Part 11

Szegedin neidot eivät pyörry moisista syistä, vaan luultavasti vaativat, että asianomaisen täytyy ratkaisevilla hetkillä tuoksua voimakkaasti kaikkiin kansallisiin suuntiin. Muuten voisi kaikki maistua yhtä neutraalilta kuin suolaton muna tahi kuin ruotsalaisen pojan suudelma ilman "multapenkkiä" huulen alla. Tosiasia on, että Szegedissä löyhkää valkosipuli kaikkialla voimakkaasti, niin perinpohjaisesti, että Simeonin sydäntä rupesi ajanpitkään kääntelemään.

Iltapäivällä kokoontuivat hyvät Szegedin asukkaat kävelylle kaupungin puistoon, jossa plataanit juuri kukkivat. Toverukset, ollen aina maan tavoille lojaaleja, menivät sinne myöskin, astelivat aikansa arvokkaasti edestakaisin, kunnes istuivat esillä oleville tuoleille. Mutta vilauksessa oli siinä ääressä mies, joka vaati tuoleista vuokran, 50 helleriä kappaleelta, mikä ei ole paljon, varsinkaan muutettuna Suomen rahaksi. Runebergin esplanaadissa pitäisi sunnuntaisin ottaa samallaista penkin vuokraa, jolloin ehkä hampparit kaikkoisivat toisiin kaupunginosiin otsatukkaansa näyttelemään. Tässäpä nyt vaelsi toverusten editse Szegedin kultaista nuorisoa, kauniita unkarittaria, upeita upseereja, vilkkaita koulutyttöjä ja käyriä neniä. Saksan kielen taito tuntui olevan täällä sangen vähäinen, ja kun veljekset eivät osanneet muita maan kieliä ollenkaan, eivät he voineet ottaa osaa yleiseen seurusteluun muuten kuin puhuvilla ja kaihoisilla silmäyksillä ynnä raskailla, paprikan tuoksun sekaisilla huokauksilla, jotka kuitenkin häipyivät tuloksettomina olemattomiin.

Sillä välin kuin nuoriso näin seurustelee puistossa, Unkarin amoriinien puuhakkaina ja tärkeinä sakeasti singahutellessa nuoliaan pieniin ja pamppaileviin sydän parkoihin, kokoontuu vanhempi miesväki ravintoloihin naukkaamaan lasillisen viiniä ja juttelemaan muinaisia. Toveruksetkin seurasivat esimerkkiä ja olivat pian sijoittuneet tukevasti pyöreän pöydän ympärille, katsahdellen jalosti puoleen ja toiseen, mitä ihmeitä täällä näkyisi. Rotevaa kansaa oli saapuvilla, se täytyi sanoa, ei mitään joutavan hermotyön, liian istumisen ja opin rasittamia peruukkeja, vaan pitkiä ja harteikkaita, lihavia ja tummia, riippaviiksisiä pappoja, joiden turpeaan kouraan viinilasi katosi ihan kokonaan. Yleisenä kansallisena harrastuksena näytti olevan kortinpeluu, jota eri ryhmissä taidolla ja vakaumuksella harjoitettiin. Toiset seurasivat jännittyneinä pelin kulkua syrjästä, osoittaen milloin hyväksyvillä, milloin hiuksia raastavan onnettomilla ilmeillä mielipiteensä taistelun kuluessa tapahtuvien strateegisten ja taktillisten temppujen laadusta. Voitot ja tappiot merkittiin liidulla pienille mustille tauluille. Korteissa näytti olevan meillä tuntemattomat, omat kansalliset kuviot. Huomasipa Simeoni täällä saman ilmiön kuin kotimaankin korttihummerien kesken: pelattuaan tovin aikaa vaiti ollen, vain silloin tällöin murahtaen jonkun salamyhkäisen sanan ja ilmoituksen, lyövät he äkkiä kaikki korttinsa pöytään, karkaavat pystyyn ja rupeavat mitä kiihkeimmän siveellisen suuttumuksen vallassa, nyrkit sojossa, puhuttelemaan toisiaan niin katkerin ja moittivin sanoin, jaa, suorastaan haukkumaan toisiaan, että siinä asian laatua tuntematon pian pelkää miesmurhan olevan lähellä. Mutta yhtäkkiä äijät vaikenevatkin, ja joku rupeaa, ollen tosin vielä loukkaantuneen ja pahantuulisen näköinen, oppineen kätevyydellä jakamaan kortteja, joiden taakse sitten jokainen syventyy suuremmalla harrastuksella kuin koskaan mihinkään muuhun. Korttihummerit ovat samanlaisia kaikkialla maailmassa.

Niin kului tämä iltapäivä Szegedin kaupungissa, hiljaisten huomioitten tekemisessä, kodikkaan tunnelman vallitessa. Ilmestyipä ravintolaan mustalaissoittokuntakin, jonka kaihoisa valitus jälleen toverukset lumosi. Tällä kerralla olivat soittajat kaikki oikein syvimmästä mustasta ammeesta kotoisin, joiden ilmestyminen Suomeen olisi saanut jokaisen tehtäväänsä innostuneen konstaapelin virkakarvat pörhölleen. Mutta tuo aikaisemmin mainittu poliisituomari oli veljeksille kertonut, että Unkarin mustalaiset ovat yleensä sangen rauhallista ja hyvää väkeä. Suurempia rikoksia he tekevät harvoin, korkeintaan joskus pikku varkauksia, ja elävät, paitsi mustalaisten kansainvälisillä ammateilla, joita ovat hevosten kengitys ja kuohitseminen sekä kattilain paikkaus, enimmäkseen soittamisella. Musiikki on heidän elämänsä ja he syntyvät, kuten laulussa sanotaan, "siellä nuotion tulilla, jossa laulut ja viulut ne soi". Simeoni muisteli kuulleensa sellaisenkin teorian, että koko unkarilaisten musiikki olisi heidän mustalaistensa lahjaa, väite, jota unkarilaiset eivät mielellään hyväksyne. Miksi eivät sitten muiden maiden mustalaiset ole erikoisemmin musikaalisuudestaan kuuluisia? Ehkä Unkarin mustalaiset ovatkin päinvastoin perineet soitannolliset lahjansa magyareilta?

Ilma on hyvin lämmin, taivas tumma ja täynnä kirkkaita tähtiä. Paljon matkustaneen on mieluisa nukahtaa syrjäisessä, ystävällisessä magyarikaupungissa.

XX.

Szegedin torilla. -- Unkarilaisia emäntiä ja maalaistavaroita. -- Matka Szabadkaan. -- Serbialaisten puuhia. -- Szabadka, Jugoslavian suurin kaupunki. -- Käynti saunassa ja rikkaan lesken hautajaiset.

Noudattaen perheenisän vaistojaan läksivät toverukset aamulla varhain maaliskuun 23 päivänä katselemaan, harjoitetaanko tässä kaupungissa torikauppaa siihen tapaan kuin Suomessa. Aivan oikein: sille paikalle, jossa eilen kultainen nuoriso kuhisi, oli ilmestynyt epäluku maalaisia, rotevia, pitkiä ja mustia miehiä, viikset riippuen olkapäille saakka, suupielessä pitkä piippu. Oli siellä myös saman verta vankkoja emäntiä, noita "keskilattian laahojia", joiden valtaisilla lanteilla valtakuntien kohtalot lepäävät. Simeonista tuntuivat nuo eukot aivan suomalaisilta emänniltä, sillä muuta eroa ei heissä ollut kuin vähän tummempi pinta ja eri kieli. Sama oli muuten rauhallinen malli, avonainen katse ja luonnollinen sekä koristelematon puheen tapa. Etsiskeltyään jonkun aikaa löysi Simeoni erään eukon, joka ymmärsi saksaa, joten voitiin hiukan haastella.

Myytävänä oli ensinnäkin paljon paprikaa, säkittäin ja tynnyreittäni kuin punamultaa. Sitten kaikenlaisia vihanneksia, joiden joukossa valko- ja purjosipuli tuntui olevan runsaasti edustettuna, ja paljon monenlaisia siemeniä sekä maissia. Kun Simeoni ei ollut nähnyt jauhamattomia maissin jyviä muualla kuin kuvissa, ei hän ensin ollut tuntea noita kellertäviä, kulmikkaita jytysiä, ja sai eukko pitkän aikaa hänelle selittää, että se on "kukurusta", ennenkuin valo syttyi hänen päähänsä. Eukko kertoi maissia pääasiallisesti käytettävän sikojen ruoaksi ja kysyi sitten, mitä Suomessa sioille annetaan. "Mitä milloinkin, ruoan jäännöstä, perunoita ja sellaista, vain joskus viljaa", selitteli Simeoni ja lisäsi: "Eihän meillä niin paljon sikoja olekaan, ehkä siinä pari taloa kohti, tuskinpa sitäkään, jos koko maa otetaan huomioon." Eukon silmät menivät suuriksi. Hän risti kätensä pullealle vatsalleen ja kiljaisi: "Jeesus Maria Josef! Ei sen enempää sikoja! Millä te onnettomat ihmisparat sitten tulette toimeen?" -"Aina sitä sentään hiljoilleen", vakuutteli Simeoni, "mutta eihän se niin lihavaa ole kuin teillä täällä. Näihin aikoihinhan meillä vielä ovat järvet jäässä ja vainiot lumen peitossa." Tämä ilmoitus teki eukkoon järkyttävän vaikutuksen, mutta ei hänen ällistyksensä kerennyt vielä purkautua ilmoille, ennenkuin Simeoni tyynesti jatkoi: "Mutta sitten kuin meillä kesä tuleekin, ei aurinko enää ollenkaan laskekaan, vaan loistaa läpi koko vuorokauden." Eukolta pääsi helpotuksen huokaus, sillä selväähän oli, että mies, joka lasketteli tuollaisia juttuja, oli joko hullu tahi suuri veitikka.

Ajokalut olivat isohkoja, nelipyöräisiä vankkureita, edessä usein kaksikin vankkaa, suurikokoista hevosta. Jonkun verran mustalaisen likaista leimaa tuossa joukossa oli, sitä ei taida kieltää. Käsityön tuotteita oli myöskin nähtävillä, vaatteita, omituisia puupohjaisia tohveleita, joissa ei ollut takalaitaa ja joiden sanottiin tulleen sodan aikana, kun nahasta oli puute, yleisesti käytäntöön. Näki Simeoni niitä käytettävänkin, mutta arvoitukseksi hänelle jäi, miten tuollainen kenkä voi pysyä jalassa. Paljon oli myös kaupan meilläkin tavallisia läkkiastioita. Mitään suurempaa liiketouhua eivät veljekset muuten kaupungissa huomanneet, mutta lieneekin tämä ollut väliaikaa, jolloin rauhassa odoteltiin maanviljelyksen tuotteiden valmistumista.

Kävellessään kaupungilla tulivat veljekset vihdoin suuren, arvattavasti Tisza-virran yli vievän sillan päähän. He hämmästyivät melkoisesti huomatessaan, että siinä oli myöskin samalla edessä valtakunnan raja, koskapa sillan pää oli jugoslavialaisten sotilasten vartioimana. Haluten tehdä kävelyretken sillan toisellekin puolelle yrittivät veljekset tuosta läpi, mutta eipäs päästetty. Eikä auttanut passienkaan näyttäminen: asianomainen sotilas, upseeri tahi mikä jefreitteri lienee ollut, tuijotti passiin tyhmän näköisenä ja mongersi ankarasti, josta veljekset saivat selvää vain sen verran, että "nietu". Simeonin sydämeen jäi raskas epäilys, ettei tuo sillan vartija tainnut osata lukea.

Niinpä he sitten olivat Szegedin kaupungista selvinneet, painuivat asemalle matkustaakseen paikallisjunalla Maria Theresiopeliin eli Szabadkan kaupunkiin, ja joutuivat heti asemalle tultuaan aivan hullun myllyyn. Taas oli näet passit tarkastettava ja saatava lähtölupa. Nuori unkarilainen upseeri touhusi kyllä parhaansa mukaan, mutta tässä oli vika yleisessä järjestyksessä. Onneksi Tuomas taas synnynnäisine sukeltajan lahjoineen puljuttelihe etukärkeen ja viime tingassa saatiin passeihin jonkunlainen kabbalistinen leima lyödyksi. Koko toimitus oli kuitenkin pysähtyä, kun Juhani taas joutui tuskan hien vallassa erinomaisen kirkkaalla ja selvällä äänellä julistamaan nimeänsä, eikä siitä sittenkään tahdottu saada selvää.

Kuinka maailma on sentään pieni! Päästyään istumaan vaunuun, joka oli tehty enemmän tilapäistä tarvetta kuin kansainvälistä matkailijaliikennettä varten, ilmestyi veljesten rinnalle harmaaviiksinen ja rauhallisesti katseleva ryssä, joka ilmoitti nyttemmin asuvansa Belgradissa, mutta olevansa kotoisin Pietarista, josta pitäen on usein käynyt Suomessa ja oleskellut m.m. Helsingissä. On naimisissa unkarittaren kanssa. Vaikka veljeksillä ei tietysti ollut mitään tätä ryssä parkaa vastaan, muodostui kuitenkin keskustelu ennen pitkää sangen jäykäksi, kunnes tyrehtyi kokonaan. Jostakin vaistottiin molemmin puolin, että paras on olla kovin toisiansa lähestymättä.

Juuri kun oli päästy kunnolliseen menovauhtiin ja kulkea jyryytetty vaivaiset 15 km, tultiin pienelle Roczan asemalle, joka on rajalla ja jossa siis oli edessä junan muutto, passien leimaaminen ja tullitarkastus. Passit kokosi täällä joku virkamies yleisöltä ja vei ne mukanaan omaan koppiinsa niitä siellä tarkastaakseen, mikä olikin hyvin käytännöllistä ja yleisöllekin mukavampaa. Asema oli keskellä laajaa tasankoa, aivan näköjään autiolla seudulla, elleivät orastavat vainiot olisi osoittaneet, että täälläkin oli käynyt noita alati näkymättömissä olevia salaperäisiä viljelijöitä. Tämä lienee ollut entisen Unkarin rikkainta seutua, joka nyt, huolimatta runsaasta unkarilaisesta asutuksestansa, oli Wilsonin toimesta keskuspaikkansa Szabadkan kanssa liitetty englantilaisten ja ranskalaisten Balkanilta löytämään sivistysvaltioon nimeltä Serbia. Tavattoman pitkiä ja rotevia serbialaisia, aivan samanlaisia kuin ennen painijat Helsingin sirkuksessa, liikkui ja hääri asemasillalla touhuten ja tuhlaten aikaa. Oli rasittava helle. Puun juurelta haki varjoa pitkä ja lihava, keltaperuukkinen maailmannainen. Simeonia janotti ja hän meni passintarkastuskoppiin katsomaan, saisiko sieltä mitään juotavaa. Sepä olikin asunto, jossa nuori, hyvännäköinen äiti-ihminen parhaillaan keitteli keltaista paprikarokkaa ja mielellään tarjosi janoiselle suomalaiselle lasillisen raitista ja hyvää vettä.

Loppuu ikäväkin aika ja taas päästiin ajaa jyräyttämään. Ryssä oli hävinnyt, mutta sijaan oli ilmestynyt roteva ja muhkea unkarilainen talonpoika emäntineen. He olivat nähtävästi matkalla kyläilemään Szabadkan kaupunkiin, koskapa olivat pyhävaatteissaan, ja kun he osasivat saksaa, oli keskustelu pian käynnissä. He kertoivat, että serbialaiset olivat heti, saatuaan nämä alueet haltuunsa, ruvenneet kiireesti serbialaistuttamaan muita kansallisuuksia. Opettajien palkat oli korotettu hyvin suuriksi, että olisi saatu heidät pysymään paikoillaan, ja ehtona oli vain se, että heidän täytyi määrä-ajan kuluessa suorittaa jonkunmoinen tutkinto serbian kielessä, voidakseen sitten vähitellen antaa osan opetusta silläkin kielellä. Simeoni sai sen käsityksen, että opettajat yleensä olivat diplomaattisista syistä tuohon kaikkeen suostuneet, voidakseen itse sitä paremmin vartioida lapsia serbialaistumasta. Keskusteluun yhtyneeltä kolmannelta unkarilaiselta kysyi sitten Simeoni, luuleeko hän unkarilaisen koskaan voivan serbialaistua. Naurahtaen ja varmasti vastasi tämä, että se on kokonaan mahdotonta. Päinvastoin saattaa käydä niin, että huolimatta hallituksen ponnisteluista nämä seudut yhä enemmän unkarilaistuvat, kuten ovat tehneet tähänkin saakka, koskapa unkarilaiset sivistyneimpänä ja varakkaimpana säätynä väkisinkin vetävät alemmalla asteella olevia puoleensa. Nämäkin sympaattiset ihmiset tuntuivat pitävän nykyistä järjestelyä vain väliaikaisena suurten herrojen päähänpistona.

Veljekset olivat toivoneet ehtivänsä heti Szabadkasta lähtevään toiseen junaan, mutta se toivo petti, sillä juuri heidän tullessaan höyrysi se jo täydellä vauhdilla tiehensä. Ei auttanut siis muu kuin viettää tässäkin kaupungissa jokunen tunti, eli kello kahdesta päivällä kello puoli 11 illalla, jolloin toisen Belgradin junan piti lähteä.

Veljekset ällistyivät kovasti saadessaan tietää, että Maria Theresiopel eli Szabadka, rikkaan, Unkarin antavimman viljaseudun keskuspaikka, on nykyisin Jugoslavian suurin kaupunki, jossa asuu noin satakuntatuhatta magyaria ja serbialaista yhteensä. Sen asukkaat ovat suureksi osaksi maanviljelijöitä ja kuuluu itse kaupungillekin ympäröivää pustaa noin 2000 neliökilometriä. Se on Bacska nimisen komitaatin pääkaupunki, jota seutua mainittiin aina Banaatin rinnalla Unkarin rikkaimmaksi. Runsaan palkan saavutti siis se serbialainen laukaus, jolla maailmansota alkuun pantiin, eikäpä sovi kummastella, että Unkari, jolta tällaiset helmet, muista puhumattakaan, on ryöstetty, joka hetki itkee verikyyneleitä ja hautoo katkeraakin katkerampaa koston ajatusta. Karjanhoidon tuotteet, viini, hedelmät, tupakka, vilja, ja mitä yleensä maasta irti saadaan, ovat Szabadkan kauppatavaroina. Muuten ei voi olla kummastelematta unkarilaisten talonpoikain tapaa asua kaupungeissa. Selvää on, että vaikka maan hedelmällisyys tätenkin viljeltäessä tuottaa hyvän tuloksen, sen anti olisi ehkä kaksinkertainen, jos isännän askeleet olisivat peltoa höystämässä siinä merkityksessä kuin meillä. Nyt menee aika kaupungissa suureksi osaksi hukkaan, ehkäpä pääasiallisesti kortinpeluuseen. Näin ainakin näytti asia veljeksistä, vaikka myöntää täytyy, että heillä pikakatsojina oli suuri erehtymisen vaara.

Täytyy sanoa, ettei Szabadka näyttänyt ollenkaan hullummalta paikalta, vaan oli komeahko kaupunki, jossa oli paljon kauniita rakennuksia, suoria ja sileitä katuja sekä lukuisasti kaikenlaisia kahviloita. Niissä istui kansaa hartiat köyryssä katsellen kiiluvin silmin neljän kuninkaan kirjoja ja lyödä läiskäytellen niitä pöytään pelin määräämässä järjestyksessä, aina väliin tehden liidulla muistiinpanoja ja haukkuen toisiaan. Mustalaissoittokunnat soittivat ja ne, jotka eivät pelanneet korttia, käveleskelivät ja katselivat sekä sylkäisivät välillä. Serbialaisia lyhytnuttuja vilahteli siellä täällä ja kansan yleisessä fysionomiassa oli hiukan hurjaa leimaa. Upeitten rakennusten välissä saattoi sitten olla merkillisiä arkkitehtuurin tuotteita, joiden tyylistä ei voinut sanoa muuta kuin että niiden rakentajalla on mahtanut esi-isien tai -äitien joukossa olla joku turkkilainen, sillä niin paljon ne jo poikkesivat siitä, mihin Europassa on totuttu. Yleisenä leimana kaupungilla oli, että siellä ikäänkuin vietettiin jonkunmoista kansanjuhlaa. Omituista oli, että viini oli täällä vähän syrjempänä ja etualalla olut, joka oli hyvää ja väkevää. Serbialaiset muuten kuuluvat halveksivan viiniä, pitäen paloviinaa paljon arvokkaampana juomana ja käyttäen sitä ahkerasti; Simeonin mielessä vilahti jotakin sen tapaista, että tässä suhteessa saattaisi suomalaisten ja serbialaisten välillä pian syntyä sydämellinen yhteisymmärrys.

Tuomas pahastui pakollisesta matkan keskeytymisestä niin, että löi maata, mutta Juhani ja Simeoni lähtivät toilailemaan kaupungille. Kun heillä ei ollut mitään varsinaista tehtävää, alkoivat he, kuten suomalaiset tavallisesti tällaisessa asemassa ollessaan tekevät, puuhata saunaan lähtöä. Ruvettiin siis ottamaan selvää, onko Szabadkassa saunaa ja minkälainen. Olihan se, jokainen poliisi sen osasi neuvoa: ei muuta kuin herrat menevät tuonne, niin sieltä se löytyy. Juhani ja Simeoni mennä tapsuttelivat pitkin katuja, jotka heidän mielestään kävivät yhä syrjäisemmiksi, arvelivat jo palata takaisin, kun ei mitään asettakaan sattunut mukaan ja rosvon näköisiä kansalaisia puikkelehti joka haaralla, mutta osuivathan kuitenkin lopuksi eräästä portista pihalle. Seinässä olevasta luukusta myytiin piletit, annettiin kouraan pyyhe ja kolmen kuutiosentin kokoinen saippua, viitattiin pihan perälle ja sanottiin, että olkaa hyvä.

Mitäpäs siinä. Veljekset astuivat pitkään käytävään, jonka toisella puolella oli rivi ovia, toisella ikkunoita. Ikkunaseinällä olevilla penkeillä oli raukeissa asennoissa Jugoslavian kansalaisia, miehiä ja naisia, odottaen vuoroaan päästä saunaan, joka ei voinutkaan olla kaukana, päättäen läheltä kuuluvasta veden lotinasta. Hiukan epäröityään, mutta nähtyään, että meno tuntui olevan täällä kohtuullisen puhdasta, jäivät veljekset samaan joukkoon, ja hetken perästä heidät vietiinkin eräästä käytävän toisella puolella olevasta ovesta sisään. Sieltä löytyi kohtalaisen kokoinen huone, varustettu kahdella leposohvalla, peileillä, pienillä pöydillä ja tuoleilla, ja nurkassa, lattiaan upotettuna, oli kaksi marmoriallasta, joihin parhaillaan pursusi kiehuvan kuumaa vettä. Sinne pojat jätettiin ja hyväpä siellä olikin kylpeä kaikessa rauhassa. Szabadkan saunassa ei ollut mitään vikaa, vaan oli se erittäin käytännöllinen ja joutuisa laitos.

Puhtaina kuin pulmuset ilmestyivät Juhani ja Simeoni taas kadulle. Käveltyään hetkisen tulivat he erään talon luo, jonka portilla seisoi ihmeellinen otus: hopealla kirjailtuun, mustaan, barbaarisen komeaan livreaan puettu pappa, omituinen hopeanuppinen marsalkansauva kädessä. Portin yläpuolelle ja sivuille oli ripustettu musta vaate, jossa oli kirjaimet H. M. ja jonkunmoinen kruunun merkki. Portilla olivat sitten suunnattoman suuret, raa'alla komeilun halulla ja epätoivoisella mauttomuudella rakennetut ruumisvaunut, edessä yhteensä kuusi mustaa hevosta, kaikilla hopeatöyhdöt ja hopealla koristellut mustat valjaat ja satulat. Uteliasta kansaa, sotilaita, piikatyttöjä ja lapsia, parveili ulkopuolella, ja uteliaina seisahtuivat siihen veljeksetkin nähdäkseen, mitä tuleman piti.

Simeoni tiedusteli siinä eräältä naapuriltaan, kuka tämä huomattava vainaja oli, koska häntä sellaisella komeudella hautaan vietiin, ja sai tietää hänen ajallisen vaelluksensa aikana olleen erään lesken, joka oli ollut Szabadkan rikkain henkilö -- omistanut ehkä 50 miljoonaa. Sen vuoksi osoitettiin hänelle nyt kuoltuaan näin suurta huomiota. Yhyy! Lesken talo oli peräti ruma, pienehkö ja hyvin rappeutuneen näköinen, mikä osoittaa hänen olleen hyvin säästäväisen.

Nytpä oli sitten vaunujen nurkissa kynttilät saatu sytytetyiksi ja vainaja läksi liikkeelle. Kulkueen etunenässä ratsasti kaksi ratsumiestä, paljaat sapelit välkkyen paraatiasennossa, puettuina mustiin, mutta runsaasti hopealla kirjailtuihin univormuihin. Sitten seurasi kaksi lipunkantajaa, toisella kolmioristi ja siinä seppele, toisella jonkunmoinen standaari, ja heidän perässään juhlallisin ja määrämittaisin askelin ennenmainittu portilla seisonut maamarsalkka. Marssivat sitten esille katooliset papit, lihavat pehmeästi lylleröiden, laihat pitkin ja päättäväisin askelin, joukon jatkona sarja kuoripoikia, kaikilla laatanalamput kädessä. Heidän perässään tulivat valkoisen hevosen vetämät siniset vaunut, lastattuina seppeleillä ja lasilaatikkoihin koreasti asetelluilla vahakukilla. Nyt vasta ajoi esille itse vainaja ennenmainitulla valjakollaan, molemmin puolin kolme tuikean näköistä sotilasta, miekat välkkyen kunnia-asennossa, ja kulkueen loppuna vihdoin epälukuinen sarja sukulaisia, jotka voimakkain ponnistuksin saivat hillityksi väkisinkin esille purskahtavan hilpeän mielialansa, jonka aiheutti tuo läheisessä tulevaisuudessa kangasteleva, heidän nimelleen kirjoitettu 50 miljoonan maksumääräys. Yleisön kunniaksi on sanottava, että se käyttäytyi paremmin kuin suomalaiset: se paljasti päänsä kulkueen mennessä ohi ja veljekset noudattivat nöyrästi maan kaunista tapaa.

Leski parka! Koko tällä barbaarisella komeudella olivat hänen sukulaisensa joutuneet antamaan selvän todistuksen siitä, että oli tultu Europan kulttuuripiirin ulkopuolelle, siihen summaan pimeyteen, jossa eletään ja ajatellaan toisin kuin meillä.

XXI.

Matka Belgradiin ja serbialaista matkaseuraa. -- Vanhan rouvan puheliaisuus ja kohteliaisuus. -- Serbialaisten loistavat ominaisuudet ja jalot periaatteet. -- Serbialaisen arvostelu unkarilaisista ja turkkilaisista. -- öisiä matkatunnelmia. -- Kuningas Pietari.

Kello puoli 11 illalla nykäisi veturi veljekset liikkeelle Jugoslavian, Slovenian ja Kroatian kuningaskunnan pääkaupunkia Belgradia kohti. Väärin olisi ollut nimittää junaa loistojunaksi, niin, olisipa voinut hyvällä syyllä sanoa, että tuollaisen nimityksen käyttäjä olisi lievimmin sanoen liioitellut, osoittaen hillitsemätöntä mielikuvituksen voimaa. Makuupaikoista ei ollut puhettakaan, vaan sai olla kiitollinen päästessään edes istuvaan asentoon.

Simeoni sai vierustoverikseen vanhan rouvasihmisen, joka matkusti tyttärineen Semliniin. He olivat serbialaisia, mutta olivat vielä äsken olleet Unkarin alamaisia. Lisäksi oli osastossa pari serbialaista herrasmiestä, toinen pitkä kuin humalasalko, toinen lyhyempi, mutta tanakka. Molemmat olivat ylen unisia, mutta vaivautuivat sentään kohteliaasti istumaan, kun tilan puute sitä vaati. Taivaalta loisti kalpea kuu valaisten haaveellisella valolla autiolta näyttävää pustaa, jossa sumuharsot siellä täällä kummituksina harhailivat.

Juhani ja Tuomas, jotka vanhoilta nuotioajoiltaan olivat säilyttäneet kyvyn nukkua yleensä missä paikassa ja asennossa hyvänsä, vetelivät pian pitkiä hirsiä, mutta Simeonin silmiä karttoi uni. Hän katseli edessään istuvaa serbialaisneitosta ja huomasi tämän kasvoissa vihreähköjä, kamalan näköisiä rupia, jotka rumensivat tyttöparan muodon aivan kokonaan. Vanha rouva oli hiukan surumielisen näköinen, eikäpä sitä sovi kummastellakaan, kun tyttären kasvoilla oli tuollainen hirmuinen leima. Belgradissa Simeoni sittemmin huomasi useita, joilla oli samallaista ihottumaa, ja oli se arvattavasti joku tämän maakunnan vitsauksista. Hän teki tikusta asiaa ja kysyi rouvalta jotakin vähäpätöistä. Siitä seurasi laaja, koko yön kestänyt keskustelu, sillä tuo vanha rouva oli iloinen saadessaan puhetoverin, koskapa hänkään ei voinut nukkua.