Part 6

Stanley otti sitte esille pullon, jossa oli väkevää ammoniakkia ja selitti, että se auttoi pään kivistystä ja käärmeen pistoa vastaan. Sultaanin päätä tietysti rupesi heti pakottamaan ja hän pyysi saadakseen vähän tuota rohtoa. Stanley käski silloin tuon mustan majesteetin panna silmänsä kiinni ja asetti samalla ammoniakki-pullon hänen sieramiensa alle, vedettyänsä korkin pois pullon suulta. Jokainen joka on joskus haistellut "päänpiristystä" tahi kamferttilinjementtia, tietää miten ammoniakin haju pistää nenään, ja hänen majesteettinsa Mtemi, kaikkein Manyaralaisten kuningas tunsi siitä oikein mahdottoman suuren vaikutuksen. Ikäänkuin salaman iskemänä hän poukahti selälleen ja kasvot vääntyivät kummallisesti kurttuun. Hänen seuralaisensa rähähtivät kohti kulkkua nauraa hohottamaan, paukuttelivat käsiään, nipistelivät toisiaan, napsuttivat sormillaan ja tekivät niin hullunkurisia liikkeitä, että jos jossakin teaterissa olisi sivistyneille ihmisille näytelty semmoista "kometiaa", niin olisi katsojain täytynyt pakahtua naurusta. Vihdoin sultaani tyyntyi, suuret kyyneleet vuotivat pitkin hänen poskiansa ja kasvot tärisivät vielä naurunpuuskauksista hänen lausuessaan: _kali_, s.o. hyvin väkevää lääkettä. Hän ei tahtonut enempää, mutta seuralaiset tulivat kukin vuorostaan haistella hornaisemaan ammoniakkipulloa ja purskahtivat heti hillitsemättömään nauruun. Vierailemista Stanleyn teltassa kesti kaiken aamupäivää ja jäähyväisten jätössä oltiin molemmin puolin erittäin tyytyväisiä, ja sultaani tuumasi: "Oh! nuo valkoiset miehet tietävät kaikki; arapilaiset ovat ihan mitättömät heihin verraten".

Kun Stanleyn matkue oli jättänyt jälkeensä Manyaralaisten viljavat vainiot, tuli se erittäin komeaan metsäseutuun, jossa oli niin runsaasti metsän otuksia, että hän kehuu seutua metsästäjäin paratiisiksi, sillä sekä pieniä että suuria elämiä oli oikein laumoittain lyhyen ampumamatkan päässä metsästäjästä. Hän ampui antilopin ja sebran saadakseen väellensä paistia ja hänen miehensä olivat hyvin iloissaan tällaisesta saaliista. Heidän matkaansa oli jatkettava yli Gombe-nimisen virran, joka tyynenä hiljaa kulki ihanien, aina viheriöitsevien rantojen välissä. Veden pinnalla kiikkui lotuskukan lehtiä ja tuo kaunis virta houkutteli Stanleytä uimaan, mutta juuri kun hän oli riisunut vaatteet päältään ja oli hyppäämäisillään veteen, älysi hän hyvin pitkän esineen aivan lähellä veden pinnassa. Tarkasti katseltuaan tunsi hän sen krokotiiliksi ja kiiruhti tulisella kiiruulla maalle. Tämä oli hänen pelastuksensa ja peto vetäytyi nolona takaisin, saamatta saalistansa, jota se oli väjynyt. Tuo ihana virta oli nyt Stanleyn mielestä ilettävä ja inhottava ja hän lähti sen rannalta pois, paljo nopeammin kuin hän oli sinne tullut.

Kun hän heti sen jälkeen meni takaisin leiriinsä tiheän metsikön kautta, näki hän kaksi vierasta neekeriä, jotka tarkasti katselivat ympärillensä. Jo se seikka, että he olivat metsässä hänen leirinsä läheisyydessä, antoi syytä epäillä heidän aikeitaan tällaisella sotaisella ajalla, ja Stanley hiipi heidän luokseen aikoen pyssyllänsä tehdä riidasta pikaisen lopun, jos he näyttäytyisivät vihollisiksi. Äkkiarvaamatta oli hän ihan heidän edessään, jolloin miehet säikähtivät kovasti, mutta tointuivat hämmästyksestään ja huudahtivat: "Bana, bana, et siitä tunne meitä! Me olemme ukonongolaisia, jotka olemme aikeissa tulla sinun leiriisi seurataksemme sinua Mreraan ja tällä kertaa me etsimme hunajaa".

"No niin, tietysti; ukonongolaisiahan te olette! Aivan oikein! Minä luulin teitä rosvoiksi".

Molemmin puolin naurettiin tätä erhetystä ja miehet jatkoivat hunajan etsimistä. Kaarnapalasella he kuljettivat vähän tulta, jolla he savustivat mehiläiset pois pesistä korkeissa puissa.

Illalla oli leirissä iloa ja naurua. Joka tulen ympärillä oli miehiä; mikä kalusi lihaa luunystyrästä, mikä imeksi ydintä paistetun sebran reisiluusta, mikä käänteli tulen päällä varrasta, jolla hän paistoi lihaa, toinen puuhasi keittopadan ääressä, joka kiehui tulella. Jokainen koki toverilleen kertoa niitä seikkailuja, mitä hänellä tänään oli ollut ja samalla ahmia suuhunsa makeata paistia sen kuin ennätti. Muuan miehistä kertoi miten hän oli haavoittanut suuren villisian, ja kun se hurjasti syöksi häntä vastaan, oli hän pelastanut itsensä kiiveten puuhun, mutta kadotti pyssynsä. Kertomuksensa selitykseksi hän tarkoin matki sian raivokasta röhkimistä ja liikkeitä ja sai siten kuulijansa nauramaan niin että koko ympäristö raikui. Toinen oli ampunut puhvelin vasikan ja kolmas jonkun muun suuren otuksen. Ukonongolaiset kertoivat naurettavasta kohtauksestaan metsässä Stanleyn kanssa, ja miten paljo siellä on hunajaa. Sillävälin tulkki Selim sekä neekeripojat Kalulu ja Maiwara koettivat hampaittensa terävyyttä villisian lihaan, jota ei kukaan muu seurasta tahtonut syödä, koska he kääntyessään pakanoista muhammettilaisiksi olivat myös saaneet inhon kaikkea sianlihaa vastaan.

Stanley viipyi Gombe-virran rannalla vielä kaksi päivää, lisätäkseen metsästämällä miestensä eväitä, ja näiden kolmen päivän kuluessa oli hän miehineen ampunut kaksi puhvelia, kaksi villisikaa, kolme kamaa, yhden sebran ja yhden antilopin sekä sitäpaitse kahdeksan helmikanaa, pari kalakotkaa ja pelikaanin. Virrasta oli yksi hänen miehistään onnistunut saamaan pari suurta säke-kalaa eli monnia. Kaikki liha leikattiin ohuiksi viipaleiksi ja kuivattiin evääksi matkalle, niin ettei tarvinnut pelätä nälkää siinä laajassa erämaassa, jonka kautta heidän oli kulkeminen.

Paistia rakastavien miesten suureksi suruksi lähdettiin taas eteenpäin matkaa jatkamaan lauantaina Lokakuun 7 p:ttä. Jo aamulla aikaisin he lähettivät yhden joukostaan Stanleyltä pyytämään, että matkue vielä viipyisi täällä yhden päivän. Heillä näet oli aina vastahakoisuus työhön, kun vaan oli liharuokaa saatavissa. Stanley torui esityksen tekijää, että hän edes julkesi sellaista pyytää, kun oli kaksi päivää levätty. Huuli lerpallaan ja äreänä kuuli hän isäntänsä vastauksen ja miehet näkyivät yleensä olevan pahasti tyytymättömät siihen, ettei vielä viivytty täällä herkkuja nauttimassa.

Kun sitte tienopas sai käskyn puhaltaa torveen lähtömerkin, seurasi synkkä äänettömyys ja tavallista laulua ei kuulunut rahtuakaan. Miehet menivät nurkuen tavarataakkojensa luo ja lähtivät viimein vastahakoisesti liikkeelle. Stanley pysyi aseittensa kantajain kanssa viimeisenä, kiiruhtaakseen niitä, jotka vitkastelivat. Puolen tunnin kuluttua kaikki seisattuivat, tavarat viskattiin maahan ja miehet kokoontuivat pieniin parviin keskustellen ja liikkeillään osoittaen kiukkua.

Stanley tarttui kaksipiippuiseen pyssyynsä, johon hän pisti kaksi luotia, laittoi revolverinsa kuntoon ja lähestyi niskoittelevia, jotka nyt tarttuivat pyssyihinsä. Noin 30:n sylen päässä hän huomasi suuren muurahaispesän takaa kaksi miehen päätä ja kaksi pyssyä ojennettavan häntä vastaan. Silloin hän nosti pyssyn poskeansa vastaan, tähtäsi tarkoin ja uhkasi laskea luodin heidän kalloihinsa, jolleivät he oitis tulisi esiin keskustelemaan hänen kanssaan. Toinen miehistä oli kookas kuin jättiläinen, tienopas Asmani, toinen hänen ystävänsä Mabruki. Vaarallista oli olla tottelematta sellaista käskyä ja he tulivat heti, mutta Asmani piti yhä sormeansa pyssyn liipasimella. Vielä kerran nosti Stanley pyssynsä uudistaen uhkauksensa silmänräpäyksessä ampua hänet kuoliaaksi, jollei hän heittäisi pois pyssyä kädestään. Asmani lähestyi hymyillen, mutta silmissä paloi murhanhimo. Mabruki lähestyi Stanleytä takaapäin ja koetti pistää kruutia pyssynsä sytytinreikään, mutta Stanley ojensi pyssynsä kyynärän päässä hänen kasvojensa edessä uhaten ampua hänet silmänräpäyksessä, jollei hän panisi pois pyssyä. Hän pudottikin sen oitis maahan ja Stanley survasi häntä pyssyllään niin että hän kaatui takaperin maahan muutaman askeleen päähän. Nyt kääntyi Stanley Asmania vastaan, sormi liipasimella käskien vielä kerran hänen panna pois pyssyn. Ei ollut kuin hiuskarvan verran, niin olisi Asmani saanut hengellään maksaa niskoittelunsa, sillä jollei Stanley olisi saanut tätä konnaa masennetuksi, niin olisi hän itse heti menettänyt arvonsa ja valtansa miestensä yli. Asmani kohotti kuitenkin pyssynsä ampuakseen ja Stanley tunsi, että tuon miehen viimeinen hetki oli tullut, mutta silloin eräs toinen Mabruki, joka ennen oli ollut englantilaisen Speken palveluksessa, tempasi kiväärin Asmanin kädestä, huutaen kauhistuksesta vapisevalla äänellä: "mies hoi, kuinka sinä rohkenet isäntää vastaan ojentaa pyssyäsi?"

Mabruki heittäytyi heti maahan, koki suudella Stanleyn jalkoja ja rukoili kiihkeästi, ettei hän rankaisi Asmania. -- "Kaikki on taas hyvin, ei mitään riitaa enää, he tulevat kaikki Tanganjikaan saakka ilman mitään vastaväitöksiä. Inschallah! me löydämme vanhan mufungun (valkoisen miehen) Ujijissa. Sanokaa, vapaat miehet, emmekö tee niin, emmekö mene Tanganjikaan asti kinastelematta vähääkään? Sanokaa se isännälle kaikki yhdellä suulla!"

"Menemme, Jumal' auta, kyllä me menemme Jumal' bana, bana! Emme sano mitään muuta!" vastasivat kaikki yhteen ääneen.

"Rukoile anteeksi banalta, mies, ja mene tiehesi", komensi Mabruki Asmania, joka noudatti hänen neuvoansa kaikkien mielihyväksi. Kapinoitsijat saivat nyt kaikki anteeksi paitse Bombay ja Ambari, jotka olivat sen alkuunpanijat.

Ollessaan miesten johtaja olisi Bombay yhdellä sanalla voinut tukehuttaa koko yrityksen, mutta hän oli vielä vastahakoisempi marssimaan kuin muut hänen pelkurit toverinsa, ei sen vuoksi, että häneltä olisi puuttunut rohkeutta, vaan siitä syystä, että hän oli niin laiska. Bombay sai hyvästi selkäänsä ja samoin kävi Ambarille, jonka ivallisesti irvistelevä naama pian muuttui toisellaiseksi. Molemmat pantiin vitjoihin kiinni ja Stanley uhkasi antaa heidän olla kahleissa, kunnes he oppisivat pyytämään anteeksi. Asmani ja Mabruki pääsivät tällä kertaa varoituksella, etteivät toiste laskisi nurjaa mieltänsä vallalle, jos tahtoivat välttää kuolemaa, jonka he vastikään olivat töin tuskin välttäneet.

Kun taas annettiin merkki marssin jatkamiseksi, tarttui joka mies ihmeteltävällä innolla kannettavaansa; kahleihin kytketyt Bombay ja Ambari viimeisinä yhdessä karkuri Kingarun ja Asmanin kanssa kantaen raskaimpia taakkoja. Tuskin oli tunti kuljettu, niin alkoivat Bombay ja Ambari vapisevalla äänellä rukoilla armoa ja Stanley antoi heidän puoli tuntia jatkaa rukoilemistaan, ennenkuin hän suostui laskemaan heidät vapaiksi kahleista ja antoi Bombaylle takaisin hänen entisen arvonsa miesten johtajana.

* * * * *

Tämä Bombay oli saanut erittäin hyvät todistukset käytöksestään englantilaisilta Burtonilta, Spekeltä ja Grantilta, jotka vuosina 1859-63 olivat tutkineet Afrikan sisämaita, matkustaen ensin Burton ja Speke yhdessä Sansibarista v. 1859 Tanganjika ja Viktoria Nyantsa järville saakka, jotka he löysivät, ja sitte Speke ja Grant yhdessä vuosina 1860-63 Sansibarista Viktoria Nyantsan pohjoisrannalle, josta he Niili-virtaa myöten tulivat sen alkupäästä aivan Välimereen asti. Burton oli Bombaysta sanonut, että hän oli itse rehellisyys, mutta Stanley ei sano milloinkaan yhtyvänsä sellaiseen lausuntoon, sillä Bombay ei hänen mielestään ollut varsin rehellinen eikä liioin epärehellinenkään, sillä hän pelkäsi varastaa liian paljon. Hän osasi sukkelasti varastaa hyvän kappaleen lihaa itselleen, kun hänen piti jakaa ruokaa miehille; huolimattomuudesta hän usein rikkoi astioita tahi hukkasi ne sekä oli useimmiten riitaisa ja kinasteli kaikissa asioissa.

Sitävastoin oli Stanleyn mielestä tapahtunut vääryys Mabrukia vastaan, jota Burton kirjassaan nimittää "härkäpääksi". Mabruki kertoi usein riidelleensä hänen kanssaan ja jos hän puhui totta, niin ei hän liene aina tappiolle jäänyt väittelyssään Burtonin kanssa. Tuo kuuluisa matkustaja oli ottanut tavaksi usein nimitellä Mabrukia sellaisilla arapiankielisillä haukkumasanoilla, joita tämä ei voinut kärsiä eikä ollut vielä monen vuoden kuluttuakaan unhottanut, vaan lausui usein haluavansa tapella entisen isäntänsä kanssa. Stanleyn arvostelu Mabrukista oli: että hän tosin on typerä, mutta uskollinen; palvelijaksi aivan sopimaton, mutta ihan verrattoman oivallinen vartijana ja takajoukon peräänkatsojana, jonka velvollisuus on ottaa kiinni sellaiset, jotka jättäytyvät jälelle pääjoukosta.

Opastaja Asmani oli jättiläisroteva mies, oiva metsästäjä, mutta hirveän taika-uskoinen. Leijonia hän pelkäsi hirveästi, eikä uskaltanut tulla sellaiselle paikalle, missä niitä oli lähellä, mutta kaikkia muita eläviä hän piti metsästäjän otuksina ja pyysi niitä uupumatta. Aina oli hänen huulillaan hymy, mutta se oli kamalaa ja ilkeää. Stanley arveli hänen voivan vaikka murhata ihmisiä naurussa suin.

Chowpereh, joka kooltaan oli pienenläntä sekä luonteeltaan aina iloinen ja leikkisä, sai aina koko seurueen nauramaan, kertoessaan jotakin omalla hullunkurisella tavallaan. Hänen kanssaan ei Stanley koskaan riitautunut, vaan tiesi aina ystävällisellä sanalla saavansa hänet kelpo tavalla toimittamaan tehtävänsä. Kaikista miehistään kehuu Stanley häntä väkevimmäksi, terveimmäksi, taipuisimmaksi ja uskollisimmaksi niin, että hän oli oikein kunnon palvelijan esikuva.

Muista palvelijoistaan kertoo Stanley, että Khamifi, noin parinkymmenen vuoden ikäinen nuorukainen, oli aina siisti ja puhdas, uuttera työssä, suurisuinen lavertelija ja pelkuri, milloin hyvänsä valmis lähtemään käpälämäkeen. Ambari, joka myöskin oli ollut Speken palveluksessa, on uskollinen mutta veltto ja laiska. Jumah, oikein akkamainen raukka, joka valitti pienintäkin vaivannäköä ja oli enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Ulimengo 30-vuotias väkevä junkkari, oli hulluin ja arin koko joukossa, mutta kuitenkin ahkera työssä. Erittäin nopeana juoksijana ja taitavana metsästäjänä oli hän usein lisännyt ruokavaroja metsästyssaaliillaan. Feraiji oli Stanleyn ruoanlaittaja ja oli sukkela ja toimellinen, mutta siisteydestä hänellä oli omat käsitteensä. Jollei sattunut pyyhinliinaa käsille, saattoi hän pyyhkiä ruokatalrikit esim. heinätukolla tai maahan varisseilla lehdillä. Jos Stanley muistutti, ettei lusikka ollut puhdas, saattoi Feraiji syläistä lusikkaan ja hieroa sitä esiliinaansa, arvellen ainakin nyt puhdistaneensa sen kelvolliseksi. Ei ollut sitä keittoa eikä paistia, jossa ei ollut ainakin joku hyppysellinen hiekkaa, ja Stanleyn uhkaus, että hän Sansibariin palattuansa jollakin taitavalla lääkärillä leikkuuttaa auki vatsansa ja vähentää sitte Feraijin palkasta yhden dollarin joka hiekanjyvästä, joka vatsasta löytyisi, -- tämä uhkaus sai Feraiji-paran sydämestä monta levotonta huokausta nousemaan, sillä hänen omatuntonsa sanoi, että siellä mahtoi olla hyvin monta hiekanjyvää, joten siis hänen palkkaansakin tulisi iso vähennys lopullisessa tilinteossa. Ketterä ja joutuisa hän kuitenkin oli, ja kymmenen minuutin kuluttua sen jälteen kun oli tehty pysähdys marssissa, oli hän jo saanut valmiiksi kupin teetä tai pannukakkuja ja Stanley piti tätä ominaisuutta suuressa arvossa, sillä hänellä oli aina nälkä marssin jälkeen.

Maganga oli uskollinen palvelija ja oiva tavarankantaja sekä oli luonteeltaan moitteeton. Joka kerran kun lähdettiin marssiin, alkoi hän kantajain laulun, joka sai miehet reippaalle mielelle, olipa sitte kuinka helteinen päivä hyvänsä. Silloin laulaa loilotettiin kaikki täyttä kurkkua niin kovasti, että metsän elävät säikkyivät, ja kun matkue lähestyi jotakin kylää, jonka asukkaita epäiltiin vihamielisiksi, aloitettiin tavallisesti laulu, ja pian huomattiin kylän asukasten mieliala; sillä jos he pelkäsivät, niin suljettiin portit oitis, ja mustia naamoja oli tirkistelemässä matkamiehiä, jos taas ystävyys oli mielessä, tulivat kyläläiset ulos kulkijoita tervehtimään.

Lähinnä Stanleytä itseään oli tärkein henkilö koko seurueessa hänen tulkkinsa, nuori Selim, Jerusalemista kotoisin, piispa Gobatin kasvattama arapilaispoika, josta Stanley sanoo että Gobat ansaitsee erinomaista kiitosta jalosta toimestaan, jos kaikki arapilaispojat hänen koulussaan tulevat yhtäläisiksi kuin Selim. Ilman häntä olisi Stanley menettänyt henkensä sodassa Miramboa vastaan, eikä hän olisi voinut saavuttaa arapilaispäällikköjen suosiota, ei edes keskustellakaan heidän kanssaan. Selim oli tullut Stanleyn palvelukseen alussa vuotta 1870 ja oli sitte seurannut häntä Etelä-Venäjän, Kaukasian ja Persian kautta. Hän oli aina rehellinen ja uskollinen, silloinkin kun hänen oma henkensä on vaarassa, "peloton ja moitteeton". Antaessaan hänestä tämän arvostelun sanoo Stanley tuntevansa, ettei se kylliksi riitä ilmaisemaan hänen kiitollisuuttaan kaikista Selimin ansioista.

Nuorin Stanleyn palvelijoista oli Kalulu, jonka Stanley pian huomasi erittäin älykkääksi ja oppivaiseksi pojaksi ja korotti hänet sen vuoksi passaripojan arvoon ja kunniaan. Ei edes Selim voinut Kalulun kanssa kilpailla sukkeluudessa ja älyssä arvata mitä kaikkea Stanley tarvitsi istuessaan aterioimassa. Kalulun pienet vilkkaat silmät tähystelivät alinomaa ruoka-astioita, arvellen mikä nyt piti nostettaman pois, mitä tuotava sijaan.

* * * * *

Sittekun matkue oli lähtenyt eteenpäin Gombe-virran luota, jossa niin vähällä oli syttyä verenvuodatus, sai se kulkea asumattomien seutujen halki ja seuraavalla levähdyspaikalla ei saatu tippaakaan vettä, vaikka miehiä kiusasi polttava jano. Etsittyään vettä kauempaa palasivat muutamat kolmen tunnin kuluttua tuoden vettä suuremmissa ja pienemmissä astioissa. Näillä seuduilla oli Mirambo rosvojoukkoineen hävittänyt kaikki, mitä suinkin taisi; kolme tai neljä kukoistavaa kylää oli poltettu perin pohjin ja ne asukkaat, jotka olivat säilyttäneet henkensä, olivat muuttaneet pois.

Ukonongon metsissä on hunajalintu hyvin tavallinen ja tunnetaan heleä äänisestä vilkkaasta viserryksestään. Asukkaat seuraavat tämän linnun opastusta, sillä se näyttää heille tien metsä-mehiläisten pesille, jotka ovat suurien puiden onteloissa. Useampi päivä yhtyi Stanleyn joukkoon ukonongolaisia, ja he toivat tavallisesti oivallisinta sekä valkoista että punaista mettä, jota he olivat keränneet. Punaisessa medessä oli tavallisesti paljon kuolleita mehiläisiä, mutta niistä eivät Stanleyn ahnaat seuralaiset paljoa pitäneet lukua, vaan söivät hunajan ohessa suuhunsa sekä mehiläiset että osan vaksisista pesistäkin. Hunajalintu houkuttelee ihmisiä mukaansa mehiläispesille, hyppien oksalta oksalle, puusta puuhun, alituisesti tirskuen. Hun hunajan etsijä ei linnun mielestä seuraa kyllin nopeasti, lentää se takaisin, huutaen vielä kovemmin ja liikuttaen siipiänsä entistä nopeammin, ikäänkuin näyttäen miten sukkelaan tämän pitäisi tuleman, ja kun mesi-aarre on löydetty, ajetaan mehiläiset savustamalla ulos pesästä, jonka jälkeen se ryöstetään ja lintu silittelee höyheniänsä visertäen ikäänkuin ilmoittaaksensa voitonriemulla, ettei hänen kaksijalkainen siivetön seuraajansa olisi omin neuvoin hunaja-aarretta löytänyt. Tavallisesti jätetäänkin linnulle osa saaliista näyttämäpalkaksi.

Välttääksensä sotaa Miramboa vastaan oli Stanley kulkenut 14 päivänmatkaa eteläiseen suuntaan, mutta sai tietää, että silläkin suunnalla oli asukasten kesken sota parin päivänmatkan päässä ja senvuoksi hän kääntyi Marefu-nimisestä kylästä jatkamaan matkaansa luoteiseen suuntaan. Seudut, joiden kautta matka nyt kulki, olivat hyvin vaihettelevaiset, paikoin tiheästi asuttuja kyliä, joiden asukkaat kokivat kaikin tavoin nylkeä ja peijata matkalaisia, paikoin taas äärettömiä metsiä. Muutamissa oli lihava maanlaatu kasvattanut puut toista sataa jalkaa korkeiksi; niiden latvat olivat niin tiheät, ettei auringon paiste edes päässyt maahan, vaan puiden oksien alle muodostui puolipimeä holvi, jossa oli monellaisia eläviä, niiden seassa vaarallisia petojakin, niinkuin panttereja ja leopardeja, ja hyökkäsipä eräs semmoinen aasin kimppuun, kun sitä metsän lävitse vietiin juotettavaksi. Aasi kirkui hirveästi tuskissaan ja samaan ääneen yhtyivät toisetkin sekä rupesivat vimmatusti potkimaan tuota vihollista, niin että leopardi viimein jätti otuksensa pahasti raadeltuna, vaikkei sen hengelle vielä ollut vaaraa tullut.

Muutaman päivän kuluttua muuttui ympäristö aivan asumattomaksi erämaaksi. Olipa soitakin, jotka olivat niin veteliä, että miehet tuon tuostakin niiden yli kulkiessaan upposivat syvälle ja olivat hengen vaarassa. Oppaat kertoivat erään arapilaisen 35 orjansa kanssa uponneen ja hukkuneen sellaiseen suohon. Lokakuun 17 p:stä Marraskuun 2 päivään kesti yhä vain asumatonta maata ja viimein rupesi nälkä ahdistamaan matkuetta, sillä kaikki eväät olivat loppuneet ja asumattomassa maassa ei saanut tietysti mitään ostaa, eikä edes metsästys tuottanut mitään, kun ei otuksia sattunut matkustajien tielle. Toista vuorokautta olivat he jo kulkeneet syömättä mitään, kun vihdoinkin tulivat viljavien vainioiden keskeen rakennettuun kylään, jonka asukkaat ystävällisesti möivät heille ruokatavaroita vaikka kuinka paljon olisivat tahtoneet.

Vielä kerran piti Stanleyn muuttaa matkasuunnitelmansa, koska maan asukkaat olivat keskenään sodassa. Malagarafi-nimisen virran yli hän pääsi pitkien tinkimisten jälkeen Kiala-nimisen kylän asukasten kanssa, jotka häneltä ottivat edeltäkäsin runsaan maksun siitä, että lauttaisivat neljällä pienellä ruuhella hänen miehensä toiselle rannalle, vaan kun neljä miestä oli viety virran yli, rupesivat lauttaajat tahtomaan enempää palkkaa. Kovan tinkimisen jälkeen he saivatkin, ja tietysti he vaativat seuraavallakin kerralla lisäpalkkaa, milloin vaatekappaleita, milloin helminauhoja, milloin mitäkin. Kiistaa ja riitaa näiden ahnasten ihmisten kanssa oli ihan mahdoton välttää. Uwinsa-maakunnan asukkaita Stanley sanoo vielä ilkeämmiksi kuin ugogolaiset ovat, ja heidän ahneutensa jo on ihan ääretön.

3 p. Marraskuuta tuli Stanleyn matkuetta vastaan toinen matkue, joka palasi kaupparetkiltä Tanganjika järven länsipuolelta ja kertoi Ujijissa tavanneensa valkoisen miehen, joka oli vanha, harmaapartainen ja puettu samallaiseen pukuun kuin Stanleykin. Tuo vanha valkoinen mies oli tullut kaukaa Tanganjikan toiselta puolelta Manjuema nimisestä maakunnasta ja he olivat nähneet hänet 8 päivää sitte Ujijissa. Stanley päätti heti, että se oli Livingstone eikä kukaan muu, sekä lupasi miehillensä ylimääräisenä palkkiona 2 dotia (noin 12 kyynärää) vaatetta, jos he marssisivat Ujijiin ilman yhtään lepopäivää pitämättä ja miehet suostuivat siihen ihastuksella.

Lähdettyänsä eteenpäin Malagarafi virran rannoilta, sai Stanley varoituksia kulkeaksensa seuraavana päivänä hyvin varovaisesti, koska eräs joukko uwinsalaisia oli paluumatkalla sotaretkellä ja heillä oli tapana voitonriemussa hyökätä kaikkien kimppuun, jotka he vain kohtasivat, usein hävittäen oman heimokuntansakin kyliä. Matkaa siis jatkettiin hyvin varovaisesti, niin että tienopastajat kulkivat hyvän matkaa edeltäpäin voidakseen pian varoittaa seuraajia, jos joku vaara uhkaisi. Pian oli kuitenkin vaara ohitse, kun Stanleyn matkue oli jättänyt Uwinsan alueen ja tullut Uhha nimiseen maakuntaan. Siellä täytyi hänen taas maksaa veroa Kavanga nimisen kylän päällikölle, joka väitti olevansa ainoa ruhtinas koko seudulla, jolla oli oikeus vaatia veroa. Kuusituntisen riidan ja rettelöimisen jälkeen saatiin vero tingityksi 10:ksi dotiksi, ja sovinto tehtiin sillä ehdolla, ettei Stanleyn tarvitsisi enää maksaa mitään veroa Uhhassa Rufigi virralle asti. Seuraavana päivänä tuli kuitenkin toinen päällikkö, joka kehui olevansa Mionwu, kuninkaan jälkeinen mies, ja jolla oli seurassaan suuri joukko aseellisia miehiä, vaatimaan Stanleyltä veroa, maan läpi kulkemisesta. Hän kysyi suostuisiko valkoinen mies maksamaan, vai tahtoiko hän sotia. Tosin olivat Uhhan asukkaat huonommin varustetut, ainoastaan nuolilla, keihäillä ja jousilla, mutta heidän maansa oli laaja ja kyliä hyvin paljon. Uhhan kuningas halusi kuitenkin saada asian sovituksi rauhassa. Mionwu istui pilkkomaan bambu ruohon pätkää hienoiksi tikuiksi ja luki viimein kymmenen kimppua, kussakin kymmenen tikkua, sekä selitti että Uhhan kuningas vaati yhtä monta dotia vaatetta veroksi, kuin tässä oli tikkuja; siis sata dotia.