Part 12

Vihollisuuksia siis jatkettiin yhä edelleen ja muutaman engl. peninkulman päässä Kumassista syttyi vielä ankara tappelukin Ordahsu nimisen kylän luona. Tapansa mukaan olivat ashantit piilossa tiheissä metsissä kahden puolen tietä ja ampuivat sieltä suurissa ryhmissä, mutta edellisistä tappioista viisastuneina komensivat englantilaiset päälliköt sotaväkeänsä komppanioittain ampumaan taajaan kahden puolen tietä ja samalla marssimaan nopeasti eteenpäin. Hurjain säkkipilli-äänten raikuessa marssivat kaikki eteenpäin ampuen oikeaan ja vasempaan ja näissä soittajaisissa tykistö antoi matalimmat äänet tuhoavaisesti tehden aukkoja vihollisten riveissä. Viholliset hämmästyivät tätä uutta taistelutapaa ja vetäytyivät peljästyneinä pakoon.

Tässä taistelussa oli ashanteja johtanut kuningas Koffi itse. Aamulla oli hän asettunut vähäiseen kylään ja vannonut tappavansa jokaisen päällikön, joka pelosta jättäisi paikkansa. Hän oli rohkaissut mielensä toivoen epäjumalansa vielä viimeisessä hetkessä kääntävän nuo rohkeat valkoiset takaisin ja hänen päällikkönsä olivat myöskin häntä yllyttäneet koettamaan viimeiseen saakka vastustaa englantilaisia. He olivat koossa kuninkaan ympärillä, mutta kun englantilaisten luotia alkoi vinkua ympäri heidän korviansa ja valkoisten sotamusiikki ja hurraahuudot yhä rajummin kaikuivat läheisyydessä, niin Koffi kannatti itsensä kiiruusti pois.

Kuninkaan pako osoitti koko hänen sotajoukollensa, ettei hänellä enää ollut toivoakaan voitosta. Hänen sotilaansa hajoutuivat mikä mihinkin ja englantilaiset saapuivat vielä samana päivänä Kumassiin. Ashantien kauhistuttava pääkaupunki oli valloitettu!

Englantilaiset sotilaat saivat luvan hajautua etsimään yösijaa kaupungissa pitkin sen halki kulkevan leveän pääkadun varsia. Kohta alkoi tulla sadottain pakenevia ashanteja, jotka kiertoteitä saapuivat kotikaupunkiinsa Ordahsun tappelupaikalta. Useilla heistä oli oivalliset takaaladattavat kiväärit, vaikka suurin joukko oli varustettu vanhoilla piilukko-pyssyillä. Välttääksensä verenvuodatusta näin myöhäisellä hetkellä päivästä jättivät englantilaiset heidät aseinensa rauhaan, koska ashantit näyttivät tekevän ankaraa vastarintaa, jos heiltä yritettiin ottaa pois aseet. Seuraus siitä oli, että 4-5,000 aseellisesta tai aseettomasta miehestä, jotka olivat kaupungissa englantilaisten asettuessa levolle, ei ollut seuraavana aamuna jäljellä kuin 30-40; sillä he olivat yöllä menneet tiehensä aseineen aarteineen.

Kaupunki oli laaja ja siististi rakennettu. Huoneiden etusivut olivat kipsillä valaistut ja koristetut arapilaisten tavan mukaan. Kunkin talon sisäpuolella oli palvelusväen asunnot sekä ulkohuoneet ja tavarahuoneet eri ryhmissä. Kaupungin pituus oli noin neljännes suom. penikulmaa ja 5-6 katua oli leveätä ja suoraa. Pääkatu oli 70 kyynärää leveä ja kun Stanley toisten sanomalehden kirjeenvaihtajain seurassa kulki sen päähän, niin he tulivat metsikköön, josta levisi hirveä löyhkä, sillä siellä oli hirmuhallitsijan lukemattomat uhrit tapettu. Sanomalehtimiesten täytyi nenäliinoillansa estää tuota hajua heitä tukehuttamasta. Kolme- tai neljäkymmentä ihmisruumista oli tällä kertaa maassa mätänemässä, kaikki mestattuja, koska päät olivat poikki, ja lukemattoman paljon pääkalloja oli sekä pinottuna suuriin kasoihin että hajalla avaralta pitkin maan pintaa. Julmin ja paatuneinkaan ihminen ei olisi voinut tätä katsella kauhistumatta. Kuninkaan sukuun kuuluvien henkilöiden kuoltua oli täällä hirveimmällä tavalla tapettu sadottain ihmisiä yhdellä kertaa. Ranskalainen kauppias Bonat, joka englantilaisten tullessa ashantien pääkaupunkia vastaan oli päässyt pitkästä vankeudestaan, kertoo nähneensä 300:kin orjaa yhtaikaa tapettavan kuninkaan sisaren kuoltua ja sellaista ihmisteurastusta oli täällä harjoitettu liki puolitoista sataa vuotta. Jos keskimäärin 1,000 henkeä oli vuodessa tapettu, jota määrää ei pidetty liian suurena, niin oli nykyisen kuningas-suvun aikana mestattu yhteensä ainakin 120,000 ihmistä! Ja tällaista hirmuisuutta oli harjoitettu ainoastaan vanhan tavan säilyttämiseksi, siitä saakka kuin ashantien maa oli tullut omaksi kuningaskunnaksi!

Tästä pääkallonpaikasta meni Stanley tovereinensa kuninkaan palatsia katsomaan. Siksi sanottiin kaksinkertaista kivirakennusta, jonka ympärillä oli iso ryhmä olkikattoisia majoja. Koko n.s. palatsi oli asukkaista ihan tyhjä; ainoastaan kesy kurki kuljeskeli pitkin pihaa tuon tuostakin parahtaen. Eri huoneissa oli lukematon joukko kaikellaista tavaraa; muutamat esineet kallis-arvoisia, toiset ihan mitättömiä. Antaaksensa paremman käsityksen tuosta kuninkaan palatsin rikkaudesta teki Stanley kalusto-luettelon, jossa mainitaan:

Täydelliset hopeiset ruoka-astiat, Böömiläisiä lasitavaroita, Kallisarvoisia helminauhoja, Kultaisia kannuja sekä helmistä tehtyjä kaulakoristeita, Persilaisia mattoja, Noitatemppuihin kuuluvia kaluja, Petojen nahkoja, Kultanuppuisia kävelykeppiä, Kullalla ja hopealla koristettuja puisia istuimia, Vaatepakkoja, Kultapellistä tehtyjä naamareita, Suuria silkkisiä päivänvarjostimia, Englantilaisia kuvia, Lasiputelia, Maalattuja tauluja, Nahkaisia ja samettisia lakkia, Vanha sotamiehen puku, Kullalla koristettuja jalkineita, Messinkisiä väkipyssyjä, Posliinitavaroita, Sanomalehdistä leikattuja kuvia y.m., y.m.

Sanalla sanoen kummallisia ja mitättömiä tavaroita joka huoneessa, niin että kirjavampaa sekatavarain kokoelmaa tuskin löytäisi panttilaitoksessakaan.

Palatsin sisällys julistettiin sotasaaliiksi ja mikä arvokasta oli määrättiin myytäväksi rantamaalla sotajoukon hyväksi. Kun Garnet Wolseley liian suuressa määrässä luotti kuningas Koffin vakuutuksiin, että hän tahtoi tehdä rauhan, niin ei varokeinoihinkaan ryhdytty ja suurin osa ashantien rikkauksista vietiin pois, kun eivät englantilaiset olleet asettaneet vahtia kaupungin porteille.

Ashantien koko käytös oli niin täynnä petollisuutta ja viekkautta, että englantilaisen ylipäällikön täytyi uskoa, ettei kuningas Koffi voinut muulla lailla menetellä eikä pitää mahdollisenakaan että hänellä saattoi olla aikomus rehellisesti pitää sanansa suostumuksen mukaan. Ylipäällikkö antoi silloin käskyn polttaa koko Kumassin kaupungin ihan perinpohjin jättääksensä sellaisen muistomerkin jälkeensä, joka vastedes pidättäisi tuon suostumuksissa ja välipuheissa pysymättömän ashantien kansan uusista hyökkäyksistä englantilaista aluetta vastaan. Kaikki kruuti, mikä Kumassissa löydettiin, vietiin kuninkaan palatsiin; sitä oli kaikkiansa 125 nelikkoa. Kaupunki sytytettiin palamaan ja vähän ajan kuluttua kuului perättäin kolme ankaraa räjähdystä -- kuninkaan kivipalatsi oli hajonnut raunioiksi. Hänen arvonsa oli niin masennettu, ettei kenraali Wolseley luullut koko ashantien valtakunnankaan enää pysyvän koossa. Virallisessa kirjeessään lausuu hän seuraavasti: "Julmempaa hallitusta ei ole maan päällä kuin tämä, joka nyt, kuten toivon, on ikipäiviksi masennettu. Sen pääkaupunki on oikea kalmisto; sen uskonto hirmuisen julmuuden ja äärettömimmän petoksen sekoitusta; sen valtiollinen menetystapa luonnollinen seuraus sen raa'asta uskonnosta. Vaikka tämän maan kansalle kävisi kuinka hyvänsä, niin ei ole vähääkään syytä valittaa sellaisen hallituksen hävittämistä".

Sotaretken päätarkoitus oli saavutettu. Ashantein sotaisa ja röyhkeä kansa ei enää uskalla ahdistaa Kultarannalla olevia uudisasuntoja. Englantilaisten suojelusmaan lähin naapuri, Adausi-maakunnan kuningas, luopui ashantien veronalaisuudesta ja pyysi lupaa asettuaksensa suojelusmaan alueelle erään ystävällisen heimokunnan maahan sen suostumuksella. Tämän pyynnön myönsi kenraali Wolseley ja kun kuningas Koffi vihdoin viimein lähetti lähettiläitä rauhaa tekemään, suostuttiin sellaisista rauhan ehdoista, että Englannin ja sen liittolaisten sekä toiselta puolen ashantien ja kaiken heidän väkensä välillä piti tästedes oleman aina rauha; ashantien kuningas sitoutui maksamaan 50,000 unssia kultaa sotakulungeiksi sellaisilla ajoilla kun Englannin hallitus vastedes määräisi, hän luopui omasta ja perillistensä puolesta kaikista vaatimuksista saada rantamaata haltuunsa ja velvoittautui kutsumaan pois kaiken sotaväkensä englantilaisten siirtomaiden läheisyydestä. Kaupan piti aina olla vapaan molemmille kansoille rantamaan ja Kumassin välillä, jotapaitse ashantien kuningas sitoutui pitämään huolta siitä, että tie Kumassin ja Prah-virran välillä vastedes pidettäisiin avoinna ja metsä kahden puolen tietä raivattuna 15 jalan leveydeltä. Lopuksi sitoutui kuningas estämään ihmisuhria tapahtumasta, kunnes sellainen tapa kokonaan saataisiin poistetuksi.

Ashantien kuninkaan asiamiehenä oli hänen lähettiläänsä Saihee Engnie, mutta rauhanteon vahvisti kuningas itse kirjoittamalla liittokirjan alle. Heti kun nämä toimet oli saatu päättymään, lähti koko englantilainen sotajoukko palajamaan. Paluumatka tehtiin 9 päivässä ja sotajoukko nousi heti rantamaalle päästyään laivoihin, jotka veivät heidät entistä mainehikkaampina kotimaahan.

Niistä apujoukoista, joiden piti yhtaikaa pääjoukon kanssa tunkeutua ashantien maahan, ei yksikään ennättänyt samaan aikaan kuin kenraali Wolseleyn johtama pääjoukko saapui Kumassiin. Kahdessa joukossa oli syynä neekerisotilasten kurja pelko, sillä he lähtivät miehissä pakoon, kun he lähestyivät ashantien joukkoja, jättäen englantilaiset päällikkönsä yksin. Kuvernöört Glowerin johtama joukko sitävastoin teki tehtävänsä varsin hyvin, mutta myöhästyi kumminkin Kumassin valloituksesta, sillä hänellä oli niin pitkä matka, ettei hän ennättänyt perille, ennenkuin pääjoukko jo oli valloittanut vihollisten pääkaupungin. Silloin oli Glower vähän enemmän kuin 3 suom. peninkulman päässä sieltä ja saatuaan tiedon näistä tapahtumista, lähetti Glower kapteeni Sartoriuksen 20 miehen kanssa saamaan pääjoukosta tarkempia käskyjä. Tämä uskalias mies tunki vihollisparvien lävitse Kumassiin saakka ja nähtyänsä, että tämä kaupunki oli perin hävitetty ja englantilaiset joukot jo kaukana paluumatkalla, kiiruhti hän niiden jälessä ja saavutti kenraali Wolseleyn Fomannah nimisessä kylässä, missä rauhakin tehtiin. Wolseley ei voinut olla kiittämättä kuvernööri Glowerin ja hänen johdollaan toimivien upseerien nerokkaasti ja rohkeasti tehtyjä toimia, sillä niiden kautta oli ashantien mahtavin alaruhtinas estetty tulemasta pääkaupungille ja kuninkaalle avuksi.

Sotaretkestä ashanteja vastaan kokonaisuudessaan sanoo Stanley, että onnellisen lopputuloksen turmelivat monet ikävät vastoinkäymiset sodan lopulla. Ensiksikin pääsi tuli valloilleen Kumassin kaupungissa heti seuraavana yönä, sen jälkeen kuin englantilaiset olivat sen valloittaneet. Olipa tuli jonkun villin ashantin tahi rosvoilevan santin sytyttämä, kaikissa tapauksissa sai kuningas sen ajatuksen, että hänen pääkaupunkinsa hävitys jo oli alkanut ja että oli turha yrittääkään sitä enää pelastaa keskustelujen kautta.

Toinen vastoinkäyminen oli se, että Garnet Wolseley laiminlöi vartioita sitä saalista, jonka hänen joukkonsa jo oli saanut haltuunsa. Kuningas Koffi luuli jo sotajoukkonsa hajoitetuksi ihan perin pohjin, mutta kun pakolaiset ashantit saivat esteettömästi aseineen kokoutua kuninkaansa ympäri, niin tämän rohkeus ja luottamus onneensa virkosi jälleen. Kuvernööri Glowerin tulo sotajoukkoinensa masensi kuitenkin tämän viimeisenkin toivon, joka näkyy siitä, että kuningas hädissään lähetti tuhat unssia kultaa ja rukoili rauhaa. Mutta kun Garnet Wolseley levottomana peljäten sadeajan jo alkaneen kiiruhti jättämään Kumassin, niin parhaimmat hedelmät sotaretkestä jäivät häneltä saamatta. Sillä palausretki alkoi 6 p. helmikuuta ja viittä päivää myöhemmin tuli Kumassiin Glowerin lähettämä kapteeni Sartorius sekä kuudentena päivänä Glower itse 4,600 miehellä afrikalaista väkeä. Wolseleyn omassa sotajoukossa palvelevat, sekä Glowerin neekeri-sotamiehet olivat siksi harjaantunutta ja luotettavaa väkeä, että niiden ja tykistön avulla olisi voinut vastustaa Kumassissa vaikka mimmoisia ashantilaumoja ja valkoiset sotilaat, jotka eivät olleet tottuneet Afrikan turmiolliseen ilmanalaan, olisi saanut lähettää takaisin rantamaalle.

Kenraali Wolseleyn erehdys, kun hän ei riistänyt aseita pois jokaiselta ashantisotilaalta Kumassissa samana iltana kun hän oli sinne tullut, olisi voinut saattaa onnettoman seurauksen Glowerin joukolle. Useita tuhansia pakolaisia oli aseinensa saanut kokoontua kuninkaansa ympärille ja jos tämä olisi ollut älykkäämpi ja rohkeampi, niin hän epäilemättä olisi Glowerin joukolle kostanut ankarat tappionsa Amoasulin ja Ordahsun luona. Glower oli Volta-virran varrella koonnut 16,000 miestä marssiakseen ashantien liittolaisia vastaan, mutta hän sai ylipäälliköltä selvän käskyn olla valmiina kulkemaan Prah-virran yli 15 p:nä. Kun oli mahdoton niin suurella joukolla saapua määräpaikoille oikeaan aikaan, niin hän lähti uskollisten houssa- ja joruba-sotilasten kanssa edeltäkäsin jättäen toiset suurella vaivalla kootut sotilaat jälkeensä. Saadessaan tietää Kumassin hävityksen, oli hänellä mukanaan ainoastaan 1,400 miestä.

Edellisen erehdyksen lisäksi tuli vielä sekin, että Wolseley lähti tuota pikaa Kumassista antamatta edes tietoa siitä Glowerille, jonka hän oli lähettänyt Volta-virran luota marssimaan melkein varman surman suuhun. Glowerin onneksi oli kuningas Koffi niin raukkamainen, että hän Ordahsun tappelun jälkeen oli menettänyt kaiken järkensä eikä hetkeäkään ajatellut sitä voittoa, jonka Glowerin heikko tila hänelle tarjosi. Europalainen vastustaja ei ainakaan olisi jättänyt sellaista tilaisuutta käyttämättä.

Mutta muistettava on, että "lopussa kiitos seisoo", ja sodan päätös olikin hyvä. Tärkeämpi kuin vihollisen sotajoukon ja pääkaupungin hävittäminen oli se terveellinen pelko, jonka Englannin sotavoimat olivat Länsi-Afrikan asukkaissa herättäneet ja tieto siitä, mikä hyöty voi olla liitosta Englannin kanssa. Kolme päivää pääkaupungin hävityksen jälkeen lähetti kuningas lähettiläitä rukoilemaan rauhaa, ja antoi vakavia takeita siitä, että hänellä oli totuus mielessä. Viisi päivää sen jälkeen kulki englantilainen upseeri ainoastaan 20 miestä muassaan esteettömästi vihollisten tienoitten kautta ja yksi ashantien mahtavimmista heimokunnista pyysi lupaa saada yhdistyä englantilaisten liitossa ja suojeluksen alla olevan heimon kanssa.

* * * * *

Stanley palasi huhtikuussa 1874 Englantiin ja kun mainion Livingstone-vainajan maalliset jäännökset olivat saapuneet kotimaahan, oli Stanley yksi ruumiin kantajana hänen hautajaisissaan, jotka toimitettiin Westminster-Abbeyssä, missä ainoastaan kaikista mainioimmat englantilaiset saavat viimeisen leposijansa. Silloin päätti Stanley jatkaa Livingstonen kesken jäänyttä työtä, Afrikan sisämaiden tutkimista. Vaan ennenkun hän tähän työhön ryhtyi, kirjoitti hän kertomuksen Abyssiniläisestä ja ashanti-retkestä, hankki monellaisia tietoja Afrikan oloista lukemalla toista sataa matkakertomusta, jotka kaikki kertoivat Afrikan kansoista ja niistä vaikeuksista, mitä matkustavaisella siellä voi olla voitettavina. Viimein hän pani toimeen suuren tutkimusmatkansa vuosina 1874-77 sanomalehtien Daily Telegraph'in ja New-York Heraldin kustannuksella, josta matkasta Kansanvalistus-seura on jäsenillensä antanut huvittavan kertomuksen kirjassa: "Läpi neekerien maan-osan".

End of Project Gutenberg's Kolme matkaa Afrikassa, by F. H. B. Lagus