Part 5

"Hoi hoi! Hoi hoi! Mihin mennään? Sotaan käydään! Ketä vastaan? Miramboa vastaan. Ken meitä johtaa? Valkoinen mies. Uh! uh! Uh! uh! Heijaa! heijaa! Heijaa! heijaa!"

Tällaista loilotusta jaksoivat miehet kaiken päivää. Arapilaiset olivat miehineen menneet jo edeltäkäsin vihollista vastaan ja Stanley tapasi heidät kolmen päivän kuluttua.

Arapilaisten koko sotilasjoukko, Stanleyn miehet yhteen luettuna, nousi 2,255 mieheen, joista toinen puoti oli orjia.

Ainoastaan 1,500:lla oli pyssyt, toisilla oli aseina keihäät ja pitkät puukot, joilla vihollisten päät piti leikattaman poikki ja kuolleet ruumiit raadeltaman. Ampumavaroja oli runsaasti.

Stanley oli pannut tavaransa talteen Mfuto nimiseen kylään, voidakseen sieltä lähteä suorastaan jatkamaan matkaansa Ujijiin, jahka Mirambo ensin oli voitettu. Arapilaisten sotilaat voitelivat itsensä viisasten taikuriensa valmistamilla voiteilla, ettei vihollisten aseet heihin pystyisi, ja heidän rohkeuttaan koki eräs heidän joukostaan vahvistaa puhutellen tovereitaan seuraavaan tapaan:

"Sanoja, sanoja, sanoja! Kuulkaa te Mkasivan pojat, Uniamwesin lapset! Tie on edessämme, metsän rosvot odottavat. Niin, rosvoja he ovat; he hyökkäävät teidän kauppamatkueitanne vastaan, he varastavat norsunluunne, he tappavat vaimonne. Mutta katsokaa, arapilaiset ovat teidän mukananne! Eteenpäin, Mkasivan poika on mukananne! Tapelkaa, tappakaa, ottakaa orjia, ottakaa vaatetta, ottakaa karjaa, syökää ja juokaa! Eteenpäin!"

Tähän pöyhkeään puheesen vastasivat sotilaat hurjalla huudolla; kylän portit avattiin ja ulos syöksi tuo kirjava sotilaslauma ampuen rajusti, siten rohkaisten itseänsä ja muka pelottaakseen vihollista isolla metelillä. Viholliset olivat vetäytyneet Simbifo nimiseen kylään, joka oli lujasti suojattu paksuista puista tehdyllä pysty-aidalla. Kylä piiritettiin kolmelta puolelta ja heti kun arapilaiset olivat tulleet kylän näkyviin, alkoi sen väestö ampua ankarasti, joten tappelu oli aloitettu. Pystyaita kylän ympärillä oli erittäin hyvin suojannut sen väestöä, ja kun piirittäjät viimein tekivät yhteisen ryntäyksen kolmelta haaralta yhtaikaa, niin väestö, jota varustukset eivät voineet kylliksi suojella tällaista hyökkäystä vastaan, lähti neljännen portin kautta syöksemään pakoon. Ainoastaan parikymmentä kuollutta löysivät valloittajat kylässä saatuansa sen valtaansa, ja ryöstettyään mitä saivat, polttivat he sen täydellisesti poroksi.

Muutaman päivän kuluttua tehtiin uusi hyökkäys toista kylää vastaan, jossa sanottiin Mirambon itsensä olevan. Kylä valloitettiin pian, mutta kun arapilaiset, ryöstettyään sieltä suuren saaliin, olivat palausmatkalla, syöksi Mirambo yhtäkkiä heidän kimppuunsa koko väkensä kanssa, sillä hän oli vetäytynyt kylästä pakoon ja piilottanut väkensä kahden puolen sitä tietä, jota myöten arvasi arapilaisten palajavan. Tässä kahakassa tapettiin suurin osa arapilaisten päällikköjä ja sotilaita, ja ne, jotka jäivät eloon, palasivat pitkiä kiertoteitä omaistensa luo tuomaan tuota surusanomaa.

Sanomaton hämmästys ja kauhu syntyi tästä sanomasta. Vaimot parkuivat kaatuneita miehiään, haavoitettuja ja pakolaisia tuli ehtimiseen lisäten häiriötä ja pelkoa. Seuraavana päivänä lähti koko sotajoukko palajamaan ja eloon jääneet arapilaiset syyttelivät toinen toisiaan sodan aloittajiksi, ennenkun oli koetettukaan sovinnolla saada asiat selville. Neuvottelussa muutamat ehdottelivat palajamista oitis Unianjembeen, toiset taas pauhasivat ankarasti maamiehiänsä vastaan sellaisesta pelkurimaisuudesta. Kun Stanley oli saanut kuulla mitä oli tekeillä, lähetti hän sanan arapilaisille, etteivät he suinkaan lähtisi palausretkelle, sillä siten he houkuttelisivat viholliset jälkeensä. Hän oli itse sairas ja rupesi levolle, mutta sydänyön aikana hänen tulkkinsa Selim herätti hänet sanoen: "nouskaa herra, he juoksevat tiehensä kaikkityyni ja Khamis ben Abdallah myöskin!"

Selim auttoi häntä pukemaan päällensä ja heikkona kuumetaudistaan hoiperteli Stanley ulos, jossa kaikki on tulisessa kiiruussa lähteäksensä pakoon. "Kiiruusti, bana (herra) Mirambo tulee!" huusi hänelle arapilainen Thani ben Abdallah, ja yksin Shaw koki varustautua minkä ennätti, päästäkseen hänkin pakoretkelle. Viidestäkymmenestä miehestänsä oli Stanleyllä ainoastaan seitsemän jälellä, jotka hän sai seisattumaan uhatessaan ampua heidät, jos he yrittäisivät lähtemään liikkeelle. Pian olivat kaikki valmiit lähtöön ja pimeässä yössä kiiruhtivat he takaisin; miehet kurkistelivat alinomaa taaksensa peljäten siellä näkevänsä viholliset.

Stanley löysi kaikki miehensä Mfutossa, johon he olivat palanneet, urhoollisimmat kerskaajat ennen kaikkia, ja Shaw oli näyttänyt olevansa pahin petturi koko joukosta. Ainoastaan arapilaispoika Selim oli osoittanut rohkeutta ja kestäväisyyttä, ja kun Stanley kysyi, miksi ei hänkin ollut juossut matkaansa ja jättänyt isäntäänsä vihollisten tapettavaksi, vastasi tämä: "Voi, herra! minä pelkäsin saavani piiskalla selkääni".

5. Luku.

Matka Unianjembestä Ujijiin.

Arapilaisten tappion jälkeen ei ollut ajattelemistakaan jatkaa matkaa suorinta tietä länttä kohden Ujijiin, niinkuin Stanleyn aikomus oli ollut. Hänen liittolaisensa eivät pitäneet minäkään asiana, että he olivat jättäneet hänet sairaana ja omat sotilaansa haavoitettuina omaan huostaansa, pelastakoot henkensä tai ei. Tosin monet heistä vakaasti vakuuttivat, ettei heidän aikomuksensa ollut jättää häntä jälkeensä, vaan että joku oli huutanut, että valkoinen mies oli poissa, ja siitä seurasi yleinen hämmästys ja pako. Mutta Stanley oli tullut kylliksi tuntemaan heidän sodankäyntitapansa eikä pitänyt enää itseänsä velvoitettuna olla heidän liittolaisenaan. Hänen asemansa oli hyvin kiusallinen, sillä tavarankantajia hän ei saanut, koska asukkaat eivät sota-aikana lähde kantajiksi; muutamat hänen miehistään olivat taistelussa kaatuneet, joka seikka ei suinkaan yllyttänyt toisia yhtymään hänen matkueesensa. Hänellä oli täysi syy palata takaisin rantamaalle, mutta hänen omatuntonsa ei sitä sallinut, kun kerran niin paljon rahaa oli jo matkaa varten menetetty ja hänelle osoitettu niin suuri luottamus, että hän lähetettiin Livingstonea auttamaan. Hänen palkattu väkensä oli hänestä eronnut, koska he luulivat olevansa pestatut kulkemaan Mirambon maan kautta. Ainoastaan 13 miestä oli jäljellä. Eräs kauppamatkue, joka oli tullut jäljestäpäin, kertoi, että hänen seuralaisensa Farquhar, joka sairauden tähden jätettiin jälelle, oli kuollut, ja kun hänen holhojansa ei jaksanut kantaa ruumista haudattavaksi, oli se laahattu metsään ja jäi hautaamatta. Hänen toinen valkoinen seuralaisensa Shaw sairastui ja kun lääkkeitä ei ollut, lähetti Stanley kolme miestä Sansibariin lääkkeitä hakemaan luvaten heille viisikymmentä dollaria (250 markkaa), jos he kiiruhtaisivat.

Sillävälin arapilaiset varustivat itseään lähteäkseen uudestaan Miramboa vastaan sotimaan. Mutta ennenkuin he ennättivät lähteä, oli Mirambo jo tullut 2,000 miehellä heidän uudisasuntoansa Taboraa vastaan, jota paitse 1,000 miestä Ututan maakunnasta oli yhdessä heidän kanssaan tehnyt hyökkäyksen arapilaisia vastaan vastakkaiselta puolelta.

Kun pyssyjen pauke ilmoitti vihollisten lähestymisen, nousivat arapilaiset huoneittensa katoille ja näkivät koko lakeuden täynnä vihollisia, jolloin rohkein, Khamis ben Abdallah vastoin ystäviensä neuvoa syöksi miehineen vihollista vastaan, vaikka hänen huoneensa olisi hänelle suonut hyvän suojan; ja kavala Mirambo käski miestensä hitaasti vetäytyä takaperin. Tästä innostuivat arapilaiset kiivaasti hyökkäämään eteenpäin, jolloin Mirambon sotilaat yhtäkkiä kääntyivät takaisin. Silloin Khamisin orjat kääntyivät pakoon jättäen isäntänsä vihollisen käsiin ja taisteltuaan vimmatusti ylivoimaa vastaan kaatuivat kaikki tässä hyökkäyksessä olleet arapilaiset. Heidän ruumiinsa raadeltiin pahasti ja vihollisten noitamies oli heidän nahastaan ja lihastaan valmistanut taikajuomaa, jonka piti tekemän sotilaat haavoittumattomiksi.

Sadottain tuli pakolaisia Taborasta Kviharaan, jossa Stanley oli, ja suurin osa Taboran rakennuksista poltettiin poroksi. Mirambo oli uhannut tulla Kviharaankin, ja Stanley toivoi sitä, sillä hän oli vakuutettu ettei 10,000:kaan afrikalaista villiä voisi valloittaa hänen lujasti varustettua asuntoansa, jossa hänellä, pakolaiset Taborasta siihen luettuina, oli 150 kelvollisesti varustettua miestä. Mirambo ei kuitenkaan sitä uhkaustaan pannut täytäntöön, vaan vetäytyi takaisin menetettyään sata miestä hyökkäyksessä Taboraa vastaan. Myöhemmin saatiin tietää, että kun hän teki hyökkäyksen Mfuto-kylää vastaan, joutui hän tappiolle, kylän asukkaat hyökkäsivät ulos ja silloin hänen joukkonsa hajosivat ja hän itse läksi pakoon.

Viikkokausia oli Stanleyllä monellaisia vastuksia matkansa jatkamisessa ja viimein hän jo rupesi epäilemään pääsisikö hän koskaan edemmäksi. Kantajia hänen oli vaikea saada tuon Miramboa vastaan alkaneen sodan vuoksi ja entisetkin kantajat sairastelivat. Kun yksi heistä, nimeltä Baruti, kuoli, haudattiin hän puun juurelle. Ruumis käärittiin palttinaan ja kasvot asetettiin Mekkaan päin, sillä hän oli muhammettilainen. Sitte se peitettiin matoilla, ettei siihen päässyt multa koskemaan ja hauta täytettiin, jolloin vainajan eloon jääneet toverit nauroivat. Haudalle istutettiin pensas ja maahan pistettiin reikä, johon kaadettiin vettä, ettei muka Baruti janoisena menisi paratiisiin. Sen jälkeen koko haudan päällys kasteltiin vedellä ja vainajan juoma-astia lyötiin rikki. Hautajaismenot päättyivät siten, että arapilaiset lukivat rukouksensa "Fat-hah" ja sen koommin ei vainajata enää ajateltu.

Eräs arapilainen lahjoitti Stanleylle orjapojan, jota hän nimitti Ndugu M'hali (veljeni rikkaus). Stanley ei oikein pitänyt sellaisesta nimestä ja kutsui miehensä kokoon, antamaan pojalle uutta nimeä. Sellaisia esitettiin monellaisia. Yksi esitti pojan nimeksi Simba (leijona), toinen Ngombe (lehmä), kolmas Mirambo, josta syntyi suuri yleinen nauru; viimein lipun kantaja Ulimengo ehdotti nimeksi Kalulu, joka merkitsee erästä antilopi-lajia, ja kun tämä nimi näytti sopivan pojalle, joka oli vilkassilmäinen, soreavartaloinen ja sukkela liikkeissään, niin kaikki yksimielisesti sanoivat: "Kalulu olkoon hänen nimensä, niin bana, antakaa hänelle nimeksi Kalulu!"

Stanley käski tuoda vettä maljalla ja risti pojan Kaluluksi, jolloin tulkki Selim oli kummina.

Melkein kaksi kuukautta oli Stanley viipynyt Unianjembessä ja hänen matkaansa hidastuttivat taudit sekä tarpeellisten miesten puute. Saatuaan viimeinkin 50 miestä pestatuiksi palvelukseensa ja sen lisäksi 4 poikaa, lähti hän jatkamaan matkaansa länttä kohti etsimään Livingstonea. Mutta asianhaavat pakottivat hänet valitsemaan pitkän kiertotien etelämpänä olevien maakuntien kautta. Arapilaiset olivat kokeneet kaikin tavoin pidättää häntä vielä jonkun aikaa, mutta hän ei tahtonut enää viipyä.., Hänen miehensä, jotka pitkällisen, jotenkin huolettoman ja herkullisen joutilaisuuden kautta olivat veltostuneet, näyttivät myöskin vastahakoisuuttansa lähteä matkalle. Uppiniskaiset sai Stanley piiskalla taipumaan ja kun muutamat yrittivät jättää hänen matkueensa ja lähtivät karkuun, lähetti Stanley parikymmentä miestä heitä etsimään sekä samalla ostamaan arapilaisilta sellaiset vitjat, joissa orjia kuletetaan kahleissa. Saatuaan kaikki miehensä takaisin, piti Stanley heille nuhdesaarnan ja näytti orjanvitjoja, joita hän uhkasi käyttää, jos joku vielä lähtisi karkuun. Samalla hän vakuutti, ettei kuuliaisilla ollut mitään peljättävää, vaan että kahleet olivat ainoastaan niitä karkuria ja varkaita varten, jotka pötkivät tiehensä, vaikka he olivat saaneet palkkansa ja vielä lahjoja lisäksi. Tällä kertaa antoi hän vielä anteeksi karkureille, mutta jos joku tästälähin vielä lähtisi karkuun, niin marssia ei jatkettaisi, ennenkun karkuri oli saatu kiinni, jonka jälkeen hänen täytyisi marssia kahleissa. "Kuuletteko?" -- "Kuulemme!" -- "Ymmärrättekö?" "Ymmärrämme!"

Seuraavana aamuna huomattiin, että kaksi miestä oli yöllä karannut. Toinen heistä, Kingaru, karkasi nyt jo kolmannen kerran. Kaksi paremmin luotettavaa lähetettiin heitä hakemaan ja saivat käskyn, etteivät palajaisi ilman karkureita. Iltapäivällä nämä tuotiin ja saivat -- uhkauksen mukaan -- selkäänsä, jonka jälkeen heidän täytyi vitjoihin lukittuina marssia eteenpäin, että karkaamishalu toisistakin katoaisi. Kiinniottajat Bombay ja Baraka saivat kappaleen kaunista vaatetta palkinnoksi uskollisuudestaan.

Stanleyn palkatut tavarankantajat eivät kuitenkaan olleet ainoat, jotka hidastuttivat hänen matkaansa. Myöskin hänen valkoinen seuralaisensa, englantilainen Shaw, teeskenteli sairastavansa ja koetteli hänen kärsimystänsä viimeiseen saakka. Kun hänen piti kerran astua alas aasin selästä, sotkeutui hänen jalkansa niin että se luiskahti pois jalustimesta ja Shaw kaatua loislahti nenälleen maahan. Hän oli usein ennenkin tehnyt samallaisia temppuja ja tavarankantajat olivat tavallisesti auttaneet herran jaloilleen, mutta Stanley oli kyllästynyt häneen ja kielsi väkeänsä auttamasta Shawia. Tämä mieletön jäi silloin pitkäkseen auringon paahteesen koko tunnin ajaksi, ja kun Stanley viimein kysyi kylmäkiskoisesti, eikö siinä ollut epämukava olla, niin Shaw nousi istualle ja alkoi itkeä kuin lapsi.

"Tahdotteko palata takaisin, Shaw?"

"Tahdon, jos te sen suvaitsette. Minä en luule tätä kestäväni kauvemmin, ja jos tahdotte olla niin hyvä minua kohtaan, niin pyytäisin mieluimmin palata takaisin".

"Noh minä olen myöskin tullut siihen päätökseen, että teidän on paras palata. Te luulette olevanne sairas, ettekä millään muotoa luovu siitä uskostanne. Mutta pankaa mieleenne minun sanani: jos palajatte Unianjembeen, niin se on ihan sama kuin menisitte kuolemaan. Jos sairastutte Kviharassa, niin kuka teille antaa lääkkeitä? Jos joudutte juoppouden raivoon, niin kuka siellä tietää mitä te tarvitsette ja mikä on teille hyödyllistä? Minä sanon vielä kerran: jos palajatte takaisin, niin kuolette!"

"Voi herra Jumala, kun en olisi koskaan lähtenyt tälle matkalle! Minulla oli ihan toisellaiset ajatukset elämästä Afrikassa. Luulenpa kuitenkin palajavani, jos te sallitte sen".

Seuraavana päivänä varustettiin Shaw palausmatkalle Kviharaan. Lujat paarit tehtiin ja neljä miestä palkattiin häntä kantamaan. Leipää leivottiin ja hänelle paistettiin vuohenlihaa evääksi. Vaikka Stanley kertoo, että hän illalla sitä ennen oli tuntenut suurta ystävyyttä Shawia kohtaan ja tuli liikutetuksi tutuista kotimaisista sävelistä, joita tämä soitteli akordionilla, niin oli kuitenkin ikäänkuin raskas taakka vähentynyt hänen hartioiltaan, kun Shaw kannettiin takaisin päin ja hän itse pääsi jatkamaan matkaansa.

Tie kulki suurien metsien kautta, joita Stanley kehuu erittäin kauniiksi, sillä maa on hedelmällistä ja ilmanala omansa tuottamaan rehoittavinta kasvullisuutta. Varsin suurta tukaluutta vaikuttaa näillä seuduilla kuitenkin kuumetaudit, jotka harvoin jättävät matkustajan rauhaan sateiden aikana. Niinkuin eri vuodenajat meidän maassamme vaihettelevat säännöllisesti, niin on kuumassa ilmanalassa kuiva ja sade-aika. Kuivan aikana ei näillä seuduilla ole mitään suuresti peljättävää. Kuivettunut heinä tekee maan synkän näköiseksi, maanpinta on kovaksi kuivunut ja sadeajan lopulla siihen painuneet jäljet ovat vielä näkyvissä; metsissä on äärettömät joukot puita, jotka mädätessään levittävät myrkyllisiä höyryjä ilmaan, joiden vaikutus usein on hirmuinen.

Kuumetauti ilmestyy täällä tavallisesti siten, että vatsaa kivistää ankarasti, voimat heikkonevat, rupee nukuttamaan ja haukottamaan. Kieli tulee keltaiseksi, joskus mustankin näköiseksi, hampaat kellastuvat ja tulevat limaisiksi. Sairaan silmät palavat tuimasti ja alkavat vuotaa vettä. Sitte leviää kuume koko ruumiisen ja sairas väänteleksen kuin kuoleman tuskissa. Päätä pakottaa ankarasti, suonet tykyttävät ja hirmuinen jano ahdistaa. Aivoissa syntyy kaikellaisia kummia levottoman mielikuvituksen luomia kuvia; kipeä luulee olevansa tulisessa kuumuudessa ja on näkevinänsä kaikellaisia luotuja ja luomattomia hirmuisia petoja, jotka joka hetki muuttuvat yhä toisellaisiksi ja entistään kauhistuttavammiksi. Kun sairas avaa silmänsä ja näkee unelmansa tyhjiksi, vaipuu hän pian uudelleen samoihin hirmu-unelmiin, joista Stanley sanoo, että hurskas Jobkin olisi sellaisia kärsiessään tullut raivoisaksi ja hurjistunut mielettömäksi. Kun sitte sairas on parantunut, tuntee hän itsensä masennetuksi, muuttuu oikein naurettavan avosydämiseksi, puheliaaksi ja ihastuu kaikesta, mitä ikänä hän näkee. Näin kertoo Stanley omasta kokemuksesta afrikalaisen kuumetaudin vaikutukset.

1 p. Lokakuuta 1870 oli hänen matkueensa tullut äärettömän laajalle suolle, nimeltä Siwani, ja asettui 4 tunnin marssin jälkeen yöksi leiriin erään summattoman suuren puun juurelle, jossa oli jälkiä entisestä leiripaikasta. Tuo jättiläis-sykomori oli tyvestä ympärimitaten 19 kyynärää paksu ja oli suurin puu, jonka Stanley koskaan muisti nähneensä. Sen varjossa, joka oli läpimitaten 120 jalkaa, taisi vaikka koko rykmentti sotaväkeä saada suojaa auringolta. Stanley tunsi itsensä täydellisesti tyytyväiseksi ja tämä mieltymyksen tila saattoi hänet puhuttelemaan neekeripalvelijoitaan ystävällisimmällä tavalla, aivan kuin vertaisiansa, ja hän keskusteli heidän kanssaan tulevaisista yhteisistä toimista. Aurinko laski nopeasti kuvaten taivaan loistavimmilla sateenkaaren eri väreillä, jotka heijastuivat loppumattomien metsien yli. Koko luonnossa vallitsi tyyni hiljaisuus ja kun matkamiehet illalla istuivat tupakoiden, ei kuulunut leirin ulkopuolella muuta ääntä, kuin jonkun kanalinnun kaakatus, jolla se houkutteli luokseen puolisotaan, sammakkojen kuriseminen läheisessä lammikossa tai sirkkojen tirskutus, joka näytti tuudittavan päivää levolle. Leirin sisäpuolella ei kuulunut muuta kuin veden pulputus tupakkapiipuissa. Täällä näet poltetaan sellaisilla piipuilla, joissa savu menee veden lävitse, ennenkuin se tulee suuhun.

Lähinnä seuraavilla seuduilla ilmestyi uusi kiusa, jo ennen mainitsemamme tsetse-kärpänen. Sitä paitse täytyi matkamiestemme joskus poiketa tieltä pois, kun he tien varressa tapasivat hautaamattomia ihmisen ruumiita, jotka olivat surkeita jäännöksiä rokkoon kuolleista matkamiehistä, ja toiset pelkäsivät saavansa tämän hirmuisen taudin tarttumaan itseensä noista puoleksi mädänneistä kuolleista. Melkein joka päivä he näkivät yhden tai kaksi sellaista; milloin pääkallon, milloin koko luurangon. Manyara nimisellä seudulla eivät kylän asukkaat sallineet heidän tulla porttiensa sisäpuolelle, sillä kun nyt oli sota-aika, niin he epäilivät kaikkia. Stanleyn seuralaisten sallittiin kuitenkin mennä kylän ulkopuolella olevaan entiseen leiriin, joka kuitenkaan ei tarjonnut mitään suojaa väsyneille matkamiehille. Sen lisäksi oli kylän päällikkö ankarasti kieltänyt alustalaisiansa myymästä mitään ruokatavaroita heille. Stanley koki saada tämän kiellon poistetuksi siten, että hän lähetti päällikölle lahjaksi muutamia kappaleita kaunista vaatetta, mutta päällikkö ei niistä huolinut, vaan lähetti ne äreänä takaisin. Ei auttanut muu kuin hankkia ruokavaroja kauempana olevilta seuduilta ja matkueen täytyi täällä viipyä useita päiviä. Keskustelut kyläläisten kanssa eivät auttaneet ollenkaan ja Stanley tuli huomaamaan, että arapilaiset Taborassa olivat ihan oikeassa, kun he olivat sanoneet: "Hyvä herra, te saatte nähdä, että he ovat varsin itsepäisiä, ja teidän täytyy kääntyä takaisin. Manyaran asukkaat ovat ilkeitä, Ukonongolaiset hyvin ilkeitä ja Usawiralaiset pahimmat kaikista. Te olette tulleet tähän maahan onnettomalla hetkellä, nyt on sota joka paikassa".

Vielä kerran avattiin tavaramytyt ja neljä kaunista vaatekappaletta sekä kaksi dotia (noin 12 kyynärää) amerikalaista palttinaa lähetettiin päällikölle lahjaksi sekä terveisiä, että Stanley tahtoi olla hänen ystävänsä. Tuollaista äreätä herraa kohtaan piti olla hyvin kohtelias, varsinkin kun hän helposti olisi voinut vihamiehensä voittaa. Stanleyn suuri anteliaisuus teki pian tarkoitetun vaikutuksen, sillä ennenkun tunti oli kulunut, tuli kyläläisiä hänen leiriinsä tuoden vakkasissa, joita he kantoivat päänsä päällä, runsaasti papuja, riisiä, virnaa, durraa ja maissia. Heti sen jälkeen tuli päällikkö itse, mukanaan 30 pyssyillä varustettua miestä, tervehtimään ensimmäistä valkoista miestä, joka koskaan oli tullut hänen maahansa. Hänen sotilastensa jälessä kannettiin runsaasti lahjoja, jotka arvoltaan olivat täydelleen sen vertaiset kuin Stanleyn lähettämät lahjat; ruhtinas näet toi useita suuria ruukkuja täynnä hunajaa, kanoja, vuohia sekä virnaa ja papuja niin paljon, että ne riittivät ruoaksi Stanleyn miehille neljäksi päiväksi.

Ruhtinas vastaanotettiin teltan ovella ja syvään kumarrellen kehotti Stanley häntä astumaan sisään; jossa oli sisustettu niin komeasti kuin asianhaarat sallivat. Persialainen matto ja komea karhunnahka oli levitetty lattialle, (s.o. maan pinnalle) ja sängyn päälle oli pantu ihka uusi tulipunainen vaate.

Sultaani itse, joka oli kookas ja voimakas mies, sekä hänen alapäällikkönsä käskettiin istumaan, katselivat ihmetellen ja hämmästyksellä Stanleyn kasvoja, vaatteita ja pyssyjä. Ensin he ihmetellen ällistelivät kaikkea, sitte toisiansa ja viimein he purskahtivat hillitsemättömään nauruun ja lyödä paukuttivat sormiaan. Stanley käski tulkkinsa sanomaan sultaanille, että hän oli ihastunut saadessaan nähdä hänet luonaan, ja sitte seurasi molemmin puolin kaikellaisia kohteliaisuuksia ja naurua, kunnes sultaani pyysi nähdäkseen hänen pyssyjänsä. Winchester-kivääri, jolla kävi ampuminen 16 kertaa perätysten, herätti erinomaista huomiota ja hänen revolverinsa sai niin suuria ylistyksiä, että Stanley tuskin uskalsi näytellä enempää. Kun he kuulivat kaksipiippuisen pyssyn laukaukset, hyppäsivät he koholle peljästyksestä ja sitte he taas nauroivat ihan katketakseen. Sen mukaan miten heidän ihastuksensa nousi korkeimmilleen, alkoivat he innoissaan vetää sormikoukkua keskenään niin raivokkaasti, että Stanley pelkäsi heidän sormiensa katkeavan.

Selitettyään mikä erotus oli valkoisten miesten ja arapilaisten välillä, näytteli Stanley vielä lääkelaatikkonsa sisällystä, ja lääkepullojen koreat osoiteliput sekä soma järjestys laatikossa sai heidät huokailemaan ihastuksesta. Sultaani kysyi mitä niillä tehtiin.

"Dova" (rohto), vastasi Stanley.

Pian oli hän saanut heidän täydellisen kunnioituksensa, ja he selittivät, että valkoinen mies oli paljo etevämpi kuin kaikki arapilaiset, jotka he olivat nähneet. "Dova, dova", mutisivat he.

"Kas tässä on valkoisen miehen pombe" (olutta), virkkoi Stanley avaten korkin viinapullosta. "Maistappas lusikallinen sitä".

"Ah, oh, ah! Kuinka väkevää olutta valkoisilla on! Ai kuinka se polttaa kurkussa", huusi sultaani ähkyen.

"Niin, mutta hyvää se on. Kun sitä ottaa vähän, niin se virkistää, mutta jos sitä ottaa liiaksi, niin tulee kipeäksi ja siitä kuolee".

"Anna mulle vähän", pyysi yksi heistä.

"Ja mulle myös -- ja minulle", virkkoi jokainen vuorostaan, kun toiset saivat maistaakseen.