Part 5

"Signe ja Klara eivät tule kotiin päivällisellekään."

"Vai niin." Lautamies pureskeli sikaariaan.

"Niin että me kaksi saamme tehdä mitä haluamme, isä. Vaikka lähteä ajelemaan kaupungille."

"Voidaan kait kävelläkin?"

"Eilen sateli. On likaista Djurgårdenissa päin ja se pitää sinun nähdä."

Lautamies ja Elli ajoivat avonaisessa ajurinvaunussa. Elli istui taaksepäin nojaten ja keikkui niin, että hatunkukkaset heiluivat tahdissa.

Lautamies poltti toista sikaariaan ja huomasi maailman olevan aurinkoisen ja leppeän. He ajoivat leveitä katuja pitkin, joita reunustivat moninkertaiset puurivit ja niiden lomissa näkyi sohvia, joissa ihmisiä istui paistattelemassa. Hän oli mielestään kuin kuningas, ajellessaan siinä hienon tyttärensä rinnalla ja jäykän ajajan istuessa tuossa edessä ajurinistuimella, kiiltävä silinteri päässään ja kiiltonappisessa takissa, ja piiska mitä komeinta lajia.

Läiskis!

Hevoset keikistelivät ja vaunut vierivät ääneti eteenpäin keveillä kummipyörillä.

Ja Elli näytteli ja jutteli:

Tuossa oli linna ja lippu, joka merkitsi, että kuningas oli kotona, ja tuossa eduskuntatalo, joka oli rakennettu paaluille, ja tuossa Isokirkko ja Katariinankirkko ja saksalainen, joka paloi muutama vuosi sitten. Ja tuossa oli Skeppsholma, jossa laivasto asusti pitkän pitkissä riveissä ja Kastelholma, jossa kuninkaallisten nimi- ja syntymäpäivisin ammuttiin. Ja tässä oli näyttely 97 ja tuolla oli Skansen ja biolooginen museo, jossa oli eläimiä ja eräs, jonka nimi oli Hazelius, mutta joka on kuollut nyt. Ja tuossa oli yleinen kujatie, josta saattoi veneillä päästä Slussille, missä aurinko kirkkaimmin helotti. Ja tuolla takana oli Söder. Siellä asui köyhää kansaa. Ja siellä aijottiin rakentaa ajotie ihan vuorenseinän läpitse.

Tässä oli Hasselbacken hienon maailman ihmisiä varten ja kaartin soittokunta ja tuossa oli hän monta kertaa syönyt päivällistä -- illallisista ei hän puhunut -- ja tuossa oli sirkus ja Djurgårdenin kenttä, jossa Kasperi esiintyi kesäisin ja siellä oli hyvin vaarallista kulkea sunnuntai-iltaisin päihtyneitten ja tappeluhaluisten kaartilaisten vuoksi. Signe oli kerran no, mitäpä siitä.

Ja tuossa oli vanha Tivoli. Tiesikö hän, mitä varieté oli? Eikö? No, siellä tanssi ja lauloi hyvin heikosti puettuja naisia ja --

"Onko se auki nyt?" kysyi lautamies.

"Ei, ennenkuin illalla." Elli nauroi ja uhkaili häntä sormella.

Rosberg punastui.

Hohhoo! Mitä Elli tarkoittaa. Hänpä ei ollutkaan tyhmä tyttönen, hän!

Kun he tulivat kotiin ajoretkeltä, oli lautamies vallan lopussa. Koko hänen päänsä oli täynnä vaikutelmia, jotka kiersivät toistensa ympäri kuin muurahaiset. Hänen täytyi saada konjakkia ja sitten nukkumaan.

Illalla meni hän Ellin kanssa oopperaan. Ja se oli julman kaunista.

Sitten söivät Elli ja hän kultaisessa huoneessa. Ja se maksoi paljon rahaa, monta seteliä, jotka Elli pisti hänelle pöydän alta. Sitten menivät he toiseen kultaiseen huoneeseen ja joivat kahvia ja punssia. Sitten hän ei muistanut muuta, kuin että muutamia herroja oli lyöttäytynyt heidän seuraansa ja olivat kutsuneet häntä sedäksi ja syleilleet häntä ja että hän varmaankin oli juonut paljon, paljon -- -- vaunut, pyörät, jotka rämisivät, tähtikirkkaan taivaan, Ellin hatun, jonkun, joka piteli häntä käsipuolesta, lämpimän huoneen, jonkun, joka riisui häneltä kengät ja sitten loppui kaikki -- vaikeni.

Päivät kuluivat lautamieheltä pienessä onnellisuuden ja Salignacin humalassa. Joka aamu kävi hän äkäiseksi, nähdessään koreudet ympärillään, mutta ei vaan saanut mitään sanotuksi. Tytöt olivat niin kilttejä ja herttaisia hänelle. He vuorottelivat pitämään hänelle seuraa, kun he olivat vapaita konditoriasta, ja näyttelivät hänelle kaikki kaupungin nähtävyydet.

Mutta eräänä iltapäivänä ei heillä ollut aikaa.

Lautamies istui salin ikkunan ääressä tyttäriensä asunnossa ja ikävöi ulos. Hän ei tiennyt minne menisi. Hän näki kuosikkaita naisia kulkevan kadunkulman ohi ja tuumiskeli lähteä seikkailulle. Hän maisteli konjakkia.

Alkoi hämärtää. Eräs mies kulki ristiin rastiin kadulla ja sytytteli lyhtyjä.

Lautamies asteli alas kaupungille.

Se tuntui suurelta ja pelottavan eksyttävältä lyhtyvaloineen ja ihmisineen ja ajoneuvoineen. Hän alkoi pelätä yksinäisyyttään ja kysäsi eräältä herralta konditoriaa.

"Ei se ole mikään konditoria, se on kahvila", selitti tämä.

Rosberg lähti neuvottuun suuntaan. Ihastuttavat naiset, kokonaiset kukkaistarhat hatuissaan, heittivät häneen katseita, niin että hän sai sydämentykyntää ja ankaraa kiirettä ennättääkseen nähdä kaikkea, mitä he näyttelivät sekä ylhäältä että alhaalta.

Hän pysähtyi kahvilan ulkopuolelle.

Hohhoo!

Vai sellaisessa kahvilassa tyttäret olivatkin!

Hän katsoi nimeä. Se oli sama.

Tuolla sisällä siis ansaitsivat tytöt rahansa. Herrakahvilassa!

Hän meni puistoon ja katsoi sisälle ikkunanruuduista.

Tupakansauhu kaareili paksuna siellä. Huone oli täynnä herroja, pelkkiä herroja, nuoria enimmäkseen. Seinissä oli peilejä ja ne monistivat loppumattomiin herrat ja kattokruunut ja pöydät ja punssilasit ja jäähdytysastiat.

Hän etsi tyttäriään.

Tuossa istui Signe oviverhon luona ja näytti harmistuneelta. Klara tuli kantaen tarjotinta täynnä pulloja ja laseja -- että hän jaksoi mutta missä oli Elli.

Hohhoo!

Hän laski seitsemän sotilashenkilöä -- lienevät luutnantteja -- pöydässä. He kilistelivät ja joivat ja tupakoivat. Mitä Ellillä oli heidän kanssaan tekemistä? Miksi seisoi hän naureskellen ja jutellen heidän kanssaan? Jumala armahtakoon! Yksi tarttui häntä vyötäisiin. Tyynny Rosberg, tyynny! Ellihän nauraa vaan ja lyö häntä olalle ruokaliinalla. Se ei merkitse mitään. Se kuuluu virkaan. Hänen täytyy olla ystävällinen ja kohtelias, muuten eivät luutnantit mene sinne enään, ja sitten et sinä enään voisi saada Salignacia. Ja nyt viittaa Elli Signeä. Pitääkö nyt hänenkin tulla siihen? Hän ei ole harmissaan enään. Hän nauraa, hänkin. Luutnantit nauravat. Sinä yksin, Rosberg, seisot pelottavan vakavana ikkunan takana.

Hohoo! Jospa he vain tietäisivät! Vain tietäisivät, että heidän isänsä näkee heidät. Että hän seisoo täällä ulkona eikä uskalla mennä sisälle ottamaan noita penikoita niskakarvoista kiinni ja paiskaamaan ne ulos. Katso, nyt tarttuu hän tyttöön taas!

Sepä on kärkässorminen herra. Missä olen hänet nähnyt? Eikö hän ollutkin mukana silloin kerran ja syleili minua ja kutsui sedäksi?

Mitä hän nyt sitten tahtoo? Entä tuo vanha ukonrahjus, joka näyttää porsliiniäijältä? Koira mukana, herra nähköön, se saa sokeria ja istuu tuolilla vieressä. Napsuttele kohtalaisesti!

Hän taputti häntä sormille -- minun Klaraani? Ja sitten tarttui hän tyttöä leuvan alta ja hän niiasi -- no, kyllä kiitos! Tämähän on paljon hauskempaa kuin teatterissa.

Vai niin, vai on tämä konditoria! Ja sentähden täytyy pukeutua silkkipuseroihin ja laahushameisiin eikä pääse nukkumaan ennenkuin myöhään yöllä. Mutta he liikkuvat kuin kuningattaret. Elli on suora selästään kuin honka ja Signe ja Klara myöskin. Smoolantilaisia! Tyttäreni!

Mitä sanoisi heidän äitinsä, jos hän eläisi? Mutta hän on poissa, herran kiitos, ja pääsee näkemästä pahennusta. Lautamies Rosbergin tyttäret herraskahvilassa! Ja sinä, Rosberg, luulit heidän tarjoavan leivoksia ja limunaatia. Hohhoo, maailma on nurinkurinen!

Lautamies seisoi kauvan ja katseli sisälle. Hän pyöritteli rohkeita tuumia mennä ilmestymään taivaan rangaistuksena keskelle synnin pesää, mutta kun hän näki tyttöjen suorat silkkiin puetut selät ja heidän pörröisen tukkansa, niin ei hän uskaltanut. He kuuluivat toiseen luokkaan, niin hänestä tuntui, eikä hän kyennyt löytämään ylimenoa heidän luoksensa, joka olisi sopinut. Ja entä sitten! Hänet voitaisiin aivan yksinkertaisesti paiskata tai kantaa ulos, aivan tyttärien silmien alta. Ja kuinka sitten kunnioittamisen kävisi?

Hän läksi hitain askelin kahvilasta pois. Sellaiseksi ei hän koskaan ollut asiaa kuvitellut. Olisivatpa edes kertoneet senverran, että hän olisi voinut aavistaa jotain sellaista. No niin, olipa hän ollut aika aasi, kun ei ollut voinut ymmärtää, että jotakin tässä hullusti oli.

Aivan odottamatta alkoi eräitä muistoja johtua mieleen.

Tytönletukka oli eräänä aamuna ripustanut piiloon jotakin ihmeellistä, kun lautamiehen piti mennä ulos kävelemään, tyttärien vielä nukkuessa. Hohoo! Siinä oli ollut jotain kiiltävää. Se oli tietystikin ollut sotilastakki.

Lautamies hymähteli. Luutnantti vai kapteeni?

Hänen tyttärensä!

Ja eräänä toisena yönä oli hän kuullut, kuinka jotkut tirskuivat ja juttelivat ruokasalissa.

Lautamies pysähtyi äkkiä.

Hän näki ihmiset ja puodit ja lyhdyt, kuuli ajoneuvojen räminän ja raitiovaunujen kolinat ja sitten hän sylkäsi.

Pastori siellä kotona oli siis kuitenkin oikeassa. Synti ja vaara väijyi kaikkialla kaupungissa.

Oh, hän kyllä lukisi heille lakia, vaikka sitten pitäisi istua valveilla koko yö ja odotella heitä. Ja sitten matkustaisi hän tilalleen takaisin, syömään hapanta leipää ja silliä.

Lautamies istui salissa ja odotti. Katu oli pimeä ja autio, jokunen lyhty vain paloi siellä ja täällä. Toisinaan meni joku ohitse ja lauloi ja hihkasi. Askeleet kuuluivat selvästi.

Hän kuuli portin paukahtavan kiinni. Etehisen ovi avattiin. Kuului kuiskeita etehisestä.

Hän odotti hiljaa kuin huuhkain salin pimeässä.

Joku läheni ja tarttui salin oveen. Tulitukkua raapaistiin.

Se oli Elli.

"Mitä täällä teet?" Hän sytytti lampun, veti hansikkaat käsistään ja istuutui. Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat.

"Odotatko meitä?"

Lautamies viivytti vastausta. Hänen rohkeutensa alkoi kadota, kun hän näki miten kuollakseen väsyneenä tyttö pöytään nojausi. Synti ja vaarat eivät nyt näyttäneetkään hänestä niin todennäköisiltä kuin ennen, kun hän istui yksin pimeässä ja opetteli nuhdesaarnaa pahantapaisia lapsia varten. Hän alkoi ymmärtää, että Salignac-juoma ostettiin kalliimmasti, kun mitä oli luullut. Ellin silmät olivat tupakan sauhusta punaiset ja huulet kalpeat. Ja hänen vasen kätensä, joka piteli päätä hänen siinä istuessaan ja katsellessaan isäänsä, vapisi väsymyksestä.

"Olen nähnyt konditorian", sanoi lautamies työläästi.

Tyttö kumartui hänen puoleensa. Katse kävi hetkiseksi terävän tutkivaksi, sitten vetäysi suu puoliksi tuskaiseen hymyyn. Hän meni ruokakaapille, avasi laatikon ja otti esille kokoonkäärityn sanomalehden. Hän avasi sen ja pani sen levälleen pöydälle.

"Tule tänne", sanoi hän.

Lautamies nousi.

Tyttö osotti erästä kirjoitusta. Lautamies luki ääneen: "Eniten taksoitetut Tukholmassa" ja katsoi sitten kysyvästi häneen.

Silloin seurasi hän sormellaan rivejä, kunnes pysähtyi jotenkin keskelle sivua.

-- "Lue!" keskeytti hän.

Lautamies kumartui lähemmäksi. "Elli Rosberg, neiti, 16,500 -- Signe Rosberg, neiti, 7,000 -- Klara Rosberg, neiti, 8,950 --."

Lautamies tirkisteli sanomalehteä ja sitten tyttöä ja taas jälleen sanomalehteä.

"Onko se totta?" änkytti hän ja vaipui viereiseen tuoliin.

Elli ei vastannut, kohautti vain silmäkulmiaan äärettömän ylimielisin elein ja taputti häntä päähän.

"Tuota sinä et ymmärrä, Isäseni."

Kun lautamies viikkoa myöhemmin matkusti tunnelissa, menossa kotipuoleen jälleen, ei hän enään sulkenutkaan silmiään pelosta.

Pimeys ei tuntunut enään vaaralliselta. Se oli ohimenevää se, niinkuin kaikki muukin.

Synti ei ollut aina syntiä ja lika ei aina likaa, filosofeeraili hän, ja sitten näki hän tunnelin pimeydessä itsestään loistavia numeroita ja lukuja 16,500 -- 7,000 -- 8,950.

Hän ajatteli suurta, pitkää seteliä, jonka Elli oli pistänyt hänen lompakkoonsa, ja hän halusi päästä pimeydestä pois voidakseen oikein sitä katsella.