Part 10

Ugogon maakunnan läpi päästyänsä kulki matkue kaksi päivää asumattoman erämaan kautta ja tuli 7 p. huhtik. Mpwapwan kylään, jossa Stanleyn skotlantilainen seuraaja Farquhar oli jäänyt jälelle ja viimein kuollut. Kylän päällikkö kertoi vainajasta, että hän alussa oli alkanut parantua, kunnes hän viidentenä päivänä yritti astua ulos teltasta ja kaatui selällensä. Silloin hän oli kiljaissut kovasti, niinkuin häneen olisi sattunut hyvin kipeästi. Hänen vatsansa ja jalkansa olivat ankarasti pöhötyksissä ja hänen palvelijansa oli sanonut: "isäntä sanoo kuolevansa". Sitte olivat kylän asukkaat vieneet hänen ruumiinsa suuren puun juurelle ja peittivät sen lehdillä. Hänen palvelijansa otti sitte haltuunsa kaikki hänen tavaransa, hänen pyssynsä, vaatteensa ja peittonsa, ja muutti pois, sekä oli kuollut kolme kuukautta myöhemmin.

Vaikka Stanley ei löytänyt ainoatakaan luuta Farquharin ruumiista, antoi hän kuitenkin miestensä koota ison joukon kiviä ja latoa ne hänen hautauspaikalleen muistomerkiksi ensimmäisestä valkoisesta miehestä, joka täällä oli kuollut. Samoin oli tehty myös Shaw vainajan haudalle Unianjembessä.

Sade oli paisuttanut kaikki virrat ja alangot tulvillensa ja kun Stanleyn matkue kulki Mukondokwa virran yli, oli siinä suuri vaiva, sillä virta pauhasi niin ankarana koskena, että se oli viedä mukanaan kaikki. Kulkeissaan pitkin virran rantoja upposivat miehet milloin vyötäistä milloin kaulaa myöten vetelään liejuun. Kun retkikunta tuli erään virranhaaran rannalle, joka oli kapea, mutta syvä, hakattiin pitkä puu poikki siten, että se ylettyi rannasta rantaan ja sitä myöten kulkivat miehet ylitse laahaten tavarapakkojansa edessään. Eräs nuori neekeri otti joko liiallisessa innossa päästäkseen yli virran, tahi vallattomuudessa kistun, jossa Livingstonen päiväkirja oli ja lähti kahlaamalla kulkemaan virran yli pitäen kistua päänsä päällä. Stanley oli vastakkaisella rannalla ja näki kuinka neekeri vaipui syvänteesen, niin että hän kistuineen päivineen meni aivan näkymättömiin veden alle. Kun hän taas kaikeksi onneksi pääsi ylös, niin Stanley peljätessään tuon kallisarvoisen kistun hukkaantumista tahtoi pakoittaa sen kantajaa suurimpaan varovaisuuteen ja tempasi revolverinsa, uhaten ampua kistun kantajan heti kuolijaaksi jos hän kistun hukkaisi.

Kaikki muut miehet jättivät heti tehtävänsä kesken ja katsoivat tuskissaan toveriansa, jota samalla kertaa uhkasi sekä revolveri että ankaran virran kuohu. Hän näytti itse paremmin pelkäävän revolveria ja ankaralla voimain ponnistuksella sai hän kistun kuljetetuksi toiselle rannalle. Kun kistu oli vedenpitävä, niin ei sen sisällys turmeltunut ja sen kantaja Rojab sai vain ankaran varoituksen, ettei hän vastedes saisi siihen koskea. Kistu annettiin sitte luotettavan ja varman miehen Magaugan haltuun.

Suuremmat vaikeudet oli voitettavana itse päävirran yli mentäessä, sillä vesi syöksi siinä kosken nopeudella ja kun miehet yrittivät tehdä lautan, tempasi kurimus sen veden alle. Viimein saatiin tavarat siten kuljetetuksi yli virran, että pitkä köysi sidottiin parhaimman uimarin vyölle ja hän ui toiselle rannalle sekä sitoi köyden toisen pään puuhun kiinni. Köyttä myöten hinasivat miehet sitte itsensä yli virran. Kun Livingstonen päiväkirja ja kirjeet piti kuljetettaman, silloin oltiin taas pulassa. Vihdoin keksi Stanley sen keinon, että hän seipäistä teetti paarit, jotka pantiin miesten hartioille ja näin saatiin sellaiset tavarat virran yli, jotka eivät sietäneet kastumista. Virran yli päästyään eivät matkalaiset suinkaan vielä päässeet kuivalle, sillä toisella rannalla oli maa vetelää suota, joka tällä kertaa oli tulvaveden vallassa. Seitsemän tuntia patikoituansa liejuisessa suossa tuli matkaseurue Rehennekon kylään, jossa vasta pahin vetelä alkoi. Makata-suo oli menomatkalla kyllä ollut ilkeätä kuljettavaa, mutta paluumatkalla se oli kahta kauheampi. Kaksi pitkää marssia, jotka kumpikin kestivät 8 tuntia, piti heidän kulkea, ennenkun he pääsivät Makata-virran rannoille. Miehet matelivat kurasuon poikki välistä upoten kaulaansa myöten veteen. Makata-virran toisella puolella oli tulvavesi muuttanut maan järveksi, jossa kulkijat vajosivat milloin polvia, milloin kainaloita, milloin kaulaansa myöten, mutta vaikka maanasukkaat varoittivat heitä ollenkaan lähtemästä liikkeelle, koska vesi oli muka korkeammalle noussut, kuin että heidän päänsä ylettyisi sen pinnalle, niin eivät miehet kumminkaan järkähtäneet päätöksestään. He olivat jo tottuneet kahlaamiseen ja kylien aituuksien ulkopuolelle keräytyneet mätäneväiset kasviainekset olivat niin inhottavat, että vedessä kahlaaminen oli vähemmin tukalaa. Jakelemalla palkinnoita ja luvaten palkan koroituksia sai Stanley miehensä ponnistamaan voimiansa niin, että nuo vaikeudet vihdoin voitettiin.

Viimeinkin päästyään kuivalle maalle jatkoi retkikunta matkaansa kiiruhtaen ja ennätti kovalla maalla päivässä kolme kertaa niin pitkän matkan kuin sitä ennen suolla kulkiessaan. Huhtikuun viimeisinä päivinä tuli Stanley Ungerengerin virran rannoille, jossa Simbamwennin kaupunki oli mitä kukoistavimmassa tilassa hänen tulomatkallaan, mutta nyt oli kaikki hävitetty. Ankara vedenpaisumus ja myrsky oli tehnyt sanomattoman suuria tuhoja. Kaupungin perustaja Kisabengo oli kaivattanut syvän kanavan kaupungin ympäri, ja tämä oli johtanut tulvaveden kaupunkiin. Sen muuri oli kokonaan hävinnyt etupuolella ja noin 50 rakennusta oli peräti kukistunut. Asukasten kertomukset onnettomuudesta olivat hirvittävät. Jos edes neljäs osa jutuista oli totta, niin oli vähintäkin sata kaupungin asukkaista hukkunut tulvaan. Kaikkialla oli kumoon viskeltyjä puita ja pirstaleita. Kuta kauemmaksi Stanley kulki, sitä suurempi oli hävitys ja päällikön ilmoituksen mukaan oli tulva vielä temmannut mukaansa ainakin sata kylää.

Asukkaat olivat menneet levolle tavalliseen aikaan ja heräsivät sydänyön aikana kauheasta jyskeestä, niinkuin ankara ukkonen olisi jyrissyt. Äärettömän suuri muurinkorkuinen vedenpaljous vyöryi eteenpäin temmaten mukaansa juurineen suurimmatkin puut ja ihmisasuntoja kymmenittäin. Viljavainioille oli tullut monta jalkaa paksu hiekkakerros ja jäännöksiä katkotuista puista. Kaikista niistä kylistä, jotka Stanley oli täällä nähnyt matkallansa Unianjembehen, oli nyt ainoastaan kolme jäljellä. Kun hän kysyi mihin kaikki asukkaat olivat joutuneet, vastasi päällikkö Mussoudi; "Jumala on ottanut suurimman osan heistä, mutta muutamat ovat muuttaneet pois Udoen maakuntaan. Varma on, että Herra on Ukamin asukkaille antanut ankarimman rangaistuksen, minkä he koskaan ovat saaneet kärsiä, ja me voimme sanoa Koraanin lauseen mukaan: Jumalan voima on ihmeellinen, ja kuka voipi Häntä vastaan seisoa?"

Toukokuun 2 p:nä tuli Stanleyn lähettämät miehet Rosakon kylässä häntä vastaan takaisin, tuoden mukanansa amerikalaisen konsulin lähettämiä virvoituksia: muutamia pulloja sampanjaa, marjahilloa, ja pari laatikkoa kahvileipää, jotka olivat varsin tervetulleet kaikkien niiden kärsimysten jälkeen, jotka hän oli saanut kokea Makata-virran laaksossa. Hän sai myös muutamia New-York Heraldin numeroita, joissa oli hänen Unianjembestä lähettämä matkakirjeensä. Samoissa sanomalehdissä hän myös sai lukea otteita muista sanomalehdistä, jotka väittivät koko hänen matkaansa Livingstonea auttamaan perättömäksi valheeksi. Liiaksikin totta olivat hänen vaivansa olleet tällä tukalalla retkellä, jolla kahdeksan ihmistä oli menettänyt henkensä. Sivistyneessä Amerikassa oli kaikkia mukavuuksia nauttivan sanomalehden kynäilijän helppo laskea ivaa niistä vaivoista mitä Stanley oli Afrikassa saanut kärsiä ja tuo Stanleyn tuntematon pilkkaaja lausui:

"Helppo on arvata miten sille retkikunnalle käy, ja jollei Livingstone kerran taas ilmesty sivistyneitten ihmisten seuraan, niin emme koskaan saa mitään tietoja Heraldin kirjeenvaihtajasta. Hän tietysti tarttuu johonkin Makata-suohon ja jää sinne, mihin hänen koiransa Omar raukka jäi. Ei siitä sen enempää puhetta".

Stanley oli siitä pahoillaan, että sillä välin kun hän matkusti Afrikassa sellaisella asialla, jota kaikkien kristittyjen olisi pitänyt arvostella hyväntahtoisesti, sellaisia ihmisiä kuitenkin oli, jotka toivoivat hänen perikatoansa. Häntä lohdutti kuitenkin se, että hän saisi matkan päätettyänsä vuorostaan taas nauraa niille, jotka nyt tekivät hänestä pilkkaa. Hän sai myös tietää, että Sansibarissa oli joukko valkoisia miehiä, jotka varustautuivat matkalle Afrikan sisämaahan Livingstonea etsimään ja auttamaan. Nyt Livingstone jo oli löydetty ja autettu eikä tarvinnut enempää apua.

Paluumatkalla oli hän miehinensä saanut kärsiä sangen paljon vihollisten neekerien ilkeyksiä, ja kun hän neljäntoista päivän marssin jälkeen pohjatonta vetelää suota, viimein 6 p:nä toukokuuta saapui meren rantaan Bagamoyoon, ampuili hänen miehensä iloissaan ilolaukauksia minkä kerkisivät ja hurrata hoilasivat niin, että äänet menivät sorruksiin. Bagamoyon asukkaat tulivat parvittain katsomaan hänen joukkoansa ja kaikkialla huudettiin: "valkoinen mies on palannut takaisin kaupunkiin!"

Hän tapasi Bagamoyossa iloisen, reippaan englantilaisen, luutnantti Hennin, joka oli päällikkönä retkikunnassa, jonka Englannin maantieteellinen seura oli lähettänyt Livingstonen avuksi. Retkikunnan päällikkönä oli ensin ollut luutnantti Dawson, mutta kun tämä sai Stanleyn miehiltä kuulla, että Livingstone jo oli saanut apua, luopui hän retkikuntaa johtamasta ja siihen jäi jälelle ainoastaan luutnantti Henn ja Livingstonen toinen poika, herra Osvald Livingstone.

Näillä oli tavaroita suuri joukko; iso makasiini täynnä vaatepakkoja ja helmiä, kaikkiansa 190 miehen kantamusta. Stanley selitti, ettei Livingstone enää sitä apua tarvinnut ja että liialliset tavarat olisivat vain hänelle haitaksi. Hän kehotti kuitenkin nuorta herra Livingstonea matkustamaan isänsä avuksi ja tämä päättikin tehdä niin. Stanley sai kuitenkin jo Sansibarissa huomata, että englantilaiset kadehtivat hänen menestystään ja sitä kunniaa, joka siitä oli hänelle tuleva. Luutnantti Henn luopui vuorostaan sen karavaanin päällikkyydestä, jonka piti lähteä sisämaahan ja jätti retken johdon herra Oswald Livingstonelle. Tämä päätti myydä tavarat, jotka olivat varustetut hänen isällensä annettaviksi ja hankki yhdessä Stanleyn kanssa sellaisia tavaroita, joiden puutteessa hänen isänsä oli. Jonkun päivän kuluttua päätti myöskin Oswald Livingstone luopua aiotusta matkastaan sisämaahan ja Stanley pestasi silloin 57 miestä, joista 20 oli ollut hänen omassa retkikunnassaan, ja näiden piti viedä tavarat Unianjembehen, sekä sieltä seurata Livingstonea hänen palvelijoinaan. Nämä lupasivat tehdä sen ja Stanley sanoi heille jäähyväiset sekä lähetti heidät Sansibarista mannermaalle, johon amerikalaisen konsulinviraston ensimmäinen tulkki Johari lupasi johtaa heitä Kingani virralle asti.

Stanley lähti nuoren herra Livingstonen, luutnantti Hennin y.m. seurassa Sansibarista saksalaisella höyrylaivalla Seschelli-saarille päästäkseen sieltä Europaan. Matkalla hän oppi tuntemaan matkatoverinsa ja mieltyi heihin suuresti. Luutnantti Dawson oli niin suuresti harmissaan siitä että Stanley oli ennättänyt tehdä sen, mitä hän oli aikonut tehdä, ettei hän tahtonut edes matkustaa kotomaahan samalla laivalla kuin Stanley.

Kun Stanley oli saapunut Englantiin, eivät sanomalehdet eivätkä tieteelliset seuratkaan alussa tahtoneet uskoa hänen kertomuksiaan tosiksi. Monet etevätkin sanomalehdet väittivät häntä julkisesti valhettelijaksi ja pettäjäksi, sillä englantilainen ei olisi suonut amerikalaiselle sitä kunniaa, että hän oli löytänyt ja auttanut Livingstonen pulasta. Mutta viimein täytyi panettelijainkin myöntää, että hän oli tehnyt ansiokkaan työn ja Livingstonen lähettämät kirjeet ja tiedot maantieteelliselle seuralle todistivat, mitä Stanley oli puhunut. Hän kutsuttiin sitte kunniavieraaksi pitoihin, jotka maantieteellinen seura toimitti ja virallisesti sai hän Englannin hallitukselta kiitoskirjeen, jossa hänen ansionsa tunnustettiin ja sitäpaitse annettiin hänelle kuningattaren nimessä kunnialahjaksi hohtokivillä koristettu kultainen nuuskarasia. Sen mukana seurasi kirje, jossa ulkoasiain ministeri hänelle kuningattaren nimessä lausuu kiitokset siitä innosta, älystä ja uutteruudesta, jota hän oli osoittanut auttaessaan tohtori Livingstonea ja sen kautta huojentanut Hänen Majesteettinsa ja kaikkien hänen alamaistensa huolta tuon mainion matkustajan kohtalosta.

8. Luku.

Stanleyn neljäs matka Afrikassa. Englantilaisten sota ashanteja vastaan.

Palattuansa Livingstonea etsimästä lähti Stanley Amerikaan pitämään luentoja Afrikan matkoistansa, mutta tämä luentojen pitäminen ei kuitenkaan tuottanut hänelle suurta hyötyä. Hän kirjoitti matkakertomuksen nimellä "Kuinka minä löysin Livingstonen" ja jo seuraavana vuonna (1873) lähti hän neljännen kerran Afrikaan, tällä kertaa Atlantin meren puoleiseen osaan. Nytkin hän oli samoin kuin Abyssinian sotaretkellä New-York Heraldin kirjeenvaihtajana sotaretkellä, jonka englantilaiset tekivät ashantien kuningasta vastaan.

Ashantien maa on suuruudeltaan melkein samankokoinen kuin Ranska, mutta se on paljo harvemmin asuttu. Sen kansa on ammoisista ajoista ollut vihamielinen englantilaisia vastaan ja englantilaiset eivät myöskään ole koettaneet saada aikaan ystävyyttä ashantien kanssa. Ilmi vihollisuudet alkoivat vuonna 1873.

Pitkin n.s. Kultarannikkoa oli Guinean lahden pohjoispuolelle jo viidennellätoista vuosisadalla perustettu useita portugalilaisia siirtokuntia ja kauppapaikkoja, joiden joukossa on myös Elminan kaupunki ja linnoitus. Kauppapaikkana se on hyvin edullinen, mutta europalaisten terveydelle se on turmiollinen, samoin kuin moni muu paikka näillä seuduilla. Noin kuudennentoista vuosisadan keskipaikoilla Hollanti anasti tämän paikan haltuunsa ja hollantilaisten omana se pysyi vuoteen 1872, jolloin Englanti osti uudisasuntolan sekä siihen kuuluvan maan; silloin olivat hollantilaiset pitäneet sitä hallussaan noin 235 vuotta. Paitse rantamaalla olevia kaupunkeja ja linnoituksia on Englannin hallussa myös suojeluksessaan maata noin 20 Suomen peninkulmaa meren rannasta sisämaahan päin ja tämän suojelusmaan pohjoispuolella on vapaiden ashantien maa. Näillä on vain yksi kuningas, joka tässä kerrotun sodan aikana asui Kumassi nimisessä kaupungissa. Ashantien maa on epäterveellisimpiä mitä maailmassa löytyy. Metsät ovat hyvin laajat, ja muutamin paikoin niin tiheät, että auringon säteet eivät pääse maahan tunkeutumaan. Tiheiden metsikköjen alla on kosteita soita, joissa mätäneväiset kasviaineet levittävät hyvin myrkyllisiä höyryjä saastuttaen koko ilman kauheimmalla tavalla. Neekerit, jotka täällä asuvat, ovat jo tottuneet ilmanalaan, mutta europalaiset eivät voi sitä kauan kestää.

Ashantien kuningas voi asettaa vihollista vastaan noin 100,000 miestä ja he ovatkin sangen sotaisia luonteeltaan. Sitä vastoin ovat rantamaan asukkaat, santit, pahimpia pettureita kuin missään löytyy ja jos he joskus rupeavat europalaisten palvelukseen, niin he melkein aina tekevät välipuheen, ettei heidän tarvitse sotaan mennä. Europalaiset eivät ole saaneet rantamaan asukkaista kelvollisia sotamiehiä ja kun seudun epäterveellisyys estää siellä pitämästä suurempaa sotajoukkoa, niin on myös sodanhimoisten ashantien röyhkeys siitä saanut yllykettä niin suuressa määrässä, että he v. 1873 hyökkäsivät englantilaisten alueelle, josta syystä sota alkoi.

Ashantit olivat pari sataa vuotta takaperin käyneet kauppaa vapaasti Elminassa, ja he ovat ylipäänsä kauppaa rakastava kansa, mutta englantilaiset kielsivät heiltä pääsön sisämaasta merenrantaan, vaikka he olivat sitä useita kertoja anoneet. Heidän oli täytynyt tehdä kauppaa santien kanssa, jotka siis välikauppiaina saivat suuren voiton niistä tavaroista, jotka rantamaalta kuljetettiin sisämaahan. Kun siis englantilaiset vuonna 1872 oston kautta saivat haltuunsa Elminan, niin he rauhoittaaksensa ashanteja lähettivät heidän kuninkaallensa kohteliaan kirjeen, jossa lausuttiin toivomus, että kauppaliike kestäisi yhä edelleen.

Pari vuotta sitä ennen oli eräs ashantien sotapäällikkö Abu Bofu ottanut vangiksi muutamia saksalaisia lähetyssaarnaajia, kun nämä olivat toimittaneet jumalanpalvelustansa heidän maassaan. Englantilaisten kuvernööri tarjoutui silloin lunastamaan vangit vapaiksi 25,000 markalla, mutta tämä tarjous oli tyhmä teko, sillä ashantit luulivat vankeja erittäin tärkeiksi valtiollisiksi henkilöiksi ja vaativat enemmän kuin kuusi kertaa suuremman lunastusrahan. Sitte lähetti sanan kuvernööri Hennesey heidän kuninkaallensa kallisarvoisia lahjoja, toivoen muka sillä tavoin saavuttavansa vankien vapauden.

Jos nämä toimet jo olivat tyhmiä, niin vielä suurempaa typeryyttä osoittivat seuraavat, sillä saman rosvon Abu Bofun poika saatiin kiinni kuukauden verran myöhemmin ja laskettiin vapaasti menemään siinä hurskaassa luulossa, että Adu Bofu yhtä jalomielisesti laskisi vapaiksi myös ottamansa vangit ja heti sen jälkeen lähetettiin Abu Bofulle vielä kunnialahjaksi komea kultainen sormus. Maakunnassa oleskeleville europalaisille sitä vastoin annettiin varoitus, että jos he menisivät ulkopuolelle englantilaisten suojelusmaan rajoja, saisivat he sen tehdä omalla uhallaan ja syyttää itseään, jos he joutuivat vangeiksi. Ashantien kuningas Koffi oli juonissa ja kavaluudessa varsin taitava, ja näytti neuvoskuntansa keskustelujen kautta saaneen sen luulon, että hän kauvan tinkimällä voisi saada koko rantamaan haltuunsa noiden vankien lunastukseksi. Hän petti englantilaiset maaherrat moninkertaisesti kauniilla lupauksilla ja vakuutuksilla ja viimein hän 30-40 tuhannen miehen suuruisella sotajoukolla teki hyökkäyksen suojelusmaahan kolmelta eri suunnalta yhtaikaa. Tämä suojelusmaa ei ollut koskaan ollut muuta kuin nimeksi vain englantilaisten hallussa ja sen asukkaille ei olisi tullut sanottavaa vahinkoa ashantien hyökkäyksestä eikä heidän olisi myöskään tarvinnut ryhtyä sotimaan ashanteja vastaan, mutta pääsyy miksi sotaretki pantiin toimeen, oli englantilaisten halu saada ashantien kullasta rikas maa valtansa alle, ja kuningas Koffi oli liian rikas naapuri jättää rauhaan aarteineen, kultahiekkatynnyrinensä ja koottuine kalleuksineen. Ashantin maasta toivottiin tulevan sellaisen rikkauden lähteen, että se kelvollisella hoidolla tuottaisi parikymmentä kertaa takaisin ne summat, jotka sotakustannukset vaatisivat.

Ashantien kuningas Koffi eli Koffee Kalkali on ylhäisen päällikön Koffi Tuteen ja kuninkaallisen prinsessan Effnah Cabeen poika. Kuningas Kwawedan kuoltua nousi hän 30 vuoden vanhana v. 1867 hallitusistuimelle ja sanotaan olevan ymmärtäväinen ja älykäs mies, sekä tavoiltaan vierasvarainen ja kohtelias muukalaisia vastaan. Hän asui pääkaupungissaan Kumasissa, joka sodan alussa oli väkirikas ja hyvin rakennettu. Kuninkaan palatsi oli kivestä, kaksinkertainen ja komeasti sisustettu. Huoneet siinä olivat korkeat ja avarat. Seinillä maalauksia ja komeita sohvia oli ylen ympäri, lattialla kallisarvoisia mattoja ja pöydillä lukematon paljous kaikellaisia kalliita korukapineita. Palatsin läheisyydessä oli kuninkaan aarreaitta, täynnä kaikellaisia kalleuksia, joita edelliset hallitsijat olivat koonneet: hopearahoja, kultahiekkaa, puhtaita kultamähkäleitä ja tankoja, kauniita sormuksia, vitjoja, silkkikankaita y.m. Kuninkaan kruunujen ohessa säilytettiin aarre-aitassa myös juomamalja, joka on tehty sodassa v. 1724 kaatuneen englantilaisen kuvernöörin Charles Mc Carthy'n pääkallosta. Tätä maljaa kuuluu kuningas käyttävän ainoastaan suurissa juhlissa. Malja on reunusteltu kultaisilla koristeilla ja hohtokivillä.

Kuninkaalla on iso haaremi ja hän ottaa vaimoja niin monta kuin hän tahtoo. Kuoleman uhalla on kaikilta miehiltä kielletty katsoa hänen vaimojansa kasvoihin, ja haaremia vartioi 150 eunukkia.

Kuningas ei mene itse sotaan muutoin kuin viimeisessä hätätilassa innostamaan sotilaitaan. Hänellä on pääministeri, ylimmäinen sotapäällikkö, rahaston vartija, ja muita virkamiehiä sekä neuvoskunta.

Ashantien kansa on jaettu neljään eri luokkaan, nimittäin: kuningas, ylimykset eli maaherrat, vapaat ashantit ja orjat. Vapaiden luokkaan luetaan maanomistajat, pienten kylien päälliköt ja vapaina syntyneet. Orjat ovat joko syntyneet orjuudessa tahi otetut vangiksi taisteluissa. Ylimyksillä on laveat tilukset ja he hallitsevat tuhansia alustalaisia. Etevin heistä on Iwabinin ruhtinas, jonka piirikunta on väkirikas Selagan kaupunki Volta-virran varrella. Siellä sanotaan asukkaita olevan noin 400,000 ja sodassa hän voi lähettää kuninkaan armeijaan 20,000 miestä.

Sodassa käyttävät ashantit lippuja samoin kuin europalaisetkin, mutta niitä ei pidetä siellä samallaisessa arvossa kuin sivistyneiden kansojen kesken. Jos vihollinen heiltä ottaa lipun, niin ei siitä ole häpeätä sitte joukolle, joka sen on kadottanut. Sitä vastoin on ashantilaisen päällikön päivänsuoja samassa kunniassa kuin europalaisen sotajoukon sotalippu. Tuo päivänsuoja on samallainen kuin sateenvarjo, mutta siitä riippuu monivärisiä silkkivaatekappaleita, kultaisia ja hopeisia helyjä, ja kannettuna päällikön pään päällä se sotilasten silmissä todistaa päällikön kunniaa ja mainetta. Päivänsuojan eli varjostimen kadottaminen tuottaa häpeää ja pidetään tappion merkkinä. Päällikkö kulkee sodassa komeassa kantotuolissa, jota 8 miestä kantavat päänsä päällä.

Kun kuningas itse ottaa osaa sotaretkeen, joka tapahtuu ainoastaan silloin, kuin hänen läsnäolonsa on välttämätön sotajoukon innostamiseksi, varustautuu joka ainoa virkamies sotaan ja sotilasten luku saadaan helposti nousemaan 100,000 mieheen. Silloin kuninkaan yli tahi hänen edessään kannetaan hänen varjostintaan, joka on 15 tai parinkymmenen tuhannen markan arvoinen. Se on tehty tulipunaisesta ja mustasta sametista, reunukset koristetut lukemattomilla kultaisilla helyillä ja ylinnä on keskessä suuri kultainen nuppu. Kuninkaan puku on myös hyvin kallisarvoinen, Punanen samettitakki on hänellä yllänsä ja housut ovat samaa vaatetta. Leveä kultainen vyö on hänellä vyötäisillä, päässä on silkkinen, kauniilla koriste-ompeluksilla kirjaeltu lakki ja kaikki aseet ovat komeimmalla tavalla kaunistetut.

Ashantien aseet ovat hyvin yksinkertaista laatua: vanhat piilukkoiset kiväärit, joissa luotina käytetään rautapalaisia, kiviä y.m. Ensimmäiset kahakat englantilaisten ja ashantien välillä tässä sodassa tapahtuivat siten, että ashantit olivat asettuneet väjymään englantilaisia niin tiheiden pensastojen taakse, että täytyi ihmetellä kuinka alastomat ihmiset rohkenivat tunkeutua niin tiheisin risukkoihin, joissa he eivät voineet mitenkään välttää haavoja. He olivat niin tarkoin peitetyt, etteivät englantilaiset tienneet heistä mitään, ennenkun he itse ampumalla ilmoittivat väjymyspaikkansa. Englantilaiset ampuilivat pensastoja kohti ainoastaan arviolta ja parin tunnin kuluttua taukosivat ashantit ampumasta, sillä englantilaisten tuli oli pakottanut heidät peräytymään. Kuitenkin olivat he saaneet useita upseereja haavoitetuiksi.

Koko ashantien valtakunnan ja meren välinen maa on tasaista, niin ettei siellä voi olla puhetta vuorista eikä laaksoista. Paikoittain kohoaa maa vähän korkeammiksi harjanteiksi, jotka eivät nekään edes ansaitse kukkulan, tuskin kummunkaan nimeä. Sellaisella vähän korkeammalla kunnaalla on Abrakrampa niminen kylä, jonka englantilaiset varustivat vallihaudoilla ja multavalleilla sekä tykeillä. Ashantit luottivat omaan voimaansa, jota sitä ennen ei mikään afrikalainen vihollinen ollut masentanut ja ryhtyivät piirittämään Abrakrampaa. Mutta pian tulivat he huomaamaan, etteivät he voineet vastustaa europalaisia, jotka olivat hakkuuttaneet kylän ympäristöltä kedon aukeaksi voidakseen paremmin huomata vihollisen liikkeet. Ashantit alkoivat hyökkäyksensä hirveällä metelillä ja rummun lyönnillä, mutta varustuksien takana olevat mustat soturit eivät sitä säikähtäneet, vaan vastasivat ankarasti ampumalla ja kun heillä oli oivalliset kiväärit, niin ashantit viimein ajettiin pois, kuitenkin vasta kovan taistelun jälkeen, jota jatkettiin vielä seuraavanakin päivänä.