Part 2

Kaikki Teodorin kanuunat, yhteensä 33, tehtiin kelvottomiksi käyttää enää. Magdalan asukkaat käskettiin muuttamaan pois, linnoitusrakennukset hävitettiin ja koko kaupunki, jossa oli noin 3,000 asuinrakennusta, poltettiin. Sitä ennen oli Teodorin ruumis haudattu, ilman mitään juhlallisuuksia. Ummistettuna silkkisiin vaatteisiin pantiin se ruumisarkkuun; pari sotamiestä laski arkun hautaan; abyssiniläinen munkki, Teodor-vainajan hovikappalainen, luki hätäisesti hautausluvut ja hauta täytettiin.

Abyssiniläisiltä sotilailta otettiin heidän aseensa pois, vaan kaiken muun omaisuutensa he saivat viedä mukanaan. He olivat säälimättömästi kohdelleet omia kansalaisiaan, mutta koska he olivat antautuneet englantilaisille, suojelivat nämä heitä, kunnes he pääsivät turvalliseen paikkaan, josta he taisivat kukin palata syntymäseuduilleen. Ne haavoitetut abyssiniläiset, joilla ei ollut ystäviä heitä hoitamassa, vietiin englantilaisten sotalasaretteihin. Kaikkiansa oli englantilaisia haavoitettuja ja muutoin sairaita ainoastaan 80 miestä, siihen luettuna nekin, jotka Magdalan valloituksessa haavoitettiin.

Englantilainen sotajoukko läksi nyt paluumatkalle, tyytyväisenä ja iloisella mielellä. Abyssinian erinomaisen terveellisen ilmanalan tähden oli englantilainen sotajoukko säilynyt terveenä, kärsimättä niitä kipuja, joita muuten kuumain maiden ilmanala vaikuttaa europalaisiin. Tosin oli helle joskus tulinen, sillä aurinko paistoi keskitaivaalta ihan kohtisuoraan alas, mutta vuorimaa on niin korkea, ettei ylängöillä vallitse sama turmiollinen ilma kuin alhaisissa laaksoissa. Asukkaat, jotka olivat erittäin hyvillään ennen voittamattoman hirmuhaltijan Teodorin kukistuksesta, tulivat suurissa laumoissa englantilaisten leiriin heitä ylistämään laululla. Heidän laulunsa oli virren veisaamista ja aineeksi olivat he ottaneet kuningas Daavidin kiitosvirren: "Herra on minun kallioni, linnani ja pelastajani; Jumala on lohdutukseni, Häneen minä turvaan. Hän on kilpeni ja terveyteni sarvi; suojelukseni ja turvani ja vapahtajani. Sinä joka minut autat vääryydestä." (2 Samuelink. 22). Samalla kuin he lauloivat tätä laulua, kantoivat heidän kirkonpalvelijansa liitonarkin kuvaa, joka oli 5 kyyn. pitkä, kyynärää leveä ja 1/2 kyyn. korkea, punainen kullalla kirjaeltu verka oli sen päällä peitteenä, ja sen päällä oli puusta tehty tulipunasella silkillä päällystetty armo-istuimen kuva. Kerubiimiä ja Serafiimia ei kuitenkaan ollut, niinkuin ennen Israelin arkin päällä. Sitä paitse kantoi tuo ylistysvirttä veisaava joukko astioita, vaatteita, kynttiläjalkoja, pesumaljoja, papin virkapukua, vaskisia, hopeisia ja kultaisia ristejä, ehtoollismaljoja ynnä muita "pyhiä esineitä", jotka kuuluivat heidän jumalanpalvelukseensa. He soittivat samalla monellaisia puisia ja messinkisiä soittokaluja, niin että tuo ylistysmessu oli hyvin metelinen riemunosoitus, johon suuret vaimo- ja lapsiparvet yhtyivät huutaen ilohuutojansa: "Li-li-li!" Kuta enemmän innostus nousi, sitä rajummiksi kiihtyivät heidän liikkeensä; joukkoa johtava pappi kumarteli yhä syvempään ja viimein kaikki rupesivat tanssimaan, loikkien ja hyppien niin, että englantilaiset, niin sopimatonta kuin tuo itse asiassa olikin, eivät malttaneet olla ääneen nauramatta ja käsiään taputtamatta tälle omituiselle näytelmälle.

Palausretkellä kuoli englantilaisten veto-eläimistä summaton joukko; tusinoittain kuoli ratsuväen hevosia joka päivä uupuneina tukalasta matkasta. Stanley kiiruhti ennen sotajoukkoa päästääkseen merenrantaan, huolimatta varoituksista, joita hänelle lausuttiin, sillä kun nyt oli sadeaika, niin olivat tiet vuorenrotkoissa ihan tulvillaan vettä täynnä. Varsinkin eräässä pitkässä vuorenrotkossa, joka oli paikoittain ainoastaan 20 jalkaa ja leveimmällä kohdalla 30 jalkaa leveä, ja jonka molemmilla puolilla kohosi pystysuorat 800 jalkaa korkeat kalliot, uhkasi hirveä vaara, sillä ankara ukkos-ilma ja sitä seuraava sade syöksi alas myrskyn raivolla ja vuorien kupeilta alas virtaavat purot muuttivat vuorensolan koskeksi. Töin tuskin pääsi Stanley palvelijoinensa hevosinensa eräälle korkeammalle kallionlohkareelle, jonka ympäriltä tulvavesi pian oli huuhtonut kaiken irtonaisen mullan pois. Vesi muodosti pian hänen ympärillään lammikon, joka oli 4 kyynärää syvä, ja tulva nousi nousemistaan uhaten hukuttaa hänet seuralaisineen. Sade syöksi alas virtana ja jonkun ajan kuluttua toi tulvavesi mukanaan joukottain ihmisruumiita, kuolleita härkiä, muuleja ja hevosia, jotka syöksivät alas virtaa nurin niskoin kauheassa sekasorrossa. Sähkölennätinpylväitä, joissa oli pitkät kappaleet sähkölennätinlankaa, kärryjä ja pyöriä, jotka musertuivat kallioita vastaan, heinä- ja olkipieleksiä, pensaita, puita ja taas kuolleita ihmisiä -- kaikki vyöryi kauheassa sekamelskassa virran mukana kauhistuttaen noita rohkeita ja liiaksi varomattomia matkalaisia, joiden perikato oli silmien edessä. Mutta ennenkuin tulva oli noussut niin korkealle, että se olisi saavuttanut heidän turvapaikkansa, taukosi myrsky ja syvät vuoren rotkot olivat nielleet veden niin, että vain lammikko oli yli päästämättä. Jätettyään suurimman osan tavaroitaan, joita ei saatu kuljetetuksi, pääsi Stanley töin tuskin tästä vaarasta ja saapui englantilaisten sotaväen asemalle rotkotien alapäässä ja täällä hänet vastaanottivat upseerit erittäin vierasvaraisesti. Vahvistettuaan voimiansa ruoalla ja juomalla sekä levättyään yön saapui hän sitte seuraavana päivänä meren rannalle Zoullaan, josta hän, myytyänsä aasinsa ja tarpeettomat tavaransa lähti laivalla Suetsiin. Oivallisen arapilaisen hevosensa hän toi mukanaan ja vei sen New-Yorkiin.

Abyssinian sota oli päättynyt ja kuukauden kuluttua oli englantilainen sotajoukko tuotu pois, kaikki sen varastot ja leirit kadonneet ja muisto vain jälellä tuosta vaivaloisesti toimitetusta mutta kunniakkaasta sodasta, jossa Englannin sotilaat olivat suuresti kunnostaneet itsensä.

Kun tämä sotaretki näin oli päättynyt, kiiruhti Stanley Espanjaan, jossa paraikaa riehui kapina kuningatar Isabellaa vastaan. Töin tuskin oli Stanley päässyt hengissä pois Valencian kaupungissa kapinoitsijain ja hallituksen joukkojen välillä syntyneestä verisestä kahakasta, niin hän vetäytyi Madridiin, josta hän lähetteli tietoja New-York Heraldille. Silloinpa hän eräänä päivänä sai sähkösanoman, joka kutsui hänet oitis tulemaan Pariisiin. Sanoman oli lähettänyt New-York Heraldin omistaja James Gordon Bennett nuorempi.

Muutaman tunnin kuluttua oli Stanley jo matkalla Pariisiin, johon hän saapui seuraavana päivänä iltapäivällä. Hän kiiruhti heti hotelliin, jossa hra Bennett asui, ja kolkutti tämän ovelle.

"Astukaa sisään!" kuului ääni oven takaa. Herra Bennett oli jo mennyt levolle; vaan saatuansa tietää, että Stanley oli tullut, rupesi hän pakinoimaan seuraavaan tapaan:

"Vai niin, tekös olettekin. No istukaa, mulla on tärkeä toimi annettavana teille".

Hän puki päällensä yötakin ja virkkoi taas:

"Missähän luulette Livingstonen olevan tätä nykyä?"

"Enpä tosiaankaan sitä tiedä".

"Luulettekohan, että hän vielä on elossa?"

"Kenties; vaan yhtä mahdollista on, että hän on kuollut".

"Mutta minä arvelen, että hän vielä elää ja että hänestä voidaan saada tietoakin. Minä aijon lähettää teidät häntä etsimään".

"Kuinka, luuletteko tosiaan, että minä voisin saada tietoa tohtori Livingstonesta? Tahdotteko, että minun pitää lähteä Keski-Afrikaan?"

"Tahdon. Minä tahdon, että matkustatte ja hankitte tiedon hänestä, missä ikänä hän onkin, ja tuotte hänestä kaikki ne uutiset, mitkä voitte. Kenties" -- lisäsi hän miettiväisesti -- "Vanhus kärsii puutetta; ottakaa sen vuoksi tavaroita kylliksi mukaanne, että voisitte häntä auttaa, jos hän olisi avun tarpeessa. Tehkää miten parhaimmaksi katsotte, -- mutta hankkikaa varma tieto Livingstonesta".

Stanley huomautti, että tuollainen matka tulisi melkoisesti maksamaan, vaan Bennett lohdutti häntä sanoen:

"Ottakaa nyt tuhat puntaa ja kun se summa on lopussa, niin otatte taas tuhat puntaa, kun nekin rahat ovat loppuneet, niin otatte vielä tuhat puntaa ja sitte taas tuhat, -- mutta hankkikaa tieto Livingstonesta".

Kun Stanley huomasi, että hra Bennettin aikomus oli saada tietoa tuosta mainiosta matkustajasta maksoi mitä maksoi, kysyi hän:

"Tahdotteko siis että minä suoraa päätä oitis lähden Afrikaan Livingstonea etsimään?"

"En, minä tahtoisin, että ensin menette Suetsin kanavan avajaisiin ja että sitte matkustatte Niilin virtaa ylöspäin. Sieltähän Baker kuuluu olevan lähtemäisillään Ylä-Egyptiin. Tiedustelkaa minkä voitte hänen retkisuunnastaan, ja kertokaa sinne mennessänne kaikesta, mikä voi huvittaa matkustavaisia. Sopisipa teidän kirjoittaa oikein käytöllinen käsikirja Ala-Egyptissä matkustavaisille ja kertoa siinä kaikesta, mikä siellä näkemistä ansaitsee, ja miten mikin on nähtävä.

"Voisittehan sitte lähteä Jerusalemiin, jossa kapteeni Warren kuuluu tätä nykyä löytävän löytämistään hauskoja esineitä. Menkää sieltä sitte Konstantinopoliin ja hankkikaa selko noista kediivin (Egyptin varakuninkaan) ja sulttaanin välisistä riidoista.

"Kun olette sieltä päässyt, niin olisi paras, että menette Krimin niemelle ja käytte siellä noilla vanhoilla tappelutantereilla ja jatkakaa sitte matkaanne Kaukasusvuoriston kautta Kaspian merelle. Venäläinen retkikunta kuuluu sieltä lähtevän Khivaan. Sieltä sopii teidän matkustaa Persian kautta Intiaan ja matkallanne kirjoittaa joku hupaisa kirje Persepoliksesta.

"Bagdad soveltuu ihan teidän matkaanne; tottahan poikkeatte sinne ja kirjoitatte jotakin Eufratin laaksoon rakennettavasta rautatiestä. Kun sen jälkeen olette päässyt Intiaan, niin sopii teidän lähteä Livingstonea etsimään. Mahdollisesti voitte silloin saada kuulla, että hän on matkalla Sansibariin; ja jollei hän olisi, niin lähdette sisämaahan ja hankitte hänestä tietoa, onko hän hengissä vai eikö. Hankkikaa kaikkia tietoja, mitä suinkin voitte, hänen tutkimusmatkoistaan, mutta jos hän on kuollut, niin hankkikaa siitä mitä tarkimmat todistukset. Ei nyt tällä kertaa muuta. Hyvää yötä! Jumalan haltuun!"

2. Luku.

Stanley lähtee etsimään Livingstonea. Varustus matkalle.

Stanley lupasi tehdä mitä hän vaan voi, ja kohta sen jälkeen oli hän taas pikajunalla tullut Marseilleen lähteäksensä sieltä Itämaille. Useimmat edellä mainitut matkat hän teki ja saapui 1870 Elokuussa Intiaan, josta hän Lokakuussa lähti Mauritius saarelle ja sieltä Sansibariin. Tänne hän saapui Tammikuun alussa v. 1871.

Sansibar on saari vähän matkaa Afrikan itärannikosta ja on arapilaisten kauppiasten pääpaikka. Tänne keräytyy suuri joukko tavaran vaihettajia kaikilta seuduilta Itä-Afrikassa, jonka vuoksi väestö onkin erittäin kirjava. Markkinoille tuodaan kopaali-gummia, nahkoja, orselji-väriä, kallisarvoisia puulajeja ja orjia. Sansibaria voi verrata Bagdadiin tai Konstantinopoliin; yleensä on muhammettilaisia enempi kuin muita ja ainoastaan vähäinen osa kaupungin asukkaista on kristittyjä, enimmästään europalaisia kauppiaita, jotka ovat tänne asettuneet. Hallitseva kansa on arapilaiset, jotka ovat Moskatin ruhtinaskunnasta tänne siirtyneet ja laajentaneet valtaansa siinä määrässä, että entinen emämaa Moskat on jäänyt suuremmaksi paisuneen Sansibarin alusmaaksi. Sansibarin nykyinen sultaani Seyed Burghasch oli ollut muutamia vuosia takaperin orjakaupan puolustaja, sillä hänellä oli siitä runsaita tuloja, mutta kun Englannin hallitus sotalaivastolla uhkasi hänen pääkaupunkiansa ja pakotti hänet sitoutumaan orjakaupan lopettamiseen, niin olot muuttuivat. Sittemmin kävi sultaani itse Englannissa, jossa häntä kohdeltiin erittäin ystävällisesti ja hän tuli näkemään Englannin rikkauden sekä suuren sotavoiman. Hän tuli myöskin huomaamaan mikä summaton erotus on väkivallalle ja orjuudelle perustetun ja vapaudelle sekä yhdenarvoisuuden kannalle perustetun valtakunnan välillä ja siitä saakka on Seyed Burghasch ruvennut orjakaupan innokkaaksi vastustajaksi. Mutta vuosisatoja kestäneitä epäkohtia ei toki pian saa poistetuksi, varsinkaan kun arapilaiset alamaiset sitkeästi puolustavat entistä tapaansa ostaa ja myydä orjia.

Puhdas arapilainen rotu on helposti erotettava muista Sansibarin asukkaista. Useimmat tähän rotuun kuuluvat kauppiaat ovat uskaliasta väkeä, jotka usein henkensä kaupalla ovat tehneet pitkiä kauppamatkoja sisä-Afrikassa hakemaan sen maan tuotteita. Vaarallisilla retkillä saatu kokemus antaa heille tyynen, itsenäisen, usein uhkamielisenkin ulkomuodon, joka saattaa ulkomaalaisen heitä pitämään suuressakin arvossa.

Sitävastoin ovat Intiasta Afrikaan siirtyneet banianit perin kelvotonta ihmislajia. Banianiksi sanotaan erästä noista monista Intian lahkokunnista. He ovat aina arapilaisten nöyriä kumartajoita, mutta myöskin aina säälimättömän julmia niitä vastaan, jotka onneton kohtalo saattaa heidän valtaansa. Petollisuus on heissä luonnollisin asia. Kun baniani parhaiten vannoo ja vakuuttelee kaiken pyhän nimessä, niin voi olla varma siitä, että hän silloin valhettelee enimmän. Rahan ja rikkauden keräämisessä sekä ahneudessa on hän verraton. Juutalainen ei koskaan vedä hänelle vertoja ja ainoa, joka hänen kanssaan kykenee kilpailemaan menestyksellä, on parsilainen. Arapilainen on lapsi häneen verraten. Tämä rotu kuitenkin parhaiten lisääntyy ja sen hallussa on melkein koko Keski-Afrikan kauppa. Keinotellen on se saanut muut kauppiaat kokonaan valtaansa. Koronkiskominen on niin suuri, että lainatuista rahoista otetaan korkoa 50, 60 ja 70;kin prosenttia, ja aina osaa kavala baniani sovittaa asian sille kannalle, ettei hän menetä omaansa.

Lähinnä banianien jälkeen ovat vaikutuksensa puolesta tärkeimmät muhamnettilaiset hindut. Petollisuudessa ne jäävät ainoastaan hiukan edellisistä jälelle ja kymmenittäin löytyy heidän joukossansa perinpohjin konnamaisia roistoja, mutta sitä vastoin ylen harvoja rehellisiä kauppiaita. Näiden viimeksimainittujen joukossa on kuitenkin tullut tunnetuksi eräs Tarya-Topan niminen vanha kauppias, jonka perinpohjainen totuus ja ankara rehellisyys kauppa-asioissa on tullut oikein sananparreksi. Hän on rikastunut äärettömästi; hänellä on monta laivaa ja hän on saanut tärkeän sijan sultaanin neuvostossa.

Arapilaisia, banianeja ja hinduja halvemmassa asemassa ovat neekerit ja sekarotu. Niitä on kenties kaksi kolmannesta Sansibarin kaupungin asukasluvusta, joka nousee arviolta noin 100,000:een, ja on melkein puoli koko saaren asukasluvusta.

Sansibarin kauppa on melkoinen ja arvattavasti yhä suurenemassa. Kauppalaivoista näkee siellä enimmän amerikalaisia, niiden jälkeen saksalaisia, ranskalaisia ja englantilaisia. Ne tuovat tänne amerikalaista palttinaa, jota maan asukkaat nimittävät "merikaniksi", paloviinaa, ruutia, kiväärejä, lasihelmiä, posliinitavaroita, englantilaisia pumpulivaatteita, metallitaulaa ja muita sellaisia tavaroita sekä vievät pois norsunluuta, kopaaligummia, josta europalaiset valmistavat monellaisia maali- ja lakeeraus-aineksia, sekä neilikoita, raakoja vuotia, simpukoita, joita taas Afrikan länsirannalla olevat neekerit käyttävät rahana, seesamiviljaa ja palmuöljyä.

Sansibarissa asuvat europalaiset ovat enimmästä päästä itsenäisiä kauppiaita, virkamiehiä tai europalaisten ja amerikalaisten kauppiasten asiamiehiä. Etevin sija on Englannin konsulilla, jona, Stanleyn tullessa Sansibariin, oli tohtori Livingstonen entinen matkatoveri hänen retkillänsä Sambesi-virran seutuja tutkiessa, tohtori John Kirk. Stanley piti erittäin tärkeänä saada tältä mieheltä niin paljon tietoja kuin suinkin Livingstonesta, mutta samalla hän tahtoi pitää salassa aikeensa lähteä tätä mainiota miestä etsimään. Kun amerikalainen konsuli, kapteeni Webb, oli vieraisilla käydessään toht. Kirkin luona esitellyt hänelle hra Stanleyn, pääsi tämä viimein tilaisuuteen jutella hänen kanssaan kahden kesken, sillä kyllästyneenä vierastensa jokapäiväisiin loruihin, joita jatkettiin tavallisesti lähimmäisten panemisella, tahtoi toht. Kirk säälien Stanleyn ikävystymistä tässä seurassa, huvittaa häntä näyttämällä hänelle oivallista elefantti-pyssyänsä ja kutsui hänet eri huoneeseen. Täällä sai Stanley kuulla loppumattomia ylistyksiä tuon oivallisen aseen murhaavasta vaikutuksesta ja kuinka hirveän tarkasti luoti aina sattui, kun sillä ampui. Tulipa muun muassa juttuja Livingstonen seurassa tehdyltä matkaltakin.

"Missähän se Livingstone nyt mahtanee ollakaan?" kysäisi Stanley, tekeytyen ihan välinpitämättömäksi.

"Niin", vastasi Kirk, "eipä siihen ole helppo vastata; hän on kenties jo kuollut, mutta siitä ei tiedetä mitään varmaa, eikä hänestä ole kahteen vuoteen kuulunut mitään. Hänelle lähetetään aina joskus täältä yhtä ja toista. Paraikaa kuuluu olevan matkue lähtemäisillään hänelle viemään tarpeita. Minä olen luullut vanhuksen jo kohta palajavan kotiin, sillä hän käy jo liian vanhaksi. Jos hän kuolisi, niin hedelmät hänen monivuotisista tutkimusmatkoistansa menisivät hukkaan, sillä hän ei kirjoita muistoonpanoja eikä päiväkirjaa, ja karttoihinsa hän panee jonkun pisteen tai muun merkin, jota ei kukaan muu kuin hän itse ymmärrä. Jos hän vielä on hengissä, niin pitäisi hänen tulla kotiin ja jättää työ nuorempien jatkettavaksi".

"Minkälainen mies hän on muita kohtaan?" kyseli Stanley.

"No, minä luulen, että hänen kanssaan olisi toisen tukala olla. Itse en ole hänen kanssansa riitautunut, mutta olen hänen nähnyt vihaisesti tiuskuvan muille, ja siitäpä syystä luulen, että hän ei tahdo pitää ketään seurassaan".

"Minä olen kuullut häntä sanottavan erittäin vaatimattomaksi mieheksi. Onko hän sellainen?"

"Hohoo, hän kyllä tietää paremmin kuin joku toinen arvostella omat löytönsä. Eipä hän juuri ole mikään Herran enkeli sentään", vastasi toht. Kirk nauraen.

"Entäs jos sattuisin matkoillani yhtymään hänen kanssansa -- voisinhan hänet tavata, jos hän kulkee samoja teitä kuin minä -- kuinkahan luulisitte hänen minua kohtelevan?"

"Suoraan sanoen", vastasi Kirk, "en luule, että sellainen yhtyminen häntä liioin miellyttäisi. Minä tiedän, että jos esim. Burton, Grant, Baker tahi joku muu tutkimusmatkoilla kulkija seuraisi Livingstonen jälkiä ja tämä saisi kuulla hänen lähestyvän, niin hän pian lähtisi parin kymmenen peninkulman päähän soiden ja rämeiden taakse. Sellainen on -- kunniasanani kautta -- ajatukseni Livingstonesta".

Kuultuansa Livingstonen läheiseltä tuttavalta tällaisen arvostelun hänestä, tunsi Stanley intonsa lähteä matkaan suuresti laimentuvan, mutta hänellä oli käsky: "_Mene ja hanki tieto Livingstonesta_!" ja hän päätti pitää sanansa ja hankkia hänestä tiedon, jos vain Livingstone vielä oli elävien luvussa; jollei, niin pitihän kumminkin saada selville kaikki tiedot hänestä, mitkä ihmisiä huvittaisivat.

Tottumattomana matkustuksiin Afrikan sisämaissa koki Stanley edellisten matkustajain kirjoista saada selkoa mitä kaikkia tarpeita hänen tulisi ottaa mukaansa, mutta kun niistä puuttui juuri nuo tärkeät tiedot, hankki hän ne arapilaisilta kauppiailta, jotka kokemuksen nojalla niitä taisivat antaa. Hän osti siis suuret joukot monellaisia vaatteita, lasihelmiä ja paksua messinkilankaa, sekä omaa tarvista varten keittoastioita, ruokatavaroita, lääkkeitä ja tuhansia eri tavaroita, lahjoja neekeriruhtinaille y.m. Apulaisikseen pestasi hän kaksi europalaista merimiestä sekä suuren joukon sansibarilaisia neekereitä, useimmat sellaisia miehiä, jotka olivat ennen palvelleet europalaisia tutkijoita. Kun oli epätietoista, pitikö hänen lähteä vielä Tanganjika järven toisellekin puolelle, osti hän kaksi venettäkin, jotka tehtiin kepeämmiksi kantaa siten, että niistä otettiin pois istuimet ja osa laidoista, jotka osat sitte piti jäljestäpäin korjattaman uudelleen. Kaikki mukaan otettavat tavarat jaettiin noin 70:n naulan painoisiin kannalmuksiin, että mies hyvin jaksoi sellaisen kantaa. Ennenkuin Stanley lähti Sansibarista, pääsi hän vielä sultaani Seyed Burghasch'in luo, joka osoitti hänelle suosiotansa lahjoittamalla hänelle komean ja kallisarvoisen hevosen.

Sansibarista lähti Stanley vastapäätä mannermaalla olevaan Bagamoyon kaupunkiin, josta hänen piti siellä olevain kauppiasten avulla hankkia väkeä kantamaan tavaroitansa sisämaahan. Vasta Bagamoyossa tuli hän tarkemmin tuntemaan millaisten perinpohjaisten veijarien kanssa hän joutui tekemisiin. Arapilainen kauppias Ali ben Salim oli varsin kamalasti menetellyt häntä vastaan ja oli kuitenkin olevinaan erittäin ystävällinen. Stanley kyllästyi hänen viekkauksiinsa ja kääntyi sansibarilaisen Tarya Topanin suosituksen johdosta nuoren hindulaisen kauppiaan Soor Hadji Palloon puoleen. Vaikka tämä oli vasta 20 vuotinen nuorukainen, oli hän jo kuitenkin ennättänyt sangen pitkälle kavaluuden ja petollisuuden tiellä, niin että Stanley sanoi niiden kuuden viikon kuluessa, jotka hän viipyi Bagamoyossa, tämän yhden miehen tähden saaneensa yhtä paljon harmia ja vaivaa kuin poliisimestarilla New-Yorkissa on kaikista sen kaupungin roistoista. Mutta kun Stanley välttämättömästi tarvitsi tämän miehen apua, niin hänen täytyi kärsiä hänen petoksiaan. Vihdoin oli Stanley saanut sen verran väkeä palvelukseensa pestatuksi, että hän vähitellen taisi viidessä eri joukossa lähettää heidät matkalle tavaroita kuljettamaan. Kun hän itse viidennen joukon johtajana läksi sisämaahan, oli hänen palveluksessaan yhteensä 192 miestä. Seitsemänkymmentäkolme päivää oli hänen täytynyt viipyä Sansibarissa ja Bagamoyossa, ennenkuin palvelusväki ja tavarat oli saatu täyteen kuntoon matkaa varten.

3. Luku.

Matkan alku rantamaalta Ugogoon.

Innokkaalla mielellä lähti Stanley Bagamoyosta asukkaiden häntä saattaessa marssimaan ylämaahan. Sotamiehet (aseelliset miehet joukossa) laulaa loilottivat, matkaopas heilutti lippua ja kaikki olivat reippaalla tuulella. Ensimmäiselle pysäyspaikalle oli vain puoli engl. peninkulmaa (ei venäjän virstaakaan). Matka oli käynyt hyvin. Stanleyn arapilainen tulkki Selim, ei ollut kaatanut kärryjä kuin kolmasti vain; Zaidi, sotamies, oli vain kerran antanut ampumavaroja ja Stanleyn vaatteita kantavan aasin rypeä mutaisessa lätäkössä. Vaatteet täytyi pestä puhtaiksi. Ampumavavat olivat kaikeksi onneksi vedenpitävässä laatikossa, etteivät ne kastuneet. Iloissaan siitä että nyt viimeinkin oli päästy matkalle, unhotti moni aasinajaja, ettei tällä elukalla ole luonnollista taipumusta kulkea suorinta tietä ja että se harvoin voi vastustaa haluansa poiketa ihmisten viljavainioihin. Stanley tuli kuitenkin pian huomaamaan, että palveluksessaan olevista moni näyttäytyi kelvollisemmaksi ja luotettavammaksi, kuin häntä alussa olisi luullut. Pari, kolme päivää viivyttiin ensimmäisessä pysäyspaikassa viimeisiä varustuksia varten kohta alkavan sade-ajan takia, ja kun matkaa jatkettiin, tuli Stanleyn joukko tapaamaan matkan varrella neekerejä työssä. Huolimatta ohitse kulkevista oli työväki, miehet ja naiset, niin vähissä vaatteissa, että Aatamin ja Eevan viikunalehtipuku oli koko komea juhlapuku verraten heidän verhoihinsa, vaan he eivät kuitenkaan osoittaneet vähintäkään ujostelemista alastomuutensa tähden. Uteliaiden lasten tavalla osoittelivat neekerit sormillaan Stanleyn matkuetta naureskellen milloin millekin mitättömälle seikalle, joka heistä näytti oudolta.