Part 1

KOLME MATKAA AFRIKASSA

Henry M. Stanleyn nuoruus ja ensimmäiset tutkimusmatkat Afrikan sisäosissa

Kirj.

F. H. B. LAGUS

Kansanvalistus-seuran toimituksia 68.

Kansanvalistus-seura, Helsinki, 1889 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapaino.

SISÄLLYS:

1. Stanleyn nuoruus. Englantilainen sotaretki Abyssiniaan. Kapina Espanjassa. 2. Stanley lähtee etsimään Livingstonea. Varustus matkalle. 3. Matkan alku rantamaalta Ugogoon. 4. Matka Ugogosta Unianjembehen. 5. Matka Unianjembestä Ujijiin. 6. Stanleyn matkustukset yhdessä Livingstonen kanssa. 7. Stanleyn paluumatka Unianjembestä Sansibariin. 8. Stanleyn neljäs matka Afrikassa. Englantilaisten sota ashanteja vastaan. 9. 10.

Henry M. Stanleyn nuoruus ja ensimmäiset tutkimusmatkat Afrikan sisäosissa.

Uteliaisuus, jota yksityisten ihmisten elämän-oloissa ja heitä koskevissa asioissa niin usein moititaan, voi kuitenkin toisinaan esiintyä kehuttavanakin ominaisuutena, kun se saattaa ihmistä tutkimaan ennen tuntemattomia asioita ja siten joutuu alkuperäiseksi syyksi moneen yleishyödylliseen keksintöön. Niinpä esim. kummallisten ja ennen selittämättömien luonnonilmiöiden tutkiminen ja selittäminen on monta kertaa saanut alkunsa vain uteliaisuuden tyydyttämisestä; samoin on moni muukin ihmiskunnan parasta edistänyt keksintö ollut suureksi osaksi seuraus siitä vain, että ihmiset ovat koettaneet tyydyttää sitä tiedonhaluansa, jota uteliaisuudeksi sanotaan. Tällainen tiedonhalu useimmiten kiihtyy, jos jostakin tuntemattomasta asiasta on levinnyt hämäriä salaperäisiä tietoja, sillä sellaiset ovat omansa ihmisen mielikuvituksessa herättämään yhä uusia arveluja, joiden mahdollisuudesta hän tahtoo päästä selville. Epävarmuus hänen tiedoissaan tuntuu viimein niin kiusalliselta, että hän päättää ryhtyä asiasta hankkimaan selkoa -- ja usein seuraa siitä uusien asioiden ilmisaanti.

Hämärästä muinaisuudesta saakka ovat historian alalla tunnetut kansakunnat tehneet tutkimusmatkoja heille tuntemattomiin maihin, jolloin vaikuttimena heidän toimillensa on ollut milloin rikkauksien etsiminen kaupan ja valloituksien kautta, milloin taas heidän omien alueittensa suojeleminen rasittavilta raakalais-naapureilta. Missä maan luonto sen on sallinut, siellä ovat he tunkeutuneet niin pitkälle kuin ikänä ovat voineet, mutta moniain paikoin on luonto asettanut voittamattomia esteitä heidän tiellensä ja sellaisissapa maissa onkin tutkimukset rajoittuneet usein hyvinkin ahtaille aloille. Niinpä on esim. Afrika vasta viime aikoina alkanut tulla europalaisille tarkemmin tunnetuksi, sillä sen pohjois-osassa oleva suunnattoman laaja erämaa Sahara on saanut monen uljaan tutkijan peräytymään, koska siellä kuljeksivaiset villit asukkaat ovat keskeyttäneet tahi lopettaneet useamman miehen aljetut tutkimukset ja hävittäneet nekin vähät tulokset, jotka olisivat voineet hänen seuraajilleen olla johtona ja apuna.

Vasta tällä vuosisadalla on ruvettu entistä suuremmalla innolla tutkimaan Afrikan sisämaita, joihin pääsy on ollut varsin vaikea, koska ei, niinkuin Europaan, mitään syvälle sisämaahan ulottuvaa lahtea ole kulkua helpottamassa ja koska suuremmat virrat tässä maanosassa ankarain vesiputousten kautta tekevät laivankulun ylen vaikeaksi, jopa monessa kohdin mahdottomaksikin. Mutta maantieteen tutkijain sitkeys taistelussa luonnon voimia ja esteitä vastaan on saanut usein voiton ja niinpä on saatu tietoja näistäkin sivistyneelle ihmiskunnalle ennen tuntemattomista seuduista, joista tässä kirjasessa lukijoille nyt tarjotaan lyhykäisiä kuvaelmia.

Paitse niitä esteitä, joita Afrikan mantereen ulkomuoto sekä sen suuret erämaat, Sahara pohjoisessa ja Kalahari etelässä, ja vielä sen villit viholliset asukkaat tekevät europalaiselle tutkijalle, on ilmanalakin saattanut lukemattomia enropalaisia tuonen majoille; sillä joka tottumattomana niihin varokeinoihin, joita Afrikan kuumat seudut vaativat viileässä ilmanalassa syntyneeltä ja kasvaneelta matkustelee tässä maanosassa, hän tuskin milloinkaan voi välttää ankaroita tauteja, jotka hänen elämästänsä pian tekevät lopun, jollei tautia tarkimmalla huolella vastusteta. Niistä monista matkustajoista, jotka varustettuina nykyajan parhaimmilla apukeinoilla ovat tehneet pitempiä tutkimusretkiä Afrikan sisämaihin, on suurin osa palannut terveys huonontuneena ja voimat uupuneina, jos he ovat ollenkaan päässeet kotiinsa. Tällaisten matkustajain luku on jo noussut sangen suureksi ja viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana onkin Afrikan sisämaista saatu melkein enemmän tietoja kuin kaikkien sitä ennen kuluneiden vuosituhansien kuluessa. Kansanvalistus-seura on kirjasessa "Taavetti Livingstone", joka ilmestyi v. 1881, antanut lyhykäisen kertomuksen siitä miehestä, joka tähän saakka on verrattomasti enimmän levittänyt tietoja tästä ennen tuntemattomasta maanosasta. Livingstonen matkat olivat sekä niitä varten käytetyn ajan, että tutkittujen seutujenkin puolesta pitemmät kuin kenenkään muun Afrikan tutkijan, mutta valitettavasti teki kuolema liian aikaisen lopun hänenkin elämästään, ennenkuin hän oli ennättänyt tieteellisesti järjestää tärkeät ja huolellisesti tehdyt muistiinpanonsa viimeiseltä matkaltansa, jonka tarkoituksena oli saada selko tuon vuosituhansia salaperäisenä pysyneen Niilivirran alkulähteistä. Maantiede kärsi suuren tappion, kun tohtori Livingstone kuoli, sillä vaikka hänen muistiinpanonsa saatiinkin hänen uskollisten neekeripalvelijainsa toimesta pelastetuiksi, niin olisi hän itse aivan varmaan voinut lisätä näihin lyhykäisiin tietoihin arvaamattoman paljon selityksiä ja täydentäviä kuvauksia niiden maiden kansoista ja luonnosta, joita hän oli tutkinut.

Mutta Livingstonen aate ei hänen kuollessaan jäänyt unhotuksiin. Hänen työtänsä jatkamaan olivat monet valmiit; vaan pitkäin tutkimusmatkain kustantamiseen tarvitaan paitse rohkeata tutkijaa myöskin paljon varoja. Harvat maantieteelliset tutkijat ovat omilla varoillaan voineet suorittaa matkojensa kustannuksia. Useimmat ovat kulkeneet maantieteellisten ja muiden tiedeseurojen tai valtioiden sitä varten myöntämillä varoilla. Huomattavimman sijan kaikkien tätä nykyä elävien tutkijain joukossa on saanut Henry Morton Stanley, jonka nuoruuden vaiheita sekä ensimmäisiä matkustuksia Afrikassa, ennenkuin hän lähti suurelle tutkiimisretkellensä vv. 1877-79 neekerien maanosan lävitse, tahdomme tässä lyhykäisesti kertoa lukijalle.

1. Luku.

Stanleyn nuoruus. Englantilainen sotaretki Abyssiniaan. Kapina Espanjassa.

Henry Morton Stanley syntyi v. 1840 Denbighin kaupungissa Walesin maakunnassa Englannissa. Hänen alkuperäinen nimensä on John Rowlands, ja hänen vanhempansa olivat niin köyhiä, että heidän täytyi puutteen vuoksi jättää tämä lapsensa kahden vuoden vanhana köyhäinhuoneeseen S:t Asaph'issa siellä kasvatettavaksi ja elätettäväksi. Poika oli täällä kymmenen vuotta ja sai niin hyvän kasvatuksen, että hän sieltä päästyänsä sai pienten lasten opettajan toimen Moldin kaupungissa muutaman peninkulman päässä syntymäseudustaan. Lasten opettaminen nähtävästi ei liene miellyttänyt nuorukaista, koska hän 15-vuotiaana lähti meripoikana Amerikaan lähtevällä laivalla purjehtimaan. Kun hän oli tullut New-Orleansiin, otti eräs Stanley-niminen kauppias hänet perheesensä tehden hänet otto-pojakseen, ja silloin nuori John Rowlands otti kasvatus-isänsä nimenkin. Mutta tämä kasvatusisä kuoli v. 1861 jättämättä jälkeensä mitään perintöä ottopojalleen, ja silloin nuori Stanley rupesi sotilaaksi etelä-valtioiden armeijaan orjain vapautussodassa, joka alkoi kohta sen jälkeen. Hän joutui kuitenkin pian vangiksi ja vapaaehtoisesti hän silloin meni pohjois-valtioiden puolelle, jossa hän pääsi vänrikiksi panssarilaivalla "Ticonderoga". Kun sota sitte loppui vuonna 1865, päätti Stanley ruveta sanomalehden kirjeenvaihtajaksi ja tässäpä toimessa hän saavutti mainetta. Hän matkusteli Turkissa ja Vähässä Aasiassa sekä tuli käymään syntymäseudullaan Walesissa ja köyhäinkasvatuslaitoksessa, jolle hän oli niin suuressa kiitollisuuden velassa. Hän palasi jo v. 1867 takaisin Amerikaan, mutta heti sen jälkeen lähetti hänet sanomalehti New-York Herald kirjeenvaihtajana englantilaisen sotajoukon mukaan, joka lähti Abyssiniaan rankaisemaan sen maan hirmuhaltijaa Teodoria siitä, että hän oli syyttömästi vanginnut useita europalaisia, enimmästä päästä Englannin alamaisia, sekä kiusannut heitä vankeudessa. Kun hän ei suostunut hyvällä laskemaan vankeja vapaiksi, ei voitu sotaa välttää. Englannista ja Intiasta tuotiin sotaväkeä ja Annesley-lahdessa nousi sotajoukko maalle, varustettuna monellaisilla tarpeilla, joiden seassa oli tuhansia muulia ja suuri joukko elefantteja. Koko sotajoukossa oli 12,000 miestä, joista 2,000 jätettiin satamaa Zoullaa vartioimaan, 2,000 asetettiin Autalo-nimiseen paikkaan leiriin Zoullan ja Abyssinian pääkaupungin Magdalan keskivälillä, 2,000 sai toimekseen ylläpitää liikettä ja yhteyttä rantamaan ja eteenpäin marssivan sotajoukon välillä, johon kuului 6,000 miestä. Lukemattomia hankaluuksia sai tämä sotajoukko kärsiä marssiessaan sisämaahan, sillä tie oli huono ja nousi ja laski alinomaa niin tavattoman jyrkkiä mäkiä ylös ja alas, että väestö ja eläimet olivat uupua. Erittäinkin kärsivät elefantit ja aaseja kuoli sadottain. Ylimmäinen johtaja tässä sodassa oli lordi Robert Napier, sama mies, joka johti englantilaisten laivastoa Krimin sodan aikana Itämerellä ja Pohjanlahdella, ja jonka alapäällikkö Plumridge poltatti Oulun tervahovin. Matka Zoullasta Magdalaan on noin 65 Suomen peninkulmaa. Marraskuussa 1867 astuivat ensimmäiset joukot maalle englantilaisista sotalaivoista Zoullassa.

Sotaretken alussa oli lordi Napier antanut julistaa kaikille asukkaille, hengellisille veljeskunnille, päälliköille ja maaherroille Abyssiniassa seuraavan julistuksen:

'Teille on tunnettu, että Abyssinian kuningas Teodor pitää vankeudessa englantilaisen konsulin Cameronin, Brittitäisen lähettilään Nassamin ja monta muuta, siten rikkoen kaikkien sivistyneiden kansojen lakeja vastaan. Kaikki ystävälliset muistutukset, että he laskettaisiin vapaiksi, ovat rauenneet tyhjään, jonka tähden minun hallitsijani on käskenyt viedä sotajoukon maahan, heitä pelastamaan. Kaikki, jotka osoittavat ystävyyttä vankeja kohtaan tahi auttavat heidän vapauttamistaan, saavat hyvän palkinnon; mutta ne, jotka heitä loukkaavat, rangaistaan ankarasti, jahka englantilainen armeija marssii teidän maanne kautta. Muistakaa, abyssiniläiset, ettei Englannin kuningattarella ole mitään vihamielisiä tunteita teitä kohtaan, eikä mitään tuumia teidän vapauttanne ja maatanne vastaan. Teidän uskonnolliset laitoksenne, omat personanne ja omaisuutenne suojellaan huolellisesti. Kaikki mitä minun sotilaani tarvitsevat, maksetaan teille. Ei ketään rauhallisia asukkaita hätyytetä. Ainoa tarkoitus minkä vuoksi englantilainen sotajoukko on lähetetty Abyssiniaan, on Hänen Majesteetinsa palvelijoiden ja muiden pelastaminen, jotka vääryydellä pidetään vankeudessa, ja heti kun tämä tarkoitus on saavutettu, viedään sotajoukko takaisin.

Aikomus ei ole ijäksi päiväksi anastaa mitään osaa Abyssinian alueesta eikä sekaantua maan hallitukseen.

R. Napier'.

Tästä selvästi kirjoitetusta ja kohtuullisesta julistuksesta annettiin kopia Abyssinian pohjoisimman maakunnan maaherralle, Dajatshmatsh Kusfaille, Tigren ruhtinaalle, joka halusi saada tavata julistuksen kirjoittajan, koska tämän täytyi kulkea hänen maansa kautta päästäkseen Magdalaan. Hän lähetti siis sanansaattajan englantilaisten ylipäällikön luo, tekemään sopimusta yhteentulosta, ja huomautti, että heille oli molemmille viisainta olla ystäviä. Kirje, jonka ruhtinas lähetti, oli näin kuuluva:

'Isän Jumalan ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Etiopian päällikköjen päämiehen Dajatshmatsh Kusfain lähettämä kirje englantilaisten sotilaiden päällikölle.

Kuinka te voitte?

Varsin hyvin.

Kristuksen armosta olen minä jälleen saanut esi-isien Mikaelin, Welda Selassen ja Sabagadin valta-istuimen. Vanhastaan olemme ystäviä konsuli Saltista alkaen Plowdeniin asti. Minä odotin saavani teiltä kirjeen; mutta koska se on myöhästynyt, niin minä lähetän itse teille kirjeen. Minä en tiedä mitä varten te olette tullut tänne; jos minä sen tietäisin, niin se minua ilahuttaisi. Me olemme hyviä ystäviä. Minä lähetän tämän mukaan Atu Waikun pojan Murojan, joka tuntee minun kieleni ja teidän kielenne. Minä lähetän sydämeni (ajatukset) ja te lähetätte sydämenne (ajatukset). Vuonna 1860 Kristuksen jälkeen Johannes Evankelistan ajanlaskun mukaan [Abyssiniläisten ajanlasku on siis 8 vuotta myöhempi kuin europalaisten], Hadarkuukauden 18 päivänä kirjoitettu keskiviikkona.

Dajatshmatsh Kusfai'

(Etiopian päällikön suuri sinetti).

Joitakuita päiviä sen jälkeen tulivat ruhtinas Kusfai ja lordi Napier yhteen, kumpikin niin komealla seurueella kuin taisi; ystävyyden liitto tehtiin syleilemällä toisiaan ja kaikkea mahdollista kohteliaisuutta osoitettiin molemmin puolin. Lahjaksi antoi lordi Napier kaksipiippuisen kauniin rihlapyssyn, muutamia böömiläisiä lasiastioita ja oivallisen arapilaisen oriin, jotka kaikki suurimmalla kiitollisuudella vastaanotettiin. Ruhtinas lupasi englantilaisille esteettömän kulun maansa kautta, toivotti heille onnea tuota kelvotonta Teodoria vastaan ja lupasi vielä pitää huolta ruokavarojen hankkimisesta, kohtuullista maksua vastaan. Hän pyysi myös sotaväen apua, sittekun Teodor oli kukistettu, mutta kun lordi Napier sellaista ei voinut luvata, koska Englannin kuningattaren käsky oli vain pelastaa vangit sekaantumatta mitenkään maan sisällisiin asioihin, niin oli Kusfai siihen tyytyväinen, vakuutettuna siitä ettei hänen vihamiehensäkään saisi mitään kannatusta. Vastalahjaksi antoi ruhtinas lordille hartioiltansa oman leijonannahkaisen kauluksensa, keihäänsä ja kilpensä. Kilpi oli erittäin kauniisti tehty, oikein mestariteos laatuansa. Paksusta kullasta oli siinä koristeita ja reunoissa oli kultaisia ja hopeaisia filigrammi-koristuksia. Keskellä riippui leijonan harjasta tehty tupsu.

Tigren ruhtinaasta Kusfaista sanoo Stanley, että hän oli rehellinen liittolainen ja suora mies, jommoisena hän pysyi kerran annettuaan sanansa. Hän teki mitä ruhtinas ikinä taisi tehdä. Aina puuhasi hän innokkaasti ja uutteruudella auttaakseen englantilaisen ylipäällikön aikeita, ko'oten ruokavaroja ja vetoeläimiä, eikä häntä voitu ollenkaan syyttää huolimattomuudesta. Hänelle olivat englantilaiset erinomaisen suuressa kiitollisuuden velassa. Sotaretken lopulla hän tuli sanomaan jäähyväisensä brittiläiselle sotajoukolle. Hän toivotti, niin kohteliailla sanoilla kuin Abyssinian kielellä suinkin voidaan lausua, lordi Napierille "kaikkea autuutta, jota paratiisi voi tarjota, kansalaisten yleisen suosion, korkeimmat kunnianosoitukset, monta vaimoa ja lasta, monta ikävuotta ja suloisen sijan patriarkkain Aaprahamin, Iisakin ja Jaakopin oikealla kädellä".

Palkitakseen hänen uskollisuuttaan lahjoitti lordi Napier hänelle, sitte kun sotaretki oli päättynyt, 1,500 suusta ladattavaa kivääriä, 400,000 kiväärinpatruunaa ja kuusi tykkiä ampumavaroineen, joka lahja oli erinomaisen arvokas sellaisessa tilassa olevalle henkilölle kuin ruhtinas Kusfai, sillä nyt hän kykeni helposti masentamaan vastustajansa egyptiläiset, jotka sitä ennen olivat hirveästi ryöstäneet hänen maatansa.

Tie ylämaahan kulki kapeiden rotkojen kautta usein jyrkkien kuilujen partailla, jossa oli toisella puolella pilviä tapailevia vuoriseiniä, toisella monta tuhatta jalkaa syvät rotkot.

Seuraten Takazze-virran vartta joutui englantilainen sotajoukko kerran erääseen pohjukkaan, missä virta teki jyrkän mutkan melkein takaisin päin menevään suuntaan. Mutta kun johtajat eivät tahtoneet kulkea sinne tänne, lähdettiin matkaoppaan neuvon mukaan kiipeämään ylös jyrkkiä kallioseiniä myöten vuoren harjulle. Joka mies hämmästyi ja piti yritystä mahdottomana, katsellessaan noita pystysuoria pilviin ulottuvia kallioseiniä; mutta eteenpäin vain mentiin, sillä vuoressa oli ikäänkuin portaan tapaisia nousupaikkoja, joita myöten kiivetessä kuitenkin voimakkaimmatkin olivat uupumaisillaan. Viimein oli päästy vuoren harjulle, joka oli 11,000 jalkaa meren pinnan yläpuolella ja sen vuorenrinteen korkeus, jota myöten sotajoukko oli kiivennyt, oli 3,000 jalkaa. Vuoren päällä oli kaunis ruohokenttä, jonne ylös päästyään sotilaat oitis laskivat pitkäkseen.

Abyssinian asukkaat olivat valmiit tekemään mitä hyvänsä, kun vaan saivat rahaa, mutta sitä paitse he alinomaa kerjäsivät lahjoja, vaikka he olivat jo saaneet maksun toimistaan. Rahalla oli kuitenkin tässä maassa mahtava voima, niin että kun englantilaisilla pysähdyspaikoilla ei ollut polttopuita, niin abyssinilaiset repivät asumuksistaan katot ja möivät orret polttopuiksi.

Paitse äkkijyrkkiä vuoria, jotka tekivät sotajoukon eteenpäin marssimisen varsin tukalaksi, oli muitakin esteitä voitettavina. Usein täytyi englantilaisen sotajoukon kulkea ahtaita vuorensolia, joissa aivan pikkunenkin joukko olisi voinut ainoastaan kiviä vierittämällä tappaa tuhansia, ja kun tällaisilla luonnon varustamilla paikoilla ei tehty minkäänlaista vastusta, täytyi heidän peljätä kavaluutta vihollisten puolelta ja siitä heitä olikin hyvin usein varoitettu. Viimein he arvelivat, että kuningas Teodorin pääkaupunki mahtoi olla vielä mahdottomampi valloittaa, koska hän ei huolinut käyttää näin etuisia paikkoja hyväkseen.

Tämä luulo toteutui, kun he tulivat Magdalan edustalle; sillä kaupunki oli rakennettu vuorelle, jonka huippu on aivan tasainen, mutta reunat joka puolelta äkkijyrkät kuin seinät ja 500 jalkaa korkeat. Ainoastaan kapea ja tukalasti kuljettava harjanne yhdisti Magdalan kahden samallaisen vuorilinnoituksen Selassen ja Fahlan kanssa. Näissä linnoituksissa oli Teodorilla parikymmentä järeätä tykkiä ja suuri varustusväestö. Vasta sitte kun englantilainen sotajoukko oli tullut hänen pääkaupunkinsa näkyviin, ja erinomaisella tykistöllään sekä takaaladattavista kivääreistä lasketulla luotituiskulla kokonaan voittanut hänen ensimmäisen puolen neljättä tuhannen miehen suuruisen sotajoukkonsa, suostui Teodor laskemaan kaikki europalaiset vangit, luvultaan 61, vapaiksi. He tulivat englantilaisten leiriin mukanaan 187 palvelijaa ja neljättä sataa ratsu- ja vetoeläintä, ja täten oli sodan päätarkoitus voitettu, mutta ylipäällikkö lordi Napier ei siihen tyytynyt. Vaati, että Teodor ehdottomasti antautuisi Englannin kuningattaren vangiksi ja jättäisi linnoituksensakin englantilaisten haltuun. Samalla luvattiin, että Teodoria kohdeltaisiin jalolla tavalla, niinkuin ruhtinasta ainakin.

Ruhtinas Teodor oli mielestään tehnyt kaikki mitä kohtuudella taisi vaatia ja arveli ettei englantilaisilla muka enää ollut mitään syytä vihollisuuksiin häntä vastaan. Hän lähetti sen vuoksi 1,000 härkää ja 500 lammasta lordi Napierille lahjaksi, että brittiläiset sotilaat saisivat kylliksensä paistia, koska nyt oli pääsiäispäivä, ja olivathan he kaikki kristityitä. Lordi Napier lähetti sanansaattajan ilmoittamaan, ettei hän huolinut vastaanottaa mitään, ennenkuin Teodor perheineen, linnoituksineen oli antautunut Englantilaisille. Hän selitti vielä viimeisessä uhkakirjeessään miten hyödytöntä kaikki vastustus oli, sekä vakuutti, että Teodoria kohdeltaisiin hyvin, jos hän antautuisi vangiksi, mutta jollei seuraavana aamuna kello 9 olisi tullut myöntävää vastausta, niin alkaisi uusi hyökkäys.

Pääsiäis-maanantaina 13 p. Huhtikuuta 1868 tuli aamulla kahdeksan komeasti puettua abyssiniläis-päällikköä ilmoittamaan, että he jättäisivät Selassen ja Fahlan linnoitukset, jos he esteettömästi itse saisivat mennä pois. Se heille myönnettiin ja kun näiden linnoitusten koko väestö 30,000 henkeä tuli vakuutetuksi siitä, että englantilaiset heitä kohtelivat ystävinä, levisi miehestä mieheen innokas ilohuuto "Li-li-li-li!" -- jota käytetään ystävällisenä tervehdyshuutona -- koko tuon suuren kansajoukon suusta. Aseet heiltä kuitenkin otettiin pois. Päälliköt, jotka jättivät Selassen ja Fahlan englantilaisille, sanoivat Teodorin lähteneen Magdalasta pakoon entisten vihollistensa, muhammettilaisten naapurien luo, luottaen heidän tapoihinsa, jotka käskivät vihollisellekin antamaan suojaa, kun hän hakee vierasvaraisuuttta. Teodor oli kuitenkin Magdalassa ja oli varustautunut vimmattua vastarintaa tekemään.

Kun englantilaiset olivat saaneet haltuunsa Selassen ja Fahlan, alkoivat he sieltä pommittaa itse Magdalaa. Eräs toinen sanomalehden kirjeenvaihtaja kysyi Stanleyltä, oliko hän nähnyt Teodorin viimeistä käsityötä, ja näytti heti sen jälkeen äkkijyrkän vuoren reunalla hirmuista näkyä. 308 ihmisruumista, kaikilla kahleet ja rautapuntit käsissä tai jaloissa, oli röykkiössä, toistensa päällä, alastomina ja mätänemisen tilassa! Nämä oli Teodor miehineen pyssyillä ja miekoilla säälimättä surmannut, vaikka he epätoivon vimmalla polvillaan rukoilivat ja huusivat armoa. Turhaan! Ne teurastettiin kaikki.

Magdalassa oli Teodor varustautunut epätoivon taisteluun, sillä hän oli vakuutettu, ettei hän saisi englantilaisilta mitään armoa. Kun ainoa pääsypaikka Magdalaan oli suljettu vahtitorneilla ja portit tukittu suurilla kiviröykkiöillä, niin keksi pari englantilaista sotamiestä keinon kiivetä jyrkkää vuorta myöten ylös ja onnistuivatkin. Heidän esimerkkiänsä seurasivat toiset ja kohta oli iso joukko heitä tunkeutunut etuvarustusten yli. Kun ensimmäiset sotilaat olivat tunkeutuneet varustusten yli ja yrittivät ampua, näkivät he erään huonosti puetun miehen vetäytyvän pakoon heinäpieleksen taakse, revolveri kädessä. Kohta sen jälkeen kuului heinäpieleksen takaa laukaus, ja sama mies oli tappanut itseänsä, laukaisemalla revolverin suuhunsa. Kun englantilaiset tulivat itsemurhaajan luo, ja hänen kourastaan ryöstivät tuon kauniin revolverin, lukivat he sen kahvassa kirjoituksen, joka osoitti että se oli lahja Englannin kuningattarelta Abyssinian hallitsijalle Teodorille. Itsemurhaaja oli siis Teodor itse, ja tämän arvelun todistivat sitten vankina olleet europalaiset sekä Magdalan omat asukkaat. Hän oli taistellut valepuvussa. Likaisten, harmaiden ryysyjen alla oli hänellä erittäin hienot alusvaatteet.

Sopiva kohtalon rangaistus oli, että hänen petoimaisen julma oma kätensä, joka oli tappanut niin monta viatonta hänen omista alamaisistaan, nyt lopetti hänen omankin henkensä. Näin oli päättynyt sen miehen elämä, joka ylpeänä nimitti itseänsä "Teodoriksi, Abyssinian keisariksi, Menilekin jälkeiseksi, Salomon pojaksi, kuningasten kuninkaaksi, maanpiirin herraksi, Etiopian valloittajaksi, Afrikan uudestaan synnyttäjäksi ja Jerusalemin vapauttajaksi".

Kun englantilainen sotajoukko oli päässyt pääkaupunkiin, tekivät Teodorin viimeiset sotilaat vielä yrityksen ryhtyä tappeluun, mutta huomattuaan vastustamisen turhaksi, vetäytyi abyssiniläinen joukko pakoon Teodorin äpäräpojan johdolla. Suurin osa näistä pakolaisista joutui heidän ikivihollistensa Gallas-heimon käsiin ja kun jälelle jääneet näkivät heidän kohtalonsa, antautuivat he mieluummin englantilaisten vangiksi.

Magdalassa löysivät englantilaiset myös keisarin palatsia vastapäätä suuren vankihuoneen, ahdinkoon saakka täynnä abyssiniläisiä vankeja. Ruhtinaita, päälliköitä ja talonpoikia oli siellä raskaissa kahleissa, tuskallisesti odottaen sitä hetkeä, jolloin heidän kärsimyksensä loppuisivat. Englantilaiset kiiruhtivat vapauttamaan heidät ja sekä ylhäiset että alhaiset vangit suutelivat kiitollisina heidän käsiänsä.

Kaatuneen keisarin aarteet joutuivat englantilaisten käsiin, ja ylipäälliköt sekä heidän taapi-upseerinsa ynnä sanomalehtien kirjeenvaihtajat olivat ainoat, jotka eivät ryhtyneet nyt seuraavaan yleiseen tavarain ryöstämiseen.