Part 4

"Minulta uhattiin riistää elatukseni ja niin lankesin minä kerran, poikkesin tähteä kohti johtavasta suunnasta ja käännyin tyynille vesille ja varmoihin satamiin. Luulin, että minäkin voisin pysyä rauhallisena ja antaisin haaksirikkoisten purjehtia ulkopuolella myrskyssä, mutta ankkurini ei pohjannut.

"Niin läksin ulos jälleen.

"Erosin kirkosta. Minut pakotettiin siihen, sen sinä tiedät. Veitsi pantiin kurkulleni: usko taikka elämä. Valitsin elämän ja pidin uskoni eli epäuskoni, niinkuin he sitä nimittivät.

"Saanko vähän juotavaa."

"Kas niin, Iivari."

"Älä estä minua. Tämä on puolustuspuheeni kuoleman, sinun ja erään toisen edessä."

"Saat yskäsi jälleen."

"Kuulethan, etten yski."

"Niin, mutta minähän tiedän kaiken tuon entuudelta."

"Se tulee, se tulee. Odota vain. Mutta ensin täytyy minun lukea numerot sinulle, ennenkuin teen kirjanpäätöksen. Sillä jos minä nyt vaan sanoisin: anna anteeksi, Anna, niin ehket muistaisi, mitä sinun on anteeksi annettava. Tietysti sinä antaisit minulle anteeksi, sen tiedän. Mutta minä en tahdo, että anteeksi annettaisiin ilman, että synti olisi siinä mukana myöskin. Sentähden luettelen sinulle nyt syntini yhden erältään, niinkuin olosuhteet pakottivat minut tekemään syntiä sinua vastaan. Ymmärräthän, että minun mielestäni se ei koskaan syntiä ollutkaan --."

"Ei minunkaan, Iivari."

"Oli kyllä, Anna, sen oli täytynyt sitä olla. Muu ei ole mahdollista. Niin paljon tunnen toki vaimoani, että sen tiedän.

"Niinmuodoin lasken eteenpäin.

"Me muutimme Stugsundiin. Minusta tuli siellä vapaapappi, sosialisti pappi, niinkuin minua kutsuttiin.

"Minulla ei ollut enään kirkon jollei hyvää, niin kuitenkin riittävää kappalaisleipää pureksittavana. Me näimme puutetta, mutta se ei tehnyt mitään, sen kyllä muistan. Muistat kaiketi, kuinka ylistin elämää, kun saatoin olla vapaa ja rehellinen ja puhua omaa uskoani semmoisena kuin se itsessäni kasvoi. Tiedät myöskin, kuinka siellä työmiehille omistin pitkät illat opettaakseni heille, mitä itse osasin. Se ei ollut paljon, sillä minun painolastini elämässä ei tullut sen paremmin kuin muittenkaan pappien, sanottavan suureksi.

"Ah, oli monta kaunista sunnuntaita, puhellessani heille mäellä, muistathan. Päivä paistoi ja Jumala oli suuri. Seisoa siinä kasvot vasten hänen tekojensa kasvoja, nähdä kuusten viheriyden, taivaan kohoavan aurinkoiseen avaruuteen, sauhun nousevan punaisista mökeistä ja kuulla tukkien painivan koskessa! Eikä tarvinnut seisoa puristettuna valkeakalkkisten kiviseinien väliin, katoissa maalatut tähdet, ja haistella tomua ja hometta ja nähdä ylpeyden ja rikkauden pöyhkeilevän parhaimmilla paikoilla. Eikä tarvinnut vetää yllensä pitkää papinkauhtanaa, leukaliperiä ja kaulusta, jotka kuristivat sanat kurkkuun, vaan sai puhua kuin ihminen ihmisille, ei pienistä köyhistä teesseistä ja dogmeista, vaan suurista inhimillisistä totuuksista, rakkaudesta ja velvollisuuksista.

"Ja aika kului, pitkä aika monenkin mielestä, ja minä aloin jo luulla joutuneeni oikealle paikalleni. Mutta sitten tulivat lakot ja työnsulut, nämä pahojen aikojen kauhut, ja irrottivat kaikki käsitteet oikeasta ja väärästä. Ei tarvittu Jumalaa enään, kun ihmisistä oli niin paljon tekemistä.

"Minä koetin puhua järkeä, huusin itseni käheäksi myrskyssä ja pysyttelin siinä.

"Jumalaani pilkattiin; ivattiin uskoani ja saarnojani rakkaudesta ja velvollisuuksista. Kun koetin puolustautua, osotettiin minulle ilkeyksiä, vääryyksiä ja julmuuksia, joita harjoittivat ne, joiden olisi ollut helpointa osottaa rakkautta. Minä pyysin heitä toivomaan; he näyttivät minulle häädetyitä tavaroitaan. Minä rukoilin heitä antamaan anteeksi; he osottivat nälkiintyneitä lapsiaan; minä pyysin heitä uskomaan ja he kysyivät: mihin Jumalaan? Rikkaittenko?

"Ihanuus oli loppunut. Minun täytyi lähteä sieltä. Sosialistipapista olisi täytynyt tulla ateisti ja sitä hän ei voinut, koska hän oli deistiksi syntynyt."

Hän ryki hetkisen, ennenkuin jatkoi.

"Me kuljeksimme sinne tänne paikkakunnalla sinä, minä ja lapset, ja elimme armeliaitten ihmisten turvissa.

"Mutta meille vihellettiin toisinaan ja huudettiin: 'Rukoile vaan Jumalaa, niin kyllä hän auttaa!'" -- Iva on hirmuista, Anna. Varsinkin, kun siihen ei osaa vastata.

"Sinä et milloinkaan valittanut, mutta minä näin sinusta, että kärsit. Ja kärsimykset tekivät meidät katkeriksi ja koviksi toisillemme. Istuin monta kertaa ja katselin sinua salaa ja ymmärsin, minne kaihosi liiti.

"Ruusujen luokse, Anna minä tiedän sen. Mutta se ei ollut yksin minun syyni, Anna, se oli ajan. Sellaisella, kuin minulla, ei ole mitään täällä tekemistä, ei mitään tekemistä inhassa, voiton- ja vallanhimoisessa maailmassa, jossa tavotellaan rahaa, ei välikappaleena, vaan päämääränä, ja jossa yksilöt ryömivät toistensa kimpussa päästäksensä ylimmiksi vain sentähden, että saisivat kulkea toisten selässä ja nauttia elämän herkkuja.

"Rauhoitu, Annaseni, nyt pääsen siihen kohta. Muistatko, että minä kesken meidän suurta puutettamme läksin pois hankkimaan apua?""

"Läksit Upsalaan?"

"Niin tein, ja kun tulin takaisin, oli rahoja taskussani."

"Jotka olit saanut lainaksi Palmgrenilta. Hän oli hyvä mies."

"Niin hän oli. Mutta sitä sinä et tiedä, että hän otti minulta lupauksen lainan antaessaan. Ei hän vaatinut ainoastaan rahojaan takaisin maksettaviksi, sillä sehän oli luonnollista, vaan että minun piti mennä arkkipiispan luokse selittämään kaikkea ja pyytämään armoa ja anteeksiantamusta."

"Siitä et koskaan mitään puhunut."

"En, ja se oli juuri pelkuruuttani. Katsoppas Anna, jos minä silloin olisin sen sinulle sanonut, tullessani kotiin, niin olisit sinä luullut, että minä todellakin olin tehnyt sen vakaumuksesta, että olin murtunut kovassa taistelussa uskoni puolesta. Niin olisit sinä luullut! Mutta Anna, niin ei ollut asian laita! En olisi koskaan, en koskaan, kuuletko! tehnyt sitä, jollei sinua ja lapsia olisi ollut. Kuuntele! Minä haastelin tähän tapaan: sinulla voipi olla mikä usko hyvänsä, Iivari, mutta sinulla ei ole oikeutta antaa rakkaimpasi nähdä nälkää sen takia. Ja nyt minä voin sen sanoa, nyt se ei tee mitään, mutta jos minä olisin sen silloin sanonut, niin olisin kiusannut sinua turhaan."

"Ja sinä peruutit kaikki minun tähteni?"

"En kaikkea. Minä sanoin niin kuin asia oli: että minä tosin ajattelin ja uskoin toisin kuin tunnustuksissa on, mutta että olin valmis toisten tähden lupaamaan, etten koskaan enään puhuisi dogmeja vastaan. Asia käsitettiin niinkuin se oli ja sehän olikin oikeastaan armonasia.

"Minä sain rahat ja joitakuita kuukausia myöhemmin tämän pienen loukon meren saarella, viattoman kappeliseurakunnan täynnä kalastajia hoitaakseni.

"Anna minulle nyt anteeksi, Anna! Sitä kyllä tarvitsisin."

"Rakas Iivari! Epäilitkö koskaan sitä?"

"En, Anna."

Hänen silmiinsä tuli omituisen tarkkaava ilme ja hän siirteli käsiään levottomasti peitteellä, niinkuin olisi hän etsinyt jotakin. Silloin vaimo ymmärsi ja itki.

Hän alkoi jälleen puhua, mutta hitaasti ja viivytellen, niinkuin olisi hänen ollut vaikea löytää sanoja.

"Sentähden minä lähden nyt. Minä en sietänyt jäädä suljetuksi tänne. Sanat, jotka tahtoivat ulos, mutta eivät päässeet, myrkyttivät minut, ajatukset olivat kuolleina syntyneet, kun ne vihdoinkin pääsivät esille. Koko sisäinen elämäni tuli saastutetuksi sen kautta, että kaikki laskutiet tukkeentuivat lupaukseni tähden. Siksipä olen sellainen kuin nyt olen, siipirikkoinen ja masentunut, ilman kykyä ja melkeinpä ilman haluakin jatkamaan elämistä pitemmältä.

"Lääkäri on kyllä sanonut, että pian kuolen, niin, sen tiedän. Kuulin sen hiljattain, ennenkuin aloin puhua.

"No niin, se on hänen tapansa käsittää asia. Minä olen oikeastaan kuollut jo aikaa sitten. Minä kuolin sinä päivänä, Anna, kun luovuin oikeudestani, velvollisuudestani sanoa totuus. Että ruumiini on elänyt parikymmenkunta vuotta sen jälkeen, ei merkitse mitään. Meidän ei tule elää ruumiimme, vaan henkemme takia."

Hän hengitti lyhyemmin, ääni kävi syvemmäksi ja muutteli sävyä. Toisinaan vihloi se korkeana ja terävänä kuin kulunut viiri, toisinaan jylisi se syvänä ja täysinäisenä kuin kaukainen ukkonen. Nyt hän ei kuullut enään mitään, hän puhui vaan, aika ajoin ilman yhteyttä.

Vaimo pelästyi ja meni herättämään lääkäriä.

Hän oli ärtyinen ja uninen ja kohautteli olkapäitään, kun näki, kuinka muuttunut pappi oli. Hän otti sairaan käden ja nosti sitä kynttilää kohti. Kynnet olivat mustansiniset. Hän kuunteli sydäntä ja pudisti päätään.

He seisoivat ääneti ja katselivat sairasta. Hän oli sulkenut silmänsä hetkiseksi, mutta äkkiä avasi hän ne, katsoi tutkivasti heihin ja sanoi: "Minä ymmärrän." Hän sulki silmänsä jälleen.

Sitten alkoi hän hourailla.

Hän lauloi ja messusi ja puhui ruusuista ja rahoista ja Jumalasta ja ijäisyydestä ja tutkinnoista ja ystävistä herkeämättömässä sekamelskassa, kunnes kaikki loppui sekavaan mutinaan ja hän vaikeni. Huulet vielä liikkuivat ja puhuivat sanoja, joita vaimo ei voinut ymmärtää, vaikka hän kumartui kuinkakin lähelle häntä.

Mutta silloin näki hän kuinka huulet pysähtyivät ja silmät aukenivat, ikäänkuin pimeyteen katsoakseen.

Vaimo lankesi polvilleen, suuteli hänen otsaansa ja itki katkerasti.

LAUTAMIES ROSBERGIN TUKHOLMAN MATKA.

Juna mennä rämisti tunnelin sisälle.

Lautamies Rosberg nipisti silmänsä kiinni. Äkkinäinen pimeys teki epämiellyttävän vaikutuksen ja hän painautui tiukemmin sohvannurkkaan.

Hän näki vielä päivänpaisteiset niityt, joiden ohi vasta oli kiitänyt, ja muutamia vekaroita, jotka olivat heilutelleet tien ylimenopaikalla, ja suuria, luonnottoman suuria rakennuksia, joissa oli ikkunoita joukottain, -- vihainen vihellys veturista ja sitten kävi kaikki pimeäksi yhtäkkiä.

Hän kuuli nyt selvemmin kuin ennen pyörien kolahdukset kiskojen jatkopaikoissa ja omituista kohinaa ulkoa. Hänestä tuntui, että voimakas ilmavirta vastustamattomasti imi häntä eteenpäin mustan, äärettömän putken läpi.

Hän raotti hiukan silmiään ja pimeys näytti vieläkin mustemmalta. Hän laski itsekseen, missä matkustajat istuivat, potkasi jalallaan penkin alle, koettaakseen oliko matkalaukku tallella ja muistutteli tyttäriensä osotetta. Sitten alkoi häntä pelottaa ja hän kuvitteli radalta suistumisia synkässä pimeydessä ja päällekarkauksia ja murhia, ja levitti silmänsä auki niin, että ne kyyneltyivät.

Veturi vihelsi taas yhtä vihaisesti kuin äsken, ikkunanruudut valkenivat savunharmaiksi, vuorenseinämä liiti ohi aivan läheltä, silmänräpäyksen aikaa pimeyttä jälleen ja sitten, niin äkkiä, kuin olisivat ameriikkalaiset kaihtimet ponnahtaneet ilmaan, paljastui laaja näky.

Hän näki lukemattoman joukon taloja, jotka loistivat aamuauringon valossa, ja katuja, jotka varjoisina johtivat niitten läpi; hän näki toreja ja mahtavia siltoja, joiden alla vesi virtasi ja kimalteli miljoonin hopealevyin; hän näki kirkkaan, terässinisen ulapan ankkuroituine aluksineen, ja hän näki kirkontorneja, jotka tunkeutuivat rakennusryhmistä esille, kuin olisivat ne tukehtua niitten joukkoon ja toiset olisivat huipustaan läpinäkyvät, niin että ilma pääsi siintämään läpi, toiset vaskenvihertävät, raskaat ja uhmailevat. Savupiipuista kohosi savu ruusunpunervana ja tyynenä. Kaikkialla kaareili taivas sinikellonsinisenä, vapaana ja avarana.

Ja vaunuja vieri. Ja ihmisiä käveli.

Lautamies pysähtyi portaille. Häntä melkein -- huikaisi.

Asematalon edusta loisti valkoisena auringon valossa. Poliisi seisoi messinkilaatat käsissään ja jakeli niitä matkustajille.

Lautamies oli vähällä saada ajurin. Hän antoi hiukan hämillään laatan takaisin poliisille, mutta oli taas joutua kiikkiin hotellilähettien takia, jotka kultakoristeisissa lakeissaan tahtoivat auttaa häntä matkalaukun kantamisessa.

Rosbergin mielestä oli Tukholma kummallinen kaupunki. Kaikki ihmiset olivat niin auttavaisia.

No, kylläpä hän suoriutuisi ilman noita kenraaleja.

Mutta hän käytti tilaisuutta hyväkseen kysyäkseen, missä Brahenkatu oli.

Hän tarttui matkalaukkuunsa ja lähti osotettua suuntaa kohti.

Nytpä hän oikein hämmästyttäisi tyttäriään! Tosin kyllä olivat he kirjoittaneet hänelle ja pyytäneet häntä ilmoittamaan, milloin hän aikoi tulla heidän luoksensa, mutta niin olivat asiat nyt sopineet ja hän läksi matkalle kirjoittamatta. He tahtoivat tietenkin tulla isäänsä vastaan, mutta hän, lautamies, oli kyllä mies suoriutumaan omin päin. Hän oli ollut ennenkin kaupungeissa, sekä Vestervikissä että Oskarshamnissa ja Eksjössä. Tämä kaupunki näytti tosin hiukan suuremmalta, mutta siitä selviytyisi kyllä siitäkin, kunhan oli aikaa tarpeeksi.

Hän katsoi kelloaan. Puoli kahdeksan! Hyvä. Hänellä oli siis paljon aikaa. Ehkäpä tapaisi hän heidät ihkasten sängyssä, ennenkuin olivat ennättäneet lähteä kahvilaan. Siellä ei heidän toki tarvinnut olla ennen yhdeksää. Hm! Brahenkatu? Eiköpähän joku henkilö historiassa ollut nimeltä Brahe?

Hän meni pitkän kadun poikki. Drottninggatan luki hän kadunkulmasta. Eihän sen loppua näkynytkään toisesta päästä, se meni vallan umpeen. Olipa hyvä, ettei hänen matkansa vienyt sinnepäin.

Kahviloita näkyi olevan paljon. Hän tuumiskeli, että missähän hänen tyttäriensä paikka oli. Eihän se toki voinut olla tuollaisissa pienissä kahviloissa, joissa oli marmoripöytä ikkunan vieressä ja kaksi wienertuolia, ja hyasintti pöydällä. Ei maar, he olivat kyllä hienommissa paikoissa. Eivät he olleet missään kahviloissa, vaan konditoriassa. Tietysti se niin oli. Hienossa konditoriassa, missä oli paljon karamellejä ja leivoksia, aivan kuin mamselli Strandin luona Storgatanilla Eksjössä, jonne hän kerran pistäysi ja sai kuohulimunaatia ja hedelmätorttua.

Kyllä tytöt aina suoriutuivat. Sekä Elli, Klara, että Signe. Ja käyttäytyivät hyvin myöskin. Niin olivat he aina tehneet.

Rosberg suoristi selkänsä. Hänellä oli vahva yhdysside kaupungin kanssa, vaikka se saattoikin näyttää suurelta ja vieraalta. Hänen tyttönsä olivat ehkä kävelleet samalla kadulla, katselleet samoja ikkunoita ja ajatelleet vanhaa isäänsä.

Pastori siellä kotona oli puhunut synnistä ja vaaroista. Ei Rosberg vaan voinut nähdä mitään sellaista, ei toista eikä toista lajia.

Tukholma näytti oikein rauhalliselta ja hyvänlaiselta. Eivätkä ihmiset olleet niin kovinkaan hienosti puetut. Mutta kiire heillä oli. Pienet neitoset kiitivät eteenpäin kuin västäräkit ja kieputtivat häntäänsä. Kasvot eivät näyttäneet iloisilta.

Minkähän näköisiä hänen tyttärensä olivat?

Hän pitensi askeleitaan.

Olivatkohan he jo lähteneet kotoaan? Sepä olisi harmillista.

Hän tuli eräälle torille ja kyseli taas Brahenkatua.

Jatkaessaan matkaansa ihmetteli hän, että talot kävivät suuremmiksi, hienommiksi ja kallisarvoisemmiksi, mutta että ihmispaljous väheni.

Kului hetkinen ennenkuin hän pääsi siihen lopputulokseen, että hän alkoi tulla rikkaitten kaupunginosaan, jossa ei ollut pakkoa nousta ylös näin varhain.

Ja silloin ei hän käsittänyt, mitenkä hänen tyttärensä voisivat asua siellä.

Tosin olivat he kirjoittaneet, että he olivat vuokranneet komean asunnon yhdessä, mutta eihän toki voinut olla mahdollista, että he asuisivat tuollaisissa palatseissa, joissa oli marmoriseinät ja koristettuja tammiportteja, suuria kuin tuomiokirkon ja paljon, paljon uljaammat kuin itse lääninhallituksen talo. Mutta kaiken tämän ohitse piti hänen kaiketi vain kulkea, tullakseen tyttäriensä asunnolle. Ne raukat asuivat kyllä syrjäosissa, tuolla puolen hienojen rakennuksien ja katujen, jotka olivat kolme kertaa leveämmät valtamaantietäkin.

Sturenkatu! Olipa kummaa, miten paljon historiaa oli katujenkulmiin ajettu.

Herra Jumala, pitäisikö hänen nyt taivaltaa koko tuo pitkä katu.

Häntä alkoi hiottaa. Hän asetti matkalaukun kadulle ja riisui päällystakkinsa. Kenenkähän puisto tuo oli? Ihmettä, että kellään oli varaa sellaista pitää. Kun tontit olivat niin kalliit. Varmaankin oli se jokin kreivi, joka asui tuossa suuressa talossa keskellä puistoa tai ehkäpä maaherra. Se kyllä sopisi.

Hän kysyi poliisilta Brahenkatua. Seuraava katu!

Hyvä. Mutta missä olivat ihmiset?

Miksi rakennettiin niin julman leveitä katuja, kun ei kukaan niillä liikkunut?

36!

Sepä kaunis talo! Portti oli kiinni. Hän ravisteli sitä. Huiviin puettu tyttö, joka kiirehti ohitse, kori toisessa ja kerma-astia toisessa kädessä, sanoi:

"Pitää soittaa."

Rosberg meni portaita ylös. Kuinka siellä oli koreata. Kaidepuut mahonkia ja ovissa himmeäksi hiottuja lasikoristeita.

Elli Rosberg, luki hän kilvestä.

Hän painoi nappia.

Nyt hän hämmästyttäisi heidät!

Hän kuuli soiton kilisevän sisällä pitkälti sen jälkeen, kun hän oli päästänyt napin irti.

Joku läheni ovea. Hänen sydämensä alkoi tuimasti sykkiä. Avainta väännettiin. Hän pyyhkäisi suutaan, ollakseen valmis.

Ovi aukesi ja nenäkäs tytönletukka kysyi:

"Ketä haetaan?"

Lautamies joutui hämilleen ja kului hetkinen, ennenkuin sai sanotuksi:

"Tyttäriäni, tiemmä, minun tyttöjäni Elliä ja Signeä ja Klaaraa."

Tyttö hymyili. "Neidit eivät vielä ole nousseet."

Rosberg yskähti hämillään. "Eivät vielä nousseet?"

"Ehkä herra tulisi takaisin hiukan myöhemmin?"

"Ohoh, tottapa tuolla sisällä löytyy jokin paikka, jossa sopii odottaa." Hän työnsi tytön syrjään ja astui sisälle. Tottapa hänellä oli oikeus tulla sisälle ja käydä istumaan.

Tyttö johdatti häntä pitkän käytävän läpi.

Lautamies astui huoneeseen ja ällistyi.

Hän etsi paikkaa, mihin laskisi matkalaukkunsa, mutta hänen täytyi avata ovi ja panna se ulkopuolelle käytävään. Hän otti nenäliinansa esille, pyyhki otsaansa ja vaipui alas tuolille.

Taivaan Jumala! Asuivatko hänen tyttönsä täällä? Silkkisiä huonekaluja ja pianiino ja palmuja ja paksuja mattoja, joihin vajosi nilkkoja myöten. Oliko hän mahdollisesti tullut väärään? Ja semmoisia tuolejakin! Paljon hienompia kuin Odensviholmassa. Ja tauluja ja kirjoja ja kullalla kirjailtuja pöytäliinoja. Ja millainen kello naksutti uunin reunalla! Se maksoi varmaankin monta sataa kruunua.

Kymmenen minuuttia yli puoli yhdeksän, eivätkä neidit olleet vielä nousseet! Hän murti suutaan.

Mistä olivat he saaneet rahat kaikkeen tähän koreuteen? Ei voinut olla mahdollista, että konditoria kannattaisi niin hyvin. Ainakaan ei Eksjössä. Elli oli tosin erittäin järkevä tyttö, mutta sittenkin? Seinäpeili tuolla marmorilevyineen, jota kullatut kotkat kannattivat, maksoi hyvinkin tuhat kruunua ja sohva ja nojatuolit ja matot ja liinat. Ei, se ei käynyt. Ei hänelle kannata ruveta uskottelemaan minkäänlaisia juttuja. Hänen täytyi saada selville koko asia, oikein perinpohjin. Hän ei antaisi itseänsä pettää. Miksi eivät he olleet nousseet?

Lautamies nousi.

Menisiköhän sisälle ja yllättäisi heidät vuoteessa? Mihin johti tuo ovi? Hän meni sen luokse ja kuunteli. Siellä oli hiljaista. Hän avasi sen hiljaa, hyvin hiljaa ja kurkisti sisälle.

Se oli suuri kolmi-ikkunainen ruokasali. Hän näki vilahdukselta suuren astiakaapin hopeakaluineen ja lasineen.

Hän sulki oven ja istahti jälleen odottamaan.

Kaikki kävi yhä selittämättömämmäksi.

Käytävään johtava ovi aukeni. Oliko se Elli? Hänen Ellinsä? Samettisessa aamunutussa?

He syleilivät ja suutelivat toisiaan. Hän tunsi, että tyttärestä tuoksahti hyvä hajuveden lemu, ja hän taputteli isää selkään, niinkuin entisaikoinakin.

Lautamies sai joukon nuhteita, ettei ollut ilmoittanut, milloin aikoi tulla. Oliko matka sujunut hyvin? Oliko hän väsynyt? Hän oli kai matkustanut kolmannessa luokassa eikä ollut saanut nukkua. Tahtoiko hän peseytyä? Klara ja Signe nukkuivat. He olivat väsyksissä ja tarvitsivat niin hyvin lepoa. Kyllä hän voisi odottaa? Ajatellappa, kuinka hauskaa, että isä on tullut! Nyt hulluttelisivat he oikein lujasti yhdessä. Mitä hän halusi päivällä tehdä? Tahtoiko hän ajelemaan ja kaupunkia katselemaan?

Hän ei muuta tahtonut kuin kupin kahvia ja voileivän.

Sen hän kyllä saisi. Eikö hän halunnut munaa myöskin ja pilsneriä tai portteria.

Hän teki torjuvia kädenliikkeitä.

"Rakas lapsi, näin varhain aamusella."

Elli nauroi.

"Teilläpä on hienoa, teillä", sanoi isä.

"No niin, ne ovat vain vanhoja tavaroita. Mutta syksyllä aijomme ostaa uudet. Meillä täytyy olla suurempi asunto. Signe ja Klara tarvitsevat kumpikin oman huoneensa."

Lautamies rykäsi. Eräs kysymys pyrki esille, mutta hän ei uskaltanut. Hän hiukan aristeli Elliä. Tyttö oli niin muuttunut. Hiukset törröttivät kuin hatunreunus pään ympärillä ja silmiin oli ilmestynyt väsynyt ilme, jota ei ennen niissä ollut.

Elli taputti häntä polvelle, hänen siinä ääneti istuessaan, ja silloin näki hän, että tytöllä oli kaksi kiiltokivistä sormusta.

Silloin ei hän enään voinut hillitä itseänsä.

"Entä konditoria? Mihin aikaan alotatte siellä?"

"Konditoria?" Elli nauroi. "Minä olen vapaa tänään ja siskojen ei tarvitse mennä sinne ennenkuin kello kaksitoista."

Lautamies katseli häntä. Elli nyökkäsi iloisesti.

Sitten yskähti isä jälleen.

Hän ei ymmärtänyt niin mitään. Hän oli vallan pyörällä päästään.

Kun hän oli saanut kahvia, paneusi hän nukkumaan.

Hän heräsi nauruun. Hänen ympärillään seisoivat hänen kaikki kolme tytärtänsä.

Ja siinä sateli syleilyjä ja suuteloita kahdelta nuoremmalta.

Lautamies tunsi vieläkin olevansa aivan ymmällä.

Tyttönsä olivat puetut silkkipuseroihin ja laahustimiin.

He menivät ruokasaliin ja söivät suurusta. Tytönletukka tarjoili ja Elli istui rouvana. Isäukko sai pienen ryypyn ja se selvitti ajatuksia.

Tällaiseksi ei hän koskaan ollut heidän tapaamistansa kuvitellut.

Istua Tukholman hienoimmassa osassa tyttäriensä luona ja syödä leimatuilla hopeahaarukoilla. Syödä hummeria ja kaviaaria ja pihviä ja juoda portteria korkeista kristallilaseista. Kas, se oli toista, kuin syödä hapanta leipää ja silliä ja saada puolisen tuoppia vasta kellarista tuotua kaljaa.

Aina kun hänen piti kysyä jotakin, puhuttiin hän heti kumoon. Tyttäret juttelivat toistensa suihin pelkästä ilosta ja valitsivat herkkupaloja ja panivat hänen lautaselleen.

Hänellä ei ollut sydäntä kysyä, mistä rahat tulivat. Sehän oli heidän asiansa. Hän sai ryypyn lisää ja kävi vieläkin herkemmäksi ja hellämielisemmäksi, kun hänellä oli sellaisia tyttöjä. Mihinkään huonoon he eivät voisi ryhtyä, sen hän kyllä tiesi, menisipä valallekin siitä, jos niin tarvittaisiin. Oli oikein hupaista katsella, kuinka he liikuttivat käsiään ja käsivarsiaan, pehmeästi ja joustavasti. Hohhoo! Se johtui varmaankin leivoksien ja krokaanien pitelemisestä. Niitä oli kyllä varoen käsiteltävä. Hohhoo!

"Mitä naurat, isä?"

"Hohhoo! Ajattelen teitä, kun olitte pieniä, lapseni. Ette te silloin liikutelleet käsiänne tuolla tavoin. Kun kirnusitte ja lypsitte ja haravoitte. Hohhoo!"

"Sen kyllä pian oppii, kun vaan on ymmärrystä", vastasi Elli.

"Ja sitä teillä on, sen tiedän. Sitä meillä smoolantilaisilla on kaikilla. Oikein hyvä ymmärrys."

He nauroivat kaikin.

"Nyt pitää meidän lähteä", sanoi Signe.

"Konditoriaan?" uskalsi lautamies.

"Niinpä niin."

"Hohhoo! Kuinka te mahdatte ansaita rahoja siellä?"'

"Siitä voit olla varma."

Lautamies sai tytöiltä jäähyväissuutelon ja jäi Ellin kanssa yksin. Tytönletukka toi kahvia ja konjakkia. Ja Elli otti esille sikaareja ruokakaapista.

"Nytpä isä saat oikein hienon sikaarin."

"Onko teillä niitäkin?"

"Me itse poltamme vain paperosseja, mutta jos joku tuttu tulee, niin -- --"

Elli keskeytti.

Lautamies ei huomannut mitään. Hän maisteli paraillaan konjakkia ja havaitsi sen suloiseksi. Hän käänsi pulloa.

"No, kiitoksia paljon, Salignacia, niinkuin itse maaherralla!" Hän katsoi Elliin.

"Jospa tietäisit, kuinka minusta on hauskaa, kun teillä on näin hyvä olla, pikku tyttöseni." Hän taputti Elliä polvelle.

Tyttö hymyili ja kohotti kulmakarvojaan halveksivin ilmein.

"Me saamme ahertaa myöskin. Emme koskaan pääse vuoteeseen, ennenkuin myöhään yöllä. Ja kun tulemme kotiin, olemme niin väsyneitä toisinaan, että tuskin jaksamme riisuutua."

"Onko se niin myöhään auki?"

"Siellä on enin tehtävää iltaisin."

"Hm!" Lautamiehen ei tehnyt mieli jatkaa. Tänään ei hän tahtonut sanoa mitään. Rauhan ja ilon ja tyytyväisyyden piti vallita koko päivä, mutta huomenna --! Selvää oli, että jotakin piili Ellin sanojen takana. Minkälaisia konditorioja ne olivat, joita pidettiin auki myöhään yöhön asti?