tavaroineen väkijoukon mukana asemahuoneeseen. Kaikki, joissa oli selvä valtakunnallinen ja kansallinen leima, saivat esteettömästi, huoneessa olevan sotilasvartioston puuttumatta, mennä siitä läpi, mutta kun veljekset, paikkakunnalla nähtävästi hiukan huomiota herättävissä ja harvinaisissa, europalaisen kraatarin tekemissä pukineissaan astuivat näköisälle, heräsi sotilasvartion päällikkö heti. Melkeinpä säikähtäneen näköisenä, aivan kuin olisi tahtonut sanoa, että "tästä ei mene kukaan, ennen kuin Melanteri on löytänyt housunsa", levitti hän käsivartensa ja suorastaan kaappasi veljekset niihin. Mutta nämäpä löivät kylmästi miehelle passinsa nenän alle ja näyttivät, että niissä olivat paikoillaan kaikki jugoslavialaiset harakanvarpaat ja Eskon puumerkit. Mies töllötti niihin ilmeellä, joka sanoi paljon, aukaisutti sitten matkalaukut, ja sillä oli asia selvä. Kaikki epäluulot olivat haihtuneet. Astuttiin ovella olevaan Herr Fiakeriin ja Tuomas maksoi kantajalle joukon dinaareja. Mutta vaikka tällä ei ollut ollut muuta tehtävää kuin siirtää pari pientä matkalaukkua arviolta 50 metriä, suvaitsi hän kuitenkin päästää äänekkään valitushuudon muka saamansa summan pienuuden vuoksi. "Lyönkö minä sitä, vai annanko lisää?" kysyi Tuomas kahdenvaiheella, mutta vilkaistuaan ympärilleen ja nähtyään paikalle keräytyvän lukuisasti sen näköisiä subjekteja, joilla on omistusoikeuden ja persoonallisen koskemattomuuden pyhyydestä tavallisesti sangen hämärä käsitys, määräsi Juhani lisäveroa suoritettavaksi. Tämän jälkeen miehen valitushuudot vaikenivat, mutta kohtaus oli herättänyt paikalle saapuneessa yleisössä vieraita kohtaan ilmeisesti sangen kyräileviä tunteita.

Lähdettiin sitten ajamaan, mutta se oli hirvittävää kerrassaan. Luonnollisesti ovat Jugoslavian pääkaupungin kadut, ainakin keskikaupungilla, kivitetyt, eikähän tavallisista mukulakivistä voi edes vepsäläinenkään, joka on tunnustetusti etevin katujen kiveäjä pohjoismaissa, saada suinkaan mitään hääsalin lattiaa, mutta kyllä niistä sentään paremman saa kuin mitä Belgradissa on. Kivet ovat ensinnäkin kaikki suurenpuoleisia, siinä 30 senttiä läpimitaten, ja asetetut paikoilleen jonkunmoisella runollisella leikillisyydellä, aina juuri päinvastoin kuin on pitänyt. Tuloksena on huikean kuoppainen kivierämaa, jossa hevoset hyppivät kiveltä toiselle osoittaen siinä melkoista taitavuutta, matkustajien lennähdellessä perässä nykäys nykäykseltä.

Varoen visusti kieltänsä joutumasta sopimattomalla hetkellä hampaitten rakoon veljekset istuivat vaunuissaan, kun samassa katukäytävältä eräs kansalainen rupeaa tekemään heille voimakkaita, ilmehikkäitä viittauksia ja huutamaan kiivaasti, kuten tuntui, hätäytyneitä ja varoittavia sanoja. "Onkohan se joku palkkiotta jäänyt kantaja?" kyseli Tuomas, kun asia samalla selvenikin: vaunun toinen takaratas oli päättänyt panna: katukivitystä vastaan ankaran vastalauseen ja oli kaikessa hiljaisuudessa juuri liukumassa pois akselistaan, kun veljekset viime tingassa pääsivät hyppäämään kadulle. Synkkinä he jo silloin lausahtelivat hammastarhastansa sanoja, jotka on vähässä katekismossa kielletty, mutta samassa ajoi saapuville toinen Herr Fiaker, joka kerskasi ajopeliensä kestävän.

Se aamu sitten, jolloin he ajelivat näitä kuoppaisia katuja "konakilta konakille", hotellista toiseen, etsien kattoa päänsä päälle, on veljesten muistissa sangen synkällä paikalla. Heidän iloisuutensa ilmapuntari osoitti erehtymättömästi pahaa ilmaa, Juhanin kohdalla jo selvää myrskyä, kunnes vihdoin hotelli Bristolista aukesi turva eteen. Ripeä ja asiansa osaava portinvartija pelasti miespoloiset turvaan komeaan ja siistiin hotelliinsa, jonka patjoille he heittäytyivät, muutaman hetken levolla vahvistaakseen itseään tulevien seikkailujen varalle.

Hotelli Bristolin portinvartija Belgradissa oli Simeonin mielestä ammattiluokkansa tyypillisimpiä ja parhaimpia edustajia. Hänen kansallisuudestaan ei voinut saada selkoa, sillä hän käytteli kaikkia kieliä samalla taidolla tahi taitamattomuudella, miten vain haluaa arvostella. Hän oli perillä kaikista asioista niiden salaisimpia ja hienoimpia vivahduksia myöten, ja otti auliisti toimittaaksensa kaikki ne tehtävät -- tietysti käteistä korvausta vastaan -- joita neuvottomilla muukalaisilla on niin runsaasti tällaisessa luojan hylkäämässä valtakunnassa. Sanalla sanoen: hän oli niitä välttämättömiä ja ratkaisevia kansainvälisen matkustajaliikenteen oikealle uralle ohjaajia, jotka yhdessä asemien kantajain kanssa todella pitävät kulkevasta Europan yleisöstä huolen, ettei se kokonaan häviä olemattomiin, ja ovat heidän rinnallaan kaikki maailman matkailutoimistot sangen vähäpätöisiä tekijöitä. Tämä tulkoon lausutuksi jo etukäteen ja seuraavasta nähtäneen, ettei se ole turhan vuoksi sanottu.

Kun veljekset olivat saaneet hotellin suuressa ruokasalissa, jossa englantilaista ja ranskalaista yleisöä näytti pehertelevän aivan iltikseen, hiukan aamiaista virkistyksekseen, kohdistui heidän ensimmäinen huolensa siihen, mistä saada tietoja kansainvälisestä pikajunasta, jonka piti mennä Belgradin kautta Konstantinopoliin, ja mistä saada siihen piletit. Tuomas, jolla on synnynnäinen taito nuuskia selville tällaisia asioita, rupesi puhuttelemaan vakavalla ilmeellä herra portieria, joka heti ilmoitti, että tuon pikajunan konttori on siellä, ja on sinne paras mennä heti. Sen veljekset tekivätkin viivana. Tumma, raukeasilmäinen kaunotar vilkaisi veljeksiin aluksi tarkastelevasti, otti sitten listansa esille ja ilmoitti, ettei ole enää ainoatakaan paikkaa ja että seuraava juna menee vasta viikon kuluttua -- tämä menisi jo tänä iltana kello 8,40. Hirmustuneina moisesta perspektiivistä rupesivat veljekset makean kiihkeällä äänellä rukoilemaan, että "eikö nyt sentään" j.n.e., antaen samalla silmiensä ja kasvojensa puhua niin hellää ja liikuttavaa kieltä kuin mahdollista. Lopuksi neiti käski tulla uudelleen kello 11. Synkin miettein, mutta kuitenkin säilyttäen ulkonaisen arvokkuutensa, hyppelivät veljekset takaisin hotelliin -- välillä ihmeteltyään luultavasti kaupungin ainoata, arvattavasti englantilaisten omistamaa autoa, joka hikipäässä puhkuen luovi katukallioitten keskitse ja päällitse -- valittamaan kovaa onneansa portierille. Mutta tämä sanoi lohduttaen ja ääntään hiljentäen: "Kun herrat nyt menevät uudelleen, täytyy teidän valita sellainen hetki, jolloin konttorissa ei ole muita lähistöllä. Kysykää silloin taas ja samalla kuin kysytte, ottakaa esille suuria rahoja ja laskekaa niitä. Jos mies kieltää, niin kysykää uudelleen, katsokaa pitkään silmiin ja laskekaa kuin vahingossa joku parempi seteli kämmenenne alle pöydälle. Silloin mies varmasti käskee teidän tulla ottaakseen selvää, olisiko joku matkustaja jäänyt saapumatta, ja kun sitten menette pois, niin unohtakaa tuo seteli siihen pöydälle. Erehtyisinpä pahasti, ellei tämä menettelytapa veisi tyydyttävään tulokseen, sillä olenhan sentään saavuttanut tässä toimessani tuollakin alalla jokseenkin laajan kokemuksen." Ja hän sipaisi ylpeästi mustia viiksiänsä sekä iski silmää kuin itse peijakas. Ihmeissään veljekset olivat kuunnelleet hänen neuvojansa ja Juhani tuumasi: "Voi maailmaa pahennusten tähden". -- "Ja ne pahennukset kuitenkin tulevat", jatkoi Tuomas, "miehen neuvosta on otettava tarkka vaari".

Kun sitten uudestaan tultiin konttoriin, olikin siellä öljyisen näköinen mies pöydän takana. Odotettuaan sopivaa tilaisuutta menivät veljekset kaikki hänen kimppuunsa ja rupesivat tiedustelemaan paikkoja. Samalla Tuomas hajamielisen näköisenä rupesi kaivelemaan lompakostaan esille kaikenlaisia rahoja, joukossa eräitä ententemaiden setelejä, joilla oli todettu täällä puolessa olevan maagillinen vaikutus. Ennen kuin se kieltävä vastaus, joka automaattisesti alkoi pursuta miehen suusta, oli ehtinyt loppuun, huomasi hän Tuomaan temput ja rupesi epäröimään. Hänen käytöksensä muuttui hyvin kohteliaaksi ja hän rupesi puhumaan laajasti matkustajatulvasta ja ahdingosta. Sitten hän siirtyi toiseen paikkaan ja veljekset menivät perässä, mutta Tuomas unohti kuin sattumalta miehen pöydälle erään setelin. Kuin haukka pani mies sen kaukaa syrjäsilmällä merkille ja ilmoitti sitten valittavalla äänellä, ettei hän parhaalla tahdollakaan voi valmistaa herroille muuta kuin yhden kahden hengen osaston. "Mutta", kuiskutti hän, "epäilemättä herrat voivat sitten vaunussa neuvotella vaunun hoitajan kanssa, sillä näillä on tavallisesti paljon keinoja, joilla auttaa pulaan joutuneita matkustajia". Ja niinpä saatiin kuin saatiinkin ostetuksi kolme pilettiä kahdelle paikalle. Silmät pystyssä oli Simeoni seurannut tätä keinottelua, joka hänen luullakseen oli Suomessa tuntematonta, jopa aivan mahdotontakin.

Päästyään täten päähuolestaan saattoivat veljekset rauhallisemmin ruveta tarkastelemaan ympärillänsä kuhisevaa, ententeen kuuluvaa kulttuurikansaa ja sen kaupunkia. Sodan alussahan itävaltalaiset pommittivat, kuten silloin tärisyttävästi kerrottiin, kaupungin maan tasalle, mutta mitään merkkiä ei siitä ainakaan enää näkynyt. Jossakin kyllä laiskasti korjailtiin jotakin rakennusta, mutta saattoihan se olla muutenkin luhistunut. Portieri, jolta Simeoni asiaa tiedusteli, ilmoittikin, että pommitus oli luonnollisesti kohdistunut kaupungin laidassa, Tonavan ja Saven muodostamalla niemekkeellä olevaan linnoitukseen, ja että itse kaupunki oli siitä kärsinyt sangen vähän. Kaupunki on rakennettu vuoren rinteelle ja näkyy sen korkeimmalta paikalta laajasti Unkarin tasankoa. Muinaisista ajoista saakka se on ollut erittäin tärkeä linnoitus, joka varsinkin turkkilaissotien aikana näytteli huomattavaa osaa. Vuonna 1456 puolusti sitä Hunyadi voitollisesti turkkilaisia vastaan, mutta kun hän samana vuonna kuoli ruttoon linnassaan, vastapäätä olevassa Semlinin kaupungissa, raukeni samalla kansallisen puolustuksen tarmokas johto. Turkkilaisten hyökkäykset voimistuivat yhä enemmän, kunnes sulttaani Soliman II vihdoin vuonna 1521 valloitti Belgradin. Ja niin uskomatonta kuin se voi ollakin, on kuitenkin yksinkertainen tosiasia se, että heidät karkoitettiin Belgradin linnoituksesta lopullisesti vasta -- 1867. Monta kertaa olivat europalaiset tosin tällä välin valloittaneet Belgradin, m.m. kuuluisa prinssi Eugen, mutta turkkilaiset, jotka ovat olleet suuria sotureita ja vielä suurempia rauhan tekijöitä, saivat aina rauhanteoissa pidätetyksi Belgradin itselleen. Tämä historiallinen puoli selittääkin, miksi kaupunki on jäänyt niin oudosti takapajulle ja miksi siellä tuulahtaa vastaan selvästi epä-europalainen, itämainen henki. Synkän ja rikoksellisen varjon heittää kaupungin ylle kuningas Aleksanterin ja hänen rakastajattarensa Draga Mashan murha; heidän ruumiinsa on haudattu erääseen pieneen kirkkoon, mutta ei haudoilla ole mitään muistomerkkiä.

Hämmästymättä ei voi Belgradin kaduilla kuljeskella. Simeoni pani merkille, että serbialaiset olivat suurikasvuisinta ja rotevinta kansaa, mitä hän tähän saakka oli nähnyt, ja niin tuli olemaankin. Heidän kasvonpiirteensä ovat kauniit, usein kuin karamellipurkin kyljestä otetut kiiltokuvat, mutta samalla niistä loistaa jonkunmoinen hurja luonnontila ja viileys, joka tekee ne vastenmielisiksi. Silmäin kiiltävästä katseesta kuvastuu viekkaus ja epäluotettavaisuus. Paljon näkee käytettävän kansallispukuja, tummaa, vyötäisille ulottuvaa liivimäistä mekkoa, lipatonta, suomalaisen sotilaan lakkia muistuttavaa päähinettä, ja käyränokkaisia kenkiä, eikä tuo puku hullumman näköinen olekaan. Vilpittömintä hämmästystä sen sijaan herättivät eräät hurjan näköiset, tavattoman pitkät ja omituisesti puetut miehet, jotka kuuluivat olleen albaanialaisia; heidän pukunsa erikoisena piirteenä oli housujen lavea, pelottavan alas riippuva takapuoli, ja omituiset, jalkapöydän päälle kuromalla tehdyt jalkineropposet, jotka olivat laajat kuin käyräkärkiset ruuhet. Rauhallisesti nämä äijät vaelsivat katua pitkin ollenkaan aavistamatta, kuinka koomillisia he europalaisen silmillä katsottuina olivat. Jos Suomessa miehinen mies antaa housujensa takapuolen laskeutua lähelle nilkkoja, saa hän olla varma, ettei häntä enää sen jälkeen pidetä viisaan kirjoihin kuuluvana.

Tuossa tuli vastaan ilmiö, joka näytti herättävän huomiota yksin täälläkin: nuori nainen, joka oli puettu sinisiin, väljiin, kauniisti "pliseerattuihin" ja kirjailtuihin roimahousuihin tahi housuhameisiin, miten vain haluaa. Tuo vaatekappale oli oikeastaan hame, mutta sen alahelma oli taitavasti kurottu kahdeksi nilkan reiäksi ja loppuväljyys sievästi poimutettu. Jalkineina olivat kauniisti kirjaillut, käyräkärkiset tohvelit. Seurassaan olevista albaanialaisista päättäen oli hän tuota samaa kansaa. Meidän oloissamme olisi hänen vaatetuksensa ollut erinomaisen onnistunut naamiaispuku.

Kuormia kuljetettiin härkävaljakoilla, mikä osoittaa valtakunnassa olevan riittävästi aikaa. Kanojen ja lampaitten kuljetuksessa oltiin suorasukaisen käytännöllisiä, vähääkään välittämättä siinä suoritetusta, julmasta ja perinpohjaisesta eläinrääkkäyksestä, joka sai veljekset kiristelemään hampaitaan. Kanat sidotaan jaloistaan nippuun ja heitetään selkään. Usein saattoi jonkun kurjan kapakan ovenpielessä, maassa, nähdä kananipun, jonka vielä elävät osat vaisusti vikisten ja piipittäen koettivat nostaa päätänsä. Lammasta kuljetetaan usein kantamalla sitä takajaloista selässä. Elukan määkinä tukahtuu pian tuossa luonnottomassa asennossa. Asemalla tulivat veljekset näkemään sian, joka oli pantu jonkunmoiseen pakettiin postissa kuljetettavaksi. Toivottavasti joskus tässäkin maassa esiintyy joku eversti Forsten tahi neiti von Konow herättämässä kokonaan näkymättömissä olevaa inhimillisen säälin tunnetta. Inholla ja kauhulla veljekset tätä kaikkea katselivat, muistaen sardoonisella ivalla, kuinka tämäkin sivistyskansa oli vaahto suussa huutanut taistelevansa "saksalaisia hunneja vastaan." Kiitoksia paljon!

Kaupungissa oli useita suuriakin kivitaloja, ulkoasultaan täysin europalaisia, mutta olivat ne enimmäkseen ulkolaisten yhtiöiden rakentamia hotelleja. Kuninkaan "konakki" oli vähäpätöinen, muiden rakennusten keskeen litistetty kaksikerroksinen rakennus, joka ulkoasultaan oli omiaan miellyttämään demokraattista elämänymmärrystä. Mutta useimmat talot olivat sitten mitä merkillisimpiä yhdistelmiä kaikista maailman eri tyyleistä, joukossa paljon jotakin vierasta ainesta, jonka Simeoni paremman tiedon puutteessa määritteli turkkilaiseksi. Pääkatujen välillä oli paljon pieniä ja kapeita kujia, joiden varsilla oli kahvilan ja myymälän tapaisia. Kahviloissa istui täälläkin kansaa runsaasti ja kaikki pelasivat korttia. Mitenkähän tämän puolen ihmisparat mahtaisivat saada aikansa kulumaan, ellei paholainen olisi älynnyt keksiä korttipeliä?

Tällaiselta kujalta löysi Simeoni kirjakaupankin, jossa oli suuri valikoima serbialaista, ryssältä näyttävää kulttuuria, sekä jokunen likainen englantilainen ja ranskalainen romaani, joka oli sinne jäänyt ikävystyneiltä upseereilta. Puuhakkaasti kauppias tarjoili tavaroitaan ja saikin myydyksi veljeksille sarjan huonosti painettuja postikortteja.

Mitään kauppaa tahi sellaista puuhaa muistuttavaa liikennettä eivät veljekset huomanneet, vaan olivat kadut täynnä kaikesta päättäen aivan joutilasta ja työtönnä vetelehtävää väkeä, joka mietti luoja tiesi mitä konnankoukkuja. Kaupanteoksi kansallistaloudellisessa merkityksessä ei Simeoni nimittäin voinut lukea jäätelön ja juomaveden kauppaa, jota kyllä aika innokkaasti harjoitettiin. Astiat ja muut vehkeet olivat outoa, arvattavasti itämailta perittyä tyyliä, ja itse kauppiaat jo ammoin hirsipuuhun kypsyneitä sällejä. Puhtaus ei ollut varsin hollantilaista.