Part 10

Buda-Pestissä ja varsinkin Budan puolella joutuu kulkija pian erikoisten ja harvinaisten historiallisten tunnelmain valtaan. Eipä voi olla muistamatta, että tämä on tuota Rooman valtakunnan aikana niin kuuluisaa ja pelättyä Pannoniaa, eräänlaista säiliötä, joka otti vastaan ja majoitti Aasiasta päin tulevat hurjat kansat, sulatteli niitä ja lähetteli niitä länteen ja etelään päin silloisen Europan kauhuksi. Tällä paikalla on ollut roomalainen siirtokunta ja sen pohjois-koillisen legionan leiri, ja antiikki kulttuuri on täällä puhjennut aikoinaan heikosti kukoistamaan. Mutta vihdoin oli tämä tasanko saava pysyvät asukkaansa, kun magyarit vuorostaan joutuivat sen valtiaiksi. Oltuaan aikansa sen sulattavan vaikutuksen alaisina heistä muodostuikin se aita, joka suurin piirtein katsoen on sen jälkeen estänyt kaikki kansain vaellusten yritykset tätä tietä. Vielä käyvät täällä vierailemassa mongoolit, mutta heistä ei ole jälkeä jäänyt, ja mongoolien jälkeen ilmestyvät Pannonian tasangoille turkkilaiset, hekin kadotakseen yhä lähemmäksi Aasiaansa, jonne he varsinaisesti kuuluvat. Unkarilaisten rinnalle ovat Pannoniaan jääneet vain ne kansat, jotka orjan mielellä syntyneinä maahan lakoutuen kestivät myrskyn puhallukset. Mikä noidan kattila, mikä tavaton moninaisuus eri kansoja, kieliä, taipumuksia ja luonteita! Ylen harvat lienevät nykyisin ne suvut, jotka voivat väittää olevansa täysin rotupuhtaita, sillä vuosisatain kuluessa on veren tahtoen tahi tahtomatta, rakkauden tahi väkivallan kautta, täytynyt sekautua moneen kertaan.

Simeoni heräsi siihen, että Juhani ja Tuomas tarttuivat häntä käsivarsista ja taluttivat hänet varovaisesti syvemmälle Budan sokkeloihin. He joutuivat kulkemaan pitkin omituisia kujanteita, pienten, vanhanaikaisten talojen välitse, jotka olivat sijoittuneet Budan jyrkälle rinteelle kuin pääskysen pesät. Nämä talot olivat Simeonista mielenkiintoisempia kuin kaikkialta, sekä täältä että Pestin puolelta loistavat, todella upeat ja suurenmoiset palatsit. Ne oli näet rakennettu nelikulmioon umpinaisiksi, kadun puolella vain ahdas holviportti. Pistäytyessään siitä sisään tuli Simeoni avonaiselle pihalle, jonka joka puolella oli jonkunmoinen parvekekäytävä varsinaisten asuntojen edessä. Pihalla kasvoi, jokunen puu ja oli vähän kukkaistutuksia. Katto kallistui myöskin pihaan päin. Mielenkiintoista Simeonista oli tässä nyt se, että talon elämä oli tarkoitettu kokonaan suuntautuvaksi sisään, pihaan päin, samalla kuin muurit sulkivat ulkomaailman täydelleen pois. Ajatus oli siis sama kuin antiikin taloissa, tahi itämaiden rakennusten suunnitelmassa yleensä. Eikähän sopisi ihmetelläkään, jos sellaista vaikutusta vieläkin olisi näissä vanhoissa pikkutaloissa huomattavissa, sillä pitiväthän turkkilaiset Budaa hallussaan lähes 150 vuotta, jona aikana sinne oli majoitettu kymmenisentuhatta janitshaaria. Tuntematta tarkemmin Budan rakennusten historiaa ei Simeoni voinut mitään varmaa niistä ja niiden ijästä sanoa, mutta mahdotonta ei hänestä ollut, etteikö joku noista pienistä nelikulmiotaloista olisi nähnyt hurjien janitshaarienkin aikaa, koskapa heidät karkoitettiin lopullisesti vasta vuonna 1686. Kylmä väristys karsi pitkin Simeonin selkäpiitä hänen kuvitellessaan noita aikoja, jolloin nuo turkkilaisten kasvattamat kristittyjen lapset esiintyivät näillä tanterilla itsevaltaisina isäntinä. Varmaan ovat tuhannet tuskan ja häpeän kyyneleet näitäkin kiviä kostuttaneet. "Turkkilaiset ovat raakalaisia", julisti hän ällistyneille Juhanille ja Tuomaalle, jotka eivät nähtävästi olleet seuranneet hänen ajatustensa kulkua eivätkä siis ymmärtäneet, miksi hän rupesi pauhaamaan turkkilaisia vastaan. "Siirrytään nopeasti toiseen paikkaan!" määräsi Juhani ja taluttaen Simeonia välillänsä poistuivat he kruunaus- eli pyhän Matiaksen kirkkoa kohti.

Juhlallinen tunnelma valtaa kävijän tässä vanhassa pyhäkössä, jonka perustuksen laski kuningas Béla IV kolmannellatoista vuosisadalla. Sen syvässä hämyssä elää magyarien loistavista muistoista rikas historia, ja sen pölyisestä holvista riippuvat sadat liput kertovat menneistä sankariteoista. 150 vuoden aikana oli tämäkin kansallispyhäkkö turkkilaisten moskeana -- se on uskomatonta, mutta totta! Vielä uskomattomampaa on? muistaa tällä paikalla, että turkkilaisten pääliittolaisena, joka oikeastaan teki heidän valtansa pysyväisyyden näin pitkäksi ajaksi mahdolliseksi, oli itse kaikkein kristillisin hallitsija, Ranskan kuningas Ludvig XIV!

Vaiteliaina katselevat toverukset Tonavalle avautuvaa ihanaa näköalaa. Tuo hyörivä miljoonakaupunki tuossa heidän edessään suurine historiallisine muistoineen kirkastaa heidän katseensa näkemään, että Unkarilla on tässä laajassa laaksomaassa yhä edelleen suuri tehtävä. Se on nyt silvottu ja typistetty, sen vapaus on rajoitettu ja sitä hallitsee ehkä tosiasiallisimmin joku ententekenraali, mutta sen kaiken täytyy olla ohimenevää. Sellainen englantilainen översti, joka viettää aikansa leikitellen erään näyttelijättären, "Baby Beckerin", kanssa, tuskin edustaa mitään pysyväksi aiottua järjestystä, eikä sellaista kuohuvaa ja intohimoista kansallistunnetta, joka unkarilaisia elähdyttää, voida kovin kauan pitää keinotekoisten rajain sisällä. Kerta se tulvavirtana purskahtaa omille lakeuksilleen, ottaen haltuunsa kaikki, mikä sille historian antamalla oikeudella kuuluu. Laakson pohjaa seuraa nousu ja tähän nousuun lähettää pohjoisesta Suomi hartaimmat menestyksen toivotukset. Taistelu itää vastaan ei ole vielä loppunut ja siinä taistelussa on tällä maailman kulmalla sittenkin johtajan asema Unkarilla.

Niin kului keväinen päivä magyarien pääkaupungissa, jonka nähtävyyksistä siinä ajassa ei voinut saada enempää kuin aavistuksen. Mutta sieluun siitä silti jäi kirkas ja kaunis kokonaiskuva, hämmästyttävä sille, joka ei ennakolta ole aavistanut, mikä helmi tuolla kaukana Tonavan rannalla välkkyy. "Unkari, päivin öin, helmahasi ikävöin", hyräili Simeoni, kun toverukset väsyksiin asti vaellettuaan jälleen istuivat kuuntelemassa mustalaismusiikkia, joka lauloi heidän sieluunsa salamyhkäisen, arojen ja rannattomien pustain kaihoisan loihdun. Ja kun he jälleen viettivät iltaansa unkarilaista elämää katsellen ja maistellen jaloa aron nestettä, näki Simeoni hengessä Arpadin kansan nousun, kuinka se myrskytuulena jymisten viskaa niskastaan kääpiöitten ikeen ja jälleen nostaa pyhän Tapanin valtikan korkealle välkkymään. "Eljen, veljet!" sanoi hän kohottaen lasinsa, "juokaamme tämän ritarillisen ja uljaan sukulaiskansamme malja, toivottaen sille kaikkea mahdollista menestystä ja pikaista nousua siitä nöyryytyksen alhosta, johon väkivalta on hetkeksi sen syössyt! Ja kiittäkäämme sitä tästä ihanasta päivästä, jonka olemme saaneet sen kauniissa pääkaupungissa viettää!"

XVIII.

Matka Szegediin. -- Unkarin maisemia ja unkarilaista seuraa sekä keskustelun aiheita nykyhetkellä. -- Rajakansain Europalle tekemä palvelus. -- Uusi Itävalta-Unkari. -- Paprikaa kuivataan.

Ei ollut entisestä Belgradiin menevästä pikajunasta enää puhettakaan, vaan saivat veljekset tyytyä lähtemään tavallisella paikallisjunalla Szegediä kohti, toivoen sieltä taas pääsevänsä rajan yli Szabadkaan ja siitä edelleen Belgradiin. Kun he kello puoli 9 maaliskuun 22 päivän aamuna sijoittuivat vaunuunsa, oli siellä vielä kohtalaisesti tilaa, mutta hetken perästä tuli väkeä lisää, niin että heidän pian täytyi istua kuin sillit nelikossa. Matkatovereiksi heidän osastoonsa ilmestyi kaksi unkarilaista herrasmiestä, toisella mukanaan puolisonsa. Mutta mikäpäs siinä, hyvä oli, kun edes istua saatiin, ja niin annettiin mennä. "Körö-körö-körö", kaikui unkarinkieli joka puolelta.

Vain tasankoa, peltoja, karjalaitumia loppumattomiin saakka, ja laitumilla suuria lammas- ja sikalaumoja, lammasnahkaturkkiset paimenet rinnalla. Hanhia ja kanoja näkyi myöskin, ja harhailivat kanat usein keskellä aroa, ihmisasuntoja ollenkaan olematta näkyvissä. Sitäpä veljekset taas kummastelivat, missä asuvat oikeastaan kaikki näitä viljelyksiä omistavat ja ylläpitävät ihmiset, koskapa kaikki näytti aivan autiolta, vain pieni tupa siellä täällä. He eivät vielä tienneet, että unkarilainen talonpoika täällä puolessa mielellään asuu kaupungissa, ja pitää maatilallaan voutiansa hoitajana. Niinpä ovatkin esim. Szeged ja Szabadka todellisia unkarilaisia maanviljelijäin kaupunkeja. Maan laadusta saattoi aavistaa, että kun kesän rehevyys täällä oikein pääsee voimaansa, tämä on viljelyksen ja kasvullisuuden riemumaata, joka nähtävästi aivan tiukkuu hedelmällisyydestä. Sen ylistystäpä onkin Mauri Jókai etevästi julistanut "Uudessa tilanhaltijassaan", jossa hän m.m. niin suurenmoisesti kuvaa näiden seutujen vitsauksen, Tiszan tulvan.

Veljekset vaihtelevat huomautuksiaan ja selostavat huomioitaan. Hehän ovat kyllä tienneet, että täällä puolessa sika on karjanhoidon pääeläimiä, mutta siitä huolimatta oli tuollaisen suunnattoman silavapaljouden näkeminen heille tavallaan yllätys. Ihmeellistä on, kuinka juutalaiset ovat niin runsain määrin asettuneet tähän maahan, jossa ei voi ottaa monta askelta kompastumatta sikaan, ja tämä eläinhän on heille kauhistus. Kun sian lihavuuden rinnalle lisää vielä valtavan lammasmäärän jykevine rasvahäntineen, luulisi koko Unkarin kansan suorastaan uivan rasvassa. Ehdottomasti sellainen ruoka vaatii vatsan avuksi jotakin ylimääräistä liotinta, ja siksipä lieneekin paprikan käyttö täällä niin yleistä ja runsasta. Mutta siitä enemmän aikanansa.

Veljesten keskustelu oli herättänyt huomiota. Unkarilaiset matkatoverit "köröttivät" vilkkaasti ja vaihtelivat kysyviä silmäyksiä, mutta jokainen pudisti vuorostaan päätänsä. He eivät voineet ymmärtää, mitä ihmeellistä kieltä nämä oudot naapurit puhuivat. No, kysymällähän siitä selville pääsee, eikäpä ollut vähäinen heidän ällistyksensä, kun veljekset ilmoittivat kansallisuutensa ja sanoivat tulleensa tänne serkkujansa tervehtimään. Silloinpa taas alkoi perinpohjaisen ystävällinen ja herttainen junaveljeily.

Tuossa keskustelussa ilmeni seuraavia eri pää-aiheita: ensiksi tehdään puolin ja toisin tiliä siitä, minkä verran toistensa maata tunnetaan, saaden ja antaen samalla tietoja niin paljon kuin se mahdollista on; tähän sisältyy selostus kielestä, kirjallisuudesta ja kulttuurioloista yleensä; toiseksi kääntyy puhe väkisinkin Unkarin nykyiseen onnettomuuteen ja uhmaileviin tulevaisuuden ennustuksiin, käsittäen suhteen kaikkiin ympärillä asuviin anastajakansoihin; kolmanneksi unkarilaiset koettavat parastansa antaakseen muukalaiselle kaikenlaisia huvittavia tietoja sekä neuvoja, ja kehoittavat heitä nauttimaan unkarilaisesta vieraanvaraisuudesta, joka varmaankin olisi heille, suomalaisille, aivan pohjaton. Veljekset uskovat sen mielellään ja Simeoni jo innostuu. Saamainsa neuvojen mukaan hän huudahtaa: "Menkäämme Szegedissä pormestarin luo ja sanokaamme haluavamme tutustua unkarilaiseen elämään. Vakuuttaahan tässä isäntämme, että meille ilolla osoitettaisiin kaikkea mahdollista avuliaisuutta." -- "No", tuumii siihen Juhani, "menehän nyt vaikka sinä ensin yksin koetteeksi -- me Tuomaan kanssa katsomme ikkunasta, kun lähdet pormestarin kanssa liikkeelle."

Matkaseurueesta oli toinen jonkunmoinen poliisituomari ja toinen luultavasti opettaja. Ensi kertaa tulivat nyt veljekset huomaamaan, että elämä on heidän asemassaan olevilla kansalaisilla yhtä huolekasta Unkarissa kuin Suomessakin. Aika on niin kallista, ettei palkka riitä ollenkaan. Huonepula on täällä yhtä yleinen ja kipeä ilmiö kuin Suomessakin. Kun tuottavimmat alueet on valtakunnalta riistetty, on koko maan taloudellinen tulevaisuus huolestuttava. "Mutta me olemme menettäneet sodan", sanoi poliisituomari, "ja saamme siis toistaiseksi kestää seuraukset. Kerta vielä kuitenkin kaikki muuttuu." Ja vaunun ilmassa tuntui taas tuota samaa uhmaavaa ja uhkaavaa nyrkin heristystä, jota veljekset olivat jo niin monessa paikassa huomanneet.

Poliisituomarin puoliso rupeaa kyselemään Suomen kotoisia oloja. Erittäinkin hän on utelias tietämään, minkälaisia tyttöjen nimiä meillä käytetään, ja koko seurue tulee hyvin iloiseksi kuullessaan, että esim. Ilona on Suomessa jo sangen tavallinen tytön nimi. Kun Simeoni sitten sanomalehdestä löytää sellaisia Suomessa tuttuja unkarilaisia kansankappaleita kuin "Kylän heittiö", "Janos sankari" ja "Hevospaimen", sekä ilmoittaa, että niitä esitetään sangen usein Suomessakin, on seurueen kummastus ilmeinen. "Kuinka Suomessa voidaan tietää niin paljon Unkarista?" kysyy vihdoin opettaja ja saa vastaukseksi selityksen, että pienenä erillisenä kansansirpaleena taistellessamme kansallisuutemme puolesta olemme, aina tunteneet ihailua sitä ainoata suurempaa heimolaiskansaamme kohtaan, joka on saanut sijansa maailmanhistoriassa ja uurtanut itselleen niin mainehikkaan uran. "Europassa ei ole ymmärretty", innostuu Simeoni selittämään, "että sen historia on eräältä sangen tärkeältä puolelta ollut alituista taistelua idästä mereen päin tunkevia aasialaisia kansoja vastaan, ja että sen taistelun rintamassa olevat rajakansat ovat suorittaneet Europan kulttuurille mitä tärkeintä vartiopalvelusta. Pohjoinen kulma on ollut uskottuna meille suomalaisille, ja yhdessä ruotsalaisten kanssa olemme nyt vihdoinkin vieneet sen taistelun voitolliseen päätökseen. Eteläpuolellamme on sankarillisesti kamppaillut toinen yhteinen sukulaiskansamme, virolaiset, viettäen sekin nyt saavutetun voiton juhlaa. Samaa vartiopalvelusta ovat sitten suorittaneet ja suorittavat lättiläiset, liettualaiset, puolalaiset ja unkarilaiset, joista varsinkin viimemainittu on saavuttanut kuolemattoman, maailmanhistoriallisen maineen turkkilaisten rynnäkön taittajana. Tässä rajavartiossa ovat sitten olleet jäseninä Balkaninkin kansat ja eteläisimpänä vihdoin Kreikan kansa, joka parhaillaan toteuttaa historian perintöä, taistelua turkkilaisten karkoittamiseksi sinne, jonne he kuuluvat, Aasiaan. Olemme kaikki olleet yksinkertaisia rintamamiehiä ja tunnettuahan on, että heidän sankaritekonsa usein jäävät suurilta päälliköiltä unohduksiin, niiden silti olematta vähemmän arvokkaita."

Tähän mennessä yhtyi vaununosaston ovelta keskusteluun eräs pitkä ja laiha, säihkyväsilmäinen magyari, jonka Simeoni sai tietää olevan Jugoslavian alueelta karkoitetun lakimiehen: hän ei ollut suostunut vannomaan uskollisuudenvalaa kuningas Pietarille. Ja nyt saivat toverukset kuulla suoria sanoja siitä vääryydestä, mikä on tehty pakottamalla miljoonia magyareja, jotka tosiasiallisesti ovat tämän alueen ainoita sivistyneitä ihmisiä, serbialaisten analfabeettien alammaisiksi, heidän sorrettavikseen joka tavalla, sekä kansallisesti että taloudellisesti. On mahdotonta, että sellainen menestyisi ajanpitkään, sillä tuloksenahan on vain, että Balkanin intohimoiset, ristiriitaiset ja koskaan sovittamattomat kansallisuusvastakohdat on ulotettu entisen Unkarin alueelle, tehty toisin sanoen uusi Balkan lisää, ja paljon ei tarvitse tuntea entisen Balkanin historiaa, ennen kuin tietää, mitä se merkitsee. "He hävittivät Itävalta-Unkarin, mutta tekivät uuden samanlaisen Jugoslaviasta; erotuksena on vain se, että viimemainitun sydän-aines, serbialaiset, on alemmalla asteella kuin kaikki muut sen haltuun uskotut, jotavastoin ennen magyarilainen ja saksalainen aines pystyi todellakin maata hallitsemaan ja johtamaan sitä sekä henkiseen että taloudelliseen hyvinvointiin". Ja Simeonin täytyi myöntää hänen olevan sangen usealta kannalta oikeassa. Kun kerta kansallisuus-olot ovat niin sekaisin, ettei eri kansallisuuksia voi mitenkään eheästi muodostaa omiksi alueikseen, on tietysti järjetöntä ja kehityksen vastaista siirrellä korkeammalle kehittyneitä aineksia alemmalla asteella olevien johtoon. Siitä täytyy olla seurauksena ikuisen epävarmuuden ja muutoksien halun.

Kaiken aikaa juna mennä jyryytteli ahkerasti ja vilpittömästi kahta kiskoaan myöten, vaikka vauhti ei ollutkaan minkään pikajunan. Vallitsi väsyttävä helle, ruoan ja muiden virkistysten saanti oli niin ja näin, koska ravintolavaunua ei ollut mukana, ja kiitollisiapa siis olivatkin veljekset, kun vihdoinkin kello 4:n seuduissa iltapäivällä saavuttiin Szegedin kaupunkiin. Jo kaukaa näkyi pitkä sarja matalia taloja, useimpain verannalla riippumassa omituisia punaisenruskeita kimppuja. "Mitä nuo ovat?" kysyi tiedonhaluinen Simeoni. "Se on paprikaa, jota on siinä kuivamassa", selitti opettaja; "Szegedin paprika on kuuluisaa koko Unkarissa, ollen hyvin virkistävää ja makeaa, ei ollenkaan liian väkevää; ilman paprikaa ei täällä syödä juuri mitään. Kun herrat nyt tulevat Tisza-hotelliin, jonne teidän on mentävä saadaksenne hyvän yösijan, on teidän ehdottomasti syötävä unkarilaisten kansallisruokaa, paprikaguljashia." Ja Simeoni sai nyt tällä hetkellä tietää, että tuo kuuluisa paprika oli sitä samaa, jota Suomessa sanotaan "turkinpippuriksi".

Hyvästellessään osoitti opettaja veljesten perin vaatimattomille ja hajanaisille tiedoille Unkarin historiasta ja oloista erinomaisen imartelevaa arvonantoa: hän kysyi nimittäin, "ovatko herrat professoreja?" Ja hän näytti hyvin kummastuneelta Simeonin selittäessä, ettei suinkaan, vaan ainoastaan sangen tavallisia käytännön elämän kansalaisia. Niin häipyivät toverusten uudet ystävät asemalle väen vilinään, viitaten vielä sieltä jäähyväisiänsä, ja Simeoni tunsi omituista kaihoa. Kauan ei tarvitse keskustella jonkun ihmisen kanssa, ennen kuin tuntee hienon myötämielen ja ystävyyden silkkilangan väräjävän sydänten välillä, jos nämä yksilöt sattuvat siten luoduiksi, että sellainen tunne yleensä on heidän sielujensa välillä mahdollinen. Kun niin käy, on hiukan vaikeaa samalla katkaista se ikuisiksi ajoiksi, toisen häipyessä Szegedin kaupunkiin, toisen kauas maailmalle.

XIX.

Szegedissä. -- Paikkakuntien erikoishajut, paprikan ja valkosipulin yhteiskatku, paprikaguljashi ja "salami". -- Kävelyä kaupungin puistossa. -- Ravintolaelämää ja korttipeliä. -- Lausunto mustalaisista.

Szeged on aito unkarilainen maaseutukaupunki, jonka asukkainakin taitavat suurimmaksi osaksi olla maanviljelijät. Se on kuuluisan Tisza-virran rannalla, sen ja Maros- virran yhtymäkohdalla, hyvin alavalla paikalla, jossa Tiszan tulvat ovat usein tehneet tuhojansa. Vuonna 1879 hävitäkin sen tulva niin perinpohjin, että 2000 ihmistä hukkui ja 5500 taloa tuhoutui. Nyt sitä suojelee vankka patolaitos. Kaupunki on melko upea, kadut ovat leveät ja suorat, useita kauniita rakennuksia löytyy, m.m. museo. Asukkaita siinä on yli 100,000, lähes kaikki magyareja. Tiedonhaluinen kansalainen voi sitten haeskella lisäselvitystä tietosanakirjoista, sillä Simeonilla oli kiire maistelemaan paprikaa ja katselemaan kansanelämää, joten hän ei joutanut enempiin historiallisiin ja tilastollisiin tutkimuksiin. Rikkaan maanviljelysseudun varakas ja hyvinvoipa pesäpaikka, täynnä terveitä ja elämänhaluisia ihmisiä, sivistyslaitokset kunnossa -- siinä kyllin.

Tähän asti oli Simeoni pannut matkallansa merkille, että jokaisella paikkakunnalla on oma erikoishajunsa, varsinkin jos se on hiukan pienempi ja syrjemmässä maailman valtaväylistä. Siellä, niissä autokulttuuri on vallitsemassa, hallitsee bentsoolin haju, tukahduttaen kaiken muun, niin ettei kansallinen tuoksu pääse tuntumaan. Mutta Pragissapa jo tuoksahti tunkkainen kadun lika paikoin melkoisesti ja Buda-Pestille antoi Tonava hiukan kosteata, ei aivan puhdasta ja mieluista tuntu. Ne olivat kuitenkin Suomessakin tunnettuja ja koettuja hajuja, mutta se, mikä pisti nenään Szegedissä, oli jo tuntematonta. Se oli jollakin tavalla imelää, mutta samalla pistävää, sangen paljon sipulin sekaista löyhkää, eikä siitä päässyt erilleen millään, sillä se kuului kaupungin ilmanalaan. Se oli suoraan sanoen kaikkialle tunkeutuvaa paprikan ja valkosipulin yhdistynyttä katkua.

Unkarilais-kansallisessa innostuksessaan kiiruhti Simeoni nyt, tuosta tuoksusta pahastumatta ja huolimatta toveriensa varoituksista, niin pian kuin mahdollista saamaan eteensä magyarilaisen paprikaguljashin. Aimo vadillinen sitä tuotiinkin. Ruoka oli tehty naudanlihasta ja perunoista kuten tavallinen suomalainen "stuuvinki", mutta mausteeksi oli pantu paprikaa niin paljon, että koko annos oli punertavan keltaista ja tuoksui imelän katkeralta. Varmuuden vuoksi tuotiin vielä paprikajauhetta eri kupposella siltä varalta, että asianomainen olisi vähäksynyt keittäessä käytettyä ryydin määrää. Juhani ja Tuomas, jotka vakaasti tarrasivat kanan koivesta kiinni, katselivat uteliaina Simeonin kansallista syöntihommaa.

"Kylläpä tämä on hyvää ruokaa", vakuutteli Simeoni osoitettuaan huomiota ensimmäisille suupaloille. Paprika tuntuikin aluksi jollakin tavoin virkistävästi ärsyttävän makuhermoja. Mutta kuta kauemmin hän söi, sitä kaameammalta hänestä rupesi tuntumaan se rasvaan yhtyneen ryydin läpitunkeva tuoksu, joka nyt vallitsi ei ainoastaan hänen ulko-, mutta aivan erikoisesti hänen sisäpuolellaan. "Kyllä kansallisruoat ovat sentään aina erikoisia", lausui hän välttelevästi, "niihin täytyy tottua, voidakseen täysin ymmärtää niiden etevyyden." Ja vilkaisten epätoivoisena lautaselleen, jonka laitaan oli ilmestynyt vasta sangen vaatimaton lovi, hän sivumennen kysäisi, eivätkö veljetkin mahdollisesti haluaisi maistaa Unkarin kansallisruokaa. "Kiitoksia paljon", sanoi Juhani ja otti kirpun verran haarukkansa kärkeen paprikalihaa, vieden sen huulilleen hienosti kuin sadannen polven punehtuva aatelisneito, "kiitoksia paljon, mutta emmehän me nyt toki raski ruveta sinun maukasta annostasi jakamaan." Ja samalla tavalla hienosti maistettuaan neuvoi Tuomas: "Siinä on ilmeisesti liian vähän paprikaa -- etköhän lisää sitä hiukan, sillä sitten se vasta saavuttaa todella täyteläisen kansallisen maun." Kärsivällisesti Simeoni koetti jauhaa annostaan pienemmäksi, kunnes polttava tunne kitalaessa ja koko nielussa pakotti hänet lopettamaan. Muistaen Juhanin kuuluisat sanat härän lihan syönnistä molskivan padan ääressä Impivaaran aholla lausui hän, väkisellä nielaista lotkauttaessaan viimeisen palan: "Söisinkö enää koskaan paprikaguljashia, pois se!" Huolimatta Juhanin ja Tuomaan ystävällisistä kehoituksista ja moitteista, että "hyvästi kasvatettu lapsi syöpi aina lautasensa tyhjäksi", jätti hän annoksensa siihen ja koetti viruttaa pois kansallista makua suustansa happamalla pöytäviinillä, jota tuotiin vähäisestä maksusta avonaisilla karahveilla saapuville.

Mutta se ei onnistunut, vaan oli paprikan katku tästä alkaen Simeonissa kiinni eroittamattomana. Vielä monta vuorokautta sen jälkeen ilmaisi se tuntuvasti olemassaolonsa, turmellen hänen maailmankatsomuksensa, ja rupesi häviämään vasta sitten, kun vuorostaan Balkanin niemimaan ja muhamettilaisen maailman kansalliset löyhkät ylivoimaisina hänet piirittivät.

Eikä tässä kyllin, vaan sen lisäksi oli kestettävä vielä valkosipulin löyhkä. Tässä maassa on tapana -- ja se mallipa näytti pysyvän vireillä koko Etelä-Europassa -- aamulla syödä eräänlaista perin rasvaista sianlihamakkaraa, jossa valkoiset silavapalaset kiiltelevät kuin hopeamalmi mustassa kivessä. Makkaraa sanotaan "salami'ksi" ja on siinä pääryytinä, paprikan ohella, valkosipuli. Tuo kasvihan on Suomessa sangen tunnettu ja muodostaa siellä, varsinkin Helsingin pikkuporvarillisissa piireissä, sivistystason luotettavimman koettimen. Näet kuta sivistyneempi ja hienostuneempi joku henkilö on, sitä voimakkaammin ilmaisee hän inhonsa sipulia kohtaan. Olipa Simeoni kuullut erään pikku rouvan kertovan, kuinka hän kihloissa ollessaan oli mennyt kauan matkoilla ollutta sulhastansa tapaamaan; hän ojensi kätensä häntä kohti, heittäytyi ummistaen silmänsä ja huokaisten kiitollisuudesta hänen voimakkaille käsivarsilleen, suipensi ruusuiset huulensa suudelmaan ja -- pyörtyi samalla kuin silli. Mutta väärin olisi luulla hänen pyörtyneen ilosta ja onnesta -- ei suinkaan, vaan hän pyörtyi siksi, että suudellessaan tunsi sulhasensa syöneen sipulia!