Part 11

Niinkuin tätä ennen olemme maininneet, ei englantilaisten olisi tarvinnut ashantien hyökkäyksen vuoksi ryhtyä tähän sotaan, mutta saaliin-himo houkutteli heidät siihen. Viisaammalla menestystavalla olisi koko sota vältetty, jos englantilaiset olisivat jättäneet ashanteille tilaisuuden jotakin määrättyä tietä myöten aina vapaasti tulla rautamaalle kauppaa tekemään, niinkuin he halusivat, ja siitä olisi epäilemättä ollut hyötyä kummallekin kansalle ja samalla olisi vältetty suuret verenvuodatukset. Stanley arveli tästä sodasta, että jos englantilaisten suojeluksen alla olevat typerät santit osaisivat ajatella järjellisesti, niin he varmaankin sanoisivat: "jollemme olisi olleet englantilaisten ystäviä, niin eivät ashantit olisi polttaneet kyliämme, hävittäneet viljavainioitamme ja istutuksiamme", ja englantilaisten puolelta olisi siihen voinut vastata: "me ryhdyimme sotaan ashanteja vastaan teidän tähtenne; jollemme olisi olleet narreja, niin emme olisi hylänneet heidän ystävyyttään ja ruvenneet liittoon sellaisten kurjain pelkurien kanssa, jommoiset te liittolaisina olette".

Santien pelkurimaisuuden vuoksi ei englantilaisten päällikkö Garnet Wolseley ryhtynytkään mihinkään suurempiin yrityksiin, ennenkuin hän sai valkoista sotaväkeä kylliksi riittävän joukon ollakseen varma voitosta. Odottaessaan niiden tuloa, antoi hän insinööriupseerien valmistaa teitä sotajoukon marssia varten, sillä maa oli joka paikassa niin täynnä sakeita viidakkoja ja tiheitä aarniometsiä, että oli tuiki tukalaa ja melkein perin mahdotonta tietä raivaamatta sotajoukon kulkea sisämaahan.

Ennenkun ne europalaiset sotajoukot, joiden tuloa Garnet Wolseley odotti, olivat saapuneet pääkortteeriin Cap Coastiin, tapahtui kuitenkin useita pienempiä kahakoita ashantien ja niiden vähien sotajoukkojen kesken, jotka jo olivat Kultarannalla. Niin oli esim. eversti Ewelyn Wood tehnyt vähäisen retken sisämaahan tutkimaan vihollisen liikkeitä. Hänellä oli noin 100 houssa-sotamiestä ja muutamia satoja Kultarannan asukkaita ja hänen tultuaan Fasua-nimiseen paikkaan hyökkäsi häntä vastaan joka puolelta suuri joukko ashanteja. Hyökkäys tapahtui ihan äkkiarvaamatta, mutta hän vetäytyi oitis joukkoineen neliön muotoiseen asemaan ja tavaran kantajat asetettiin keskeen. Kolme tuntia kesti tappelua ja hän peräytyi viimein. Hänen joukostaan oli kaatunut verrattain vähän väkeä, mutta viholliselta kaatui niin paljon, että he tunsivat kärsineensä kovan tappion.

Sillaikaa kun englantilaiset odottivat kotomaasta apujoukkoja, lähti Stanley vähäisellä höyrylaivalla pitkin merenrantaa Volta-virran varrelle, jossa sotakomissari Glower varusti apujoukkoa englantilaisen pääjoukon ohessa tekemään hyökkäystä ashantien maahan. Tämä Glower oli nuorena palvellut Englannin merisotaväessä ja saavutti pian upseerin arvon, vaan hän erosi sotaväestä ja nimitettiin maaherraksi Lagos-saareen Benin-lahdessa. Siinä toimessa hän kunnosti itsensä erittäin suuresti, sillä hän järjesti tämän uudisasuntolan olot niin hyvin, että vaikka Lagos hänen sinne tullessaan oli kurja ja mitätön paikka, niin oli sinne tuotujen ja sieltä ulosvietyjen tavarain arvo yhteensä jo vuoden 1872 kuluessa noussut yli 135 miljonan markan. Hän perusti siellä laivavarvin, rantalaitureita, vesijohtoja, rakennutti taloja, yleisiä rakennuksia ja muita yleishyödyllisiä laitoksia, sekä järjesti poliisilaitoksen ja vapaaehtoisen sotaväen, johon kuuluu muhamettilaisia neekerejä Houssan ja Joruban heimokunnista Afrikan mannermaalla. Näiden avulla hän piti kurissa ympäristössä asuvat neekeriheimokunnat ja pakotti heidät pelkäämään Englannin valtaa. Hänen nimensä on näillä seuduilla yhtä hyvin tunnettu neekerien kesken kuin Livingstonen Sisä-Afrikassa. Houssat ja jorubat nimittävät häntä kuvernööri "Golibariksi" ja pitävät häntä erinomaisessa arvossa.

Tullessaan tämän etevän ja tärkeän miehen leiriin vastaanotettiin Stanley ystävällisesti ja seuraavana aamuna hän näki miten uuttera Glower oli toimissaan, sillä jo aikaisin alkoi työ ja puuha varustuksissa. Kun Stanley kysyi neekeripojalta mihin kuvernööri oli mennyt, selitti poika:

"Ah, massa gobnor? Hän poissa, hän kulke virta, mennä kaupunki, olla Joruba, olla Houssa puhelemassa, olla Akra, ei sano, ei tietä".

Pian löysi Stanley tämän kaikissa puuhissaan uutteran miehen: hän tarkasti höyrylaivan lastaamista, antoi käskyjä sepälle, neuvoi kirvesmiehelle työtä, puheli koneenkäyttäjän kanssa höyrykoneesta, määräsi neekerikapteenille, milloin hänen piti olla valmiina joukkoinensa, auttoi miehen selkään tavarakimppua, kuunteli jonkun jorubalaisen valituksia vääryydenteosta univormujen jaossa, tarkasti höyrylaivojen miehistöt, neuvoi heitä miten heidän piti kohdella puolivillejä neekeripalvelijoita, tiedusteli alavirkamiehiltä sotatarpeita, torui Akran kuningasta Turleytä, kun tämän miehet olivat liian velttoja, luetteli houssa-kersantille tämän päivän tehtävät j.n.e. Glower oli sanalla sanoen erittäin monipuolinen, toimelias ja taitava mies. Hän oli englantilaisen sotajoukon avuksi koonnut Volta-virran rannoille kaikkiansa 23 tuhatta miestä, kaikki neekerejä. Näistä oli 11 tuhatta miestä Akim ja Akwapim kansaan kuuluvaa ja sitäpaitse oli muutamia muitakin kansoja luvannut lähettää apujoukkoja yhteistä vihollista ashanti-kuningasta vastaan. Paras apu oli kuitenkin Houssan ja Joruban muhamettilaisista sotilaista.

Nämä oli Glower pestannut heidän kotiseutunsa erämaista, jotka ovat rämeitä, soita ja viidakkoja täynnä; hän kohteli heitä ystävällisesti, elätti ja vaatetti heidät, kasvatti heidät sotamiehiksi ja saavutti heidän luottamuksensa ja rakkautensa. Hän oli johtanut heitä moneen voittoon heidän villiä veljiänsä vastaan, saattanut heissä itsetuntoa ja itseluottamusta syntymään, ja samalla olivat he oppineet pitämään itseänsä Englannin alamaisina ja sotilaina. Sen vuoksi olikin "Golibar" heille kaikille rakas ja tuttu. Heidän yhteinen arvostelunsa oli, että englantilaiset upseerit kyllä ovat hyvin kelpo miehiä, mutta eivät sentään ole "Golibarin" vertaisia.

Sillä välin kuin Stanley pikkuisella höyrylaivallansa oli Cap Coastista tehnyt retken kapteeni Glowerin luo hänen leiriinsä Volta-virran suulla, olivat Englannista ja Länsi-Intiasta saapuneet ne apujoukot, joita sir Garnet Wolseley oli kauan odottanut. Valkoista sotaväkeä oli kaikkiansa noin kolme tuhatta miestä, nimittäin kuuluisa "musta mahti" eli 42:nen skotlantilainen vuoristolais-rykmentti, walesilainen fysiljeeri-rykmentti, tarkk'ampujaprikaati ja pataljoona merisotaväkeä. Upseerit olivat enimmästään nuoria miehiä ja melkein joka mies oli huolissaan siitä, miten hän voisi voittaa Afrikan ilmanalan vaikeudet. Yksi mietti yhtä, toinen toista keinoa ja kyseli toisilta vahvistusta oman keinonsa luotettavaisuudelle. Suurin osa skotlantilaisista oli päättänyt välttää kaikkia väkijuomia; ei paloviina, sherry, eikä muutkaan väkevät juomat heille kelvanneet ja muonavaraston hoitajat valittivat, ettei upseerille kelvannut mikään muu kuin limonaati. Passaripoika virkkoi Stanleylle: "En ole ikänäni nähnyt mokomaa raittiusseuraa".

Mutta vaikka useimmat nuoret upseerit kaikella varovaisuudella välttivät kaikkea väkeväin juomain nauttimista, joka tosiaan onkin kuumassa ilmanalassa monta verta vaarallisempaa kuin viileässä ja kylmässä ilmanalassa, niin teki Afrikan helteinen aurinko kumminkin lopun monen nuoren sotilaan elämästä, joka oli vihollisilta säilynyt. Englantilaiset joukot olivat muutoin niin hyvin järjestettyjä ja varustettuja sekä rohkeita ja vaivoja näkemään tottuneita, ettei koko Länsi-Afrikan väestö yhdistyneenäkään olisi voinut heitä estää tunkeutumasta Kumassiin. Paitse ilmanalan vaikuttavia tukaluuksia ja raivaamattomia teitä, jotka oikeastaan olivat vaan ahtaita polkuja tiheässä metsässä, oli englantilaisten sotajoukon pahimpana haittana se hitaus, jolla muonavarain kuljettaminen toimitettiin.

Sotajoukkoa varten oli kotimaasta sille lähetetty kaikellaisia tarpeita hyvin runsaassa määrässä, senpätähden niitä kuljettamaan tarvittiinkin niin iso joukko kantajia, että ne luvultaan olisivat itse sotajoukkoa lukuisammat. Tie, joka oli raivattu rantamaasta sisämaahan, kulki niin tiheiden viidakkojen lävitse, että oli melkein mahdoton tunkeutua niiden lävitse; se oli noin 15 jalkaa leveä, keskus korkeampi, että vesi kallistui molemmin puolin ja pitkin tietä oli tehty sähkölennätin bambuputkista tehtyjen pylväiden päälle. Tätä laitosta pitivät ashantit jonakin hirveänä noitakeinona, jonka turmiollista vaikutusta he kokivat itsestään poistaa rakentamalla itselleen samallaisen laitoksen, nimittäin siten, että seipäiden neniin viritettiin pumpulilankaa, usein monta peninkulmaa yhtämittaa, niinkuin he olivat nähneet englantilaistenkin rakentaman sähkölennätinlangan ylettyvän.

Melkein ilman mitään vastusta vihollisten puolelta tulivat englantilaiset Prah nimisen virran luo, jonka yli oli tehty silta jo ennen sotajoukon sinne tuloa. Kaiken matkaa oli tie avattu tiheän metsän lävitse, missä kasvoi summattoman korkeita ja paksuja pumpulipuita, tiikkipuita, gummipuita ja monta muuta kallisarvoista kasvia. Puiden latvat olivat niin tiheät, ettei auringon säteet päässeet maata valaisemaan niiden ympärillä, vaan metsässä vallitsi melkein täysi pimeys. Englantilaisten edellä vetäytyi ashantien sotajoukot vähitellen pakoon ja yksitellen lähetetyillä vakoojilla, joiden piti tutkia vihollisen asemaa, oli sen vuoksi usein hyvin vaarallinen tehtävä. Kun englantilaiset varustausivat lähtemään Prah virran toiselle puolelle, tuli heidän etuvartijoitaan vastaan vähäinen parvi ashanteja hiipien joka pensaan ja puun taitse ja innokkailla viittauksilla osoittaen tulevansa ystävinä. Heidän johtajanansa oli pieni mies, jolla riippui rinnalla iso kultainen neliskulmainen levy, joka osotti hänen ylhäistä arvoansa. Tämä mies oli ashantien kuninkaan julkinen kuuluttaja pääkaupungissa ja oli kuninkaan käskystä tullut lähettiläänä englantilaisen ylipäällikön luo. Kuusi miestä seurasi häntä tarkastajina, että hän oikein toimitti tehtävänsä. Sitäpaitse oli heihin yhtynyt matkan varrella neljä sotilasta, jotka tulivat vakoojina ilmoittaaksensa päälliköllensä missä valkoiset miehet olivat.

Koko tämä parvi, yhteensä 11 miestä vietiin siis virran yli englantilaisten leiriin ja kultaisella rintamerkillä koristettu lähettiläs toi kuninkaaltansa kirjeen, jonka sisällys suuresti ihmetytti englantilaisia.

Ashantien kuningas tekeytyi kavaluudessaan tietämättömäksi nykyisistä oloista ja vaikka hänen sotajoukkonsa Fasua nimisen kylän luona oli hyökännyt englantilaisten päälle, vaan lyötiin takaisin melkoisella tappiolla, niin kirjoitti kuningas, että englantilaiset mainitussa tappelussa olivat syyttömästi hyökänneet hänen väkensä päälle, kun se palasi vierailemasta erään alaruhtinaan luota. Itse oli kuningas muka aina rakastanut valkoisia ja halunnut heidän kanssaan ystävyyden liittoa, vaan ei voinut ymmärtää noin kavalan hyökkäyksen tarkoitusta. Hän kysyi siis englantilaisten päälliköltä mitä vihollisuudella tarkoitettiin ja pyysi, että hänen lähettiläänsä lähetettäisiin takaisin.

Englantilaiset arvelivat että kuningas joko oli perinpohjainen lurjus tai narri, joka ei ymmärtänyt mikä kallis aika häneltä meni hukkaan sellaisten lapsellisten kirjeiden kirjoituksessa, kun hän vielä taisi pelastaa kuningasvaltansa hankkimalla tietoa siitä, millä ehdoilla hän vielä nyt viimeisellä hetkellä voisi saada rauhaa.

Herättääksensä ashantien lähettiläissä pelkoa antoi englantilaisten ylipäällikkö harjoituksen vuoksi ampuella gatling-kanuualla Prah-virran pintaan, joka luotituiskusta rupesi ikäänkuin kiehumaan. Ashantit mutisivat hiljaa keskenään ja katselivat toisiinsa peljästyneinä.

Lähettiläät lähetettiin takaisin ashantien kuninkaan luokse ja saivat viedä mukanaan ankaran uhkauskirjeen, jonka johdosta kuningas Koffi noin viikon kuluttua, tammikuun 15 p. 1874 lähetti vastauksen, selitellen tahtovansa tehdä rauhan valkoisten kanssa. Hän oli myös laskenut vapaaksi erään saksalaisen lähetyssaarnaajan, joka oli 5 vuotta pidetty vankina Kumasissa ja oli kärsinyt sangen paljon, niin että hän kivuloisena vaivaisena tuli pois. Tältä saivat englantilaiset tietää yhtä ja toista ashanteista. Kuningas oli alussa ollut ylen määrin ihastunut, kun hän sai kuulla sotajoukkonsa saapuneen Dunqwakiin asti, mutta kun hänen päällikkönsä suunnattomasti liioitellen olivat kertoneet valkoisten suuresta voimasta ja heidän hirmuisista kanuunistaan, niin oli kuninkaan rohkeus kokonaan masentunut ja pelko oli Kumassissa yleinen. Englantilaisten etujoukot olivat sitäpaitse jo valloittaneet Adansivuoret, jotka ovat ainoa luonnon varustama varustus Kumassin ja Prah-virran välillä ja ashantien pääkaupunkia näytti perin mahdottomalta puolustaa menestyksellä.

Adansivuoren läheisyydessä oli erään ashantien kuninkaan veronalaisen ruhtinaan pääkaupunki, johon englantilaiset majoittuivat läpi kulkiessaan. Stanley kehuu ashantien asunnoita erittäin siisteiksi ja että ne ovat koristetut monellaisilla somilla puuleikkauksilla. Huonekalutkin olivat valmistetut näppärästi, niin että valkoisten täytyi ihmetellä neekerien kätevyyttä ja taitoa puutöissä. Sen talon läheisyydessä, missä Stanley oli saanut yömajan, oli kaksi suurta puuta, joiden juurella ashantit pitivät jumalanpalvelustaan. Puiden ympäri oli tehty aitaus ja sen sisäpuolella oli maahan lyötyjen paalujen päällä alttarintapainen laitos ynnä pyhät astiat. Niihin kuului lasiputelin pohja, korvaton posliinituoppi ja kahvikuppi, jotka arvattavasti olivat ennen sotaa ostetut rantamaalla valkoisten kauppiasten puodeista. Muutamissa huoneissa oli oudonnäköisiä epäilyttäviä tavaramyttyjä ja kun englantilaiset niitä tarkastelivat, oli niiden sisässä pitkiin heiniin käärittyjä päällikkövainajien ruumiita ja pääkalloja. Kuusi sellaista oli sidottu yhteen kimppuun ja kun ne löydettiin, vietiin ne ulos metsään. Joka paikassa olivat asukkaat tulisella kiiruulla lähteneet pakoon, jättäen asumuksensa autioiksi, ja kun kaksi vanhaa vaimo-ihmistä eivät olleet ennättäneet pakoon, ennenkun englantilaiset tulivat, ihmettelivät he suuresti kun englantilainen päällikkö käski heidän korjata luunsa pois, sillä he olivat odottaneet joutuvansa orjiksi.

Kuta enemmän englantilaiset lähestyivät Kumassia, sitä levottomammaksi tuli mielentila siellä. Huhu kertoi sen lisäksi kaikellaisista enteistä. Muutamat kerskaavaiset päälliköt olivat selittäneet, että englantilaisten oli aivan mahdotonta päästä pääkaupunkiin; kuninkaan äiti oli uhannut tappaa itsensä, jollei heti tehtäisi rauhaa; kuningas itse marssii sinne tänne pääkaupungissaan ja kuulustelee ennustajiltaan, miten sota päättyisi. Kumassissa on suuri epäjumalalle pyhitetty puu hävitetty ja luottamus koko epäjumaliin ruvennut horjumaan. Ihan turhaan on epäjumalille tehty uhria, rikottu saviastioita, roiskutettu ohrajauhoja pyhien puiden päälle ja kaikkia tavallisia temppuja noudattamalla uhrattu ihmisiäkin; englantilaiset eivät siitä säikähdä, vaan lähestyvät aina lähemmäksi. Ei edes pumpulilangasta pensaihin ja puihin viritetyt sähkölennätintaijatkaan estä vihollisia; noitapappien kaikki taikakonstit ja ulvomiset ovat kuin huutavan ääni korvesta.

Kuningas ei kuitenkaan ollut toivoton menestyksestä. Hän käski koko sotajoukkonsa hajautua pieniin parviin ja vetäytyä pääkaupunkiin päin. Samalla hän laski vapaiksi viimeiset hänen vallassaan olevat valkoiset vangit, erään saksalaisen lähetyssaarnaajan vaimoineen ja lapsineen sekä erään ranskalaisen kauppiaan. Nämä toivat mukanaan kuninkaalta kirjeen, joka osoitti hänen olevan suuresti levottomana ja haluavan rauhaa. Hän ilmoitti sitoutuvansa maksamaan sotakulunkia, jos vaan englantilaiset eivät tulisi edemmäksi, sekä pyysi kenraali Wolseleytä odottamaan jonkun aikaa, että hän ennättäisi koota sen summan, jota häneltä vaadittiin sodankulunkien korvaamiseksi. Kaikki tämä oli kuitenkin pelkkää petosta ja kavaluutta ja kuningas Koffi oli saanut vapautetut vangitkin täydellisesti uskomaan, että hänen sotajoukkonsa oli hajonnut kokonaan, sekä kertomaan niin englantilaisille. Garnet Wolseley marssi kuitenkin pääjoukon kanssa yhä eteenpäin, samalla kun kolme muuta eri sotajoukkoa muilta haaroilta tunki samaa päämaalia, ashantien pääkaupunkia Kumassia kohti. Pahin pelko englantilaisilla sotilailla oli, että rauha tehtäisiin ilman taistelua, sillä luonnollisesti tuntui heistä vastoinmieliseltä, että ashantien valta, joka hävyttömimmällä tavalla oli vuosikymmenien kuluessa kohdellut englantilaisia, nyt sovinnolla pääsisi taas rauhaan, jonka sopimuksen se ehkä pian taas rikkoisi. Heidän mielestään oli ashantien maa kaikkien englantilaisten kärsimien tappioiden, tautien ja kulunkien jälkeen rangaistava niin ankarasti, että sen asukkaat monen miespolven aikaan vielä vastedeskin muistaisivat sen ja varoisivat toisen kerran, etteivät hyökkäisi valkoisten suojeluksen alla olevaa aluetta vastaan.

Englantilaisten pääjoukon marssiessa eteenpäin tekivät muutamat sen osastot pienempiä poikkeuksia syrjään, sillä vihollisparvia kuljeksi siellä täällä koettaen vahingoittaa heitä. Tälläisillä pikkuretkillä valloitettiin ja poltettiin kyliä ja silloin tällöin ryöstettiin niistä milloin mitäkin. Vihdoin oli englantilaisten vakoojien taitava ja uuttera johtaja lordi Gifford saanut tietää, että ashantien pääjoukko oli asettunut Egginassie nimisen kylän taakse ja Amoasul nimiseen kylään. Se seikka, että tämä suuri sotajoukko oli englantilaisten edessä, todisti ashanti-kuninkaan kavaluutta, ja kuinka älykkäästi hän oli viekotellut lähetyssaarnaajat uskomaan, että hänen sotajoukkonsa oli perinpohjin hajoitettu.

Englantilaisten sotajoukko, joka oli yhdistetty maa- ja merisotaväestä sekä heidän palveluksessaan olevista neekereistä, oli kaikkiansa 2,500 miestä. Erinomaisen suuri hyöty oli tykistöstä, jonka väestö oli ennen mainittuja Houssa-neekeriä. Nämä tekivät tehtävänsä kapteeni Raitin johdolla niin innokkaasti, ettei mikään joukko ollut heitä etevämpi. Skotlantilaisten raivoisa sota-into tappelussa tarttui houssa-neekereihinkin, ja tappelun jälkeen osoittivat suuret joukot surkeasti raadeltuja ashanteja, miten tärkeä tehtävä houssa-joukolla oli ollut vihollisen masentamisessa.

Ajettuansa viholliset pois Egginassiesta, jossa ashantit hirveällä tavalla saivat tuntea europalaisen joukon etevämmyyttä, syöksivät skotlantilaiset ja tykistö Amoasulin kylään ja täällä tuli vielä ankarampi kahakka. Kylän halki kulkevalla leveällä kadulla englantilaiset näkivät joukottain kylän asukkaita, jotka peljästyneinä kantoivat pois mitkä omaisuuttaan, mitkä haavoitettuja sotapäälliköitään. Eräs tykistön luutnantti huomasi sellaisen ryhmän, nimittäin neljä miestä, jotka kantoivat haavoitettua päällikköänsä, ja ammuttuansa pommin, joka räjähti rikki aivan heidän päittensä yläpuolella näki hän heidän joka ainoan kaatuvan kuolijaana maahan. Vihollinen oli taistellut hyvin itsepintaisesti ja sitkeällä urhoollisuudella, mutta sen täytyi peräytyä ankaran tappion jälkeen.

Juuri kun kiväärien ja tykkien jyske oli tauonnut ja tappelu oli arvattu päättyneeksi, alkoi kuulua kiivas ampuminen sotajoukon takaa. Ashantit olivat joutuneet tappiolle taistellessaan etu- ja molempia sivu-joukkoja vastaan ja koettivat kiertää englantilaisten joukkoa takaapäin hyökätäksensä sen päälle. Takapuolella oli kuitenkin englantilaisten reservijoukot, jotka eivät olleet ottaneet vielä osaa taisteluun ja saivat nyt kaikin voimin otella vimmattuja ashanteja vastaan. Eipä kauan kestänytkään, ennenkun nämä olivat joutuneet tappiolle myöskin takapuolella; mutta siihen ei taistelu vielä päättynyt, sillä ashantit tekivät yhä uusia hyökkäyksiä useilta eri haaroilta. Erääsen kylään oli englantilaisten sairaita ja haavoitettuja majoitettu ja kun ampuminen lähestyi tätä kylää, niin kuumetaudissa kipeänä oleva kapteeni ryhtyi komentamaan lähinnä olevaa sotaväen osastoa ja hänen onnistui vastustaa vihollisia useita tuntia, kunnes apua tuli pääjoukosta. Viholliset uudistivat hyökkäyksensä tuon tuostakin puoliyöhön asti ja vielä seuraavana aamuna kello kolmen aikaan tekivät he viimeisen ponnistuksensa vimmatulla kiivaudella, vaan heidän täytyi kuitenkin päivänkoitteessa peräytyä kestettyänsä melkein lakkaamatta 20 tuntisen tappelun.

Stanley oli kello puoli kolmen aikaan tullut Amoasuliin, jonka skotlantilaiset olivat valloittaneet kello puoli 12. Kahden puolen tietä oli maassa summaton joukko patruunankuoria, sillä kaupungin edustalla oli juuri ankarin taistelu kestänyt. Kuolleita ashanteja oli maassa joukottain ja isot reijät puissa sekä pensaiden repaleiset lehdet osoittivat teitä, mistä kuulatuisku juuri vähän sitä ennen oli kulkenut. Koska vihollisten tapa oli lyödä päät poikki kaikilta haavoitetuilta vastustajiltaan, niin he myöskin kantoivat omat haavoitetut ja kuolleet sotilaansa niin pian kuin taisivat pois taistelukentältä, etteivät ne joutuisi samallaisen kohtelun alaisiksi. Samoin huomattiin, että haavoitetut ashantit mitä pikemmin vetäytyivät pensastojen suojaan piiloutumaan, sillä he luulivat englantilaisten menettelevän haavoitettuja vastaan samalla tavoin kuin he itse.

Vaikka tietysti oli vaikea tarkoin saada selkoa vihollisten tappioista, niin oli ashantien vahinko kuitenkin arvattu olevan kuolleita 800 ja l,200 välillä ja haavoitettuja vähintäkin saman verran. Heidän koko sotajoukkonsa arvattiin kumminkin 12,000 mieheksi. Sitäpaitse oli heidän oikeanpuolisen siipensä johtaja, Mampowin veronalainen ruhtinas, haavoitettu kuolettavasti, keskiosastoa komentava Appia, sekä vasemman siiven päällikkö Amanqwatia kaatuivat kumpikin.

Englantilaisten puolella kaatui tässä tappelussa 1 upseeri ja 3 alhaisempaa sotilasta sekä haavottui 14 upseeria ja 198 alhaisempaa sotilasta. Seuraavana päivänä eli helmikuun 1 p. 1874 lähti osasto englantilaisten sotajoukosta Becqwah nimistä kylää vastaan, joka oli vähän syrjässä heidän tiestään Kumassiin, mutta kuitenkin liian lähellä, että he olisivat voineet huoleti jättää sen vihollisen valtaan selkänsä taakse. Ashantit yrittivät tekemään ankaraa vastarintaa, mutta huomasivat pian joutuvansa tappiolle ja taukosivat ampumasta vetäytyen pikaisesti pakoon. Englantilaisten liittolaiset ryöstivät minkä löysivät ja sitte koko kylässä poltettiin joka ainoa huone. Amoasulin luona saavutettu hirveä tappio oli peljästyttänyt ashantit niin suuressa määrässä, että he vain joskus uskalsivat ryhtyä vastarintaan. Sitä vastoin olivat he uhraamalla ihmisiä, milloin nuoren miehen, milloin naisen, koettaneet pelottaa valko-ihoisia. Uhratun ihmisen pää oli tavallisesti lyöty poikki, ihan irti ruumiista ja asetettu kasvot viholliseen (englantilaisiin) päin; ruumis seljälleen, jalat Kumassiin päin, ja koko tuon kamalan tempun merkitys selitettiin ja arvattiin olevan: "Te valkoiset, joiden jalat kiiruhtavat meidän pääkaupunkiimme päin, katsokaa näitä kasvoja ja ajatelkaa, mikä kohtalo siellä odottaa teitä".

Huolimatta kaikista ashantien taikakonsteista marssivat englantilaiset yhtä kiivaasti kuin ennenkin Kumassia kohti. Kuningas koetti vielä kerran houkutella heitä seisattumaan muka saadakseen aikaa koota sen kokoisen summan, jota häneltä oli vaadittu sotakulunkien korvaukseksi, ja lupasi myös antaa kruununperillisen ja kuningattaren panttivangeiksi. Tähän tarjoukseen vastasi sir Garnet Wolseley, ettei hän taukoisi sotajoukkoansa marssittamasta eteenpäin, ennenkuin hän oli saanut sekä rahasumman, että panttivangit valtaansa, ja jolleivät ne huomisaamuna olisi hänen luonaan, niin hän uhkasi polttaa koko Kumassin ihan tyyten.