Part 7

Stanley hämmästyi niin hävytöntä vaatimusta ja tarjosi kymmentä dotia. Tämä tarjous hylättiin heti ja Mionwu uhkasi, ettei Stanley pääsisi edes heidän kylästään pois ennenkuin hän oli maksanut sata dotia. Tähän ei hän vastannut mitään, vaan meni erikseen miestensä kanssa neuvottelemaan, maksaisivatko suosiolla vai lähtisivätkö edelleen maksamatta mitään ja raivaisivat itselleen väkisin tietä. Hänen miehensä kauhistuivat sellaista esitystä ja pyysivät hänen tarkoin miettimään, ennenkuin hän ryhtyisi sellaiseen yritykseen, sillä koko Uhha oli tasamaata, jossa he eivät voineet piiloutua, ja mahdotonta oli 45 miehen taistella tuhansia vastaan.

"Mutta ajatelkaa", virkkoi Stanley, -- "että tämä on suoraa rosvoamista; pitääkö meidän kärsiä sellaista? Pitääkö meidän tuolle junkkarille antaa kaikki mitä hän tahtoo? Yhtähyvin hän olisi voinut vaatia kaiken vaatteen mitä mulla on, ja lisäksi kaikki pyssymme. Minä voin yksinäni tappaa Mionwun ja hänen etevimmät miehensä, ja te voitte helposti lopettaa nuo muut kielenpieksäjät. Sen jälkeen eivät muut uskalla käydä meidän kimppuumme ja me voimme lähteä eteläänpäin Malagarafi-virralle ja sitte länteen Ujijiin".

"Älkää herra kulta ajatelkokaan sitä. Jos lähestymme Malagarafia, niin täytyy meidän kulkea Lokanda-Miran kautta, jossa riehuu sota. Pohjoiseen päin on Uhha laaja, ja sen takana asuvat vielä häjymmät ututalaiset".

"No mitä sitte tuuma? Emmehän saa sallia, että meidät ryöstetään ihan paljaiksi?"

"Maksakaa Mionwulle, ja lähtekäämme pois täältä. Tämä on viimeinen paikka, jossa meidän täytyy maksaa veroa ja neljässä päivässä pääsemme Ujijiin".

"Mitäs te Asmani arvelette? Tappelemmeko, vai maksammeko?"

Asmani hymyili tapansa mukaan, ja sanoi: "Minä pelkään, että meidän täytyy maksaa. Tämä on varmaankin viimeinen kerta".

"Entäs te, Chowpereh?"

"Maksakaa, bana! Paras on kulkea rauhassa maan kautta. Jos meitä olisi kylliksi monta, niin heidän täytyisi maksaa meille. Olisipa vain meitä edes sata pyssyllä varustettua miestä, niin kyllä nuo uhhalaiset saisivat koetella koipiansa!"

"Mitäs te Mabruki tuumaatte?"

"Voi hyvä herra, me olemme joutuneet pahaan pulaan näiden rosvojen seassa. Minä puolestani tahtoisin iskeä pään poikki heiltä kaikilta. Mutta paras on teidän maksaa heille. Nythän on viimeinen kerta maksettava, ja mitäs se teille tekee, vaikkapa maksattekin sata dotia?"

"No, menkää siis Bombay ja Asmani Mionwun luokse ja tarjotkaa hänelle 20 dotia, jollei hän tahdo siihen tyytyä, niin tarjotkaa 30. Ellei hän siihenkään suostu, niin tarjotkaa 40 ja kohottakaa vähitellen 80:een. Mutta älkää jättäkö vähälle tinkimiselle; ei rahtuakaan enempää kuin 80. Minä vannon, että ammun Mionwun kuoliaaksi, jos hän tahtoo enemmän kuin 80. Menkää nyt ja olkaa hyvin ymmärtäväiset".

Miehet palasivat myöhään illalla saatuaan ankaran tinkimisen jälkeen veron alennetuksi 75:ksi dotiksi, ja kun tämä määrä oli maksettu, rupesivat uhhalaiset keskenään riitelemään saaliin jakamisesta. Stanley toivoi heidän ryhtyvän keskenään vimmattuun tappeluun. Samalla hän odottamatta loppua lähti matkaansa jatkamaan alakuloisena monista vastuksista. Seuraavana päivänä hän saapui kylään, jossa Uhhan kuninkaan veljen sanottiin olevan hallitsijana ja pian tämäkin lähetti kaksi miestä veroa vaatimaan. Stanley oli luullut jo pääsevänsä rauhassa matkustamaan maksamatta mitään veroa, vaan huomasi olevansa petetty ja oli nyt erittäin suutuksissaan. Pitkien juonittelemisten jälkeen saatiin vero tingityksi 26:ksi dotiksi, vaikka alussa oli vaadittu 30 ja saatuaan kuulla, että Ujijin ja Uhhan välillä oli vielä kumminkin viisi päällikköä, jotka kiskoivat veroa, päätti Stanley viekkaudella välttää näitä kiskomisia. Seuraten viimeisten veron ottajain neuvoa varusti hän ruokatavaraa miehilleen moneksi päiväksi ja kulki kaikessa hiljaisuudessa yöllä kylien lävitse jolloin asukkaat makasivat, ja päivällä hän kulki tiheiden viidakkojen halki. Pari kertaa oli hänen matkueensa joutumaisillaan ilmi, jolloin maan asukkaat varmaankin olisivat sadottain aseellisina hyökänneet sen kimppuun väkisin ottamaan veroa, josta hän koki päästä vapaaksi. Oli näet yksi kantajien vaimoista säikähtänyt jostakin syystä ja rupesi hirveästi huutamaan, vaikkei minkäänlaista vaaraa ollut tarjona. Koko seuraa uhkasi varma kuolema, jos heidät huomattaisiin ja vaimo piti sen vuoksi saada olemaan vaiti, maksoi mitä maksoi. Kuu akka ei totellut mitään kieltoa vaan kirkui vimmatusti, pyysi hänen miehensä Stanleyltä lupaa iskeä muijaltaan pään poikki, ja sen hän olisi varmaan tehnyt, niin ankarasti oli hän suutuksissaan, mutta Stanley koki saada hiljaisuutta painaen kätensä eukon suuta vastaan. Mutta vaimo taisteli vimmatusti vastaan ja huusi kahta kauheammin. Viimein Stanley koetti piiskan vaikutusta, ensin huonolla menestyksellä, vaan kun ämmä oli saanut 9 lujaa piiskan lyöntiä ja näki, ettei sivallukset taukoaisi niin kauan kuin hän huusi, niin hän viimein lakkasi huutamasta. Hänen kätensä sidottiin selän taakse ja suun eteen sidottiin vaate. Siten oli sillä kertaa vältetty vihollisten huomio. Toisen kerran oli matkue kulkiessaan yötä myöten tullut päivän koitteessa erääseen asuttuun seutuun, jossa asukkaat olivat lähtemäisillään ulkotöihinsä. Silloin teurastettiin kaikki matkueen mukana olevat vuohet ja kanat, etteivät ne ääneltään herättäisi kylän asukasten huomiota, ja matkue marssi rohkeasti kaikessa hiljaisuudessa kylän halki. Juuri kun Stanleyn miehet olivat päässeet kylän toiseen päähän, huomasi yksi kylän asukkaista heidät ja huusi heille, mutta he kiiruhtivat eteenpäin ja olivat pian näkymättömissä.

Uhhan maakunnan toisella puolella alkoi Ukaranga, jonka asukkaat olivat rauhallista väkeä ja uutteroita maanviljelijöitä. Korkealta mäeltä näkyi Tanganjika järvi kaukana siintävänä hopeanhohtavana aukeamana metsien välissä ja koko matkue tervehti tätä iloista näkyä raikkaalla hurraahuudolla.

Marraskuun 10 p:nä saapui Stanley Ujijiin. Matkueen etupäässä kannettiin pitkässä tangossa Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain lippua ja loppupäässä Sansibarin lippua. Viidestäkymmenestä pyssystä yhtaikaa ammutut laukaukset ilmoittivat kaupungin asukkaille, että Sansibarista tullut matkue oli saapunut heidän kaupunkiinsa ja sadottain riensi ihmisiä joka haaralta heitä vastaanottamaan ja tervehtimään. Moni Ujijin asukas oli matkoillansa meren rantamaalle nähnyt amerikalaisen lipun heiluvan laivan maston huipussa ja pian kaikui kansan suussa sanat: Bindera kisungi (valkoisen miehen lippu)! Bindera merikani (amerikalainen lippu!)

Lukematon ihmisjoukko tunkeutui Stanleyn matkueen ympäri tervehtien joka miestä erittäin. Keskellä tuota hälinää kuuli Stanley jonkun selvällä englannin kielellä sanovan: "Hyvää huomenta, herra!" Kääntyen äkkiä puhujaan päin, näki hän pikimustat iloiset ja vilkkaat kasvot -- mies oli puettu pitkään valkoiseen paitaan ja amerikalaisesta palttinasta tehty käärölakki oli hänellä päässä.

"Kukas te olette?" kysyi Stanley.

"Minä olen tohtori Livingstonen palvelija, Susi", virkkoi toinen iloisesti hymyillen.

"Kuinka, onko tohtori Livingstone täällä?"

"On".

"Tässäkö kylässä?"

"Niin".

"Ihanko varmaan?" -- "Aivan varmaan; minä tulen juuri hänen luotaan".

"Hyvää huomenta, herra!" kuului toinenkin ääni joukosta kuuluvan.

"Hei, onko siellä toinenkin! Mikä teidän nimenne on?" -- "Minä olen Dshumah!"

"Oletteko Wekotanin ystävä Dshumah?"

[Wekotanista ja Dshumah'ista on kerrottu kirjassa: "Taavetti Livingstone" (Kansanvalistus-seuran toimituksia XXXIX) siv. 74-76.]

"Olen".

"No kuinka tohtori voi?"

"Ei oikein hyvin".

"Missä hän on ollut kaiken pitkän aikaa?"

"Manjuemassa".

"Juoskaa, Susi, sanomaan tohtorille, että minä olen täällä".

"Kyllä, kyllä", vastasi Susi ja lähti syöksemään kuin hullu.

Jonkun ajan kuluttua oli sanoma valkoisen miehen tulosta levinnyt yli koko kylän; etevimmät arapilaiset kauppiaat kokoutuivat tohtori Livingstonen asunnon edustalle ja hän itse astui ulos vastaanottamaan Stanleytä, joka tunkeutui väkijoukon halki ja ilosta levottomana tuli häntä vastaan lausuen:

"Olette kaiketi tohtori Livingstone?"

"Niin olen", vastasi tämä ystävällisesti hymyillen.

Sitte seurasi kätteleminen ja Stanley lausui:

"Minä kiitän Jumalaa, tohtori, että minulle on sallittu tavata teidät".

"Minä kiitän myöskin Häntä siitä, että olen täällä teitä vastaanottamassa", vastasi Livingstone.

Kun Stanley sitte oli tervehtinyt arapilaisia, jotka yhteen ääneen olivat hänelle lausuneet tervehdyksensä: "jambo!" lähti hän Livingstonen asumukseen, jossa he molemmat istuivat pakinoimaan, ja sillä välin kokoutui heidän ympärilleen toista tuhatta henkeä kylän asukkaita juttelemaan siitä merkillisestä asiasta, että kaksi valkoista miestä oli tavannut toisensa heidän kylässään.

6. Luku.

Stanleyn matkustukset yhdessä Livingstonen kanssa.

Stanley tiesi, että Ujijissa asuvilla arapilaisilla oli paljon ystäviä ja tuttavia Unianjembessä ja että he luonnollisesti halusivat saada heistä uutisia. Sen vuoksi hän käski seuralaisensa Bombayn pitämään huolta miehistön ruokkimisesta ja salli hänen sitte mennä tyydyttämään arapilaisten halua saada tietoja omaisistaan. Arapilaiset vetäytyivät erilleen, jättäen Livingstonen ja Stanleyn kahden kesken. Livingstonella oli monen vuoden matkustukset kerrottavana ja Stanley kuunteli niin innokkaasti, että hän olisi voinut unhottaa kaikki, mitä hänen ympärillään oli. Stanley oli pakottamalla pakottanut arapilaisen Kaif-Halekin tulemaan kanssansa Unianjembestä, sillä tämän huostassa oli pussillinen kirjeitä tohtori Livingstonelle, joka nyt sai ne määrälleen vuotta myöhemmin, kuin ne olivat lähetetyt Sansibarista. Kuka tiesi kuinka kauan ne vielä olisivat viipyneet, ennenkuin ne olisivat perille saapuneet, jollei Stanley olisi kiirehtinyt niiden kuljettajaa. Luettuaan muutamia kirjeitä omaisiltaan, pyysi Livingstone Stanleytä kertomaan tietoja yleensä sivistyneestä maailmasta, josta hän oli ollut erillään useita vuosia. Stanley alkoi:

"Luultavasti tiedätte useita seikkoja viimeisiltä ajoilta. Tiedättehän, että Suetsin kanava on avattu?"

"En ole sitä vielä kuullut. Sepä on suuri uutinen! No entä muuta?"

Stanleyn täytyi ruveta kertomaan kuin sanomalehti, ja Livingstone sai kuulla, että Pacific-rautatie oli saatu valmiiksi koko Amerikan halki, Grant oli valittu Yhdysvaltain presidentiksi; europalaisia oppineita oli joukottain tullut tutkimuksia tekemään Egyptiin; kapina Kretassa oli tukahdutettu; kuningatar Isabella oli kapinan kautta ajettu pois Espanjan valta-istuimelta; kenraali Prim oli murhattu; mainio Castelar oli hämmästyttänyt koko Europan rohkeilla aatteillaan uskonnonvapaudesta; Preussi oli masentanut Tanskan ja anastanut Sleswigin ja Holsteinin ja nyt sen armeijat olivat Pariisia piirittämässä; Ranskan mahtava keisari Napoleon III oli sotavankina; hänen puolisonsa ja poikansa olivat pakolaisina ulkomailla, menetettyään ikipäiviksi hallituksen ohjat; koko Napoleonin suku oli masennettu Bismarkin ja von Moltken kautta ja Ranskan mahtava keisarikunta oli perinpohjin kukistettu, ja melkein koko maa vihollisten jaloissa poljettu.

Ihmetellen ja hämmästyen kuuli Livingstone kaikkia näitä uutisia, joita ei voinut kertoa liioittelemalla, ja joihin verraten Afrikan sisämaan tärkeimmätkin tapaukset jäivät mitättömiksi. Heidän pakinoidessaan olivat arapilaiset ystävällisesti lähettäneet Stanleyn tulijaisiksi vadillisen pannukakkuja, paistia ja muita herkkuruokia. Livingstone oli sitä ennen valittanut huonoa ruokahaluansa, mutta Stanleyn esimerkki vaikutti häneen nyt niin elähyttävästi, että hän söi kilvassa tämän kanssa ja vakuutti, että Stanley oli saanut hänet virkoamaan uuteen elämään. Stanley tuotti nyt aterian höysteeksi varastostaan pullon, jota hän oli kauan säilyttänyt tätä tilaisuutta varten. Saatuansa hopeapikarinsa täytti hän sampanjalla toisen, ojensi sen tohtorille ja kaasi toiseenkin vähän lausuen:

"Teidän maljanne, tohtori Livingstone!"

"Ja teidän!" vastasi tämä, jolloin kumpikin toivotteli onnea toiselleen.

Keskustelua jatkettiin kauvan, ja kaiken iltapäivää tuotiin heille tuon tuostakin lahjaksi ruokia, joita Stanley ja Livingstone söivät niin kauvan kuin jaksoivat. Livingstone kertoi ruokatoverilleen monista vastoinkäymisistään ja kuinka harmillista kiusaa hän oli saanut kärsiä, kun hän palattuansa Ujijiin sai tietää, että kaikki hänen tavaransa oli myyty ja hän itse siten joutunut ihan avuttomaan puutteeseen. Brittiläinen konsuli-virasto oli lähettänyt hänelle tavaroita Sherif-nimisen juopon neekeri-räätälin mukana, joka hävitti kaikki hänen huostaansa uskotut tavarat. Livingstonen palvelijat Susi ja Dshumah tulivat samana päivänä kuin hän palasi Ujijiin, katkerasti itkien kertomaan miten hävyttömästi Sherif oli menetellyt ja ostanut koko tavarajoukolla norsunluuta. Kun Livingstone vastaukseksi Sherifin tervehdykseen sanoi, ettei hän tahdo antaa kättä varkaalle, puolusteli tämä käytöstään sillä, että hän oli tutkinut koraania ja muka saanut siitä tietää, että tohtori oli kuollut. Nyt oli Livingstone ihan köyhyyteen joutunut ja pahassa pulassa, sillä hänellä ei ollut varoja kuin kuukauden päiviksi, jonka jälkeen hänen olisi täytynyt kerjätä arapilaisilta apua. Lukija voi arvata miten soveliaaseen aikaan Stanley tuli Ujijiin.

Kun yö oli kulunut ja Livingstone taas tavannut Stanleyn seuraavana aamuna, syntyi heidän kesken seuraava keskustelu:

"Luultavasti ihmettelette, tohtori, minkä vuoksi minä olen tullut tänne?"

"Niinpä kyllä; ensin luulin teitä Ranskan hallituksen lähettämäksi; minä sain kuulla, että teillä oli runsaasti väkeä palveluksessanne, ja että teillä oli tavaroita yltäkyllin. Mutta kun sain nähdä Amerikan lipun, olin hyvilläni, sillä ranskalaisen kanssa en olisi voinut keskustella, jollei hän olisi osannut Englannin kieltä. Eilen en kysynyt teiltä mitään, sillä eihän asia minuun kuulunut."

"Teidän tähtenne", vastasi Stanley, "minua ilahuttaa, että olen amerikalainen, enkä ranskalainen, sillä nyt tulemme toimeen keskenämme ilman tulkkia. Arapilaiset kyllä mahtanevat ihmetellä, että englantilainen ja amerikalainen ymmärtävät toistensa puheen. Me emme saa antaa heidän tietää, että kansojemme välillä on ollut riitaisuuksia ja sotia, ja että kotomaittemme välillä on ratkaisemattomia Alabama-kysymyksiä ja että Amerikassa on feniläisiksi nimitettyä väkeä, joita te vihaatte. Mutta leikkipuheet sikseen, tohtori, -- älkäähän nyt hämmästykö, kun sanon, että olen tullut teitä etsimään."

"Minuako?"

"Ihan niin."

"Kuinka?"

"Olettehan kuullut puhuttavan sanomalehdestä New-York Herald?"

"No kukas ei sitä sanomalehteä tuntisi!"

"Isänsä tietämättä ja ilman hänen suostumustaan on nuorempi hra James Gordon Bennett, New-York Heraldin omistaja antanut minulle toimeksi etsiä teidät, hankkia kaikki ne tiedot, jotka tahdotte antaa löytömatkoistanne ja auttaa teitä jos voin."

"Nuori hra Bennett on käskenyt teidän etsiä minut ja auttaa minua! Ilmankos te häntä niin kehuittekin eilen illalla."

"Minä tiedän hänestä, -- ja sen voin ylpeilemättä vakuuttaa -- että hän on toimelias, jalo, todellinen mies."

"Niinpä tosiaan! Minä olen suuressa kiitollisuuden velassa hänelle ja tunnen itseni ylpeäksi siitä, että amerikalaiset niin paljon minua ajattelevat. Te tulette juuri parhaasen aikaan, sillä minä rupesin arvelemaan, että olisin pakotettu kerjäämään arapilaisten apua. Heilläkin on puute vaatetavaroista ja helmiä ei täällä Ujijissa ole saatavana. Tuo konnamainen Sherif varasti kaiken omaisuuteni. Minä haluaisin sopivalla tavalla lausua kiitollisuuteni hra Bennettiä kohtaan, ja jollen osaa sitä oikein ilmituoda, niin olkaa siitä kuitenkin vakuutettu, että tunnen mielessäni suurinta kiitollisuutta."

Tämän keskustelun jälkeen rupesivat Livingstone ja Stanley ruoalle ja Livingstone kertoi paljon tutkimusmatkoistansa viimeisten vuosien kuluessa, mitä vaivoja hän oli saanut kärsiä ja miten kokea monenlaisia harmittavia kiusoja seuralaistensakin puolelta, jotka seikat pääpiirteissään ovat kerrotut loppu-osassa Kansanvalistus-seuran kustantamaa kirjaa: "Taavetti Livingstone", emmekä siis niitä rupea tässä toistamiseen kertomaan. Stanleyn tulo vaikutti häneen suuresti elähyttävällä tavalla. Moneen kertaan vakuutti Livingstone saaneensa Stanleyn seurassa uutta ruokahalua, intoa ja voimaa.

Stanley oleskeli Livingstonen seurassa 10 p:stä Marraskuuta 1871 14 p:ään Maaliskuuta 1872 ja mieltyi täydellisesti tähän jaloon vanhukseen, jonka luonnetta ja tapoja sekä vaatimatonta olentoa hän ei sanonut kylliksi voivansa kiittää. Livingstonen kadehtijat olivat levitelleet monellaista halventavia puheita hänestä, että hän muka oli äreä, lörpöttelijä ja vanhuuden höperö, ja että hän kirjoitteli sellaisia muistoonpanoja retkiltänsä, joita ainoastaan hän itse ymmärsi; olivatpa muutamat hävyttömät panettelijat vielä sanoneet hänen menneen naimiseen afrikalaisen ruhtinaan tyttären kanssa. -- Stanley väittää jyrkästi nämä puheet perättömiksi valheiksi, sillä Livingstone oli yhä samallainen jalo henkilö kuin ennenkin; hiljainen harvapuheinen leikillisyys oli hänen seurustelutavassaan, jonka vuoksi hänen ystävänsä huvitti suuresti pitää kanssakäymistä hänen kanssaan. Ahkerasti oli hän tehnyt työtä päiväkirjansa täydentämiseen ja kaikki hänen tutkimuksensa olivat siihen merkityt selvästi ja huolellisesti, ja samoin osoittivat hänen piirtämänsä kartat suurinta huolta ja ahkeruutta niiden laatimisessa. Tuosta naimis-jutusta sanoo Stanley, että se on inhottava valhe, joka on häpeäksi sille, ken rohkenee mokomalla syytöksellä tahrata tohtori Livingstonen nimeä.

Livingstonen käytöksessä oli leikillinen vallattomuus, joka sai hänen toverinsa häneen mieltymään. Hänen naurunsa sai ihan aina kuulijatkin nauramaan ja leikillinen veitikkamaisuus piili ulkonaisen karkean kuoren alla. Erittäinkin ihmetteli Stanley hänen hyvää muistiansa, sillä vaikka Livingstonella Afrikan sisämaissa ei ollut mitään kirjoja, taisi hän kuitenkin lukea ulkoa pitkät runot Englannin etevimpäin runoilijain teoksista. Uskonnollisessa suhteessa oli hän luonteeltansa yhtä vaatimaton kuin muissakin suhteissa. Ilman mitään kerskausta ja kopeilemista oli hän hiljaisuudessa käytännöllinen totinen ja vakava kristitty, jonka työt saivat osoittaa hänen sydämensä ajatukset. Kun hän ensin tuli Ujijiin, niin vihasivat häntä sekä arapilaiset että sekarotuiset neekerit, mutta hänen tasainen ystävällinen käytöksensä ja lempeä iloinen luonteensa voitti kaikkien sydämet, niin etteivät muhammettilaisetkaan käyneet hänen asuntonsa ohitse lausumatta: "Jumalan siunaus olkoon sulla suojanasi."

Kun Stanley jo oli oleskellut viikon ajan Livingstonen seurassa, niin he lähtivät yhdessä tutkimaan Tanganjika-järveä; sillä vielä oli tuntematon mistä tämän järven vesi juoksi pois ja mihin se meni. Tarkoitusta varten lainattiin eräältä arapilaiselta kauppiaalta vene, joka oli kovertamalla tehty yhdestä ainoasta puusta. Se oli kumminkin niin suuri, että sen omistaja vakuutti sen kantavan 25 miestä ja sitä paitse 175 leiviskää tavaraa. Livingstone otti mukaansa omia ja Stanleyn palveluksessa olevia miehiä 21, jota paitse palkattiin pari Ujijilaista matkaopasta. Kaikki Stanleyn palveluksessa olevat miehet olivat tottuneita merimiehiä ja nyt lähdettiin siis pohjoiseen päin, seuraten rantaa läheltä, sillä yhdestä puusta tehty venhe ei tietysti ollut kylliksi turvallinen aukealla järvellä, jossa tuuli nosti suuria laineita.

Pitkin Tangaujikan itäistä rantaa pohjoiseen päin Ujijista kulkee korkea vuori, joka jotenkin jyrkkänä laskeikse järveä kohti, muodostaen mitä ihanimpia maisemia. Vuoren rinteet ovat kokonaan palmujen sekä muiden kesämaiden kasvien peitossa, ja noiden kukkivien puiden suojassa on kalastaja-mökkejä, hedelmällisien puutarhojen ja rehevien niittyjen keskellä. Järvestä saavat kalastajat kaloja runsaasti, niin että he niitä myyvätkin. Heidän vaimonsa viljelevät maata, joka varsin runsaasti kasvaa durrhaa, maissia, maniokki-juuria, maapähkinöitä ja imeliä perunoita. Palmupuista he saavat öljyä ja pisangin hedelmät ovat makeita syödä. Luonto on heidän kotinsa varustanut erittäin runsaasti ja sitä katkerammalta mahtanee heistä tuntua kodin kaipaus, kun he orjakauppiasten kuljettamina joutuvat tekemään orjan töitä Sansibarissa, johon heidän on täytynyt vaivaloisesti marssia surkean erämaan kautta, joka erottaa heidän ihanan kotoseutunsa meren rantamaasta.

Tanganjika-järvi on hyvin syvä. Stanley mittasi sen syvyyttä eräässä paikassa, jossa ranta kohosi korkeaksi vuoreksi ja veden syvyys oli lähellä rantaa 35 syltä. Toisen verran matkaa maasta oli syvyys 115 syltä ja Livingstone oli Ujijin eteläpuolella olevan Kabogo-niemen kohdalla tavannut 300 syltä syvän paikan. Järven pituus pohjoisesta etelään on noin 60 Suomen penikulmaa, eli likimäärin sama matka kuin Helsingistä Kuusamoon. Suurin leveys on noin 8 penikulmaa. Sen ympärillä olevat maat ovat enimmäkseen korkeita vuoriseutuja, joissa korkeimmat huiput kohoamat noin 2,000 ja puolikolmattakin tuhatta jalkaa yli järven pinnan, joka taas on 2,756 jalkaa merta ylempänä. Rantamaat ovat tiheään asuttuja. Muutamin paikoin olivat asukkaat ystävällisiä Livingstonea ja Stanleytä kohtaan, toisin paikoin taas vihamielisiäkin. Kun Livingstone oli sekä vanhempi että tottuneempi Afrikan oloihin, niin oli hän johtajana ja Stanley oli vain hänen seuralaisenaan ja apulaisenaan. Hän halusi myös saada nähdä, miten Livingstone menetteli, kun maan asukkaiden kanssa tuli riitaa, heidän tavallisten rettelöittensä johdosta. Niinpä tapahtui esim. Mukungu-nimisessä kylässä, että päällikkö tuli vaatimaan veroa, jonka hän määräsi 15 kyynäräksi vaatetta. Livingstone kysyi, oliko päälliköllä heille mitään ruokatavaraa. Tämä ei sanonut olevan, mutta lupasi antaa, kun he tulisivat toisen kerran paluumatkallaan. Livingstone hymyili ja vastasi, että kun päällikkö ei nyt voinut hankkia ruokatavaraa, niin oli paras säästää verokin paluumatkaksi. Siihen ei kylän päällikkö tahtonut suostua, vaan kun hän oli hyvin tyytymätön, niin pyysivät matkamiehet häntä hankkimaan edes yhden lampaan, sillä he olivat hyvin nälissään, koska he eivät olleet syöneet puoleen päivään. Päällikkö kiiruhti pois ja palasi pian tuoden mukanaan lampaan vuonan ja kolme kannua palmuviiniä sekä sai vastalahjaksi pyytämänsä määrän 2,5 dotia vaatetta. Livingstonen palvelija Susi ja Stanleyn palvelija Bombay saivat toimekseen yöllä vahtia venhettä, vaan olivat juopuneet ja aamulla huomattiin, että veneestä oli varastettu useita tarpeellisia kaluja. Stanley sai jo sadannen kerran katua, että hän pestatessaan Bombayn palvelukseensa oli luottanut liian paljon niihin ylistyksiin ja kehumisiin, joita Speke ja Grant olivat antamassaan päästökirjassa lausuneet tästä veitikasta.

Harmissaan ja pahoillansa vahingosta jatkoivat Livingstone ja Stanley matkaansa, jolloin he tapasivat useissa paikoissa maan asukkaita, jotka heitä pelkäsivät ja pakenivat, toiset taas eivät osoittaneet vähintäkään pelkoa, vaan istuivat rauhallisina veneissään, joko onkien tahi verkoilla pyytäen kaloja. Lapset leikkivät rannoilla aivan pelotta ja äidit katselivat heitä tyytyväisinä. Siitä arvasi Stanley, ettei järvessä mahda olla paljo krokotiileja, vaan oli niitä ainoastaan suurempien virtojen suistolla.