Part 4

Stanley oli matkan tukaluuksia kärsittyänsä uuvuksissa ja turmiollinen ilmanala oli hänet saattanut kuumetautiin, jota parantaakseen hänen täytyi viipyä virkistääkseen vointiaan levolla ja lääkkeillä. Pari päivää hän siis viipyi Mifansa nimisessä kylässä, jonka sultaani ihmetteli hänen ampuma-aseitaan, hänen vaatteitaan ja kaikkea mitä ikään hän näki. Hän arveli etteivät hänen kotiseutunsa asukkaat voisi mitenkään kestää tappelussa sellaisia aseita vastaan ja lupasi lähettää Stanleylle lampaan tai vuohen sekä sanoi tahtovansa tulla Stanleyn veljeksi. Tämä kiitti tuosta suuresta kunniasta, mitä hänelle osoitettiin, ja lupasi tyytyä siihen, mitä ukko vain lähettäisi. Kun arapilainen, joka oli ollut tulkkina, muistutti, ettei muka ollut sovelijasta laskea päällikkö palajamaan tyhjin käsin, niin Stanley antoi hänelle kappaleen sinistä vaatetta. Neekeri-päällikkö ei kuitenkaan tahtonut sitä vastaanottaa siitä syystä muka, että valkoisen miehen arvolle oli sopimatonta antaa niin vähän. Stanley antoi saman verran lisää ja jonkun ajan kuluttua lahjotti ruhtinas hänelle lihavan pitkähäntäisen lampaan ja käski tuojan tervehtää sanoen että jos Stanley nyt oli ruhtinaan veli, piti hänen lähettää kolme _dotia_ (noin 18 kyynärää) hyvää vaatetta. Koska tämä oli kahta vertaa enemmän kuin tavallinen hinta, niin Stanley ei huolinut lampaasta eikä kunniasta päästä ruhtinaan veljeksi.

Erästä Wahumba-nimistä heimokuntaa kehuu Stanley erittäin kauniiksi ja komeaksi ulkomuodoltaan. Ei ainoatakaan paksuhuulista ja litteänenäistä näe heidän seassaan, vaan heidän ulkomuotonsa on samallainen kuin muinoisilla kreikkalaisilla. Iho on aivan pikimusta, jota vastoin toisilla heimokunnilla on ruskean tai keltaisen sekainen ihonväri. He säilyttävät rotunsa puhtautta siten, etteivät ota vaimoja muualta kuin omasta heimokunnastaan.

Swaruru-nimisen sultaanin alueella olivat asukkaat uteliaammat ja röyhkeämmät kuin missään sitä ennen ja kun he rähisten ja meluten tunkeutuivat matkustajain ja varsinkin Stanleyn ympärille, kysyi hän mitä he tahtoivat ja miksi he pitivät sellaista melua. Joku rohkeimmista piti sellaista kysymystä sodanjulistuksena ja yritti ampua jousellaan, mutta kun Stanley sieppasi pyssynsä ja nosti sen poskeansa vastaan ampuakseen joukkoon, niin koko lauma hajosi kuin akanat tuuleen. Tästä nousi iso nauru matkustajain seassa ja kun arapilaiset olivat selittäneet asian ja rauha oli siten palautettu, tulivat asukkaat takaisin vielä suuremmassa parvessa kuin sitä ennen. Arapilais-päällikkö Taani päätti silloin pukeutua parhaaseen pukuunsa ja mennä sultaanilta pyytämään suojaa hänen alamaistensa liiallista röyhkeyttä vastaan. Sultaani oli aivan humalassa ja vastaanotti hänet törkeillä haukkumasanoilla, mutta hänen lähin päällikkönsä tuli järjestystä ylläpitämään ja heti seurasi aivan syvä hiljaisuus. Keppi kädessä ajoi hän hallitsijansa alamaiset kaikkityyni pois leiristä ja uhkasi sakottaa jokaista, joka tulisi matkamiesten leiriin jauhoja tai raavaseläimiä kaupaksi tuomatta. Sen jälkeen jäivätkin matkamiehet rauhaan.

Välttääksensä Ugogon maakunnan viimeisen päällikön kiskomista, kiersivät matkustajat hänen maansa kulkien erämaiden kautta ja saapuivat wakumbu-nimisen kansakunnan maahan, jossa he tapasivat erään mahtavan arapilaisen kauppiaan leirissään ja tämä vastaanotti heidät varsin ystävällisesti kysellen uutisia ja lupasi viedä kirjeitä Sansibariin, sillä hän oli nyt paluumatkalla sisämaasta. Kantajat kärsivät paljo, erittäinkin kun useat heistä olivat sairastuneet rokkoon, ja siitä syystä jäi toinen arapilaispäällikkö tovereistaan jälelle miehiänsä lepuuttamaan. Asukasten, wakimbujen, viljavainiot olivat huolellisesti hoidetut ja kasvoivat runsaassa määrässä hirssiä, maissia, durraa, imeliä perunoita, kurkkuja, monellaisia melooneja ja maapähkinöitä. [Tämä on erää omituinen palko-kasvi, jonka hedelmät, sittekun ne alkavat kypsyä, tunkeutuvat maanpinnan alle.] Kyliä oli varsin tiheässä ja litteäkattoiset huoneet olivat rakennetut nelikulmaisiksi. Eräänä yönä kuulivat Stanleyn miehet parin varkaan lähestyvän heidän leiriänsä. Kuultuansa pyssyn hanan turmiota ennustavaisen naksahduksen, kun se vedettiin vireesen, pakenivat varkaat ja tulivat Hamedin leiriin. Sielläpä sattui sheikki itse olemaan vartijana pyssy olalla ja varkaat menivät tiehensä kolmanteen paikkaan, jossa he eräältä palvelijalta varastivat pari vaatemyttyä, mutta sattuivat liikkumaan liian meluamatta, niin että heidät keksittiin ja eräs orja ampui toisen varkaan sydämestä lävitse. Seuraavana aamuna oli varkaan kuolema tullut tunnetuksi useissa naapurikylissä, mutta asukkaat eivät olleet siitä tietävinään, sillä vaikka he ovat rohkeita varkaita yöllä, niin ovat he päivällä perin pelkureita.

Vaikea on kokemattoman arvatakaan, kuinka tukalaa on päästä eteenpäin sellaisissa vähän tunnetuissa maissa kuin Afrikan sisämaat ovat, ja pienin vastus ei suinkaan ole se, minkä matkustajain omat palkolliset, tavarain kantajat ja tienopastajat tekevät. Useasti oli Stanleyn kiihkeä luonto saattanut häntä käyttämään matkan kiiruhtamiseksi uhkauksia, kun sekä tienopas että kantajat hänen mielestään tahallaan vitkastelivat. Kun opas rupesi kinastelemaan ja tekemään vastaväitöksiä, kysyi Stanley häneltä viimein, paljonko hän oli saanut kantajilta lahjoja kulkeakseen lyhyitä matkoja ja pitääkseen pitkät lepo-ajat. Tämä vastasi, ettei kukaan ollut hänelle mitään lahjaa antanut. "No kuinka paljo luulet minun voivani sulle antaa, jos olet minulle mieleksi ja teet mitä minä käsken?" -- "Varmaankin paljon", vastasi tämä. "No ota siis taakkasi, ja näytä kuinka pian voit täältä kulkea Unianjembeen". Tämä lupasikin tehdä parastaan, ja pian sen jälkeen luulivat kantajat hänen tulleen hulluksi, kun hän siitä lähtien kulki niin tavattoman kiirusti.

Tullessaan Unianjembeen, jossa arapilaiset kauppiaat ovat perustaneet oman siirtokuntansa, antoi Stanley sotamiestensä maan tavan mukaan ilmoittaa maan asukkaille matkueen lähestymisen ampumalla muutamia yhteislaukauksia ja kohta sen jälkeen tulikin sieltä vastaanottamaan joukko arapilaisia tervehtien heitä ystävällisesti.

Koko matka meren rantaseudulta Unianjembeen on suorinta tietä noin 60 peninkulmaa, ja seutua nimitetään yhteisellä nimellä Sawahili, joka merkitsee "merenrannikko". Sitä kieltä, jota täällä yleisesti puhutaan, sanotaan kiswahiliksi. Kun sanan eteen liitetään etutavu u-, niin merkitään samalla maata, etuliitteet wa- ja m- osoittavat monta tai yhtä asukasta samalla seudulla. Niin esim. Usaramo olisi suomenkielen mukaan Saramon maa, wasaramo saramolaiset ja msaramo saramolainen.

Asukasten puku ja ulkomuoto on hyvin monellainen neekerien seassa. Useammilla on tapana koristella itseään monella tavoin, ja turhamielisyys on jotenkin yleinen koko mustassa rodussa. Esimerkiksi Usagaran asukkaan ulkomuotoa kertoo Stanley seuraavasti: Hiukset ovat järjestetyt pitkiin kiharoihin, jotka koristetaan messinki- ja vaskihelyillä, pienillä palloilla ja vaskirahoilla, jotka on saatu Sansibarista, sekä joskus hienoilla helminauhoillakin. Kasvot maalataan ohuesti keltaokralla, otsan yli sidotaan nauha, johon on pujotettu neljä, viisi kirkasta vaskirahaa, kumpaankin korvaan pistetään korvalehteen aivan samalla tavalla kuin korvarengas pieni meloonin oksa, jossa tavallisesti riippuu vähän tupakkia ja kalkkia. Hiukset rasvataan hyvin ja koko pää, koristettuna miten mahdollista, keikistelee ylpeästi, milloin pystyssä, milloin vähän taaksepäin. Kaulassa riippuu jos jonkin laatuisia koristeita, pari kolme maitovalkoista näkinkenkää, koreaksi leikattuja puukappaleita, vuohensarvi ja heimokunnan loitsumiehen valmistamaa lääke- eli taika-ainetta sekä monellaiset helminauhat, joihin on kiinnitetty joskus vaskirahoja ja messinkivitjojakin. Lapset ovat aina ihan alasti, mutta nuorukaisilla ja tytöillä on verhona vuohen tahi lampaan nahka ja miehillä sekä niillä naisilla, joilla on lapsia, on vyötäisin ympärillä vaatekappale.

Niistä kansoista, jotka Stanley tähän asti oli tavannut, olivat Ugogon asukkaat sekä rohkeutensa että voimansa vuoksi mahtavimmat. Heidän kasvonsa ovat leveät ja osoittavat älyä, silmät suuret ja pyöreät, nenä litteä ja suu leveä, mutta huulet eivät kuitenkaan ole niin paksut kuin neekereillä yleensä. He ovat ylpeät päälliköstään ja köyhästä maastaan, kansastaan ja urhoudestaan, aseistaan ja kaikesta omaisuudestaan, samalla he ovat turhamieliset, erittäin itsekkäät ja itsevaltaiset, mutta kuitenkin he voivat tehdä ystävyyden liittoja ja syöksevät vaaroihinkin puolustaessaan ystäviänsä.

Aseina he käyttävät jousta ja nuolia, jotka ovat teräväkärkiset ja varustetut väillä, pari kepeää heittokeihästä, jotta ovat huolellisesti ja hyvin tehdyt, leveää miekan kaltaista peitseä, jonka terä on pari jalkaa pitkä ja sitä paitse sotakirvestä ja nuijaa. Puolustusaseena on soikean pyöreä puhvelin, elefantin tahi sarvikuonon nahasta tehty kilpi, joka on kirjaeltu valkoisella ja mustalla maalilla, pienestä pojasta saakka on Ugogon mies tottunut näkemään aseita ja viidennestätoista vuodesta alkaen hän totutetaan niiden käytäntöön. Kun päällikön sanansaattaja rientää kylästä kylään puhaltaen häränsarvellaan sotatoitotuksen, niin kiiruhtavat miehet viljavainioltansa kotiin ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua he jo palajavat mökistänsä täydessä sota-aseessa; strutsin, kotkan ja korppikotkan höyhenet heiluvat sotilaan otsalla; pitkä punanen viitta peittää selän, kilpi on vasemmalla käsivarrella, heittokeihäs vasemmassa kädessä ja raskas "kallonhalkaisija", -- kaksiteräinen teräväksi hiottu kirves -- oikeassa. Kilisevät kulkuset, jotka ovat sidotut nilkkoihin ja polviin, sekä ranteiden ympärillä kalisevat elefantinluiset renkaat ilmoittavat hänen lähestymisensä. Innosta hehkuvalla mielellä kiiruhtaa hän tappeluun. Sotaisan kuntonsa kautta ovat Ugogolaiset saaneet sellaisen maineen ja arvon, että heikot kansakunnat mielellään antautuvat heidän suojeluksensa alaisiksi ja moni pahantekijä, jonka on täytynyt paeta kostoa, on etsinyt turvaa heidän kylissänsä. Näissä ovat talot aina rakennetut nelikulmaisesti siten, että keskellä on piha, jota ympäröi rakennus joka puolelta. Katto on aina tasainen ja katolle tavallisesti levitetään kuivamaan viljaa, herneitä, tupakkaa j.m.s. Takaseinässä on pieniä aukkoja, joista vartija katsoo, tulisiko joku vihollinen kylää ahdistamaan, ja tarpeen tullessa ammutaan aukosta. Seinät ovat heikot. Ne rakennetaan pystyyn asetetuista seipäistä, joiden väliin on sotkettu savea, ja jonkun matkan päähän asetetut paksummat paalut tukevat seinää ja kannattavat orsia, joiden päälle katto on rakennettu. Seinän lävitse voi helposti ampua kiväärillä, joten se siis europalaisia sota-aseita vastaan ei anna suojaa. Toisin paikoin ovat kuitenkin asumukset rakennetut niin paksuista hirsistä, etteivät ne helposti ole hajoitettavat.

Asukasten tapoja ja yhteiskunnallisia sääntöjä kuvaa seuraava keskustelu Stanleyn ja erään ugogolaisen välillä.

"Kuinka ugogolaiset tekevät avioliittoja?"

"He ostavat vaimoja".

"Paljoko vaimo maksaa?"

"Hyvin köyhä mies ostaa itselleen vaimon hänen isältään ja maksaa siitä pari vuohta".

"Paljokos ruhtinas maksaa?"

"Hänen pitää maksaa noin sata vuohta tai yhtä monta lehmää morsiamen isälle, joka on ylhäinen päällikkö; tavallista vaimoa ei ruhtinas tietysti tahdo ostaa. Sellainen kauppa ei ole pian tehty. Morsiamen kaikki sukulaiset neuvottelevat asiasta, ennenkun hän saa mennä isänsä kodista ja asiasta keskustellaan monta päivää".

"Millä tavoin teillä rangaistaan se, joka tappaa toisen?"

"Hänen täytyy maksaa viisikymmentä lehmää. Jos hänellä ei ole varaa sitä maksaa, niin ruhtinas antaa murhatun ystäville tai sukulaisille luvan tappaa hänet. Jos he saavat hänet kiinni, niin he sitovat hänet puuhun ja heittävät keihäitä häntä vastaan, sitte he lyövät hänen päänsä poikki, silpovat jalat ja kädet ja viskelevät ne sinne tänne".

"Kuinka te rankaisette varkaan?"

"Jos hän keksitään itse työssä, niin hän tapetaan oitis, eikä siitä kukaan puhu mitään. Onhan hän varas".

"Mutta jos ette tiedä kuka varas on?"

"Jos luoksemme tuodaan mies, jota epäillään varkaaksi, niin kananpoika tapetaan. Jos sen sisukset ovat valkoiset, niin mies on viaton, jos ne ovat keltaiset, niin hän on syyllinen".

"Uskotteko noituutta?"

"Uskomme tietysti; jos joku noituu karjamme tai estää taivaan satamasta, niin hän rangaistaan kuolemalla".

Unianjembe-maakunnan pääkaupungissa Kvikurussa tuli Stanleytä vastaanottamaan lukemattoman suuri ihmisjoukko; siinä tuli sadottain palkattuja tavarankantajia, sultaanin sotilaita, pieniä lapsia, jotka häärivät vanhempiensa jaloissa ja yksin sellaisiakin pienokaisia, jotka eivät vielä kyenneet omilla jaloillaan kävelemään, vaan olivat äitiensä selässä -- kaikki tulivat ihmetellen ällistelemään valkoista miestä, jota eivät koskaan ennen olleet nähneet. Arapilainen kauppias Sayd ben Salim tarjosi hänelle vierasvaraisesti suojaa talossansa, joka oli vihollisten hyökkäyksiä vastaan varustettu hakuli-aidalta. Täällä kutsuttiin Stanley juomaan teetä, jota tuotiin hopeaisessa teekeittiössä ja sen lisäksi monellaisia lämpimiä ruokia hopeisissa astioissa. Stanley oli marssinut peninkulman matkan ja ollut kuumassa auringon paahteessa jo useita tuntia eikä ollut vielä syönyt aamiaista. Hänen isäntänsä näki siis hänen mielihyvällä nauttivan yksitoista kuppia tuota kelpo teetä ja vähällä vaivalla pistävän poskeensa suuren osan hänen isosta pannukakustaan.

Niin sydämellisesti kuin nälkäinen mies ainakin, ruokaa saatuansa, kiitti Stanley sheikkiä ja tarjosi vuorostaan hänelle tupakkaa, mutta toinen ei huolinut, vaan sanoi, etteivät arapilaiset koskaan tupakoi.

"No tottahan sallitte minun tupakoida edistääkseni ruoan sulatusta?" kysyi Stanley.

"Tehkää niin".

Sen jälkeen syntyi pakina, jolloin arapilainen kyseli kaikellaisia, yksinkertaisia, typeriä, tärkeitä ja mitättömiä kysymyksiä.

"Mitä tietä te tulette tänne?"

"Mpwapwan kautta".

"Se on hyvä tie. Oliko Makatan tie huono?"

"Hyvin huono".

"No mitä uutisia tiedätte Sansibarista?"

"Sayd Turki on anastanut valtaansa Maskatin, ja Azim ben Ghis on tapettu kadulla".

"Onko se totta, wallahi (jumal' auta)?"

"Se on ihan totta".

"Heh-heh! ne on uutisia".

"Missäs nyt on se Haiji Abdallah, joka täältäkin matkusteli ja entäs Spiki?"

"Mikä Haiji Abdallah? Ah, me nimitämme häntä Burtoniksi. [Burton ja Speke ovat tunnettuja Afrikan tutkijoita.] No hänestä on tullut suuri mies, -- balyuz (kauppakonsuli) El Scham'issa".

"Heh, heh, vai balyuz, El Schamissa. Eikö se ole liki Betlem el Kudista?"

"On, noin neljänkymmenen päivänmatkan päässä sieltä. Speke on kuollut. Hän ampui itsensä tapaturmassa".

"Oh, oh, wallahi! nepä olivat ikäviä uutisia. Spiki kuollut! Masch-Allah! Hän oli kelpo mies -- kelpo mies! vai kuollut!"

Tunnin matkan päässä Kvikurusta on Kvihara niminen kylä, johon Stanleyn tavarankuljettajat olivat eri joukoissa tulleet ennen häntä itseään, ja kun hän nyt Sayd ben Salimin seurassa tuli sinne, niin olivat kantajat kokoontuneet majataloksi määrätyn rakennuksen eteen ja kertoivat toisillensa tarkoin, mitä kaikkea heille oli matkalla tapahtunut. Kun Stanley saapui paikalle, kiiruhtivat kaikki häntä tervehtimään isäntänänsä, muutamat ampuivat laukauksia ilmaan ja toiset osoittivat mikä milläkin hurjalla tavalla iloansa.

"Astukaa sisään, herra, tässä on teidän majatalonne; tässä teidän väkenne saa asua; tässä saatte vastaanottaa arapilaisten päällikköjä; tässä on keittohuone; tässä tavara-aitta; tässä vankihuone niskoittelevia varten, tässä huoneet valkoisia seuralaisianne varten, tässä ovat huoneenne, makuuhuone, asehuone, kylpyhuone, j.n.e.". Näin jutteli sheikki näytellen rakennuksen eri osia. Sinne kannettiin nyt kaikki tavarat ja pantiin huolellisesti talteen, jonka jälkeen kantajoille maksettiin palkat ja he saivat erityisiä palkinnoita ansion mukaan, että he voisivat kotonansa kehua, miten suuressa määrässä valkoinen mies oli heitä kohdellut paremmin kuin arapilaiset.

Stanleyn edeltäkäsin lähettämien matkueiden johtajat antoivat nyt kertomuksensa matkasta ja heidän tavaransa tarkastettiin. Ensimmäinen matkue oli joutunut sotaan Kirurumo nimisellä seudulla ja voittanut vastustajansa sekä tullut perille Unianjembeen kärsimättä mitään vahinkoa. Toinen oli matkan varressa ampunut rosvon kuoliaaksi; kolmas oli eräässä tiheässä viidakossa menettänyt kokonaisen vaatepakan ja sen kantaja oli saanut päähänsä ankaran nuijan iskun rosvolta, joita siellä tienoin oli paljon. Hyvillään siitä, ettei vastoinkäymiset olleet sen suuremmat, palkitsi Stanley joka johtajan erittäin lahjoittaen heille vaatekappaleita.

Sillä välin tuli Stanleyn luokse useita arapilaisten orjia kantaen hänelle heidän isäntiensä lähettämiä lahjoja: astioita täynnä riisiviljaa, höystettyjä kananpaisteja, tusinan suuria nisuleipiä, vadillinen lämpimiä pannukakkuja, toinen täynnä kranaatti-omenoita ja sitruunia. Sen lisäksi tuli vielä muutamia tuoden viisi lihavaa härkää, kahdeksan lammasta ja kymmenen vuohta sekä viimein yksi mies, joka toi tusinan kananpoikia, ja tiun tuoreita munia. Arapilaisten näin suuressa määrässä osoittama vierasvaraisuus sai väkisin Stanleyn kiitollisuuden kääntymään heidän puoleensa. Hänen palvelijansa, jotka nyt olivat vähentyneet 25:ksi, olivat yhtäläisesti ihastuksissaan tällaisesta runsaudesta ja Stanley antoi heille teurastaa yhden härän, joka jaettiin kunkin syödä.

Seuraavana päivänä sai hän vastaanottaa ylhäiset arapilaispäälliköt luoksensa. He olivat perustaneet Tabora nimisen uudisasuntolan, joka arapilaisista siirtokunnista on suurin sisämaassa. Siinä on liki 1,000 eri rakennusta ja asukasluku nousee noin 5,000:een.

Arapilaiset ovat kookasta ja komeaa kansaa. Muutamat olivat muuttaneet tänne sisä-Afrikaan Omanista, Arapian etelärannikolla, toiset olivat syntyneet Sawahili-rantamaalla. Kullakin oli mukanaan koko seurue ja käynti Stanleyn tykönä oli ainoastaan kohteliaisuuden osoitus, jota ei sopinut jättää tekemättä. Heidän siirtokuntansa, Tabora, on hedelmällisellä tasangolla, joka kuitenkin on puuton. Runsailla laitumilla he syöttävät suuria laumoja raavasta ja vuohia ja saavat karjastansa viljalta maitoa, kermaa ja voita. Vaimoillansa he viljelevät riisiä, imeliä perunoita, jamssia, durraa, maissia, sesamia, hirssiä ja herneitä, ja näitä viljalajeja saadaan siellä aina ostaa halvalla hinnalla. Asuntojensa ympärille he viljelevät omaa tarvetta varten myöskin nisua, ja ovat istuttaneet hedelmäpuita, jotka menestyvät erinomaisen hyvin. Vähintäkin kerran vuodessa he lähettävät orjiansa meren rantamaalle ostamaan talon tarpeeksi teetä, kahvia, sokuria, ryytejä, paloviinaa, hienoa kahvileipää, sardiineja, lohta, hienoja vaatteita ja muita tarpeita. Jokaisella varakkaalla arapilaisella on koko joukko persialaisia mattoja, erittäin kauniita sänkyvaatteita, täydelliset tee- ja kahvi-astiat sekä kauniisti tehtyjä vaski- ja messinki-astioita. Useimmilla on taskukellot kultaisilla vitjoilla. Muhammettilaisten tavan mukaan on heillä iso haaremi, sillä hekumallisuus on täälläkin yhtä suuri kuin Itämailla. Stanleyn luokse vieraaksi tulleet olivat samat, jotka edellisenä päivänä olivat lähettäneet hänelle lahjoja ja heidän pakinansa oli vaan joutavanpäiväistä. Kyseltiin ja puhuttiin Stanleyn terveydestä ja heidän rikkaudestaan, hänen kiitollisuudestaan ja heidän ystävyydestään häntä kohtaan, ja kun nämä laverrukset olivat lopussa tuli juhlalliset jäähyväiset ja Stanley kutsuttiin käymään heidän luonaan ottamaan osaa juhlapäivällisiin, jotka he antoivat panna toimeen hänen kunniaksensa.

Kolmen päivän kuluttua hän meni Taboraan ja kävi ensin tervehtimässä Sultan ben Ali nimistä vanhusta, joka ikänsä, rikkautensa ja Sansibarin ruhtinaan palveluksessa saavuttamansa everstin arvon vuoksi oli päässyt maamiestensä neuvonantajaksi ja riidanratkaisijaksi. Sittekun Stanley isäntänsä kanssa oli juonut kahvia, lähtivät he yhdessä Khamis ben Abdallah nimisen arapilaisen luo, joka odottaen Stanleyn tuloa oli varustanut juhla-aterian ja kutsunut luoksensa joukon ystäviä ja naapureita. Nämä olivat komeasti puettuina vastaanottamassa Stanleytä ja kutsuivat hänet sekä hänen tulkkinsa Selimin osalliseksi sotaneuvostoon, joka nyt oli pidettävä.

Oli näet läheisessä maakunnassa syntynyt riitoja arapilaisten ja erään Mirambo-nimisen päällikön välillä joka teki häiriötä heidän kaupallensa. Mirambo oli alkuansa ollut tavarankantaja arapilaisten palveluksessa, mutta kun Uyoweh nimisen paikkakunnan hallitsija oli kuollut, niin hän oli suuren rosvojoukon päällikkönä hyökännyt maahan ja teki itsensä väkivallalla hallitsijaksi. Hän vahvisti valtansa kun hän muutamilla onnistuneilla retkillä oli saanut runsaan saaliin, jonka hän jakoi seuralaisilleen. Päästyään täten hyvään alkuun teki hän uusia valloituksia ja ryösti useita ympärillä olevia seutuja, mutta joutui riitaan arapilaisten kanssa, kun he eivät tahtoneet auttaa häntä Mkasiwan ruhtinasta vastaan, joka oli heidän hyvä ystävänsä ja liittolaisensa. Kostoksi hän hyökkäsi erään arapilaisen kauppamatkueen kimppuun, joka oli matkalla Ujijiin, ja vaati siitä viisi nelikkoa kruutia, viisi kivääriä ja viisi pakkaa vaatetta, jotka hän sai sitte, kun arapilaiset olivat kokonaisen päivän riidelleet vastaan. Mutta sen lisäksi hän vielä käski heidät palajamaan samaa tietä kuin olivat tulleet, ja ilmoitti, etteivät he enää pääsisi tästälähin koskaan kulkemaan hänen maansa lävitse muutoin kuin hänen kuolleen ruumiinsa ylitse. Näin takaisin ajettu kauppamatkue tuli valittamaan onnettomuuttaan päällikölleen Sayd ben Salimille, ja tämä vanha mies, joka ei halunnut sotaa, koki pitkien neuvottelujen kautta taivuttaa Miramboa sovintoon, mutta Mirambo pysyi järkähtämättömänä päätöksessään ja uhkasi tulla arapilaisia vastaan sotimaan, jolleivät he auttaisi häntä sotien vanhaa Mkasivaa vastaan, joka oli Unianjembessä asuvien unyamvesilaisten sultaani.

Arapilaisten neuvottelussa pääsivät nuoremmat ja rohkeammat päälliköt, jotka esittivät sotaa Miramboa vastaan, voitolle ja sota päätettiin, vaikka vanha Salim koki hillitä toisten suurta intoa. Kun siis yleinen mielipide oli päättänyt, että Miramboa vastaan piti käydä sotaa, kunnes koko hänen maansa olisi hävitetty ja arapilaiset polkisivat hänen partansa jalkojensa alla, ja innostus oli synnyttänyt varman vakuutuksen, että tässä yrityksessä onnistuttaisiin, niin ryhdyttiin ilolla ja riemulla juhla-ateriaa syömään. Matka Mirambon pääkaupunkiin oli vain neljä päivänmatkaa ja innostuneena arapilaisten sotahalusta päätti Stanley yhtyä heihin väkensä kanssa tuota rosvopäällikköä kurittamaan.

Sillävälin kun varustuksia tehtiin tätä retkeä varten, sairastui Stanley kuumeesen ja oli aivan heikkona koko viikon. Hänen palvelijansa olivat saaneet tarkkoja neuvoja, miten hän olisi hoidettava, jos hän sairastuisi, ja lääkkeitä hänellä oli runsaasti. Toinen hänen europalaisista seuralaisistaan, Shaw, oli myöskin taudista heikontunut, ja niin erehtyivät he molemmat kokonaisen viikon ajanlaskussa, joka erehdys vasta sitte korjattiin, kun Stanley yhdessä tohtori Livingstonen kanssa oli vertaillut muistoonpanojansa. Päästyään terveeksi täytyi Stanleyn ruveta hoitamaan Shawia, joka vuorostaan sairastui, ja kun tämä parani, tuli tulkki Selim kipeäksi, maaten kuumeessa 4 päivää.

Kun kaikki olivat paranneet, tarkasteli Stanley 50 palvelukseensa pestattua miestä, joiden piti kulkea Ujijiin kantaen vaatteita, helmiä ja metallitankoa. Muutamat osoittivat röyhkeällä tavalla tyytymättömyytensä, kun heidän tuli jättää herkkupadat Unianjembessä sekä siellä valitsevat naisystävänsä, mutta niskoittelevaiset pian asettuivat järjestykseen, kun Stanleyn keppi oli tehnyt tuttavuutta pahimman juonittelijan selkänahan kanssa. Miehet läksivät järjestyksessä marssimaan ja etupäässä kannettiin Amerikan lippua, jonka he luulivat oikein hirveästi peljättävän viholliset. Lipun kantaja Ulimengo alkoi laulaa loilotella ja lauluun yhtyivät kaikki muut. Tilapäinen laulun sepustaja sai syntymään seuraavan laulun: