Part 1
KOLME KOHTAUSTA
Novelleja
Kirj.
ERNST DIDRING
Suom. Hilja Nuormaa
Hämeenlinna, Arvi A. Karisto, 1910.
O. Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.
SISÄLLYS:
1. Kolme kohtausta. 2. Kasvot vasten kasvoja. 3. "Hyppy". 4. Ilman vastuuta. 5. Lähtö. 6. Lautamies Rosbergin Tukholman matka.
ERNST DIDRING.
Mukana julkaistavan novellikokoelman ohella mainittakoon muudan sana näiden kertomuksien tekijästä.
Ernst Didring on ammatiltaan rautatien virkamies, ja hänen jokapäiväisenä työnään on numeroiden, tariffien ja ratapituuksien laskeminen rautatien konttorihuoneistossa. Mutta tämän hengettömän työn ammattimies on yksin ajoin nykyisen nuoren Ruotsin kaikkein huomatuimpia ja etevimpiä kirjailijoita ja Ruotsin sivistyksellisen nuorisoliikkeen johtaja.
Didring on kirjoittanut useita novellikokoelmia, joissa kaikissa esitystä leimaa terävä yhteiskuntakritiikki, ihanteellinen usko hyvään ja oikeaan, kaunis kieli ja mukaansatempaava kertomistapa. Hänen näytelmistänsä on viimeksi "Örnarne" tänä keväänä saanut Tukholmassa osakseen erinomaisen menestyksen, ja on sikäläinen arvostelu maininnut Didringia Ruotsin uudeksi Strindbergiksi.
Tässä kokoelmassa suomeksi julkaistut novellit ovat Didringin "Trälar" (Orjia) nimisestä teoksesta.
Turussa, toukokuulla 1910.
_Suomentaja_.
KOLME KOHTAUSTA.
Ensikerran kun hänet näin, istui hän mallina eräässä atelierissä, jonka ilmaa minulla oli tapanani huonontaa tupakan sauhulla.
Italialaisen posetiivinsoittajan mustanpuhuva jälkeläinen Lasitehtaankadulta oli valmiiksi maalattu edestä ja takaa ja sivulta. Hänen sijaansa oli saatu hoidokas Sabbatsbergistä.
Istuessaan siinä näytti hän oppilaitaan opettavalta apostolilta. Ensimäinen vaikutus hänestä oli tukkaa, paljon tukkaa, aivan jäänharmaata, pitkää ja vanuksista. Päälaelta valui se sekaisina säikeinä alas ja yhtyi pitkään aaltoilevaan partaan, joka muistutti vanhan kuusen naavaa. Otsa oli matala, kurttuinen kuin maatunut viikuna, nenä leveä ja nuuskainen, suupielet rypyssä ja silmät -- niin, silmät olivat apostolin, täynnä suurta rohkeutta, luottamusta ja mielikuvitusta ja kärsimystä.
Hän puhui syvällä, rosoisella, hiukan jäätyneellä äänellä.
Atelierin valossa näyttivät hänen kasvonsa päivällä kylmiltä, kalpeankeltaisilta, kuin ensimäiset sitruunat, mutta varjossa lämpimiltä, tumman vihertäviltä kuin öljymarjat.
Hiukan kiivas keskustelu oli sukeutumassa atelierissä. Hermotautia poteva nainen, joka vuokrasi huoneiston toisille sillä ehdolla, että itse saisi käyttää mallia ilmaiseksi, sanoi:
"Te ette saa käyttää sellaisia sanoja täällä! Minä kiellän teitä siitä!"
Tämä tarkoitti mallia. Ukko oli käyttänyt voimasanaa.
Hän näytti hyvin kummastuneelta.
"Neiti rakas, suokaa minulle anteeksi. Eivät suinkaan sanat mitään tee. En tarkoittanut mitään pahaa."
"Teidän ei tarvitse ollenkaan puhua tässä asiassa. Teidän tulee vain istua mallina ja muuta mitään."
"Anteeksi, neiti. Mutta se oli tuo herra tuolla, joka kysyi minulta mitä minä arvelen."
"Minä en tahdo kuulla mitään hävyttömyyksiä ja karkeuksia täällä ylhäällä, muistakaa se!"
"En ole oppinut panemaan sanojani niin kauniisti, sen neiti huomatkoon, mutta sen verran tiedän, että tulee vastata, jos toinen puhuttelee."
"Vaiti! sanon minä. Tämä on minun atelierini. Minä kiellän teitä mitään puhumasta!" huusi hän.
Ukko nousi. Apostolin silmät kiilsivät: "Ei minulle tarvitse niin äänekkäästi puhua. Kuulen kyllä ja ymmärrän myöskin. Ja älköön neiti luulko, että annan kohdella itseäni kuin koiraa. Minä en istu täällä ruuan enkä asunnon tähden. Ne minä saan vaivaistalolla. Mutta minä halusin saada hiukan kahviin ja nuuskaan, mutta voinpa kyllä olla ilman niitä."
Syntyi hälinä. Hermotautinen vaikeroitsi ääneen ja toiset kerääntyivät ukon ympärille ja koettivat saada häntä jäämään.
"Kiitos kiitos", sanoi ukko. "Teette hyvin kiltisti ja minä pidän niin paljon teistä kaikista, mutta tuo --." Hän osotti, ketä tarkoitti.
Hän otti lakkinsa ja keppinsä ja läksi. Hän oli niin kookas, että hänen täytyi kumartua ovessa -- --
Toisen kerran näin hänet Kansantalon vihkijäisissä n:o 2.
Suuri näyttelijä oli lukenut vihkijäisrunon. Sitten soitteli soittokunta, paremminkin hyväntahtoisesti kuin kauniisti.
Kasvot salissa alkoivat käydä kuumiksi ja punaisiksi.
Räätäli nousi lavalle ja puhui vallankumousta, puhui kaunopuheisin juonin ja kääntein, neulanpistoksilla ja solmivin langoin ja keinotekoisilla pysähdyksillä, jotka hän jo edeltäkäsin tiesi täyttyvän kättentaputuksilla ja suosionosotuksilla, sillä hän tunsi kuulijakuntansa.
"-- sillä nähkääs, nyt tulevat toiset ajat. Aamupäivän juhlassa, tuossa hienossa vihkiäisjuhlassa -- jossa ette te enkä minä saanut olla mukana! -- istui täällä eräs ministeri, eräs kuninkaan luottamusmies ensi penkillä. Tiedättekö, kuka hänen vieressään istui? Vaivaishoitolainen Sabbatsbergistä. Ja tiedättekö, mikä minua ihmetytti, kun sen sain kuulla? Minä, joka tunsin ministerin ja tunsin hoitolaisen? En sitä niinkään ihmetellyt, että he istuivat vieretysten, vaikka olihan sekin kummallista, ajan merkki sekin -- kuvitelkaappa ministeriä hännystakissa ja kunniamerkeissä ja koristuksissa ja hänen vieressään hoitolaista -- suvutonta -- sarkavaatteissa ja puukengissä! -- hyvä! -- hyvä! -- En, mutta sitä, että ministeri oli tarvinnut kuukauden tullakseen ministeriksi, mutta hoitolainen seitsemän vuotta päästäkseen vaivaistaloon -- hyvä! kuulkaa! -- Siinä näette! On paljon, paljon vaikeampaa päästä vaivaistaloon kuin päästä ministeriksi tässä maassa! -- hyvä! hyvä! -- Kysykää Alinilta! Hän istuu tuolla sarkavaatteissaan ja puukengissään nytkin, mutta ministeri on poissa, hän."
Alettiin kurkistella. Minäkin kumarruin eteenpäin.
Se oli apostoli atelieristä.
Hän näytti tuntuvasti tyytyväisemmältä nyt, kuin viimein tavatessamme.
Täällä hän nähtävästi ei ollut mikään koira. Ihmiset, jotka istuivat hänen takanaan, taputtivat häntä olalle.
Ukko oli ylpeä ja onnellinen.
En kuunnellut enään räätälin puheita.
Ajattelin hermotautista naista ja arvelin, miltä hänestä tuntuisi täällä salissa. Niinkuin voipalasesta leivinuunissa.
Soittokunta soitteli. Laulukuoro lauloi.
Sukkela herrasmies, mielenliikutuksesta hermostuneena seisoessaan kasvot vasten joukon kasvoja, joi tyhjäksi koko vesikarahvin, esittäessään tiliä Kansantalon taloudenhoidosta monien numeroitten avulla, joita ei kukaan ymmärtänyt.
Hän lopetti: "Ja koska tämä on ensikerran kun kansa istuu omassa talossaan, pyydän saada julkisesti kiittää teroittaja Alinia. Hän lahjoitti ensimäisen perustuksen tähän taloon. Kahdeksan tuhatta kruunua hän lahjoitti, koko omaisuutensa, jonka hän oli hionut kokoon ja minkä turvissa hän olisi voinut elää huolettomana vanhuutensa päivät -- kaikki lahjoitti hän tälle talolle! -- sitten meni hän vaivaistaloon."
Rajaton riemu pääsi valloilleen. Huudettiin ja hurrattiin ja korkeimmalle nousi riemu, kun puhuja lavalta huusi: "Kiitos setä!"
Silloin huusi koko sali: "Kiitos setä!"
Ukko loisti kuin aurinko. Hän puhui ja nauroi ja puristi käsiä, joita hänelle tutut ja tuntemattomat joka taholta ojensivat.
Suuri, valtava ihmisonnen virta kävi salin läpi. Ukko nousi seisomaan ja yritti puhua, mutta ei voinut. Hän vain huitoi käsillään.
Joku tunkeusi hänen luokseen ja kuiskutteli.
Ukko näytti hämmästyneeltä, mutta nyökkäsi sitten päätään, silitti partaansa ja seurasi kuiskaajaa.
Eräs mies nousi puhujalavalle.
"Useitten pyynnöstä pyytää teroittaja Alin saada lausua pienen runon."
Riemu puhkesi uudelleen, nousten ja laskien kuin kellonheiluri ja kohosi ylimmilleen, kun apostoli astui puhujalavalle. Sitten vaipui se alas laineittain ja kuoli.
Ukosta huomasi, että häneen koski seisoa yksin ja tuijottaa kansanpaljouteen. Hänen katseensa liitivät ympäri, etsien kiinnekohtaa. Ehkäpä löysi hän sen joukon seasta, jonkun kalpeissa innostuneissa kasvoissa. Hän yskähti hämillään, silitti partaansa ja alkoi.
Se oli runo vapaudesta. Siinä oli kaikkea: elämää ja verta ja sotilastöminää ja katusulkuja ja naisten ja miesten kirkunaa.
Hän osasi runoelman. Nähtävästi ei hän sitä ensi kertaa lausunut. Hän pani painoa merkitsevimmille paikoille ja kohotti ääntään niin että seinät tärähtelivät. Hänen käsivartensa pyrkivät ylös sanojen tueksi ja hän polki runojalkoja lattiaan. Hän tunsi runon sisällyksen ja lämpeni sen suurista sanoista; silmät loistivat haaveilua ja hurjuutta, kasvot paistoivat kuin kirkastettuina ja viimeisessä värsyssä ei hän enään voinut käsivarsiaan pidättää, vaan ne kohosivat ylös, kuin tahtoisi hän vedota johonkin korkeampaan. Mutta se ei ollut mikään avunpyyntö. Hän tahtoi pikemminkin näyttää, että hän, teroittaja, seisoi unelmainsa täyttämyksessä ja katseli ympärilleen talossaan, omien ihmistensä joukossa. Toinen olisi ehkäpä itkenyt. Hän seisoi siinä kuin fantasian apostoli valkein aaltoilevin parroin, kuin ylpeä ja iloinen julistaja, että oli elämässä voittanut.
Hyvähuudot vyöryivät myrskynä. Pari vanhaa ukkoa, jotka eivät ollenkaan näyttäneet apostoleilta, itkivät. Sedälle hurrattiin, ja setä nyökkäili ja viittoi puhujalavalta.
Juhla oli loppunut.
Salin ovella seisoi muutamia nuorukaisia ja lasketteli kokkapuheita ukon kustannuksella yhtä helposti kuin aina, milloin kysymyksessä on innostus. Nuorukaiset tirskuivat ja ravistivat päätään, niin että pitkät Heikintukat valahtivat silmille.
Ulkona sateli hiukan lunta. Juopunut mies seisoi portilla ja selvitteli vapautta. Lumihiutale toisensa jälkeen putoeli hiljalleen ja pysähtyi takinkäänteille, hienoimpien kunniamerkkien tavoin. Alhaalla pohjoisella rautatientorilla värisivät kuusten myyjät: "Ostakaa joulukuusi" -- -- -- --
-- Kolmannen kerran, kun kohtasin apostolin, tapahtui se kauniina kevätaamuna, vuosi jälkeenpäin. Tikat nakuttelivat elämää puissa. Minä astelin Hagaan päin.
Pitkät vaunurivit kulkivat ohitseni ja etummaisena matkasi aina yksinään yksi, mustankiiltävällä laudalla, hienoimmassa vaunussa, joko kukitettuna tai ilman.
Kuljin porttien ohi, jotka vievät kuolon kaupunkiin.
Järjestyttiin surusaattoon. Muutamia punaisia lippuja aukoiltiin. Elämän veripunainen vastalause hautuumaalla.
Menin lähemmäksi.
Surusaaton kulkiessa ohitseni, erotin nimen kirstunlevyltä.
Santa ratisi askelten alla. Joku puheli puoliääneen. Tuulenhenkäys liikutteli lippuja. Veriset kankaat tummenivat ja kultatupsut sammuivat. Surusaatto solui puistokäytävän varjoon.
KASVOT VASTEN KASVOJA.
"Minne menet?"
He seisoivat kahvilan edustalla ja sateli. Oli vielä varhainen aamupäivä.
"Minnekö menen? Niin, kuinka voin sen tietää?"
"Mitä tarkoitat?"
"En mitään. Se oli vain sanantapa."
Sköldman käänsi takinkauluksensa pystyyn ja jatkoi: "Teen muuten kierroksen Djurgårdeniin ja katselen kevättä."
"Tässä ilmassa? Ei kiitos!"
"En minä pyytänyt sinua mukaan."
"Kuule Sköldman, mikä sinun oikeastaan on?"
"Minunko? Olen väsynyt, väsynyt ja kyllästynyt kaikkeen. Ei ole enään hupaista liimata postimerkkejä kirjeisiin. Suuri elämäntehtävä, mitä?"
"Odota hiukan."
"Enkö saa olla rauhassa? Enkö ole vapaa ihminen, jolla on vapaa tahto?"
"Ei vapaata tahtoa ole olemassakaan. Se on vain korupuhetta."
"Ei, meillä ei ole muussa vapautta kuin yhdessä, ja siinäkin on se negatiivista laatua."
"Kirkegaard, oletko siinä jälleen -- niin hyvästi sitten. Mutta älä hyppää järveen äläkä hirtä tai ammu itseäsi, vaan tule minun luokseni kun tarvitset negatiivista vapautta, niin keitän sinulle kattilallisen karvaita manteleita haisteltavaksesi. Hyvästi."
Sköldman yritti hymyillä ystävän sanoille ja onnistui saamaan kokoon irvistyksen.
Toinen kohautti olkapäitään, huusi ajuria ja läksi.
Sköldman jatkoi pitkin Strandvägeniä
Hän meni surmaamaan itsensä.
Hänellä oli ollut päätös selvillä jo kauvan aikaa. Eikä hän pitänyt sitä salaisuutena. Hän antoi sen sopivasti pilkistää esiin muutamissa elämänväsymystä osottavissa sanoissa toverien kesken, herättääkseen harrastusta kohtaloonsa, ja itse nautti hän itsemurha-aikeestaan yksinäisinä hetkinä.
Se maistui yhtä hyvältä kuin lasi punssia ja hän kuvaili yksityiskohtia myöten, kuinka se tulisi tapahtumaan.
Oikeastaan oli päätös käynyt hänelle niin rakkaaksi, että oli vaikeata sitä toteuttaa. Muutamia kuukausia onnistui hänen siirtää ratkaisu toistaiseksi uskottelemalla itselleen, että hänen täytyy jättää elämä rehellisenä miehenä, toisin sanoen maksettua pikkuvelkansa. Suuria ei hän missään tapauksessa koskaan ennättäisi maksaa.
Näin venytti hän asian jäänlähdöstä lähemmä lehdenpuhkeamista.
Joka päivä kävi hän katselemassa kevätvihreyttä Kungsträdgårdissa. Jota vaaleampina ja vihreämpinä ja laajempina lehväkuvut levisivät, sitä synkemmäksi kävi hänen mielensä. Versovan elämän ja hänen peruuttamattoman päätöksensä välillä oleva vastakohta teki hänet yhä synkemmäksi. Ja pahinta kaikesta oli, ettei hän voinut syyttää enään mitään. Pikkuvelat olivat maksetut ja välttämättömät kirjeet kirjoitetut. Kaikki oli selvänä. Tuntemattomaan johtava tie oli milloin vaan sen käytettävissä, ken vain halusi poiketa sille.
Hänen täytyi siis.
Toverit alkoivat tehdä pilaa hänestä. Tarjosipa Floberg hänelle vielä apuaankin. Se meni jo liian pitkälle. Ehkei kukaan uskonut että hän ottaisi itseltään hengen. Saisivatpa nähdä. Kunhan odottivat huomispäivään. Oliko hän maksanut aamiaislaskut kahvilassa? Oliko hän pannut pöydälle Hannalle tarkoitetun kirjeen, niin että se löytyisi huomenna, kun piika tulisi sisään herättämään. Herättämään?
Miksi piti hänen kirjoittaa Hannalle? Selittääkseen itseään ja sanoakseen tyhmyyksiä. Tyhmyyksiä kaikkityyni! Ottiko hän todellakin hengen itseltään tuon tyttöletukan vuoksi? Olipa hän silloin pöllöpää, niin vanha kuin olikin. Että tytöllä oli toinenkin rakastaja paitsi häntä ei niin kummaa ollut. Ei kyllä hänkään ollut pysynyt niin nuhteettoman uskollisena. Hyi helkkari, kuinka kurjaa kaikki oli!
Miksi pitikään hänen nostaa sellaista rymyä, kun hän yllätti Hannan. Hänellä ei ollut mitään hienoa käytöstä.
Tulisiko Hanna murheelliseksi? Itkisikö hän lukiessaan hänen lopustaan?
Toinen sai kait lohduttaa häntä ja niin oli se asia ohitse. Kaikki oli ohitse huomenna. Kaikkityyni. Hän itse myöskin. Oliko se todellakin tarpeellista?
Voisihan hän mennä Flobergin luokse katsomaan hänen analyysejään. Siellä oli aina saatavissa totivettä. Jalat olivat märät eikä hänellä ollut kalosseja. Lämmintä totia -- olisipa se sentään. Muuten hän ehkä saisi nuhaa -- huomenna.
Mitäs minä siitä "huomisesta"? Eihän sitä tulekaan. Ei ainakaan minulle. Jumala, miten ryöpyttää alas. Enkelit tuolla ylhäällä itkeä tillittävät varmaankin minun tähteni. Täytynee mennä johonkin porttiin hetkiseksi.
-- Miksi piti minun lörpötellä palvelustytön kanssa? Vanha Aatami! Nyt juoksee hän kadun poikki. Mustat sukat -- kyllä kiitoksia. Nostiko hän sateen tähden vai --? No, yhdentekevää.
Kuka tässä talossa asuu? Ehkäpä joku tuttu, joku, jonka kanssa olen tullut sinuksi jossakin juhlassa ja jota en koskaan sitten ole nähnyt. Mitähän jos hän tietäisi herrasmiehen seisovan täällä alhaalla portissa, herrasmiehen, joka -- no, onpa se naurettavaa -- pitääkö minun pelätä kastumista, minun, joka -- --?
Meninhän vain sisälle sytyttääkseni sikaarin. Varmasti niin tein. Eikä tulitikkuja! Herra armahtakoon! Millaista kurjuutta! Samapa tuo, vaikka viskaan sikaarin pois. Hyvin tähdätty. Keskelle katuojaa.
Flobergin hieno havanna purjehtimassa katuojassa. Näkisipä hän sen. Silloin saisi hän kiukusta halvauksen sellaista tuhlausta nähdessään.
Ettei nyt voi lakata satamasta! Kastunhan läpimäräksi ja siihen ei minulla ole ollenkaan halua, ennenkuin se on tarpeellista.
Minä purjehdin kait jonkun ajan kuluttua niinkuin sikaari. Ja Floberg kutsuu sitä tietysti tuhlaavaisuudeksi. Minähän olen vain puoliksi poltettu, minäkin. Vaikka en minä tosin ole mikään havanna, jollen mahdollisesti Skinnarvikista.
Sinua käy sääliksi, Sköldman!
Niinpä niin.
Onpa surkeata seistä itkemässä itseään.
Voithan olla surmaamatta itsesi? Ei, minun täytyy, täytyy. Sitä ei voi siirtää kauvemmaksi. Minun täytyy. Mitä Hanna muuten ajattelisi ja sanoisi ja toverit? Ja sitten saisin jatkaa postimerkkien liimausta? Minä en kestä sitä.
Istua koko ikänsä postimerkkiä liimaamassa? Ja sitä varten piti minun oppia oratio obliqua ja Cannaen taistelu ja pyhä allianssi.
Mitä pyhä allianssi oikeastaan oli? Totisesti muistanko minä sitä.
Mitä minulla on sen kanssa tekemistä nyt? Tyhmyyksiä, verukkeita.
Pelkäänkö?
Nyt se on tapahtuva --
Hän läksi portista ja meni kadun poikki. Sade hakkasi rummunpärrytyksenä hänen korkeata hattuaan ja lopsutti hänen kengissään. Hän tunsi kosteuden imeytyvän oikeaan jalkaan ja muisti että puolipohja oli rikki ja että hän oli sillä lohkaissut sirun konttorin lattiasta aamupäivällä. Raitiotien ratakiskolla virtasi kaksi keltamullan väristä yhdensuuntaista jokea ja kun vaunu kilistäen kulki ohitse, pärskäyttivät hevosenkaviot kuran kauvas ympärille. Ja puistokäytävän lehtien läpi välppäsi sade ja roiski hänen kasvoilleen. Ja hatusta alkoi tippua suuria raskaita pisaroita hänen nenänsä editse.
Kun hän tuli sillalle hiljentyi sade. Hän vaivaantui kääntämään päätään ja näki silloin että, pilvet telefoonitornin ristikkohäkin takana olivat revenneet ja rikinkeltainen taivaanjuova loisti siitä kapeana kuin kissan silmäterä.
Hän katsoi alas veteen. Kissan silmäterä kuvastui siinä, mutta tummempana, syvempänä väriltään. Häntä kauhistutti; hän jatkoi matkaansa. Hetkisen hän epäröi tietä, mutta sitten hän kääntyi Framnäsiin päin.
Alussa loi hän arkoja katseita ympärilleen kuin olisi häntä vainottu, mutta hetken kuluttua suoristi hän itsensä. Hän laski alas takinkauluksensa, otti hatun päästään ja ravisti pois sadepisarat. Hän surkeili hattua ja muisti nähneensä mustan setterikoiran nousevan järvestä, turkki likomärkänä.
Silloin kirosi hän ajatuksiaan jälleen. Ne kääntyivät alituiseen takaisin johonkin vettä muistuttavaan.
Hän koetti kiinnittää ajatuksiansa siihen kuinka hän koulupoikana oli etsiskellyt mistelkukkia ja se auttoi. -- Nyt tunsi hän myöskin metsän ja sammalen märän tuoksun ja näki joukottain kevätesikkoja ja käenrieskoja. Hän sopersi vanhaa muistisäettä kouluajoilta:
gagéa lutéa primula veris kun lapset on pahoja ne saavat vitsaa.
Hän hymyili sen väärille koroille ja taittoi kevätesikon ja pisti napinläpeensä.
Muutaman minuutin kuluttua huomasi hän hämmästyksekseen viheltelevänsä. Kottaraiset häntä viekottelivat tai mikä liene? Kuinka hän saattoi? Nyt juuri ennenkuin --?
Se ei voinut olla mahdollista.
Hän kääntyi.
Aurinko paistoi todellakin jälleen. Ilma kimalteli vesipisareista, jotka vielä putoilivat puista. Ne loistivat ja välkkyivät timanteista ja märkä vuorenseinämä kiilsi kuin olisi se kultalevyillä lyötetty.
Hän ei kohdannut ainoatakaan ihmistä. Tie johti tyhjänä valkoisten koivunrunkojen lomitse. Mätänevistä, ruskeista lehtikasoista nousi harsonkeveitä usvia. Sade oli kirvoittanut kahlehditun kuoleman siellä alhaalla ja nyt nousi se ylös ja nuoleksi hentoja elämänvihreitä lehviä tuolla ylhäällä. Ja silloin ne värisivät. Tai ehkäpä se oli tuuli, joka niitä liikutteli.
Hän meni rannalle. Siellä oli sohva.
Eikö hän ollut istunut siellä kerran Hannan kanssa? Kesäyön?
Oh, ensimäistä rakkautta!
Kuumina onnesta ja toivosta olivat he olleet. Ja sitten kotimatka metsän läpi Bellmansron sivu! Maa oli aivan lämmin silloin.
Ja nyt?
No niin, unelma oli lopussa. Kaikki muuttunut ja hävinnyt, olemassaolo tahraantunut ja toivo kadonnut.
Mahtoikohan vedessä olla kylmä? Joutavaa! Silmänräpäys kylmää ja sitten oli kaikki mennyttä, mennyttä sekä postimerkit että rakkaus, mennyttä päivä ja yö, mennyttä aurinko, mutta varjot myöskin.
Ei, ei vielä. Ei siihen kiirettä. Kauvemmaksi kaupungista tuli hänen mennä. Johonkin paikkaan, jossa oli varjokasta ja elämään väsymystä, jossa lepät painuivat veteen päin ja jossa kaisla suojeli häntä. Ei täällä keskellä kirkasta ilta-aurinkoa, joka houkutteli muistoja esiin.
Hän painautui varjostoon jälleen, palellen ja kylmä hiki otsallaan.
Miksi pelkäsi hän? Koskihan kaikki vain aikaa, pitempää tai lyhyempää. Sillä tapahtuisihan "tuo" joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin. Ennättikö hän kiinnittää vielä muutamia postimerkkejä, ei merkinnyt mitään. Toinen tekisi sen kyllä yhtä hyvin. Kuka hyvänsä saattoi jatkaa hänen elämäntyötänsä ja ehkäpä suorittaa sen paremmin, tunnollisemmin. Olihan sellaisiakin, jotka liimasivat postimerkkejä oikein intohimoisesti.
Nyt kiehui varmaankin Flobergin totivesi ja hän analyseerasi, selvitteli ja etsiskeli arvoituksia.
No niin, olihan siinä jokin tarkoitus. Olihan kuolemakin eräänlainen analyysi, arvoituksen ratkaisu, hajaantuminen.
Suuri rupisammakko loikkasi tien yli, harmaanvihertävä ja limainen.
Sköldman hätkähti.
Nyt! Tuolla!
Hän kävi äkkiä aivan tyyneksi. Varmoin askelin meni hän alas järvelle. Sekunnin ajan viivähti hän ja katseli vettä. Hän kuuli keilapallojen pyörivän Djurgårdsbruninilla, näki lyijynmustan, salaperäisen pinnan ja kuvastuvia runkoja syvällä ihan hänen vieressään, etäämpänä viininpunaisen rantamaan auringonvalossa.
Hän astui veteen, tunsi märän kylmyyden kiitävän ylöspäin vaatteiden alla ja paiskausi suulleen.
Hän kuuli veden loiskahtavan pään ympäri, surisevan korvissa ja tukkivan nenää. Hän liikutti käsivarsiaan itsesäilytysvaistosta ja levitti silmänsä nähdäkseen.
Hän tahtoi huutaa, mutta sai vettä suuhunsa, näki pikakuvan äärettömän moninaisista tapauksista elämässään, potki jaloin päästäkseen irti jostakin paulasta, huomasi ympärillään valkenevan ja hengitti jälleen vapaasti.
Suoraa hänen kohdallaan leijaili kaksi pientä purppurapilveä hyvin, hyvin korkealla; vähän matkaa hänestä uiskenteli hattu vedenpinnalla.
Hän mittasi silmillään etäisyyttä maahan ja taisteli silmänräpäyksen epätoivoisen taistelun sisäisen elämänhalunsa kanssa. Sitten taivutti hän päänsä alas ja antoi ruumiinsa vaipua.
Loppu -- loppu kohisi hänessä. Jälleen surisi korvissa ja rintaa painoi.
Taivaan Jumala, mitä se oli?
Jotain pehmeätä, kauheata, hirmuista solui ylös hänen vieressään, suuri tumma esine kohosi hiljaa aivan hänen rinnalleen -- hän potkasi jaloillaan, päästäkseen siitä erilleen ja onnistui nousemaan pinnalle jälleen -- hän tuijotti pelästyksissään ympärilleen -- vedenpinta liikahti ja sieltä nousi esine tahdottomasti ja kääntyi vitkaan kyljelleen. Hän näki suuret, punasinervät kasvot, kaksi jäykkää lasintapaista silmää ja mustia tahmeentuneita hiusssuortuvia, kasvot lähenivät häntä hiljaa -- kuvaamaton kauhu iski häneen ja rajusti huitoen käsivarsillaan kohotti hän pelosta käheällä äänellä pitkän yhtämittaisen hätähuudon ja koetti päästä takaisin rantaan. Hänestä tuntui kuin olisi joku imeytynyt häneen kiinni, että vaatteet kävivät lyijynraskaiksi ja että joku kuiskasi ympärillä -- loppu - loppu. Ja kuiske kiiti ilkkuen ja kylmänä hänen päähänsä ja lamautti hänen liikkeensä -- se ei käy päinsä -- ei koskaan -- nyt sinä kuolet -- nyt -- nyt sinä vaivut -- etkö tunne -- tuossa sait vettä suuhusi --. Hän huitoi käsivarsillaan ja vaipui syvemmälle, vesi loiskahteli kauvas ympärille ja hän itki ja huusi pelosta ja raivosta ja tuskasta. Hän ei tahtonut, ei, hän ei tahtonut!
Auttakaa! Auttakaa!
Nyt tuli se jälleen! Ei, se olikin jotain kiinteätä, jota hän tallasi. Hän kompasteli kivissä ja kaatui jälleen suulleen, mutta nyt hän ei huutanut, sillä hän tunsi olevansa pelastettu. Hän kahlasi maihin lepän juurten kohdalla.
Mutta nähdessään puittenrunkojen mustat varjot, heräsi hänen pelkonsa uudelleen.
Taivaan Jumala mitä se oli? Oliko se kuolema? Oliko hän uneksinut? Ei, olihan hän läpimärkä.
Hän vaipui leppien alle.
Oliko hän tullut hulluksi?
Taasen tuntui hänestä kuin olisi hän järvessä ja taistelisi henkensä edestä ja että jotain kammottavaa tarttui häneen, kietoutui hänen ympärilleen, keikkui hänen vierellään, jotain suurta, muodotonta. Hän tunsi tuon tuntemattoman, hirvittävän pehmeän, inhottavan kosketuksen ja tyrskähti itkuun, hysteeriseen tärisyttävään itkuun, välillä valitellen hiljaa.