Part 2

"'Hyvä on, William; en pyydä enempää; ja kun tiedän, että sinäkin olet sanasi pitävä mies, katson asian päätetyksi. Yksinomaan tämän asian vuoksi kutsuin sinut luokseni, niin että nyt voit matkustaa takaisin niin pian kuin vaan suinkin haluat. Ilmoitan sinulle kyllä sitten, kun kaikki on valmiina'.

"'Minun täytyy olla Tattersallissa maanantaina, setä; siellä on muuan hevonen, joka minun täytyy saada ensi ajokaudeksi. Sanokaa minulle siis, setä hyvä, milloin suunnilleen tarvitsette minua.'

"'Annapa, kun katson... nyt on toukokuu... ehkäpä heinäkuussa voidaan käydä asiata järjestämään.'

"'Heinäkuussa, setä! Säästäkää minua... En voi mätäkuussa mennä naimisiin! Ei, totisesti, ei heinäkuussa.'

"'No niin, William, koska sinun täytyy käydä täällä pari kertaa nähdäksesi maatilan... miss Percivalin, piti sanoani... se todellakin olisi liian piankin... mutta mitäpä, jos suorisimme asian lokakuussa?'

"'Lokakuussa... silloin täytyy minun olla Meltonissa.'

"'No, saanko sitten luvan kysyä, hyvä herra, minä vuodenaikana ei sinulla ole mätäkuu?'

"'No niin, setä, ensi huhtikuussa... eiköhän minulle sopine silloin.'

"'Ensi huhtikuussa! Yksitoista kuukautta ja kaiken päälle talvikin välillä! Ajattelepa, että miss Percival sattuisi kylmettymään ja kuolisi!'

"'Siitä olisin hänelle tavattoman kiitollinen', ajatteli kai William.

"'Ei, ei!' jatkoi mr. Ponsonby; 'tässä maailmassa ei ole mikään varmaa, William'.

"'No niin, setä, mitäpä jos järjestäisimme asian kohta kun tulee ensimäinen _kova pakkanen?_

"'Mutta eihän koko maassa ole vuosikausiin ollut kovia pakkasia, William! Saisimme odottaa ties kuinka kauan. Kuta pikemmin asia on saatu järjestykseen, sitä parempi. Matkusta nyt takaisin kaupunkiin, osta hevonen, ja tule sitten jälleen tänne, William rakas, tehdäksesi sedällesi mieliksi... älä välitä mätäkuusta.'

"'No niin, setä, jos minun ehdottomasti on tehtävä uhraus, niin älköön sitä tehtäkö puolittain; kunnioituksesta teitä kohtaan menen naimisiin vaikkapa sitte heinäkuussakin, ollenkaan välittämättä lämpömittarista.'

"'Olet kelpo poika, William. Tarvitsetko rahaa?'

"'Ehkei tuo tekisi pahaa', myönsi William ja oli miltei hämillään. 'Olen kovin kiitollinen, setä, -- kyllä nykyään menee hevosiin markkoja.'

"'Ja tuollaiset hevosmiehet eivät ole setänsä rahoille tarkkoja! No, eipä väliä, -- tuosta saat, William.'

"'Kiitoksia, setä, tottelen teitä kaikessa; ja pidän sanani, ellei taivas putoa päällemme. Menen ja ostan hevosen, ja sitten olen valmis yhdysviljelykseen milloin vain haluatte.'

"'Oikein, William, ja siihen aituukseen sinä varmaan sopeudut mainiosti. Viisituhatta auranalaa, William, ja -- sievä vaimo!'

"'Käskettekö vielä mitään, setä?' sanoi William, pistäen pankkiosoituksen lompakkoonsa.

"'Ei ole minulla muuta asiaa, poikaseni; aiotko nyt lähteä?'

"'Kyllä, setä, syön päivällistä Clarendon-hotellissa.'

"'No niin, hyvästi sitte. Sano terveiseni ja anteeksipyyntöni ystävällesi Seagrovelle. Tulethan sitte tiistaina tai keskiviikkona?'

"Siten päätettiin William Ponsonbyn ja Emily Percivalin avioliitto ja noitten kahden maatilan yhteenliitto, josta muodostuu niin hartaasti haluttu saavutus -- _viisituhatta auranalaa yhdysviljelyksessä_."

Mr. Seagrove lopetti kertomuksen ja katsoi ympärilleen hyväksymystä odottaen.

"Oikein hyvä juttu tosiaan, Seagrove", kiitti loordi, "sen päälle täytyy teidän ottaa lasi viiniä."

"No, enpä antaisi paljoakaan miss Percivalin onnentoiveista", huomautti vanhempi miss Ossulton.

"Kahdesta pahasta täytyy valita pienempi, sanotaan", huomautti mr. Hautaine. "Ponsonby-raukka ei voinut muutakaan tehdä."

"Se on varsin hieno huomautus teidän puoleltanne, mr. Hautaine; kiitän teitä sukupuoleni puolesta", vastasi Cecilia Ossulton.

"No mutta, miss Ossulton, menisittekö te sitte naimisiin henkilön kanssa, jota ette milloinkaan ole nähnyt?"

"Varmaankaan en; mutta kun puhuitte kahdesta pahasta, mr. Hautaine, niin -- vetoan teidän kunniantuntoonne -- niin ettekö tarkoittanut naimisiinmenoa ja köyhyyttä?"

"Täytyy tunnustaa sitä tarkoittaneeni, miss Ossulton, mutta on tuskin kaunista vedota minun kunniantuntooni, saadakseen minut ansaan!"

"Haluaisinpa vain, että tarjous olisi tehty minulle", huomautti Vaughan; "minä en, totta tosiaan, olisi empinyt, kuten Ponsonby."

"Siinä tapauksessa pyydän, että ette kosisi ainakaan minua", sanoi mrs. Lascelles nauraen, sillä mr. Vaughan oli osoittanut tavatonta huomaavaisuutta häntä kohtaan.

"Minusta", virkkoi Seagrove, "näyttää siitä kuin olisit saattanut itsesi hiukan epäillyksi viime huomautuksellasi, Vaughan hyvä."

Vaughan, joka oli itse aivan samaa mieltä, vastasi: "Mrs. Lascelles varmaan on huomannut, että laskin vain leikkiä."

"Hyi, mr. Vaughan!" huudahti Cecilia Ossulton; "tiedätte kyllä, että se tuli sydämenne pohjasta."

"Cecilia hyvä", sanoi vanhempi miss Ossulton, "sinähän aivan unohdat itsesi... mitähän sinäkin mahdat tietää miesten sydämistä!"

"Raamatussa sanotaan, että ne ovat 'häijyjä ja pahanelkisiä kappaleita', täti."

"Kai mekin saamme esittää otteita Raamatusta teidän sukupuoleenne nähden, miss Ossulton?" lausui Seagrove.

"Kyllä, ja ehkä osaisitte niin tehdäkin, jos joku teistä vain milloinkaan olisi lukenut Raamattua", vastasi miss Ossulton huolettomana.

"Kautta kunniani, Cissy, sinähän heität herroille taisteluhansikkaan", huomautti loordi B.; "mutta minäpä heitän käsistäni komentosauvani enkä salli jatkettavan tätä taistelua äärimäiseen asti. Huomaan, ettei viini enää maistu teille, hyvät herrat; niinpä käykäämme kannelle juomaan kahvia."

"Aioimme juuri vetäytyä seurasta, mylord", huomautti vanhempi miss Ossulton terävästi; "olen jo jonkun aikaa koettanut kiinnittää mrs. Lascellesin huomiota puoleeni, mutta..."

"Katselin kaiketikin toiseen suuntaan", keskeytti mrs. Lascelles hymyillen.

"Pelkäänpä että minä, kovaonninen, tässä olen rikollisena", sanoi mr. Seagrove. "Kerroin juuri mrs. Lascellesille pikku kaskua..."

"Joka kaiketikaan, koskapa sitä kerrottiin niin kuiskaten, ei ollut sovelias kaikkien kuultavaksi", vastasi vanhempi miss Ossulton; "mutta jos mrs. Lascelles nyt on valmis, niin...", jatkoi hän keikistäen kaulaansa ja nousten tuoliltaan.

"No, voinhan kuulla lopun kannella", mukautui mrs. Lascelles.

Naiset nousivat ylös ja menivät hyttiinsä, Cecilian ja mrs. Lascellesin hymyillessä merkitsevästi toisilleen heidän seuratessaan kaavamaista vanhaa neitsykäistä, joka vain sen vuoksi, että mrs. Lascelles kerran oli sattunut olemaan naimisissa, ei sallinut hänen käydä edellä. Herratkin nousivat ja menivät kannelle.

"Meillä on matkallamme kelpo tuuli, mylord", lausui mr. Stewart, joka oli ollut kannella, "ja laskemme suoraan Kanaalia kohti."

"Sitä parempi", vastasi loordi. "Meidän olisi pitänyt jo viikko sitten olla ankkurissa Cowesissa, minne nyt jo kaikki ovat ehtineet ennen meitä."

"Käskekäähän mr. Simpsonin tuoda tulta sikaariini", sanoi mr. Ossulton eräälle miehistä.

Mr. Stewart meni alas saadakseen päivällistä; naiset ja kahvi tulivat kannelle; tuuli oli hyvä, sää (oli huhtikuun loppupuoli) miltei lämmin; ja huvipursi, jonka nimi oli _Arrow_, jätti pian vuoroveden auttamana Mewstonen merkkikallion kauaksi jälkeensä.

II LUKU.

Toinen kutteri.

Lukija, oletko milloinkaan ollut Portsmouthissa? Jos olet siellä käynyt, olet varmaan ihastellen katsellut näköalaa tervehdyslaukaus-patterilta; ellet ole Portsmouthia nähnyt, niin pitäisipä sinun ihan matkustaa sinne.

Tervehdyslaukaus-patterilta voit katsella yli sataman ja nähdä täällä paljon sitä samaa, mitä olemme jo Plymouthissa ihailleet: paikka on erilainen, mutta samanlaisia aseaittoja ja laivaveistämöitä ja yhtä suuri osasto suurenmoista laivastoamme on täälläkin. Ja voit nähdä Gosportin kaupungin toisella puolen satamalahtea ja Sallyportin aivan lähelläsi; ja sitten on vasemmalla puolellasi Southsea Beachin varustukset. Edessäsi on Spitheadin lahti sotalaivoineen ja Motherbank-rantama, joka on täynnä kauppalaivoja; ja tuossa on poiju, minkä kohdalla "Royal George" joutui haaksirikkoon ja missä se yhä edelleenkin makaa merenpohjalla, kalojen uidessa ulos ja sisään sen kajuuttain akkunoista. Mutta ei siinä vielä kaikki; voit nähdä myöskin Wightsaaren, Ryden pitkine puisine aallonmurtajineen ja Cowesin kaupungin, jonka satamassa huvipurret ovat.

On todellakin paljon nähtävää Portsmouthissa yhtä hyvin kuin Plymouthissakin; mutta erikoisesti haluaisin sinun näkevän erään aluksen, joka pysyttelee poijun lähettyvillä aivan tervehdyslaukaus-patterin kohdalla. Se on kutteri; ja sen monista veneistä näet, että se on tullilaitoksen palveluksessa. Se näyttää laivalta, joka on lähtemässä matkalle venelastissa: kaksi venettä kannella, yksi peräpuolessa ja yksi kummallakin kupeella. Siinä huomaat, että se on maalattu mustaksi ja että kaikki veneet ovat valkoisia. Alus ei ole niin siro kuin oli huvipursi, ja se on paljon suuremmassa määrässä täytetty kaikenlaisella romulla. Siinä ei ole riistanlapoja riippumassa perän ulkopuolella; mutta luulenpa, että siellä on lampaanlapa ja muutamia varsistaan riippuvia kaalinkupuja. Mutta tullikutteritpa eivät olekaan mitään huvipursia. Ei ole siellä vieraita odottamassa kilpikonnanlientä ja samppanjaa; mutta sensijaan saatat löytää paistin, josta voi viipaleen leikata, aimo lasin totia ja sydämelliset tervetuliaiset.

Käykäämme alukseen. Huomaat, että sen kanuunat ovat rautaa ja mustiksi maalattuja, ja laudoitus punainen; laiva ei siis ole erikoisen miellyttävä väriltään, mutta se maali on kestävää, eivätkä laivatelakat ole kovin anteliaita väriin nähden -- yhtä vähän kuin laivaston luutnanttejakaan kovin vaivaavat liikarahat. Aluksessa on suuri miehistö, ja hyvät miehet siinä onkin; kaikki ovat puettuja punaisiin villapaitoihin ja sinisiin housuihin. Muutamat eivät ole riisuneet öljytakkejaan, jotka ovat heille kovin hyödyllisiä, kun he usein yöt päivät millä säällä tahansa saavat olla veneissä. Mutta menemme heti alas kajuuttaan, missä tapaamme luutnantin, joka on aluksen päällikkö, ja perämiehen sekä erään merikadetin eli upseerikokelaan. Heillä on kullakin pikari edessään, ja he siemailevat paraillaan katajanmarjaviinalla höystettyä sokerivettä, -- kuumaa ja makeata "totia", muka mainiota virkistysjuomaa; viinaa on kokonainen ankkuri pöydän alla, yksi niistä, jotka he unohtivat lähettää muitten mukana tulliin viime takavarikon tehtyänsä. Meidän täytyy esitellä heidät.

Tuo vanhahko mies, jolla on harmahtava tukka ja poskiparta, pyöreä, kalpea naama ja hiukan punertava nenä (liiallinen oleskeleminen tuulessa puree nenän punaiseksi, ja tämä vanha upseeri on tietysti hyvin usein "tuulessa", kuten hänen ammattinsa luonne vaatii), -- hän on luutnantti Appleboy. Hän on palvellut kaikenlajisissa laivaston laivoissa ja oli ensi luutnantti jo kaksikymmentä vuotta sitten; hän odottaa nyt ylennystä -- s.o., sitten kun hän vielä on ottanut jonkun määrän viina-ankkureita, palkitaan hänet kapteenin arvolla. Vahinko vain, että hän ei saa lukea tässä suhteessa hyväkseen kaikkea sitäkin, minkä hän ottaa sisäänsä, sillä sitä hommaa hänellä on sekä aamuin että illoin, sekä päivällä että yöllä. Hän on juuri täyttämässä neljättätoista lasillistaan; hän pitää nimittäin aina tarkkaa lukua, koska hän ei milloinkaan mene yli tarkasti rajoitetun määränsä, mikä on seitsemäntoista, mutta silloin on hän saanutkin mitä "tarvitsee."

Perämiehen nimi on Tomkins; hän on palvellut kuusi koevuottansa jo kolmeen kertaan ja on nyt vapautunut kunnianhimostaan, mikä onkin onneksi hänelle, koska hän ei suurestikaan voi toivoa ylennystä. Hän palvelee mieluummin pienessä laivassa kuin suuressa, koska hänen silloin ei tarvitse pitää niin tarkka huolta vaatetuksestaan, ja odottelee luutnantin-arvoaan joka kerta kun arvonylennyksiä on tulossa erityisinä armonosoituksina. Hän pitää pehmeästä leivästä, sillä kaikki hänen hampaansa ovat poissa, vaikka eivät olekaan saaneet lomalupaa; hän pitää portteria kaikkia muita nesteitä parempana, mutta hän voi myöskin juoda lasinsa "grogia", eli kylmää totia, olipa sen perusaineena sitte rommia, konjakkia tai sitä nestettä, mitä hänellä nyt on edessään.

Mr. Smith on tuon nuoren herrasmiehen nimi, jonka nuttu on kyynärpäistä niin risainen; hän on parin viime kuukauden ajan aikonut paikata sitä, mutta on ollut liian laiska mennäkseen hakemaan arkustaan siksi aikaa päälleen toisen takin. Hänet on ajettu puolesta laivaston laivoja pois laiskuutensa vuoksi; mutta laiskuus on hänessä synnynnäistä, eikä hän senvuoksi voi sille mitään. Tullikutterissa hän viihtyy, se kun on puolet aikaansa liikkumattomana vartiopaikallaan; ei hänellä myöskään ole venepalvelusta vastaan mitään, hän kun silloin aina istuu perätuhdolla, mikä ei ole kovinkaan rasittavaa. Salakuljetettujen tynnyrien tarkka nuuskiminen kätköistä esille on hänen mielityötään, koska hänen silloin ei tarvitse laajalti liikkua. Hän pitää grogista, mutta pikarin viemisestä niin usein suuhun on vaivaa, minkä vuoksi hän syrjäsilmin katselee sitä ja antaa sen olla siinä, missä se on. Hän puhuu vähän, koska hän on liian laiska puhuakseen. Hän on ollut palveluksessa yli kahdeksan vuotta; mutta hänen päähänsäkään ei ole koskaan juolahtanut ajatella ylennystä.

Sellaisia ovat ne kolme henkilöä, jotka nyt istuvat tullikutterin kajuutassa ja juovat kuumaa katajanmarjaviina-totia.

"Annahan kun katson, se oli, luulen ma, vuonna yhdeksänkymmentäkolme tai yhdeksänkymmentäneljä. Ennen kuin te olitte palveluksessa, Tomkins..."

"Voipa olla, sir; on niin pitkä aika siitä kun tulin palvelukseen, etten muista enää aikamääriä; mutta sen muistan, että tätini kuoli kolmea päivää aikaisemmin."

"Kysymys on sitte vain siitä, milloin tätinne kuoli."

"Niin, hän kuoli noin vuotta myöhemmin kuin setäni."

"No, koska sitte kuoli setänne?"

"Siihenpä en totisesti osaa vastata!"

"Sittenhän teillä ei ole mitään varmaa lähtökohtaa. En kuitenkaan usko, että olisitte ollut palveluksessa siihen aikaan. Emme olleet silloin vielä niin tyystiä univormuun nähden kuin nykyisin olemme."

"Silloin oli palvelus minun mielestäni sitä miellyttävämpää. Valiolaivoilla saa mies mennä alas varastoon tai viinikellariin ja vivuttuaan ylös viisikymmentä tyhjää tynnyriä ja otettuaan varastoon kaksikymmentä täysinäistä täytyy hänen, niin vaaditaan, tulla kannelle yhtä hienona kuin jos hän juuri olisi astunut vaatekaapista."

"No, vettä on vierellä runsaasti ihmisen ulkonaisen puolen varalta, ja raudantomu on helposti harjattu pois. Kuitenkin vaaditaan, kuten sanotte, ehkä hiukan liikoja. Ainakin viidellä laivalla, joilla olen ollut ensimäisenä luutnanttina, on kapteeni aina pitänyt senkinmoisen komennon minulle siitä, että kadetit hänen mielestään eivät ole olleet kyllin siistissä asussa, ikäänkuin minä olisin ollut heidän lapsentyttönsä. Ihmettelenpä, mitä esim. kapteeni Prigg olisi sanonut, jos olisi nähnyt sellaisenkin ilmiön kuin te, mr. Smith, laivansa komentosillalla."

"Se ilmiö olisi kai saanut kadota niinkuin minäkin muualta", vastasi Smith uniseen tapaansa.

"Nuttunne kyynärpäät noin kuluneina, siinä, mitä!" jatkoi mr. Appleboy.

Smith käänsi nuttunsa kyynärpäät ylöspäin ja katsoi ensin toista niistä, sitten toista; näin väsyttävän ponnistuksen suoritettuaan ei hän enää lausunut mitään.

"No niin, missä olinkaan? Niin, se tapahtui suunnilleen yhdeksänkymmentäkolme tai -neljä, kuten sanoin... Tomkins, täyttäkäähän lasinne ja tarjotkaa minulle sokuria... Mihin jäinkään? Tämä on n:o 15", sanoi Appleboy, laskien viereensä pöytään piirretyt valkoiset viirut yhteen, minkä jälkeen hän otti liidunpalan ja piirsi sillä vielä yhden viirun ryyppytiliinsä. "Tämä ankkuri ei luullakseni ole yhtä hyvää kuin edellinen, Tomkins, tässä on joku kitkerä sivumaku... liian vähän katajanmarjoja; mutta toivoakseni meillä on parempi onni tällä kerralla. Tiedätte tietysti, että lähdemme merelle huomenna?"

"Sitä arvelin, kun näin lampaanlapoja tuotavan laivalle."

"Aivan oikein... aivan oikein; olen täsmällinen kuin kello. Kun on ollut ensimäisenä luutnanttina kaksikymmentä vuotta, saa vähän järjestelmää toimiinsa. Pidän järjestyksestä. Nyt ei satamatarkastaja ole koskaan jättänyt kutsumatta minua päivälliselle aina kun olen ollut käymässä satamassa, paitsi tällä kertaa. Olin niin varma asiastani, etten ollenkaan vielä ajatellut merellelähtöä, eikä minulla tämän vuoksi ole nyt matkassa muuta kuin kaksi puhdasta paitaa."

"Eikö se olekin merkillistä? Ja sitä merkillisempää, kun täällä on hänellä ollut niin paljon hienoa väkeä ja hän joka päivä on toimeenpannut suuret kutsut."

"Ja kuitenkin olen suorittanut kolme takavarikkoa, paitsi sitä että nuuskin haltuumme nuo kolmekymmentäseitsemän ankkuria."

"Minähän ne nuuskin tietoomme", huomautti Smith.

"Se on sama se, te junkkari. Kun tulette olleeksi vähän kauemmin palveluksessa, niin tulette huomaamaan, että kaikki, mitä tehdään, on päällikön ansiota; mutta te olette vielä kovin viheriäinen. Annahan olla, missä olinkaan? Niin, se oli suunnilleen yhdeksänkymmentäkolme tai -neljä, kuten sanottu. Siihen aikaan palvelin kanaalilaivastossa... Tomkins, toimittakaahan minulle kuumaa vettä; tämä vesi on aivan kylmää. Mr. Smith, olkaapa niin hyvä ja soittakaa. -- Jem, vähän enemmän lämmintä vettä."

"Suokaa anteeksi, sir", sanoi Jem, joka oli paljain jaloin ja avopäin, tunnustellen otsasuortuvaansa, "kokki on kaatanut kattilan nurin, mutta pannut sen taas tulelle."

"Kaatanut kattilan nurin! Mitä! No hyvä, puhutaanpa siitä huomenna. Mr. Tomkins, olkaa niin ystävällinen ja pistäkää hänet raporttiin. Voisin ehkä muutoin unohtaa asian, ja kuuleppa nyt, herra hyvä, miten kauan on siitä, kun kokki pani kattilan uudestaan tulelle?"

"Juuri nyt hän sen teki, sir, kun minä tulin tänne."

"Hyvä, puhumme asiasta huomenna. Sinä tuot kattilan tänne, heti kun vesi on kuumaa. Kuulehan, Jem, onko mies selvänä?"

"Kuinkas sitten, sir, hän on yhtä selvänä kuin tekin."

"On ihan merkillistä, miten persoja nuo yksinkertaiset merimiehet ovat väkijuomille. Yli neljäkymmentä vuotta olen ollut palveluksessa, mutta en ole koskaan huomannut mitään eroa. Soisin vain saaneeni kultakolikon joka kerrasta kun olen antanut miehelle grogia palvellessani ensimäisenä luutnanttina, niin olisinpa silloin niin rikas, etten pitäisi suurenakaan kunniana puhutella kuningasta serkukseni. No, ellei ole kuumaa vettä, saanemme tyytyä haaleaan; ei auta jäädä paikoilleen. Hiisi vieköön! Kuka olisi uskonut? -- Olen kuudennessatoista! Antakaahan kun lasken... niin on asia... Varmaan olen erehtynyt. Totta vieköön, lasku ei voi olla oikea!" jatkoi mr. Appleboy, heittäen liidunpalan pöydälle. "Yksi lasi enää tämän jälkeen, siinä tapauksessa nimittäin, että olen laskenut oikein; mutta olen voinut nähdä yhden kahtena."

"Niin kyllä", myönteli Smith uniseen tapaansa.

"No, samapa se. Jatkakaamme juttuani. Se oli joko vuonna seitsemäntoistasataa yhdeksänkymmentäkolme tai -neljä, kun palvelin kanaalilaivastossa; olimme juuri Torbayn lahden kohdalla..."

"Tässä on kuuma vesi, sir", huusi Jem, asettaessaan kattilan lattialle.

"Hyvä on, poikani! Sivumennen, onko voiruukku tuotu laivaan?"

"On kyllä, mutta se on halennut keskeltä kahtia. Sidoin sen kiinni kaapelilangalla."

"Kuka sen rikkoi, mies?"

"Veneen perämies sanoo, että hän sitä ei tehnyt."

"Mutta kuka sen sitte teki, Jem?"

"Perämies antoi ruukun ylös Bill Jonesille, mutta tämä sanoo, että ei hänkään sitä rikkonut."

"Mutta kuka sen sitte särki, Jem?"

"Bill Jones antoi ruukun minulle, ja minä olen aivan varma siitä, että minä en sitä rikkonut."

"Kuka sen sitte teki, kysyn minä?"

"Taitaa vaan Bill Jones olla syypää, sir, hän kun pitää niin kovin voista, tiedän mä, ja ruukussa on niin vähän enää jälellä."

"Hyvä on, käsittelemme asian huomen-aamulla. Mr. Tomkins, olkaa niin hyvä ja pistäkää voiruukkukin raporttiin siltä varalta että se haipuisi muististani. Bill Jones, totta vieköön, näyttääkin siltä kuin ei muka hänen suussaan voi sulaisi! Samapa se. No niin, se oli, kuten sanottu, vuonna yhdeksänkymmentäkolme tai -neljä, jolloin olin kanaalilaivastossa. Purjehdimme silloin Torbayn lahden kohdalla ja olimme juuri saaneet reivatuksi märssypurjeen. Seis... ennen kuin jatkan juttuani, otan viimeisen lasillisen; eiköhän tämä ole viimeinen... antakaahan kun lasken. Viimeinen on, totta vieköön! Saan tosiaan kuusitoista, kun tarkkaan lasken. No, saman tekevä; hämmennetään tästä sitä tuimempi. Poika, tuopas tänne kattila ja katso, ettet taas kaada kuumaa vettä kengilleni, kuten teit tässä tuonnottain. Kas niin, hyvä on. Täyttäkääpä nyt lasinne, Tomkins, ja tekin, mr. Smith. Alottakaamme nyt tasaväkisesti, ja sitten saatte kuulla hyvän jutun... oikein eriskummallisen jutun, voin vakuuttaa; en olisi itsekään uskonut, ellen olisi nähnyt. No, mutta...! Mitäs tämä on? Hitto vieköön! Mikäs tähän totiin on mennyt? Mitä, mr. Tomkins?"

Tomkins maistoi, mutta kun hän, samoin kuin luutnanttikin, oli tehnyt totinsa aika väkeväksi ja ottanut jo vahvasti ennenkin, ei hän sen paremmin kuin esimiehensäkään ollut enää oikein varma maustaan.

"Kummallinen sivumaku siinä tosiaan on, sir. Smith, mitä tämä on?"

Smith otti lasinsa ja maistoi.

"Suolavettä", vastasi kadetti unisesti.

"Suolavettä! sitä se on, hitto vieköön!" huusi mr. Appleboy.

"Suolaista kuin Lotin vaimo! kautta kaiken sikamaisen!" huudahti perämies.

"Suolavettä, sir!" huusi Jem pelästyneenä, odottaen nyt saavansa oikein suolatun korvatillikan illallisen asemasta.

"Niin, herra hyvä," vastasi Appleboy ja heitti pikarin sisällyksen vasten pojan kasvoja, "suolavettä juuri. Kaunista, poikaseni, kaunista!"

"Minun ei ole syy, sir", vastasi poika käyden surkean näköiseksi.

"Ei kylläkään, mutta sinä sanoit, että kokki oli selvänä."

"Hän ei ollutkaan _kovin_ paljon toisellainen kuin muulloinkaan, sir", vastasi Jem.

"Vai niin, sepä kaunista! Mutta samapa se. Mr. Tomkins, siltä varalta, että unohtaisin asian, olkaa niin hyvä ja pistäkää kattila ja suolavesikin raporttiin. Sitä lurjusta! Olen kovin pahoillani, hyvät herrat, mutta ei ole mitään keinoa saada enempää totia täksi iltaa. Mutta välipä sillä, tutkimme asian huomenna. Ja ellen suolaa heidän grogiaan ja toimita niin, että he sen juovatkin, niin sanonpa, että olen turhaan ollut ensimäisenä luutnanttina kaksikymmentä vuotta, ja sillä hyvä. Hyvää yötä, hyvät herrat, ja", jatkoi luutnantti ankaraan ääneen, "pitäkää tarkkaa vahtia, mr. Smith -- ymmärrättekö, sir."

"Ymmärrän", vastasi Smith uniseen tapaansa, "mutta nyt ei ole minun vahtivuoroni; minulla oli ensimäinen vuoro, ja kellosta kuulette, että se juuri on päättymässä."

"Teidän on keskimäinen vuoro sitten, mr. Smith", sanoi Appleboy, joka oli aika tavalla äkeissään; "ja ilmoittakaa minulle heti, kun päivä alkaa koittaa, mr. Tomkins. Ja sinä, poika, laita vuoteeni kuntoon! Suolavettä, hitto vieköön! Mutta saamme puhua siitä huomen-aamulla."

Mr. Appleboy meni hyttiinsä; ja samoin teki mr. Tomkins; ja samoin teki mr. Smith, joka ei ollenkaan aikonut suorittaa keskimäistä vahtivuoroa sen vuoksi että kokki oli ollut juovuksissa ja täyttänyt kattilan suolavedellä.

Mitä siihen tulee, mitä tapahtui "yhdeksänkymmentäkolme tai -neljä", kertoisin jutun tosiaan lukijalle, jos vaan tietäisin; mutta pelkään että tuo "oikein eriskummallinen juttu" ei koskaan tule jälkimaailman kuuluviin.

Seuraavana aamuna mr. Tomkins, kuten tavallista, unohti tehdä raportin kokista, voiruukusta ja suolavesikattilasta; ja mr. Appleboyn viha oli jo aikoja sitten lauhtunut, ennen kuin hän niitä muisti. Päivän koittaessa tuli luutnantti laivankannelle, nukuttuaan päästään pois vain puolet noista kuudestatoista totilasista ja saatuaan kieleltänsä seitsemännentoista, suolavesilasin maun haihtumaan. Hän hieroi harmaita silmiään, erottaakseen joitakin ulkomaailman piirteitä tuona harmaana aamuhetkenä; rivakka tuuli puhalsi hänen harmahtaviin kiharoihinsa ja jäähdytteli hänen punakkaa nenäänsä. Tullikutteri, jonka nimi oli _Active_, lähti poijun luota ja suuntasi kulkunsa Needlesin salmeen.

111 LUKU.

Kolmas kutteri.