Part 3

Lukija! oletko ollut St. Malossa? Jos olet siellä kulkenut, niin olet varmaan ollut kylläkin iloinen päästyäsi takaisin siitä loukosta. Ellet taasen ole siellä ollut, niin noudata neuvoani äläkä milloinkaan ryhdy siihen vaivaan, että matkustaisit sinne tai mihinkään muuhunkaan Kanaalin rannikon ranskalaiseen satamaan. Siellä ei ole mitään näkemisen arvoista. Pari keinotekoista satamaa on sinne laitettu, mutta ne eivät ole mitään merkillisyyksiä; mitään laivoja ei kulje niistä mihinkään, eikä mitään laivoja mistään niihin. Ranskalla ei itse asiassa ole ollenkaan satamia Kanaalin varrella, sen sijaan että Englannilla on maailman parhaat: erityisen sallimuksen lahja, koska sallimus nähtävästi tiesi, että me niitä tarvitsisimme, mutta Ranska ei. Ranskan puolella ovat kaikki satamat samanlaisia, -- likaisia, ahtaita soppia, joihin voi päästä vain määrättyinä aikoina ja erityisillä tuulilla; noissa satamissa näet lahdekkeet kuin pikku altaina, ja soukan väylän puhdistamiseksi matalan veden aikana täytyy käyttää nousuvedellä täyttyneitä säiliöitä, jotka silloin tyhjennetään. Lisäksi huomaat vain tullihuoneita ja kapakoita. Moiset rannikkopaikat ovat juuri omiaan salakuljettajien tyyssijoiksi, eivät miksikään muuksi; sen vuoksi ei niitä paljon muihin tarkoituksiin käytetäkään.

Tässä koirankopissa, jota sanotaan St. Maloksi, on sentään paikotellen kauniita maa-maisemia, vaikka meren puolella on tuskin mitään nähtävää. Mutta välipä sillä. Pysy kotona, äläkä matkusta ulkomaille juodaksesi hapanta viiniä, vaikka sitä sanotaankin bordeaux'ksi, ja syödäksesi kurjaa moskaa, joka keitettäessä on saanut niin oudon asun, että sinun on mahdoton sanoa, täytätkö vatsaasi linnulla, nelijalkaisella vaiko kalalla. "Vain valhe kaipaa verhoa", on vanha sananlasku; senvuoksi voit olla varma siitä, että jotakin on hullusti ja että syöt perkeitä, joille on annettu korea ranskalainen nimi! Ranskassa syödään kaikkea mahdollista, ja sinulle voitaisiin tarjota isoonrokkoon kuolleen apinan päätä ruokalajina "_singe au petite verole_", siinä tapauksessa nimittäin, ettet ymmärrä ranskaa; jos sitä ymmärrät, annetaan ruokalajille nimeksi "_têtê d'amour à l'Ethiopique_", mikä nimi saattaisi sinut vielä enemmän ymmälle. Mitä heidän viineihinsä tulee, ei niillä tosin ole mitään valheverhoa; ne ovat puoleksi etikkaa. Ei, ei! pysy kotona, kotona voit elää halvalla, jos tahdot; ja saat hyvää lihaa, hyviä kasviksia, hyvää kaljaa, hyvää olutta ja hyvän lasin grogia ja, mikä tärkeintä, saat olla hyvässä seurassa. Elä ystäviesi parissa, äläkä tee itsestäsi narria!

En tosiaan olisi ollenkaan ryhtynyt edes puhumaan koko paikasta, ellen olisi halunnut saada sinut huomaamaan aluksen, joka on sen rantalaiturin ääressä, lankku johtamassa rannalta sen kannelle. On pakoveden aika, ja alus on kiinni pohjassa, ja lankku johtaa alas niin jyrkästi, että on vaarallista yrittää kulkea sitä pitkin kumpaankaan suuntaan. Et näe mitään merkillistä aluksessa. Se on kutteri ja hyvä merialus ja kulkee hyvin varsinkin myötätuulessa. Kutteri on leveyteensä nähden lyhyt, eikä se ole asestettu. Salakuljettajat eivät nykyisin ole asestettuja; sellaisena olisi ammatti liian vaarallista; he pyrkivät toteuttamaan aikeensa viekkaudella, mutta ei väkivaltaa käyttäen. Kuitenkin on tarpeen, että salakuljettajat ovat hyviä merimiehiä, -- nopeita, reippaita ja tarkkapäisiä; muutoin he eivät saa mitään aikaan. Tässä aluksessa ei ole suurta lastia, mutta se on sitä arvokkaampi: muutama tuhat metriä pitsejä, muutama sata kiloa teetä, jokunen paali silkkiä ja noin neljäkymmentä ankkuria konjakkia, -- kaikkiaan juuri niin paljon, että koko lastin voi yhdellä veneellä viedä maihin. He eivät tarvitse muuta kuin tuulen tai paksun sumun, muuten luottavat he menestyksensä toiveissa itseensä.

Laivassa ei ole muuta väkeä kuin yksi poika; miehet ovat kaikki maissa kapakassa selvittämässä kaikenlaatuisia pikku tilejään, -- sillä he harjoittavat salakuljetusta kumpaankin suuntaan, ja kullakin miehellä on omat yksityisyrityksensä. Tuossa he istuvat kaikki, viisitoista yhteensä, pitkän pöydän ääressä. He ovat kaikki hilpeitä, mutta täysin selviä, sillä he lähtevät matkalle tänä yönä.

Aluksella on kapteenin antamana nimenä _Happy-go-Lucky_, ja kapteeni on tuo komeannäköinen nuori mies, jolla tumma parta kiertää leuan alitse poskelta toiselle. Hänen nimensä on Jack Pickersgill. Huomaat heti hänen esiintymisestään, että hän ei ole tavallinen merimies. Hänen käytöstapansa on moitteeton, hän on huomattavan siisti, puhdas, ja vaatetukseltaan miltei keikari. Katsopa, miten kohteliaasti hän nostaa hattua tuolle ranskalaiselle, jonka kanssa hän juuri on selvittänyt asiansa; hän lyö "Johnny Crapeauta" hänen omilla aseillaan, ja sitten on hänessä jotakin, mikä ilmaisee käskijän, merkkejä ylemmyyden tunnosta; katso miten hän kohtelee ravintolanisäntää, hiukan yliolkaisesti, samalla kun hän kuitenkin on kohtelias. Juttu on se, että Jack on arvossapidettyä, vanhaa sukua ja saanut hyvän kasvatuksen; mutta hän oli orpo, hänen ystävänsä olivat köyhiä eivätkä voineet häntä suurestikaan auttaa. Hän purjehti vapaaehtoisena Intiaan, karkasi ja pestautui kuunariin, joka kuljetti salaa opiumia Kiinaan, ja tuli sitten kotiin. Hän oli alkanut pitää ammatista, ja hänellä on nyt säästössä kaunis pikku summa: ei silti, että hän aikoisi lakata, ei ensinkään, heti kun hän on saanut kokoon kylliksi, varustaakseen laivan omaan laskuunsa, aikoo hän taas purjehtia Intiaan, ja kuljetettuaan pari lastia opiumia uskoo hän voivansa palata kotiin, mukanaan sievoinen omaisuus, ja ottaa takaisin oikean sukunimensä.

Sellaiset ovat Jackin suunnitelmat, ja kun hänen aikomuksenaan on mahdollisesti taas esiintyä herrasmiehenä, säilyttää hän säätyhenkilön tavat: hän ei juo, ei pure mälliä eikä käytä tupakkaa. Hän pitää kätensä puhtaina, somistautuu sormuksilla ja komeilee kultaisin nuuskarasioin; tästä kaikesta huolimatta on Jack rohkeimpia ja parhaita merimiehiä, ja hänen miehensäkin tietävät sen. Hän on leikkisä ja terävä kuin partaveitsi. Jackilla on tällä kertaa kysymyksessä varsin suuri yritys -- kaikki pitsit ovat hänen, ja jos hän saa ne turvaan meren yli, ansaitsee hän muutamia tuhansia puntia. Muuan hieno lontoolainen myymälä on jo sitoutunut ottamaan vastaan koko erän.

Tuo lyhyt soreavartinen nuori mies on lähin päällikkyydessä ja kapteenin toveri. Hän on nokkela mies, jolla aina on keinoja esitettävänä, kun asema on kiperä, -- mikä on mainio ominaisuus päällikön lähimmällä miehellä. Hänen nimensä on Corbett. Hän on aina iloinen, puoliksi merimies, puoliksi kauppias, -- tuntee kaikki markkinat, pujahtaa Lontooseen ja tekee hyviä kauppoja kuin kauppias ikään, elää päivän kerrassaan ja nauraa huomispäivälle.

Tuo pieni lyhyt ja paksu vanha mies, jolla on pitkä harmaa tukka ja lihavat kasvot ja nenä kuin kysymysmerkki, on lähinnä tärkein mies laivalla. Häntä pitäisi sanoa purjehdusmestariksi, sillä vaikka hän käykin maissa Ranskassa, ei hän Englannin rannikolla koskaan jätä alusta. Kun muut lähtevät viemään tavaroita maihin, jää hän laivalle; hänet tavataan sitte taas aina millä tahansa kohdalla rannikkoa, minne hänet vain on määrätty viemään alus, ja hän pitää paikkansa huolimatta myrskyistä, sumusta, luoteesta tai vuoksesta; ja mitä tullialuksiin tulee, niin ne tuntevat kaikki hänet enemmän kuin riittävästi, mutta ne eivät voi koskea pelkässä painolastissa olevaan alukseen, ellei siinä ole miehistöä enemmän kuin aluksen tonnilukua vastaava määrä. Hän tuntee jokaisen poukaman ja loukon ja sopen rannikolla; hän tietää, miten luode ja vuoksi ja muut virtaukset kuhunkin aikaan käyvät. Siinä hänen ansionsa. Hänen nimensä on Morrison.

Sinä huomaat, että Jack Pickersgillillä on kaksi mainiota apulaista, nämä Corbett ja Morrison; hänen muut miehensä ovat hyviä merimiehiä, ketteriä ja tottelevaisia, ja muuta hän ei heiltä vaadikaan. En esittele heitä erikseen.

"Nyt voitte tilata vielä litran, pojat, mutta sen täytyy jäädä viimeiseksi; vuoksi nousee nopeasti, ja puolen tunnin kuluttua täytyy meidän olla merellä, ja tuuli käy juuri sieltä, mistä pitääkin. Mitä arvelette, Morrison, tuleeko huono ilma?"

"Olin juuri katsomassa, miltä näyttää, ja jos olisi joku toinen kuukausi, vastaisin myöntävästi; mutta huhtikuuhun ei ole luottamista, kapteeni. Mutta oli miten tahansa, jos tuuli nousee maalta päin, niin lupaan sumua kolmen tunnin kuluttua."

"Se on yhtä hyvä, se. Corbett, oletteko selvittänyt asianne Duvalin kanssa?"

"Olen, mutta nousi siinä suurempi rähäkkä ja meteli kuin pörssipaniikin aikana Englannissa. Hän rimpuili ja riiteli kokonaisen tunnin, ja minä käsitin, etten koskaan selviäisi hänestä, ellen hiukan alentaisi hintaa."

"Paljonko saitte alentaa?"

"Kahdeksankymmentäviisi penniä", vastasi Corbett nauraen.

"Ja siihen hän tyytyi?" kysyi Pickersgill.

"Niin, siinä oli kaikki, minkä hän voi todistaa olevan liikaa: kaksi veitsistä oli vähän ruosteista. Mutta hän tahtoo aina saada jotakin tingityksi, muutoin hän ei osaa olla tyytyväinen. Luulen tosiaan, että hän ottaisi itsensä hengiltä, jos hänen joskus olisi maksettava joku lasku vähentämättömänä."

"Antaa hänen elää", vastasi Pickersgill. "Jeannette, yksi pullo vuoden 1811 volnayta ja kolme lasia."

Jeannette, tarjoilijatar, toi pullon viiniä, jota muut kuin Happy-go-Luckyn kapteeni harvoin pyysivät.

"Lähdettekö tänä yönä?" sanoi hän asettaessaan pullon kapteenin eteen.

Pickersgill nyökkäsi.

"Näin kummallista unta", sanoi Jeannette. "Uneksin, että tullikutteri otti teidät kiinni, ja että teidät pistettiin pimeään vankikomeroon. Tulin tervehtimään teitä, mutta te olitte niin muuttuneet, etten tuntenut ainoatakaan teistä."

"Varsin luultavaa, Jeannette; te ette olisi ensimäinen, joka ei tunne ystäviään, kun näitä on onnettomuus kohdannut. Ei ollut mitään merkillistä teidän unessanne."

"Mutta, herra nähköön! minä en ole sellainen."

"Ette, sellainen ette olekaan, Jeannette; te olette hyvä tyttö ja jonakin kauniina päivänä nain teidät", virkkoi Corbett.

"Senpä päivän pitäisi olla kaunis, totta tosiaan", vastasi Jeannette nauraen; "joka kerta kun kolmena viime vuonna olette ollut täällä, olette luvannut naida minut."

"Hyvä, se joka tapauksessa osoittaa, että pysyn lupauksessani."

"Niin kyllä, mutta sen pitemmälle ette pääse koskaan."

"En voi tulla toimeen ilman häntä, Jeannette, se on totinen tosi", sanoi kapteeni; "mutta odottakaahan vielä vähän aikaa, -- sillävälin: tässä viisifranginen lisäksi myötäjäisiinne."

"Suur' kiitos, herra kapteeni! Onnea matkaile!" Jeannette heristi sormellaan Corbettia kohti, sanoen hymyillen: "Senkin kelvoton!" ja lähti huoneesta.

"Tulkaa, Morrison, auttamaan meitä tämän pullon tyhjentämisessä, ja sitten menemme kaikki laivalle."

"Olisin toivonut, ettei tyttö olisi tullut tänne tyhmine unineen", haastoi Morrison istuutuen pöydän ääreen. "En pidä koko jutusta. Kun hän sanoi, että tullikutteri sieppaisi meidät, satuin juuri katselemaan valkoista ja sinistä kyyhkystä, jotka istuivat tuolla vastapäätä muurilla, ja ajattelin itsekseni: Tuo uni ehkä merkitsee jotakin, tarkastanpa nyt: jos _sininen_ kyyhkynen lentää ensiksi pois, merkitsee se sitä, että olen viikon päästä kiikissä; jos sensijaan _valkoinen_, olen täällä takaisin viikon kuluttua."

"No, miten kävi?" kysyi Pickersgill nauraen.

"Ei käynyt hyvin," vastasi Morrison, heittäen pikarillisen viiniä kurkkuunsa ja laskien lasin pöydälle, syvään huokaisten; "kirottu _sininen_ kyyhkynen lensi heti pois.".

"Varjelkoon, Morrison, teillähän on oikea kanan sydän, kun pelkäätte sinistä kyyhkystä!" sanoi Corbett nauraen ja katsellen ulos akkunasta; "joka tapauksessa on se nyt tullut taas takaisin, ja tuossa se nyt istuu valkoisen vieressä."

"Ensi kertaa väittää kukaan, että minulla on kanan sydän", vastasi Morrison äkäisenä.

"Ettekä te sitä ansaitsekaan, Morrison", vakuutti Pickersgill; "Corbett vain laskee leikkiä."

"No, joka tapauksessa aion koettaa onneani samalla tavalla ja katsoa joudunko minä kiikkiin: minäkin otan sinisen kyyhkysen huonoksi enteekseni, niinkuin tekin teitte."

Kapteeni Pickersgill ja merimiehet nousivat ja menivät kaikki ikkunan ääreen saadakseen selville Corbettin kohtalon näistä uudenlajisista ennusmerkeistä. Sininen kyyhkynen räpytteli siipiään, kulki sitte kylki edellä valkoista kohti, joka vihdoin lähti muurilta ja istuutui viereisen talon katolle.

"Hyvä: valkoinen kyyhkynen!" sanoi Corbett; "olen täällä takaisin viikon kuluttua."

Koko seurue istuutui taas nauraen pöydän ääreen, ja Morrisoninkin kasvot kirkastuivat. Hän otti viinilasin, jonka Pickersgill oli täyttänyt, ja sanoi: "Terveydeksenne, Corbett; kaikki oli lopultakin vain tyhmyyksiä, sillä, nähkääs, minä en voi joutua pinteeseen, ellette tekin joudu. Kaikki purjehdimme samassa aluksessa, ja kun te jätätte minut kutteriin, otatte te mukaanne kaiken, mikä oikeuttaisi ottamaan aluksen takavarikkoon -- malja siis matkamme onneksi!"

"Sen maljan juomme kaikki yhdessä, pojat, ja sitte lähdemme laivalle", sanoi kapteeni; "malja siis matkamme onneksi!"

Kapteeni nousi pöydästä ja samoin tekivät myöskin perämiehet ja miehistö, malja juotiin, pikarit laskettiin pöydälle ja kaikki kiiruhtivat sitte rantaan. Puolen tunnin kuluttua oli Happy-go-Lucky lähtenyt St. Malon satamasta.

IV LUKU.

Portland Bill.

Happy-go-Lucky lähti raikkaan tuulen puhaltaessa ja löyhennetyin jalusnuorin St. Malon satamasta sen päivän edellisenä iltana, jolloin Arrow purjehti Barn Poolista, ja seuraavana aamuna lähti Active Portsmouthista.

Huvipurren matkan määränä oli, kuten edellä olemme maininneet, Cowesin pursisatama Wightin saarella. Active oli saanut määräyksen risteillä miten tahtoi asemasatamansa tarkastuspiirin rajojen sisäpuolella; se pyrki West Bayn lahteen toiselle puolen Portland Billin niemekettä. Happy-go-Lucky aikoi samaan lahteen, saadakseen siellä lastinsa maihin.

Tuuli oli vieno, ja oli täydet kauniin sään toiveet, kun Happy-go-Lucky klo 10 aikaan tiistai-iltana sai näkyviinsä Portlandin majakat. Kun oli mahdoton saada lastia maihin sinä yönä, jäi alus paikoilleen.

Kello 11 aikaan illalla saapui myöskin tullikutteri Active Portlandin valotornien seuduille.

Mr. Appleboy tuli kannelle tarkastamaan asemaa, määräsi pysyttelemään kutterin paikoillaan ja hävisi sitten kannen alle, lopettaakseen määrätyn lukunsa katajanmarjaviina-toteja. Puolenyön seuduissa saapui myös huvipursi Arrow Portlandin majakoitten tasalle, mutta jatkoi matkaansa tiukasti ponnistellen pakovettä vastaan.

Päivä alkoi koittaa, ja taivaanranta oli kirkas. Ensimäisinä olivat luonnollisesti salakuljettajat tähystelemässä; heidän ja tullikutterin miesten etu vaati tietämään, mitä muuta väkeä vesillä liikkui; huvipursi oli puolueeton.

"Kaksi kutteria on näkyvissä, sir", ilmoitti Corbett, jolla oli vahtivuoro, sillä Pickersgill oli ollut kannella melkein koko yön ja sitte heittäytynyt vuoteelleen vaatteet yllä.

"Miltä ne näyttävät?" kysyi Pickersgill, joka silmänräpäyksessä pääsi jaloilleen.

"Toinen on huvipursi, ja toinen voi olla samaa lajia; pikemmin kuitenkin luulen, mikäli näin hämärässä voin päättää, että se on vanha ystävämme, joka tapaa oleskella näillä main."

"Mitä! vanha Appleboy?"

"Niin, siltä näyttää kuin hän siellä olisi; mutta päivähän on tuskin vielä koittamassa."

"Hyvä on, he eivät voi mitään tehdä tuulen ollessa näin vienona; ja myötätuulessa pääsemme helposti näyttämään heille kantapäämme. Mutta oletko varma siitä, että tuo toinen on huvipursi?" kysyi Pickersgill kannelle päästyänsä.

"Varma olen; kuningas huolehtii enemmän purjekankaastaan!"

"Olet oikeassa", myönsi Pickersgill, "se on huvipursi; ja oikeaan osasit siinäkin arvelussasi, että tuo toinen on vanha Active-nauta, joka nuuskii päästäkseen väkijuomatavaroihin käsiksi. No, toistaiseksi en näe mitään levottomuuden syytä, kunhan ei tule aivan tyven; jos niin kävisi, täytyy meidän turvautua veneeseemme heti kun hekin aikovat venettä käyttää; olemme heistä vähintään neljän penikulman päässä. [Meripenikulma vastaa noin kahta kilometriä.] Tarkatkaa tullikutterin liikkeitä, Corbett, ja pitäkää silmällä, laskevatko he veneen vesille. Miten käy kulkumme nyt? Neljä solmua? Sitä vauhtia mennen väsytämme pian heidän miehensä."

Noitten kolmen kutterin asema oli tällainen;

Happy-go-Lucky oli noin neljän penikulman päässä Portland Headin ulkopuolella, ja hyvän matkaa West Bayssa. Tullikutteri oli aivan lähellä ensinmainittua paikkaa. Huvipursi oli salakuljettaja-aluksen ulkopuolella, noin kaksi penikulmaa siitä länteen päin ja viiden, kuuden penikulman päässä tullikutterista.

"Kaksi alusta näkyvissä, sir", ilmoitti mr. Smith, tullen alas mr. Appleboyn kajuuttaan.

"Hyvä", vastasi luutnantti, joka makasi vuoteellaan.

"Miehet väittävät, että toinen niistä on Happy-go-Lucky, sir", sanoi Smith uniseen tapaansa.

"Mitä sanotte! Happy-go-Lucky? Oikein, muistan sen otuksen. Kaksikymmentä kertaa olen iskenyt siihen kiinni, -- mutta aina se on ollut tyhjillään. Mihin suuntaan se kulkee?"

"Se kulkee nyt länttä kohti, sir; mutta se pysytteli paikoillaan aikaisemmin, silloin kun miehet sen ensin näkivät."

"Siinä tapauksessa se on lastissa", ja mr. Appleboy ajoi kiireisesti partansa, pukeutui ja nousi kannelle.

"Oikein, se se on", sanoi luutnantti hieroen silmiään kerran toisensa perästä ja sitte taas kurkistaen kaukoputkella. "Vedettäköön auki etumaston purje... ja kaikki miehet purjeisiin. Mikä alus tuo toinen on?"

"En tiedä, sir, -- kutteri se on."

"Kutteri? niin oikein; ehkäpä se on huvipursi tai mahdollisesti uusi tälle asemalle komennettu tullikutteri. Kaikki purjeet tuuleen, mr. Tomkins; antakaa nostaa merkkiviirimme ja laukaista kanuuna, -- sitten ymmärtävät mitä tarkoitamme; ne eivät tunne Happy-go-Luckya yhtä hyvin kuin me."

Muutamassa minuutissa olivat kaikki Activen purjeet levitetyt; sen merkkiviiri nostettiin, ja kanuuna pamahti. Salakuljettaja-aluksella huomattiin, että Active oli tuntenut Happy-go-Luckyn, purjeita lisättiin ja kulku ohjattiin vielä enemmän länteen.

"Kanuunanlaukaus, sir", ilmoitti muuan miehistä mr. Stewartille huvipurressa.

"Vai niin; antakaa minulle kiikari... tullikutteri; siinä tapauksessa täytyy tuon maan puolella olevan aluksen, joka tulee meitä kohti, olla salakuljetusalus."

"Se on juuri nostanut kaikki purjeensa, sir."

"Niin, asia on selvä. Menen alas ilmoittamaan loordille asiasta; pitäkää samaa suuntaa kuin tähänkin asti."

Mr. Stewart kävi ilmoittamassa loordi B:lle, mitä oli tapahtunut. Ei vain loordi, vaan myöskin useimmat muut herrasmiehet tulivat kannelle, ja samoin tekivät hetkisen kuluttua naisetkin, joille loordi B. oli heidän kajuuttansa ovesta ilmoittanut, mitä oli tapahtumassa.

Mutta salakuljettaja-aluksella oli parempi tuuli kuin tullikutterilla, ja se pääsi yhä enemmän edelle.

"Jos muuttaisimme nyt suuntaa, mylord", huomautti mr. Stewart, "alus kun juuri on rinnallamme ja maan puolella, niin estäisimme sen pääsemästä pakoon."

"Kääntäkää pursi, mr. Stewart", myöntyi loordi B.; "meidän täytyy tehdä velvollisuutemme ja katsoa että lakeja ei loukata."

"Tämä ei ole rehellistä peliä, isä", moitti Cecilia Ossulton; "meillä ei ole mitään salakuljettajain kanssa selvitettävänä, ainakaan ei meillä naisilla, sillä hehän kuljettavat kaunista tavaraa meille."

"Miss Ossulton", huomautti hänen tätinsä, "sinun ei sovi tässä esittää mielipiteitäsi."

Purren suunta muutettiin, ja nopeakulkuisena se jätti salakuljettaja-alukselle varsin pienet pakoonpääsyn toiveet; mutta toista sittenkin on takaa-ajaminen kuin kiinni-ottaminen.

"Tervehtikäämme sitä kanuunanlaukauksella", sanoi loordi B.; "se vähän peloittaa sitä, niin ettei se uskalla yrittää ohitsemme."

Kanuuna panostettiin, ja kun välimatka ei ollut penikulmaa pitempi, lensi kuula tosiaan lähes neljänneksen matkasta.

Kaikki herrasmiehet olivat kovin innostuneita takaa-ajoon kuten loordikin, mutta tuuli heikkeni, ja lopulta oli melkein tyventä. Mutta tullikutteri oli laskenut vesille veneensä, jotka lähenivät nopeasti.

"Laskekaamme mekin vene vesille, Stewart", sanoi loordi, "ja auttakaamme heitä; nyt on aivan tyyntä."

Vene oli pian vesillä; se oli hyvin iso, tavallisesti köytetty kannelle, missä se otti suuren tilan. Airoja siinä oli kuusi; ja kun kuusi miestä oli asettunut soutajiksi, hyppäsi sinne mr. Stewart, ja loordi B. seurasi häntä.

"Mutta teillähän ei ole minkäänlaisia aseita", sanoi mr. Hautaine.

"Ei tarvitakaan, salakuljettajat eivät nykyään tee vastarintaa", huomautti Stewart.

"Sittenhän te olette lähtemässä kovin ritarilliselle retkelle, tosiaan", huomautti Cecilia Ossulton; "toivotan vain onnea!"

Mutta loordi B. oli aivan liian innostunut kiinnittääkseen huomiota puheisiin. Vene työnnettiin erilleen kutterista ja suuntasi kulkunsa kohti salakuljettaja-alusta.

Samaan aikaan olivat tullikutterin veneet noin viisi penikulmaa Happy-go-Luckyn takana, ja huvipursi oli siitä noin kolmen neljännespenikulman päässä aavalla merellä. Pickersgill oli luonnollisesti huomannut huvipurren liikkeet, nähnyt sen kääntyvän takaa-ajoon, nostavan lippunsa ja merkkiviirinsä sekä laukaisevan kanuunansa.

"Katsohan vaan", virkkoi hän, "tämäpä on synkintä kiittämättömyyttä! joutua juuri samojen ihmisten ahdistettavaksi, joille toimittaa tavaroita! Haluaisinpa vain, että tavoittaisivatkin meidät; koettakootpa sekaantua asiaan, niin vielä saavat katuakin! Missään tapauksessa ei ole mieleeni asian kääntyminen tälle tolalle, ei tosiaan."

Oli tullut, kuten olemme huomauttaneet, miltei tyven, ja tulliveneet jatkoivat takaa-ajoaan. Pickersgill piti niitä silmällä niiden lähestyessä.

"Mitä teemme?" sanoi Corbett; "laskemmeko veneen vesille?"

"Kyllä", vastasi Pickersgill, "laskemme veneen vesille ja siirrämme tavarat siihen kaikki valmiiksi; mutta ensinnäkin pystymme soutamaan nopeammin kuin takaa-ajajat, ja toisekseen ovat he varmaan varsin väsyneitä, ennenkuin pääsevät tänne asti. Me olemme voimissamme ja jätämme heidät pian jälkeemme; senvuoksi en aio täältä lähteä, ennenkuin he ovat edes puolen penikulman päässä täältä. Meidän täytyy upottaa väkijuoma-ankkurit, jotta he eivät voi kaapata alusta, eikä kannata ottaa niitä mukaan. Siirtäkää ne senvuoksi laivan laidalle, josta ne helposti voi heittää mereen kenenkään näkemättä ja kykenemättä vannomaan niitä meillä olleen. Meillä on vielä runsas puoli tuntia aikaa ja enemmänkin käytettävänämme."

"Niin kyllä, mutta voitte antaa kaiken olla paikoillaankin, jos niin haluatte", sanoi Morrison, "vaikka tosin aina on paras katsoa, että on oikeus puolella ja kaikki kunnossa. Muuten voin vannoa, että, ennenkuin on puolta tuntia kulunut, olemme poissa heidän näkyvistään. Katsokaapa tuonne", jatkoi hän, viitaten idässä kohoavaan paksuun pilviseinään, "se tulee suoraan tänne, kuten olen jo ennustanut."

"Totta kyllä; mutta ei vielä voi sanoa, kumpi tulee ensiksi, veneetkö vai sumu, Morrison hyvä; siksi on parasta olla valmiina kaiken varalta."

"Mutta mitä tämä on? Tuolla on vene tulossa huvipurreltakin!"

Pickersgill otti esiin kaukoputkensa.

"Totta tosiaan, purren oma vene, nimi maalattuna keulalaitaan. No niin, antaa heidän tulla... kursailematta käymme tekemään heille vastarintaa; heillä ei ole laillista oikeutta ahdistaa meitä, ja saavat vastata menettelystään. Meillä ei ole mitään pelättävänä. Ottakaa jalkalaudat ja käsikanget, pojat; heitä on kuusi miestä soutamassa ja kolme veneen perässä: aika miehiä täytyy heidän olla, jos mielivät voittaa meidät."

Muutamassa minuutissa oli loordi B:n vene tullut aivan lähelle salakuljettaja-alusta.

"Vene, ohoi! Mistä on kysymys?"

"Antautukaa kuninkaan nimessä!"

"Miksi niin, ja kenelle? Laivamme on englantilainen ja purjehtii pitkin rannikkoa."

"Soutakaa kupeelle, pojat", huusi Stewart. "Olen kuninkaan upseeri; tunnemme aluksen."

Vene kiiti kutterin kylkeen, ja Stewart ja loordi B. sekä heidän miehensä hyppäsivät kannelle.

"No niin, hyvät herrat, mitä tahdotte?" kysyi Pickersgill.

"Teemme takavarikon; te olette salakuljettajia. Ei kannata kieltää, tuossahan on väkijuomatynnyrejä pitkin kantta."