Part 3

Ensimmäinen tukalampi vastus, joka kohtasi Stanleyn matkuetta, oli pääsö virtahepojensa kautta kuuluisan Kingani-virran yli. Pohjattoman vetelän suon yli olikin vaikea päästä, kun ei ollut mitään siltaa eikä lauttaa, mutta tässäpä piti johtajan näyttää neuvokkaisuutensa. Paksuja pölkkyjä kaadettiin rinnakkain yli tuon pienen joen ja pölkkyjen päälle piti latoa suuria tavaran kantamista varten valmistettuja satuloita, ja niin oli silta valmis. Sillä välin kun tavaroita kuljetettiin toiselle rannalle ja juhtaeläimiä uitettiin joen poikki, ampuili Stanley huviksensa kiväärillä virtahepoja kalloon. Luodit eivät kuitenkaan pahaa vahinkoa tehneet, sillä vaikka ne sattuivat, seisattuivat ne noiden paksunahkaisten nahan alle ihrakerrokseen. Olipa joku vanha virtahepo rauhallisesti kääntänyt vain päätään ikäänkuin kummastellen mitä varten tuo typerä matkustaja haaskasi kallista ruutia ja luoteja hänen nahkaansa, kunnes ankarampi laukaus suurempireikäisestä pyssystä antoi virtahevolle kuolettavan haavan. Stanley tuli tarkemmin tuntemaan nuo kuuman ilmanalan jättiläis-elukat, jotka silloin kun ei niille tehdä rauhattomuutta, laiskoina kömpivät puoleksi ylös vedestä auringon paisteessa venymään aivan kuin sikolauma joka on nälkänsä tyydyttänyt.

Asukkaat näillä seuduilla harvoin viitsivät vaivata itseään raivaamalla metsää viljavainioksi; vaan valitsevat siksi tavallisesti jonkun aukean paikan, jossa maan pinta, sittekun siitä heinä on poistettu, kuokkimalla käännetään parin kolmen tuuman syvyydeltä ja siihen kylvetään vilja, joka tavallisesti antaa neljä-, viisikymmentä kertaa siihen kylvetyn määrän. Kuitenkin löytyy tienoita, jotka ovat aivan hedelmättömiä niinkuin Saharan erämaa. Sen lisäksi on näillä seuduilla muitakin kiusallisia tukaluuksia, joista hyönteiset eivät suinkaan ole vähäpätöisimmät. Turmiollinen tsetse-kärpänen tekee täällä karjanhoidolle hyvin suurta haittaa, sillä sen purema on varma kuolema hevoselle, nautaeläimille ja koirallekin, mutta kumma kyllä eivät aasit, lampaat, vuohet eikä ihminenkään kärsi sen puremasta muuta vahinkoa kuin kipu.

Odottaessaan yhtä osastoa matkueestansa, joka oli jäänyt jälemmäksi, täytyi Stanleyn viipyä taas seuraavassa pysäyspaikassa pari päivää. Hänen kaunis, harmaa hevosensa, jonka Sansibarin sultaani oli lahjoittanut, kuoli, ja kun hän tahtoi välttää, että kuollut raato mätänemisen kautta olisi turmellut ilmaa läheisen kylän tienoilla, antoi hän käskyn miehilleen, että he kaivaisivat kuopan, johon hevonen piti haudattaman. Kun se oli tehty, tuli kylän päämies, muka hyvän syyn saatuansa, vaatimaan Stanleyltä sakkoa tämmöisen omavaltaisen työn sovitukseksi. Stanleyn ja päällikön välillä syntyi silloin seuraava väittely:

"Sinäkö olet Kingarun kylän suuri päällikkö?"

"Hu-uh, minä se olen!"

"Oikeinko itse suuri, suuri päällikkö?"

"Hu-uh, niin kyllä!"

"Onko sulla paljokin sotilaita?"

"Hä, -- mitä?"

"Onko sulla paljon aseisiin kykeneviä miehiä?"

"Ei yhtäkään".

"No minä luulin, että sulla kumminkin olisi tuhat miestä, koska uskallat sakottaa mahtavaa valkoista miestä, jolla on yltäkyllin pyssyjä ja sotilaita, ja vaadit häneltä suuret sopijaiset siitä, että hän on antanut haudata kuolleen hevosen?"

"Ei mulla ole ollenkaan sotilaita, muutamia nuoria miehiä vain".

"No miksi siis tulet riitelemään?"

"Eihän se minun syyni ole, sillä veljeni sanoivat: katsoppas mitä valkoinen mies on tehnyt ilman sinun luvattasi. Sen vuoksi kysyn nyt: kuka antoi sulle luvan käyttää minun maatani hautausmaaksi?"

"Enhän minä lupaa tarvitse tehdäkseni mikä oikein on. Jos olisin jättänyt kuolleen hevosen mätänemään, olisi se levittänyt tautia kyläänne ja turmellut juomavetenne, eikä mikään kauppamatkue olisi sitte seisattunut kyläänne. Mutta kun teko ei ole mieleesi, niin kaivetaan hevonen jälleen ylös ja jääköön se hautaamatta. -- Hoi pojat, kaivakaa hevonen jälleen maasta ylös ja viekää se samaan paikkaan, missä se kuoli".

Hämmästyneenä ja levottomana rupesi kylän päällikkö huutamaan: "Ei, ei, herra; valkoisen miehen ei pidä suuttuman. Hevonen on kuollut. Olkoon se paikoillaan ja sovitaan pois!"

Näin tuli sovinto jälleen, ja Stanleyn matkue läksi rauhallisesti eteenpäin. Muutaman päivän kuluttua huomattiin, että tavaran kantajista oli yksi lähtenyt karkuun, vieden mukanansa sekä oman kannettavansa, että toverinsakin hänelle uskotun omaisuuden. Mutta heti sen jälkeen kun hän, erottuansa matkueesta, oli piiloutunut tiheään metsikköön ihaillakseen saalistansa, joutui hän muutamain rosvojen käsiin, sillä sellaisia aina kuljeksii kauppamatkueitten kantapäillä väjymässä mitä saisivat käsiinsä, ja karkuri, jonka nimi oli Khamifi, vietiin oitis kylään, sidottiin puuhun kiinni ja olisi heti tapettu, jollei pari Stanleyn miehistä olisi tulleet häntä vaatimaan takaisin. Kyläläiset eivät kieltäneet Stanleyn vaatimuksia saada takaisin sekä miehen että tavarat, mutta tahtoivat palkkiota karkurin kiinni ottamisesta. Tämä vaatimus katsottiin kohtuulliseksi ja he saivat 10 helminauhaa ja muutaman kyynärän vaatetta.

Khamifin piti nyt saada ansaittu rangaistus, mutta ettei se tulisi liian ankaraksi, antoi Stanley toisten kantajain tuomita hänet. Neuvoskunta, johon valittiin 8 kantajaa ja 4 sotamiestä, tutki hänen asiansa ja päätti yksimielisesti, että Khamifi, joka rikoksellaan oli saattanut kaikki rantaseutujen kantomiehet huonoon maineesen, piti rangaistaman "ison isännän" aasinpiiskalla. Hän sidottiin ja sai sitte kultakin kantajalta ja sotilaalta piiskan sivalluksen ja huusi surkeasti rangaistusta kärsiessään.

Matkaa jatkettiin edelleen useita päiviä suoraan länttä kohti, jolloin seudut olivat hyvin vaihettelevat sekä luonnontuotteiden runsauden että ulkonaisen ihanuutensa vuoksi. Puita, joista korkeimmat olisivat oivallisesti kelvanneet mastopuiksi suurimpiin laivoihin, kasvoi tiheästi varsinkin rannoilla, ja heinä oli tavallisesti miehen korkuista. Samalla tavoin kuin luonto, vaihetteli myöskin asujamisto näillä seuduilla. Heimokunta toisensa perään jäi matkueen taakse ja Stanley sai kummastellen ihaella muutamain seutujen erinomaista hedelmällisyyttä. Muhalleh-nimisessä uudisasutuksessa tuli häntä vastaan arapilainen kauppias Salim ben Raschid, joka sisämaasta kuljetti rantamaalle 300 elefantin hammasta. Hän kertoi Ujijissa tavanneensa Livingstonen, selitti, että tämä oli vanha harmaaviiksinen ja partainen mies, joka vastikään oli parantunut pitkällisestä taudista.

Muhallehin seutu on erinomaisen hedelmällistä. Matanta-juuri, jota muutamat sanovat myöskin jamssiksi, kasvaa siellä verrattoman rehevänä ja maissivainiot olivat yhtä hyvät kuin parhaimmat Amerikassa.

Vähä enemmän kuin kolme Suomen peninkulmaa meren rannasta kuljettuansa saapui Stanley matkueinensa Simbamwenni nimiseen kaupunkiin, jonka oli perustanut eräs Sansibarista karkuun lähtenyt Kifabengo niminen rosvo. Tämä mies oli toimellinen ja puhelias ja oli näillä ominaisuuksilla miellyttänyt ja saanut kanssansa liittoutumaan suuren joukon kaltaisiansa karkuri-orjia, jotka valitsivat hänet päälliköksensä. Kaupunki oli nelikulmainen ja sitä ympäröi säännöllinen muuri. Sen asema oli varsin ihanalla paikalla laaksossa, jossa kaksi virtaa yhtyivät, jota paitse monta pienempää jokea kastellen ketoja teki ympäristön viehättäväksi hedelmällisen maanlaadun vuoksi. Tämän kaupungin asukkaat tulivat suurella uteliaisuudella katselemaan valkoisen miehen tavarain paljoutta, jota hänen omat miehensä olivat edeltäkäsin kulkiessaan ylistelleet hyvin suuressa määrässä. Voidakseen korjata tavaroitaan parempaan kuntoon, koska ankarat sateet olivat niitä osaksi turmelleet, päätti Stanley tässä kohden viipyä pari päivää, jolloin hän ikäväkseen tuli huomaamaan valkoisten seuralaistensa kelvottomuuden ja huolimattomuuden. Myöskin afrikalaisen kuumetaudin vaikutuksia sai Stanley täällä ensi kerran kokea, vaan lääkkeiden avulla hän siitä kuitenkin pääsi.

Kuumain ilmanalojen sade-aika oli nyt tullut ja teki suurta haittaa matkustukselle. Laaksoissa oli joka vähäinenkin puro paisunut suureksi joeksi, jonka poikki melkein aina täytyi kulkea kahlaamalla, sillä harvoin voitiin saada tarpeellisia aineksia siltojen tekoa varten. Paksu sumu peitti usein auringonkin, niin että se vain uneliaan näköisenä pilkisteli silloin tällöin pilvien lomasta ja kokemuksesta vanhastaan oppineet matkalaiset ennustivat alakuloisina, ettei sade pariin, kolmeen viikkoon taukoaisi. Hankaluuksia lisäsi vielä sekin, että maassa oli lukemattomia parvia pieniä matelevia elukoita. Päästyään pitkän, vetelän suon yli, tuli Stanley vielä huomaamaan, että hänen ruoan valmistajansa Bunder Salaam viidennen kerran keksittiin varkaaksi. Kun asia oli tarkoin ja selvästi tutkittu, tuomittiin varas saatuaan tusinan kepinlyöntiä, jotka kuitenkin annettiin vaatteita pois riisumatta. Hän ajettiin pois leiristä, vaikka Stanleyn aikomus oli vain häntä sillä tavoin pelottaa, mutta Bunder Salaam käsitti asian todeksi ja heti kun hänen sidotut kätensä irroitettiin, lähti hän karkuun juoksemaan, minkä ikänä jaksoi. Hänen tavaransa ja aasinsa jätettiin kuitenkin kiinnisidottuna puuhun, että hän saisi jälleen omansa, jos hän palajaisi. Hän ei kuitenkaan palannut ja pari maan rosvo-asukasta löysivät aasin ja tavarat sekä veivät ne saaliinansa. Kuu Stanley oli lähettänyt pari miestä etsimään karkuun mennyttä kokkia, tulivat ne viimein Simbamwenniin, jossa tämän kaupungin nykyinen naishallitsija oli ottanut sekä kokin että hänen etsijäinsä tavarat ja uhkasi pitää ne omanansa. Samalla otti hän molemmat Bunder Salaamia etsimään lähetetyt miehetkin vangiksi. Tällaista työtä ei maan tavatkaan voineet puolustaa ja eräs arapilainen päällikkö, Taoni, jonka kanssa Stanley oli tullut sitä ennen tuttavaksi, varoitti ruhtinatarta sanoen: "Valkoinen mies on mahtava, hyvin voimallinen, hänellä on kaksi pyssyä, joilla hän voi ampua neljäkymmentä kertaa yhtämittaa ihan taukoamatta; hänellä on monta pyssyä, jotka lennättävät semmoisia luotia, jotka repivät ihmisen ihan kappaleiksi. Hän voi nousta tuon vuoren huipulle ja sieltä hän voi ampua kuolijaaksi joka ainoan ihmisen kaupungissasi, ennenkuin miehesi edes kerkiävät nousta vuorelle. Ja sitte tulee Sansibarin sultaanin väki kostamaan sulle niin ankarasti, että kaupunkisi hävitetään ihan perin pohjin, niin ettei koko paikkaa enää tunneta. Anna siis valkoisen miehen sotilaille ruokaa ja viljaa ja laske heidät vapaiksi, sillä valkoinen mies voi vaikka tällä hetkellä olla tänne tulossa".

Tämä arapilaisen liioiteltu kertomus Stanleyn voimasta teki hyvän vaikutuksen; sillä miehet laskettiin vapaiksi, mutta heidän pyssynsä ruhtinatar piti kuitenkin omanansa. Bunder Salaam arvattavasti oli murhattu, ja Stanley oli siitä suruissaan, sekä päätti, ettei hän vastedes enää niin ankarasti tuomitsisi epärehellisiä palvelijoitaan.

Matkueen kulkua hidastutti ja teki varsin työlääksi pitkällisistä sateista paisuneet virrat, joista muutamat olivat niin tulvillaan, että matkustajat ainoastaan suurilla ponnistuksilla pääsivät niiden yli. Niinpä kertoo Stanley miten Makata-joki, joka kuivana vuodenaikana oli noin parinkymmenen kyynärän levyinen, "masikan" s.o. rankkasateen aikana paisuu suureksi virraksi ja ympärillä oleva tasanko muuttuu järveksi. Tämän yli kulkiessaan sai Stanley kahlata kantajinensa syvässä vedessä, jonka alla oli vetelä muta ja tuon tuostakin tuli eteen syvänteitä, joiden yli täytyi kulkea siten että aasien selästä niiden tavara-takat purettiin, ja kun eläimet oli uitettu toiselle rannalle, vietiin tavaramytyt yksitellen toiselle puolen ja pantiin taas aasien selkään. Peninkulman matkalla oli hän viipynyt 10 tuntia ja oli peräti uuvuksissa, mutta oli kumminkin hyvillänsä siitä, ettei hän saanut kuumetta. Voitettuaan tämän vastuksen joutui Stanley taas koettelun alaiseksi, kun yksi hänen tavaroittensa kantajista, Kingaru, lähti karkuun ja vei samalla mukanaan toisen toverinsa kaiken omaisuuden. Oitis lähetti Stanley kaksi aseellista miestä karkuria kiinni ottamaan.

Tunnin kuluttua he jo palasivat tuoden mukanansa karkurin, jonka he olivat löytäneet Useguhha-neekerien päällikön Kigondon luona, joka nyt tuli heidän mukanansa saamaan palkintoansa ja kertomaan, miten asia oli tapahtunut.

Kingaru oli tullut kiivaasti juosten Kigondon majalle päin, kantaen tavaramyttyä, josta tämä arvasi, että hän oli karkulainen, Kun pakenija tunnusti lähteneensä karkuun ja pyysi toisen apua päästääkseen Simbamwenniin, houkutteli Kigondo hänet majaansa, johon hän salpasi miehen vangiksi, sillä hän arvasi, että Stanleyn miehet pian tulisivat karkulaista etsimään. Eipä aikaakaan niin nämä tulivatkin ja saivat haettavansa, joka tuotiin takaisin leiriin, pantiin kahleisiin ja sai pari tusinaa piiskanlyöntiä petollisuutensa rangaistukseksi, mutta hänen kiinniottajansa palkittiin.

Matkaa jatkettiin Makota-tasangon yli, jota kesti useita peninkulmia. Tasanko oli melkein kokonaan veden alla. Ylipäänsä oli vesi vain puolen kyynärän syvyistä, mutta muutamin paikoin pudota pulahtivat kantajat kolmen ja viidenkin jalan syvyisiin kuoppiin. Näin oli kuljettu noin peninkulman verran, jolloin ei kuulunut muuta kuin loiskinaa vain matkalaisten kahlatessa. Viimein tuli syvempi paikka, jossa heidän täytyi kolme tuntia yhtämittaa kulkea kaksi kyynärää syvässä vedessä, ennenkuin pääsivät taas kuivalle maalle. Sanomattomat olivat ne vaivat, joita koko matkue oli saanut kärsiä ja seurauksena niistä oli, että tavaroita kuljettavat aasit suurimmaksi osaksi kuolivat ja Stanley itse oli vähällä menettää henkensä punatautiin. Yksi hänen kantajoistaan kuoli ja toinen uhri oli hänen intialainen metsästyskoiransa, jonka voimat näistä ponnistuksista uupuivat. Vielä sittekin kun tuon pitkän, monta tuutia kestäneen kahlaamisen jälkeen oli päästy kuivalle maalle, tuntui matkan epäterveelliset vaikutukset, sillä kaksi miestä sairastui ja kuoli.

Makata-lammikkojen toisella puolella kohosi maa vuoriseuduksi ja Stanley saapui joukkoineen suureen Rehenneko nimiseen kylään, jossa oli noin tuhat asukasta. Ilma oli siellä raitis ja terveellinen ja näköala erittäin kaunis alempana olevan Makata laakson yli, jossa tuhannet palmupuut ja lukuisat kohisevat purot ihastuttivat silmää. Kauempana kohosivat majesteetilliset Uruguru ja Usvapanga nimiset vuoriharjut taivasta kohti. Tavarain kantajat ihastuivat tälläisestä vaihetuksesta luonnossa, mutta uupuneet ja raskailla kuormilla lastatut elukat olivat nääntymäisillään. Päästyänsä monen vuoriharjanteen yli saapui Stanley Mukoudokva virran varrella olevaan Kiora nimiseen kylään, jossa hän tapasi toisen palvelukseensa pestatun valkoisen seuralaisensa, perämies Farquharin. Tämä oli matkustanut edeltäpäin, vaan kun Stanley ei ollut hänen käytöstänsä tarkastamassa, niin oli hän antautunut kaikellaiseen irstaisuuteen, niin että hän siitä syystä tuli tautiin ja oli kykenemätön matkustamaan edemmäksi. Hämmästyksellä huomasi Stanley miten tämän oli koko ruumis pöhötyksissä ja erittäinkin jalat. Sitäpaitse oli Farquhar niin hämmentynyt ajatuksissaan, että hän näytti olevan mielenviassa. Stanleyn täytyi jättää hänet jälkeensä ystävälliseen neekerikylään ja hänelle jätettiin tulkki, sekä kuudeksi kuukaudeksi riittävä määrä vaatetta ja helmiä, sillä nämä ovat Afrikan sisämaassa rahan sijassa. Metallirahalle ja seteleille eivät näet neekerit ymmärrä antaa mitään arvoa.

Toinen Stanleyn mukana oleva europalainen oli merimies Shaw, joka samoin kuin Farquhar oli englantilainen. Tämä oli näyttänyt erinomaista laiskuutta ja taitoa vitkastelemisessa ja kuu hän isännältään siitä sai nuhteita, rupesi hän hävyttömäksi ja röyhkeäksi, uhaten erota palveluksesta. Stanley käski hänen silloin eroamaan ja antoi toisten miestensä viedä hänen tavaransa pois leiristä. Kun Shaw näki uhkauksestansa tulevan totta, nöyrtyi hän ja pyysi anteeksi käytöstään. Stanley soi sen hänelle ja niin palasi hän jälleen matkueesen luvaten, ettei Stanley enää saisi syytä olla tyytymätön häneen.

Kuu Stanley samana iltana oli nukkumaisillaan, kuului pyssyn pamaus ja luoti suhahti teltan vaateseinien lävitse muutaman tuuman päässä hänen vuoteestaan. Hän hyppäsi pystyyn, tempasi revolverinsa ja kysyi vahdissa olevilta miehiltä, kuka oli ampunut. He vastasivat: "Bana mdogo (pieni isäntä)".

Stanley meni Shawin telttaan, sytytti kynttilän ja kysyi: "Shaw, tekö ammuitte?"

Ei hiiskaustakaan vastaukseksi. Hän näytti makaavan ja hengitti raskaasti.

"Shaw, Shaw, tekö ammuitte?"

"Mitä? hä?" vastasi hän viimein heräten äkkiä unestaan. "Minäkö -- ampunut? Minä olen maannut".

Hänellä oli pyssy vieressään. Stanley otti sen käteensä ja pisti sakarisormensa piippuun. Pyssy oli lämmin ja sormi tuli mustaksi.

"Mitä tämä merkitsee? -- Pyssy on lämmin ja miehet sanovat teidän ampuneenne".

"Ahaa, nyt minä muistan. Minä näin unta että näin varkaan hiipivän teltan oven sivuitse ja silloin minä ammuin. Kas kummaa kun unhotin sen. Niin, kyllä minä ammuin. Mikä nyt on hätänä?"

"Eipä juuri mitään. Mutta tahtoisinpa varoittaa teitä", sanoi Stanley, "ettette vastedes, jos tahdotte välttää epäluuloja, ampuisi minun telttaani, tai ainakaan ei niin liki minua. Minä voisin tulla vahingoitetuksi ja siinä tapauksessa, ymmärrättehän, pääsisi pahoja puheita liikkeelle ja ne voisivat ehkä teille tuottaa ikävyyksiä. Hyvää yötä".

Tästä tapauksesta oli kullakin oma ajatuksensa, vaan Stanley ei siitä virkkanut sanaakaan kellekään, ennenkuin hän tapasi Livingstonen, joka asian kuultuaan sanoi suoraan: "hän tahtoi murhata teidät".

Matka jatkettiin, Shaw mukana, ja koko matkue tuli korkean vuoriharjanteen juurelle, jota arapilaiset nimittivät Mpwapwa. Siellä tapasi Stanley vanhan arapilaispäällikön Taanin, leiriytyneenä metsässä ja virvoittaen itseään kaikellaisilla herkuilla. Stanleylle hän myöskin antoi seuraavan neuvon: "Parempi on teidänkin seisattua tänne pariksi, kolmeksi päiväksi, että sallitte uupuneille vetoeläimillenne lepoa ja kokootte täällä niin monta tavarankantajaa kuin vain voitte sekä syötte kyllältänne lämmintä maitoa, makeita perunoita, härän ja lampaan lihaa, hunajaa, papuja, durraa ja pähkinöitä; ja sitte insch allah! (Jumalan nimeen!) lähdemme yhdessä matkalle Ugogon halki, seisattumatta missäkään". Stanley suostui tähän esitykseen ja saikin 12 rivakkaa miestä lisäksi palvelukseensa.

Kolme päivää viipyi Stanley Mpwapwassa, jota seutua hän kehui erittäin kauniiksi. Vuoren rinteitä peitti runsas kasvullisuus ja siinä lirisi lukemattomat purot elähyttäen muutoin kuolleen näköistä seutua. Näitä tienoja kehuisi metsästäjä paraimmiksi mitä ajatella voi, sillä otuksia täällä on erittäin runsaasti ja kaikkia lajia, mutta matkustavaista ne eivät ilahuta. Kiusana on vielä täälläpäin monenlaiset syöpäläiset, joista varsinkin valkoiset muurahaiset ovat hirveän ahnaita. Niille kelpaa kaikki mitä ikään on niin pehmeätä, että niiden leuvat siihen pystyvät; matot, vaatteet, kapsäkit ja muut sellaiset olisivat pian joutuneet ihan pilalle, jos Stanley olisi täällä kauemmin viipynyt.

Hän läksi siis kahden arapilaispäällikön, Hamedin ja Taanin, seurassa matkustamaan etemmäksi ja saapui puolineljättä tuntia kestäneen marssin jälkeen Kunyo nimiseen neekerikylään, jossa vesi oli suolaisen makuista. Ihmiset sitä kyllä joivat, mutta elukoille se oli vaarallista, ja kun Stanley siitä tietämätönnä juotti aaseillensa sitä, niin kuoli muutaman päivän kuluessa 5 aasia. Kylästä eteenpäin alkoi noin peninkulman levyinen erämaa, joka oli aivan kuiva ja vedetön. Maan kasvullisuus muuttui kuitenkin vähitellen paremmaksi. Ensimmäiset sanat, jotka Stanley kuuli Ugogon maakunnassa, joka alkoi erämaan toisella puolella, lähtivät vanhan ukon suusta, joka huusi: "Yambo mufungu! yambo bana, bana!" (Hyvää päivää valkoinen mies! hyvää päivää herra, herra!) niin kovasti, että olisi luullut hänen huutonsa kuuluvan virstan päähän. Hänen huutonsa sai koko kyläkunnan väestön liikkeelle, sillä pian oli Stanleyn ympärillä hurja joukko miehiä, vaimoja ja lapsia, jotka kaikki olivat melkein yhtä alastomat kuin Eeva paratiisissa, ja jotka rähisten riitelivät, tappelivat ja sysäsivät toisiaan päästäkseen näkemään ensimmäistä valkoista miestä, joka koskaan oli tullut Ugogoon. Eräs Stanleyn miehistä kielsi heitä niin pahasti meluamasta, mutta he käskivät hänen pitää suunsa kiinni, koska hän muka ei ollut sen arvoinen, että hän olisi saanut puhua heille. Kun Stanley kysyi neuvoa arapilaisilta, miten hän pääsisi tuosta kiusasta, vastasivat he: "Älä huoli pitää heistä lukua; he ovat koiria, jotka osaavat yhtä hyvin purra kuin haukkuakin".

4. Luku.

Matka Ugogosta Unianjembehen.

Arapilaisten arvostelu Ugogon asukkaista näyttäytyi kyllä pian todeksi. Päivänä sen jälkeen kun Stanley ja arapilaiset olivat saapuneet Ugogoon, piti maksettaman vero maan ruhtinaalle siitä oikeudesta, että he saivat kulkea maan lävitse, ja arapilaiset lähetettiin tinkimään. Jos veron maksaminen olisi laiminlyöty, olisi siitä heti seurannut sota, sillä neekeriruhtinaat ovat jo tottuneet kiskomaan semmoisia veroja, eivätkä millään muotoa jätä tilaisuutta käyttämättä, kun sellainen vain ilmestyy. Hirmuisesti kiroten neekeriruhtinaan ahneutta ja huokaillen tavarainsa menettämistä täytyi arapilaisten kauppiaiden samoin kuin Stanleynkin antaa hyvä joukko helmiä, vaatetta ja muita tavaroita päästäkseen häiritsemättä jatkamaan matkaansa. Ugogo on tiheästi asuttua maata ja sen asukkaat olisivat helposti voineet ryöstää koko kauppamatkueen, mutta he olivat jo nähneet hyödyllisemmäksi kiskoa vähitellen veroja, kuin että he rosvomalla olisivat saaneet kaikki matkalaiset kulkemaan toista tietä.

Kun matkaa lähdettiin jatkamaan, piti arapilaisen kauppiaan opas kaikille kokoontuneille kantajille seuraavan puheen:

"Sanoja, sanoja banalta (herralta). Korvat auki, kuulkaa te unyamvesilaiset! Huomenna lähdetään matkaan! Tie on mutkainen ja huono, huono! viidakko on molemmin puolin ja siellä väijyy Ugogon asukkaita paljo! tappavat kantajat ja leikkaavat heiltä kaulat poikki, olkaa siis varoillanne, pysykää hyvästi koossa, älkääkä jääkö jälelle! Matkaopas, käyköön hitaasti, etteivät heikot, sairaat ja nuoret kantajat jää jälelle muista väkevämmistä! Levätkää kahdesti, se on isännän käsky, kuuletteko? (Kaikki vastaavat yhteen ääneen kuulevansa). Ymmärrättekö nyt oikein?" (Taas sama vastaus, ja opastaja vetäysi majaansa).

Lähin lepopaikka, Bihavana, saavutettiin ankarain ponnistusten jälkeen kulkemalla yli tiheiden metsikköjen, jyrkkien vuorien ja kedon, jolla aurinko poltti yhä kuumemmin, kuta korkeammalle se nousi taivaalla. Asukkaat täällä olivat yhtä taipuisat kuin edellisetkin murhaamaan ja varastamaan, mutta heidän päällikkönsä tyytyi kuitenkin vähään veroon ja kertoi, että Stanleyn edeltäpäin kulkeneet miehet olivat rohkeasti tapelleet hänen kapinallisia alamaisiansa vastaan, kun ne olivat yrittäneet heitä ryöstää. Erään Pembera Perch-nimisen sultaanin alueella oli suuri metsä, jossa oikein vilisi otuksia jos jonkinlaisia -- elefantteja, sarvisuonoja sebroja, metsäkauriita, antilooppeja ja giraffeja, mutta -- sanoo Stanley -- ne olivat tiheissä metsissä ihan turvassa, niin ettei niitä metsästäjä mitenkään saavuttanut. Asukkaat ensimmäisessä kylässä, johon Stanley tuli, oltuansa yötä paljaan taivaan alla, olivat uteliaisuudessaan ja röyhkeydessään niin hävyttömiä, että hän suutuksissaan otti rohkeimmat niskasta kiinni ja antoi piiskalla huimauksen hänelle selkään, josta tuo veijari joutui raivoon, mutta Stanleyn piiska piti hänet ja hänen toverinsakin tarpeellisen matkan päässä. Päällikkö tässä kylässä, äsken mainittu Pembera Perch, on aina likainen ja rasvainen sekä puettu huonompiin rääsyihin kuin kukaan hänen alamaisistaan. Erittäin sukkela hän on tuomioitansa lausumaan, kun vain on kysymys veron kiskomisesta joltakin arapilaiselta kauppiaalta ja usemmiten on hänellä samoin kuin muillakin neekeriruhtinailla ylimmäinen neuvonantajansa, joka itseänsä varten osaa kiskoa veroja yhtä hävyttömästi kuin hänen herransakin.