Part 9

Stanleyn ja Livingstonen matka Unianjembehen sattui sade-ajaksi, josta oli seurauksena, että Stanley sairastui matkallakin uudestaan. Sitä paitse oli heillä puute metsäotuksista, jotka kuivalla ajalla ovat metsissä, mutta olivat nyt hajaantuneet mikä mihinkin. Seudut Tanganjikan ja Magdala-vuoren välillä olivat erinomaisen ihania, joiden vertaisia harvoin löytää Europassa. Korkeiden vuorien välillä leviää hurmaavan kauniita laaksoja, joiden halki syöksee ryöppyäviä, kohisevia jokia ja ylen ympäri kohoaa äärettömän suuria metsiä. Solakkain korkeiden puiden välissä avautuu silmien eteen mitä viehättävimpiä näköaloja, ja väkisinkin vetää Usawendin majesteetillinen ja hedelmällinen luonto ihastuneen matkamiehen huomion puoleensa, vaikka hän ei suinkaan halua kauemmin kuin on välttämätöntä hengittää sen terveydelle turmiollista ilmaa.

Lähetessään Unianjembeä lähetti Stanley edeltäkäsin Feraijin ja Chowpereh'n tuomaan kirjeitä ja lääkkeitä, jotka hän oli tilannut itselleen Sansibarista lähetettäviksi Unianjembehen. Nämä miehet tulivatkin jo pian takaisin ja heidän mukanaan oli kaksi muutakin Stanleyn palveluksessa olevaa miestä, jotka Sansibarista toivat lääkkeitä ja uutisia. Sanomalehdet kertoivat silloin Pariisissa riehuvasta kommunistien kapinasta ja siinä tapahtuneista hirmutöistä, joita lukiessaan sekä Livingstone että Stanley inholla viskasivat pois lehdet käsistään, ottaen esiin pilalehtiä, jotka leikillisellä sisällyksellään heitä virvoittivat. Neekerit katselivat ihmetellen sanomalehtien lukijoita mutisten itsekseen _kabari kisungu_ (valkoisen miehen uutisia) arvellen, että valkoiset mahtoivat olla hyvin pahoja ja kekselijäitä.

Viisikymmentäkolme päivää sen jälkeen kun he olivat lähteneet Ujijista saapuivat Stanley ja Livingstone Unianjembehen, ilmoittaen tulonsa suurella pyssyjen paukkeella. Stanleyllä oli nyt tilaisuus vastaanottaa luoksensa Livingstonen, jota etsimään hän oli lähtenyt täältä 131 päivää takaperin, ja oli nyt kulkenut 200 peninkulmaa sen jälkeen kun hän lähti Kviharasta. Ennen palaustansa tänne sai hän tietää, että hänen uppiniskainen valkoinen seuralaisensa Shaw oli kuollut. Tämä ei ollut elänyt kauan sen jälkeen kuin Stanley jätti hänet, ja Livingstone virkkoi sen johdosta:

"Johan minä sen sanoin. Kun mulle kerroitte, että hän oli juomari, tiesin jo, ettei hän täällä kauan jäisi eloon, ja samoin on niidenkin laita, jotka antautuvat muun irstaisuuden valtaan".

7. Luku.

Stanleyn paluumatka Unianjembestä Sansibariin.

Stanley palasi suurella mielihyvällä Unianjembehen Livingstonen kanssa, jota hän oli oppinut suurimmassa määrässä kunnioittamaan ja rakastamaan. Livingstone tunsi itsensä yhtä onnelliseksi, sillä hänellä oli nyt asuntona rakennus, joka oli palatsi siihen hökkeliin verraten, jossa hän oli asutun Ujijissa. Paitse vaatepakkoja, helmiä, metallilankaa ja muita tavaroita, joita Stanley oli tänne tuottanut Bagamoyosta lähtiessään, yhteensä noin 150 miehen kantamusta, oli hänen varastossaan runsaasti kaikellaisia tarpeita, joista arvoisaimmat nyt jätettiin Livingstonelle käytettäväksi hänen aikomilla Niilin lähteiden tutkimusmatkoillansa. Sitäpaitsi oli tänne tuotu myöskin Englannin hallituksen toimesta Livingstonelle lähetettyjä tavaroita, jotka nyt avattiin, mutta valitettavasti oli laatikkojen sisällys jotenkin vähäarvoinen. Vieläpä huomattiin, että tavaran kuljettajatkin olivat niistä varastaneet suuren osan, varsinkin helmiä, ja kokonainen laatikko, jossa oli 12 pulloa konjakkia, oli kadonnut tietymättömiin. Karavaanin johtaja Asmani todistettiin varastaneeksi sekä hänen huostaansa uskottua että myöskin Stanleyn tavaroita ja hän sai oitis eron palveluksesta. Mutta myöskin arapilaisen Sayd ben Salimin huostaan uskotut Livingstonen tavarat olivat suuresti vähentyneet ja turmeltuneet. Hän syytti turmeltumista ahnasten valkoisten muurahaisten syyksi, mutta Stanley ja Livingstone eivät voineet kylliksi ihmeteliä muurahaisten ruokahalua, kun ne olivat ihan näkymättömiin hävittäneet kokonaisen ison laatikonkin, jossa säilytettiin kaksi hyvää kivääriä. Kummallisinta kuitenkin oli, että muurahaiset olivat tyhjentäneet useita konjakkipulloja ja pistäneet tyhjäin pullojen suuhun olkiset tulpat!

Stanleyn tavarat olivat kuitenkin paremmin säilyneet ja hän antoi Livingstonelle noin 4,000 kyynärää vaatetta, eri lajia, 16 pussia lasihelmiä, yhteensä painavat 992 naulaa; 17 leiviskää metallilankaa, purjekankaasta tehdyn teltan ja venheen, pussillisen nikkarin työkaluja, 1 sahan, 2 tynnyriä tervaa, 3 leiviskää vaskipeltiä, vaatteita, 2 takaa ladattavaa kivääriä, 1:n Henry-kiväärin, (makasiinikiväärin, jolla voi yhtä mittaa lataamatta ampua 16 kertaa) 1 revolverin, 3,700 pyssynpatruunaa y.m. Kaikista näistä tavaroista tuli yhteensä noin 40 miehen kantamusta ja monet noista tavaroista olivat Sisä-Afrikassa arvaamattoman kallisarvoiset.

Kun nyt oli sade-aika ja Stanley varustelihe paluumatkalle, niin kirjoitteli Livingstone sillä välin päiväkirjaansa, joka Stanleyn piti viedä hänen perheellensä. Loma-ajoilla kävivät Stanley ja Livingstone arapilaisia tervehtimässä Taborassa, ja nämä osoittivat samaa erinomaista vierasvaraisuutta, josta he olivat jo ennestään suuressa maineessa.

Livingstonella oli nyt, kun hänen omat varansa luettiin yhteen, varoja 60 miehen ylläpitämiseksi palveluksessaan 4 vuoden ajan. Mutta kun hänellä ei ollut miehiä, niin ei tästä rikkaudestakaan ollut mitään hyötyä, ennenkun hän saisi tarpeellisen määrän tavaran kantajia. Stanley sai toimekseen palkata heti Sansibariin palattuansa 50 vapautettua orjaa, varustaa jokaisen pyssyllä ja muilla tarpeille sekä lähettää heidät Livingstonen luo häntä seuraamaan, mihin hän vaan tahtoi kulkea. Stanley oli nyt saanut velvollisuuden täyttääkseen kuuluisaa matkatoveriansa kohtaan ja hän päättikin kiiruhtaa niinkuin hengenhädässä ja koota väkeä yhtä suurella innolla, kuin jos asia olisi ollut hänen oma tehtävänsä.

Stanleyn mukana lähetti Livingstone 20 kirjettä eri henkilöille Englannissa, kuusi kirjettä Bombayhin, kaksi New-Yorkiin ja yhden Sansibariin. New-Yorkiin menevät kirjeet olivat kumpikin herra James Gordon Bennett nuoremmalle, joka yksin, isäänsä kuulustamatta oli kustantanut Stanleyn johdolla Livingstonen avuksi lähetetyn retkikunnan. Kirjeessään herra Bennettille kertoi Livingstone kaikista niistä hankaluuksista ja vaivoista, joita hän oli saanut kärsiä tutkimusmatkoillansa ja miten hän ankarassa helteessä matkustettuaan 70 tai 80 peninkulmaa oli ikävällä saanut nähdä, että Englannin hallituksen hänelle lähettämä apu oli mennyt hukkaan, koska tavarat, jotka hänelle lähetettiin Sansibarista, oli jätetty kelvottomain, epärehellisten orjain huostaan, jotka hävittivät ne, ja hän siten oli joutunut kärsimään suurta puutetta. "Kipeä sydämeni", lisäsi Livingstone, "kärsi vielä enemmän nähdessäni sitä hirmuista julmuutta, jota täällä alinomaa harjoitetaan, ja minä luulin jo kohta kuolevani, joka askel oli minulle tuskaksi ja tullessani Ujijiin olin laiha kuin luuranko.

"Mutta kun hätä oli suurimmallaan, oli myös apua lähinnä. Minä sain kuulla, että englantilainen matkustaja lähestyi Ujijia ja minä vertasin itseäni mieheen, joka Jerusalemista matkusti Jerikoon. Laupias samarialainen oli lähellä ja eräänä päivänä syöksi yksi miehistäni sisään huoneeseni huutaen: 'Englantilainen tulee! Minä näin hänet!'

"Ensimmäinen amerikalainen lippu, joka koskaan on täällä nähty, liehui matkueen etupäässä ilmoittaen mihin kansaan sen omistaja kuului.

"Minä olen yhtä kylmäkiskoinen ja vähäpuheinen kuin meitä, Ison Britannian asukkaita ylipäänsä pidetään, mutta teidän hyväntahtoisuutenne sai koko ruumiini vapisemaan ja itsekseni huokasin: 'Herra antakoon sinulle ja sinun omaisillesi runsaimmat siunauksensa!'"

Sitte kertoo Livingstone pääpiirteissä, miten hänen maatieteelliset tutkimuksensa ovat menestyneet ja mitkä hänen luulonsa olivat hänen löytämistänsä sitä ennen europalaisille tuntemattomista virroista, joita hän piti Niilin lähteinä, ja kuinka hän halusi saada selville tutkituksi nämä seikat, vaikka hän suurella ikävällä halusikin palata kotimaahansa. Lopuksi sanoo Livingstone, että jos hänen antamansa tiedot jossakin määrin edistäisi häpeällisen orjakaupan lopettamista näissä Keski-Afrikan maissa, niin hän pitäisi sitä seikkaa tärkeämpänä kuin kaikkien Niilin lähteiden löytämistä. Koska amerikalaiset kotomaassaan olivat saaneet orjuuden lakkautetuksi, niin kehotti Livingstone amerikalaisia antamaan tehokasta apua englantilaisille saman asian toimeenpanemiseksi Afrikassakin, sillä tätä maata oli kohdannut ikäänkuin taivaan kirous, joka koki ylläpitää Sansibarin sulttaanin oikeutta kannattaa orjakauppaa, joka hänelle samoinkuin Portugalin kruunulle ja sen maan orjakauppiaille tuotti voittoa.

Livingstone oli kirjeessään nuoremmalle herra James Gordon Bennettille antanut sen verran tietoja kuin hän luuli huvittavan New-York Heraldin lukijakuntaa, ja enempää ei sopinut Stanleynkään kysellä, kuin mitä tämä mainio tutkija oli itse ilmoittanut. Hänen tutkimuksensa olivat hänen oman työnsä ja ahkeruutensa hedelmiä, ja Stanley arveli, että niiden julkaiseminen toivottavasti tuottaisi hänelle sen verran voittoa, että hän voisi pitää huolta perheensä aineellisesta toimeentulosta vastaisuudessa. Livingstone ei kuitenkaan ollut mikään rahanhimoinen mies, vaan hän piti velvollisuutenansa tutkia loppuun saakka, mitä hän oli alkanut, ja sen vuoksi häntä ei edes perheellisen onnen eikä mukavan koti-elämän houkutukset saaneet jättämään yritystään kesken. Kaikki hänen matkansa olivat edistäneet sitä myötätuntoisuutta ja ihmisrakkautta, jonka pitäisi yhdistää kristityt kansat tässä maanosassa asuvien pakanoiden kanssa ja kehottaa kristityitä auttamaan näiden sivistyttämistä, sillä yhtä varmaan kuin aurinko paistaa kristityille ja pakanoille, sivistyneille ja villi-ihmisille, yhtä varmaan on myös valistuksen ja sivistyksen päivä tuleva näillekin seuduille.

Neekerien henkinen kyky vastaanottaa sivistystä on kyllä nähty ja sitä ei käy kieltäminen. Niinpä esim. saksalainen Rohlfs, joka vuosina 1861-1874 matkusteli Marokossa ja Tripolissa, sekä Saharan ja Sudanin kautta Guinean lahden rannalle ja viimein Libyan erämaissa, kertoo Afrikan länsi-osissa olevien neekerivaltioiden tilasta, että ne ovat sangen kukoistavat ja todistavat neekerirodun henkistä kykyä. Liberian pääkaupunki Monrovia todistaa hyvän järjestyksensä kautta, kuinka korkealle neekerit voivat sivistyksessä kohota, kun kelvolliset lähetyssaarnaajat ovat saaneet heidän seassaan työskennellä ja he itse saavat järjestää oman hallituksensa. Tämän vapaavallan 600,000:sta asukkaasta on noin 25,000 kristittyä ja lähetyssaarnaajain työ edistyy yhä. Kun Rohlfs eräässä Lagos-nimisessä kaupungissa n.s. Orjarannalla muutamana sunnuntaina kävi kirkossa, oli siellä suuri seurakuuta koossa, suurin osa neekeriä, kaikki siististi puetut europalaisten tavoin ja häntä ilahutti suuresti kuulla mustain lasten kauniisti ja tunteellisesti laulavan kauniita koraaleja, joita musta opettaja säesti soittaen urkuharmonia. Samassa kaupungissa oli papiston esimiehenä erittäin etevä henkilö, piispa Crowther, joka samalla oli "evankeelisen neekeri-lähetyskunnan" tirehtööri. Tämä on syntyään neekeri, Joruba-heimoa ja oli pienenä poikana otettu vangiksi ja myytiin portugalilaisille orjaksi. Englantilainen laiva sai kiinni orjalaivan, jossa poika oli, ja hän lähetettiin Freetowniin, jossa hän sai ensimmäisen opetuksensa ja kasteen. Kun hän osoitti suurta ymmärrystä ja eteviä sielunlahjoja, niin hän lähetettiin Englantiin enempää opetusta nauttimaan ja nyt hän on piispana. Mutta ei ainoastaan pappina, vaan myös afrikalaisten kielten tutkijana on tämä mies tehnyt mainittavia töitä. Hän käänsi koko raamatun Joruban kielelle ja on sen lisäksi paitse matkakertomusta Niger- ja Benne-virtoja myöten lähetetystä retkikunnasta julaissut useita afrikalaisten heimojen kielioppia. -- Toisena esimerkkinä neekerien henkisestä ky'ystä vastaanottaa europalaista sivistystä on Rohlfs myös maininnut erään rouva James'in, jonka mies (myöskin neekeri) on esimies suuressa kauppahuoneessa Lagos'issa. Rouva James oli nuorena tyttönä määrätty uhrattavaksi erään englantilaisen kunniaksi, joka kävi tervehtimässä Dahomein kuningasta. Englantilainen rukoili ja sai tytön hengen pelastetuksi ja nyt tämä on herttaisimpia henkilöitä ja hienosti sivistyneimpiä rouvia koko kotokaupungissaan. Useita kertoja hän Rohlfsin ja tämän toverien huviksi soitteli Beethovenin ja Mozartin kauneimpia sonaateja ja symfonioja. Samallaisia esimerkkiä neekerien otollisuudesta sivistykselle sanoo Rohlfs voivansa mainita vaikka satoja.

Kun asukkaat Unianjembessä saivat tietää, että Stanley kohta aikoi lähteä takaisin Sansibariin, tulivat arapilaiset hänen luokseen pyytämään, että hän veisi kirjeitä mukanansa heidän omaisilleen. Hän sai 45 kirjettä viedäkseen meren rantamaalle. Illalla 12 p:nä maaliskuuta tuli iso joukko neekerejä hänen asumuksensa edustalle tanssimaan hänen kunniakseen hyvästijättö-tanssia. Stanleyn omat miehet yhtyivät iloon ja kun hän itsekin musiikin innostamana vähän aikaa hyppeli heidän joukossaan, nousi yleinen ihastus korkeimmilleen ja hänen miehensä ihastuivat suuresti nähdessään isäntänsä edes kerran jättävän pois jokapäiväisen jäykän ulkomuotonsa.

Tanssi on tosiaan hurjaa. Soittajina on neljä miestä, jotka kukin lyövät rumpua ja toiset hyppäävät heidän ympärillään piirissä. Bombay, joka ei milloinkaan ole niin naurettava kuin tanssiessaan, on pannut päähänsä vesiämpärin; roteva mutta vikkeläjalkainen Chowpereh heiluttelee kädessään kirvestä ja päässä hänellä on vuohen nahka, Baraka on pukeunut Stanleyn karhunnahkaan ja "härkäpäinen" Mabruki loikkaa sinne tänne kömpelösti kuin elefantti; Ulimengo heiluttelee vimmatusti pyssyä ja näyttää niin tuimalta kuin hän olisi valmis tappelemaan sataa tuhatta miestä vastaan; Khamifi ja Kamma seisovat rumpalien edessä selät vastatusten ja näyttävät tahtovan potkia taivaan tähtiä; jättiläisvoiman ruumiillinen esikuva Asmani pitää niinikään kädessään pyssyä, jolla hän hosuu ilmaa ympärillään aivan kuin muinaisten skandinaavilaisten Thor tapellessaan jättiläis-peikkoja vastaan. Sotainen soitto taukoo ja toinen alkaa. Laulunjohtaja laskeutuu polvilleen ja pistää pari kolme kertaa päänsä kuoppaan maassa. Laulajat, samoin polvillaan, yhtyvät säestämään hänen lauluaan hitaasti ja surullisella äänellä laulaen uudelleen viimeiset säteet hänen tilapäisestä laulustaan.

Maaliskuulla 13 päivä oli viimeinen, jonka Stanley ja Livingstone viettivät yhdessä. Stanley oli alakuloinen, sillä yhdessä olo Livingstonen kanssa oli häntä suuresti miellyttänyt ja nyt tuntui ero sitä ikävämmältä. Hän kääri Livingstonen päiväkirjan vedenpitävään purjekankaaseen ja kirjoitti paketin päälle suurilla kirjaimilla saksaksi: "ei saa avata millään ehdolla" ja sen alle kirjoitti Livingstone nimensä. Livingstone lähetti hänen mukanansa useita erilaisia esineitä tulijaisiksi ystävilleen Europassa ja viimeiset terveisensä "Vanhalle kalliille ystävälleen Roderick Murchisonille", Englannin maantieteellisen seuran esimiehelle.

"Huomen iltana olette jo yksin, tohtori", virkkoi viimein Stanley.

"Niin, tämä talo tulee autioksi, niinkuin täällä olisi surma käynyt vieraana. Kenties on paras, että jäätte tänne, kunnes sadeaika on ohitse, joka nyt alkaa".

"Suokoon Jumala, että niin voisin tehdä, rakas tohtori; mutta joka päivä, jonka minä viivyn täällä suotta, viivyttää teidän tointanne ja samalla myös teidän kotia palajamistanne".

"Sen minä kyllä tiedän, mutta ajatelkaa terveyttänne, -- teidän ruumiinne ei kärsi matkustamista. Mitäpä muutamasta viikosta! Te pääsette meren rantaan sadeajan jälkeen yhtä pian kuin jos lähdette nyt, kun kaikki tasangot ovat tulvaveden vallassa".

"Niin te luulette; mutta minä aion saapua rantamaalle neljänkymmenen tai viimeistään viidenkymmenen päivän kuluessa. Se tieto, että voin teille tehdä tärkeän palveluksen, kiihottaa minua rientämään".

Seuraavana päivänä, eli maaliskuun 14 p. oli Stanleyn miehistö päivän valjetessa liikkeellä. Tavaramytyt olivat ulkona ja kaikki valmiina paluumatkalle. Aamiaista syödessä olivat sekä Livingstone että Stanley alakuloisella mielellä eikä ruoka näyttänyt kelpaavan kummallekaan. Vaikka Stanley oli aikonut lähteä liikkeelle jo kello 5 aamulla, ei hän vielä kello 8 ollut lähtenyt. Viimein lausui hän:

"Tohtori, minä jätän kaksi miestä jälkeeni teidän luoksenne täksi ja huomiseksi päiväksi, sillä voipihan tapahtua, että olette kiireessä eronhetkellä unhottanut sanoa mulle jotakin. Minä odotan Uniamwesin rajalla Turassa yhden päivän teidän viimeistä sanaanne tahi toivomustanne. Ja nyt meidän täytyy erota -- sitä ei voi auttaa. Hyvästi!"

"Minä seuraan teitä vähän matkaa, pitäähän minun nähdä, että pääsette oikein lähtemään".

"Kiitoksia! No miehet, kotiinpäin! Matka-opas, nosta lippu korkealle! Mars!"

Livingstone seurasi vielä vähän matkaa ja jutteli aikeistansa tutkia Niilin lähteet aivan tarkoin sekä muutamat muut vedet, jotka olivat vielä silloin ainoastaan osittain tunnetut ja muutamat kokonaan tuntemattomatki ja nämä virrat ja järvet saatuaan selville tahtoi hän palata kotimaahan viettämään loppu-ikänsä perheensä seurassa. Puolitoista vuotta arveli hän menevän aikomiensa tutkimusten päättämiseen ja Stanley lupasi varmuuden vuoksi pestata hänelle väkeä kahdeksi vuodeksi.

"Rakas tohtori, parhaimpainkin ystäväin täytyy erota. Nyt te olette jo seuranneet minua kylläksi pitkälle. Tehkää nyt mitä pyydän, kääntykää jo takaisin".

"Olkoon menneeksi", vastasi Livingstone, "mutta ensin minä tahdon sanoa teille yhden asian: te olette minulle tehnyt mitä harvat olisivat voineet tehdä, -- ja paljo enemmän kuin monet mainiot matkustajat, jotka minä tunnen, ja minä olen siitä erittäin kiitollinen. Jumala siunatkoon teitä ja saattakoon teitä vahingotta kotiin, ystäväni!"

"Ja saattakoon Jumala teidät, rakas ystävä, takaisin meidän kaikkien luokse. Hyvästi!"

"Hyvästi!"

He löivät kättä toisilleen jäähyväisiksi ja tohtorin uskollisten palvelijain Susin, Dshuman ja Hamoydan piti saada suudella Stanleyn käsiä, ennenkun hän sai lähteä. Hillitäkseen liikutustaan eron hetkellä piti Stanleyn ruveta kiiruhtamaan miehiänsä.

"Mars, eteenpäin miehet! Miksi seisatutte? Eikö matkamme ole kotiinpäin?"

Maaliskuun 20 p:nä antoi Stanley miehistönsä levätä ja pysähtyä Turassa Uniamwesin rajalla ja heti sinne tultuaan kuului kova pyssyn paukaus. Livingstonen palvelijat Susi ja Hamoyda sekä Stanleyn molemmat jälelle jääneet miehet saavuttivat hänet tuoden pari kirjettä, joista toinen oli menevä hra Tuomas Mac-Lear'ille Hyvän Toivon niemen observatoriossa, toinen Stanleylle. Siinä pyysi Livingstone häntä lähettämään Lontoosta sähkösanomalla tiedon siitä, miten Sir Roderick Murchison voi ja vakuutti palajavansa kotimaahan kohta sen jälkeen kuin hän olisi saanut Niilin lähteet tutkituiksi.

21 p:nä maaliskuuta lähti Stanley Turasta eteenpäin ja lähetti takaisin Livingstonen palvelijat. Hän jatkoi nyt paluumatkaansa suurella kiiruulla. Tultuaan Kiwyeh-nimiseen kylään, kuuli Stanley maanasukasten puhaltelevan sotatorvilla merkkiä toisilleen ja joka haaralle juoksenteli sanansaattajia kylästä kylään. Alussa luuli Stanley hyökkäyksen tapahtuvan hänen joukkoansa vastaan, mutta kun kuultiin sanat: _Urugu! Barugu!_ (Rosvo, rosvoja) niin hänelle selvisi syy asukasten levottomuuteen. Kylän asukkaat kiiruhtivat kukin kotiinsa ja palasivat pian täydessä sotapuvussa. Strutsin ja kotkan sulkia heilui heidän otsallaan, tai oli heidän päässään sebran harja; polviin ja nilkkoihin oli sidottu pieniä kulkusia; hartioilla liehui pitkät vaipat; käsissään he heiluttelivat raskaita ja kepeitä keihäitä, sotanuijia tai joutsia, jotka aseet he pitivät valmiina heti käyttääkseen niitä. Parvi toisensa perästä syöksi Stanleyn leirin ohitse, niin että hän arveli heidän lukunsa pian nousevan tuhanteen mieheen. Tämä näky sai hänet paremmin kuin monet muut todistukset uskomaan, että suurenkin karavaanin oli mahdoton puolustautua tällaista joukkoa vastaan. Sotilaat palasivat yöllä ja he olivat huomanneet, että äsken nostettuun meteliin ei ollutkaan tällä kertaa mitään syytä, vaikka heidän naapurinsa usein tekivätkin ryöstöretkiä ja veivät isot joukot heidän karjastaan.

Peljäten saaliinhimoisia Ugogon asukkaita oli joukko wagagolaisia liittynyt Stanleyn matkueesen yhdessä kulkeakseen hänen seurassaan. Eräs tällainen sai valheellisilla puheillaan ugogolaiset ärsytetyiksi Stanleytä vastaan ja kun hän rupesi sekautumaan Stanleyn puheesen, kun hän maan asukasten kanssa keskusteli maksettavasta verosta, suuttui tämä ja tarttui miehen kurkkuun, uhaten nyrkillään litistää hänen nenänsä vielä entistä litteämmäksi, jos hän vielä uskaltaisi avata suunsa. Ugogolainen päällikkö, joka oli läsnä, purskahti raikkaaseen nauruun tuon kuokkavieraan rankaisemisesta ja veron suorituksen jälkeen päällikkö erosi Stanleystä ystävällisesti.

Maaliskuun 31 p:nä Stanley saapui Kamyenyi nimiseen kyläkuntaan, jossa päällikön lähin neuvonantaja, eräs vanha ystävällinen harmaapäinen ukko oli ulkotöissä ja tervehti retkikuntaa ystävällisesti sekä saattoi sen leiripaikalle. Hän muisti englantilaiset matkustajat Burtonin, Speken ja Grantin ja arveli, että Stanley oli nuoremman näköinen kuin kukaan heistä. Burtonin hän kertoi usein juoneen aasin maitoa ja tarjoutui hankkimaan sellaista Stanleyllekin. Kuu Stanley sitä joi mielellään, näytti hän olevan erittäin hyvillään. Poikansa Unamapokeran kanssa toimitti ukko, että Stanleyn ei tarvinnut maksaa kuin hyvin pienen veron, kun Burtonin sitävastoin oli täytynyt maksaa kuusi kertaa sen verran. Unamapokera teki vielä sen ystävän työn, että hän lähetti Stanleyn mukaan miehen tietä osoittamaan toiseen kylään maakunnan rajalla, joten Stanley taisi välttää erään toisen suuria veroja kiskovan päällikön kiristykset.

Tultuansa 1 p:nä huhtikuuta Myumi-nimiseen paikkakuntaan kulki Stanley siellä olevan kylän ohitse aukeelle paikalle asettuakseen leiriin. Asukkaat erehtyivät luullessaan hänen aikovan mennä ohitse maksamatta mitään veroa ja muutamassa tuokiossa syöksi 40-50 miestä, päällikkö etupäässä, häntä vastaan kohottaen keihäitään ja virittäen jousensa sekä kiljuen raivoisasti, niinkuin ainoastaan villit voivat tehdä.

Stanley arveli, ettei sellainen ulvonta mitään hyvää ennustanut ja sen vuoksi hän miehinensä oli valmiina puolustautumaan, vaikka hän ei suinkaan tahtonut saada toimeen tappelua, jossa hän ehkä olisi jäänyt villien uhriksi ja Livingstonen päiväkirja mennyt hukkaan ijäksi päiviksi. Hän istui sen vuoksi vain rauhallisena ja käski tienopastajan kysyä tuolta rähisevältä joukolta oliko se tullut heitä ryöstämään.

"Ei", vastasi päällikkö, "emme tahdo teitä ryöstää emmekä viivyttääkään, vaan me tahdomme ainoastaan veron".

"Mutta ettekös huomaa, että olemme pysähtyneet ja yksi minun miehistäni juuri oli avaamaisillaan tavaramyttyä lähettääkseen teille veroa? Me olemme pysähtynyt näin kauas teidän kylästänne jatkaaksemme matkaamme veron maksamisen jälkeen, sillä päivä on vasta alussa".

Päällikkö purskahti nauramaan. Hän häpesi käytöstään ja selitti erhettyneensä, koska joku hänen väestään oli sanonut kauppamatkueen kulkevan ohitse mitään maksamatta. Pian tuli hänestä ja Stanleystä hyvät ystävät.

Muutamia päiviä kuljettuansa lähetti Stanley huhtikuun 4 p:nä kolme miestä retkikunnan edellä Sansibariin, viemään kirjettä amerikalaiselle konsulille ja sähkösanomia New-York Heraldille. Samalla pyysi Stanley konsulia lähettämään miehet takaisin ja heidän mukaansa joitakuita herkkupaloja, jotka nälkääntyneille ja väsyneille ihmisille kelpaisivat. Miehiä muistutettiin, etteivät he viivyttelisi missään, ei edes minkään sateen tai vedenpaisumuksen vuoksi, sillä jos he eivät kiiruhtaisi, saavuttaisi retkikunta heidät jo ennen merenrantaa. He lähtivät matkaan innokkaasti huudahtaen _Inshallah, bana!_