Part 3

Mutta asia ei koske häntä, vaan minua itseäni. Minä tahdon kertoa teille, mikä muutos tapahtui minussa näiden muutamien tuntien kuluessa hänen maatilallaan. Illalla, kun joimme teetä, toi kyökkipiika kukkuraisen lautasellisen karviaismarjoja pöytään. Ne eivät olleet ostetuita, vaan omista pensaista ensi kertaa koottuja. Nikolai Ivanitsh hymyili ja hetken aikaa vaieten katseli marjoja kyynelsilmin, -- hän ei voinut liikutuksen tähden puhua. Pani sitten yhden marjan suuhunsa, katseli minua voitokkaasti kuin lapsi, joka vihdoinkin on saanut toivomansa leikkikalun ja sanoi:

-- Kuinka maukas!

Ja hän söi halukkaasti toistaen yhä:

-- Kuinka maukkaita! Maistahan nyt!

Marjat olivat kovia ja happamia, mutta, niinkuin sanoo Pushkin, "meitä kohottava petos on meille kalliimpi kuin kaikki totuudet yhteensä." Minä näin onnellisen ihmisen, jonka pyhä unelma toteutui, joka saavutti elämänsä päämäärän, sai mitä tahtoi, ja joka oli tyytyväinen kohtaloonsa, itseensä. Minun käsitykseeni ihmis-onnesta oli aina liittynyt jotakin surullista, mutta nähdessäni nyt onnellisen ihmisen minut valtasi raskas, epätoivoinen tunne. Etenkin oli minun yöllä kovin vaikea olla. Vuoteeni oli valmistettu veljen makuusuojan viereiseen huoneeseen ja minä kuulin kuinka hän, voimatta nukkua, nousi ylös ja meni karviaismarjalautasen luo ottaen siitä marjan kerrallaan. Minä ajattelin: kuinka paljon tyytyväisiä, onnellisia ihmisiä todella löytyykään! Millainen onkaan tämä voima! Te silmäilette elämää: voimakkaitten hävyttömyyttä ja joutilaisuutta, heikkojen raakuutta ja eläimellisyyttä, ympärillä köyhyyttä, ahdinkoa, luonnottomuutta, juoppoutta, teeskentelyä, valhetta... Siitä huolimatta vallitsee kaikissa taloissa ja kaduilla rauha ja hiljaisuus. Viidestäkymmenestä tuhannesta kaupungin asukkaasta ei yksikään huutaen vaikeroi. Me näemme ne, jotka menevät torille ostamaan ruokatavaroita, jotka päivällä syövät, yöllä nukkuvat, puhuvat joutavia, menevät naimisiin, vanhentuvat, kuljettavat hartain mielin vainajiaan hautaan. Mutta me emme näe emmekä kuule niitä, jotka kärsivät ja se, mikä elämässä on kauheata, tapahtuu jossakin kulissien takana. Kaikki on hiljaista ja rauhallista, ainoastaan sanaton tilasto puhuu toista: noin paljon juotu, noin paljon lapsia kuollut nälkään. Ja tällainen järjestys on nähtävästi tarpeellinen. Kaiketi on onnellisen hyvä olla vain siksi, että onnettomat kantavat kuormansa valittamatta, ja ilman tätä äänetöntä hätää ei onni olisi mahdollinen. Se on yleistä hypnosia. Jokaisen tyytyväisen ja onnellisen ihmisen oven takana pitäisi jonkun seistä vasara kädessä ja yhtä mittaa jyskyttäen muistuttaa, että on olemassa onnettomia, että vaikka hän olisi kuinka onnellinen, niin elämä joko ennemmin tai myöhemmin näyttää kyntensä, uhkaa tuho -- sairaus, köyhyys, vahingot, eikä kukaan häntä enää näe eikä kuule, niinkuin hän nyt ei näe eikä kuule muita. Mutta vasaralla kolkuttajaa ei ole, onnellinen elää elämistään ja elämän pikkuhuolet hipaisevat häntä vain hiljaa kuin tuuli haavan lehtiä, -- ja kaikki on taas onnellista.

-- Sinä yönä selvisi minulle, kuinka minäkin olin tyytyväinen ja onnellinen, -- jatkoi Ivan Ivanitsh nousten. -- Minäkin aterioidessani tai metsästäessäni opin tietämään, kuinka pitää elää, kuinka uskoa, kuinka hallita kansaa. Minäkin sanoin, että oppi on valoa, että sivistys on välttämätöntä, mutta yksinkertaisille ihmisille on luku- ja kirjoitustaito toistaiseksi kyllin. Vapaus on hyve, sanoin, ilman sitä on yhtä mahdoton elää kuin ilmatta, mutta pitää odottaa. Niin minä puhuin, mutta nyt kysyn:

-- Miksi odottaa? -- ja kertoja katsoi vihaisesti Burkiniin. -- Miksi odottaa? Minkä mietelmäin nimessä? Minulle vastataan: ei kaikkea yhdellä kertaa, jokainen aate toteutuu elämässä vähitellen, aikanaan. Mutta kuka sen sanoo? Missä on todistus siitä, että se on oikeudenmukaista? Te turvaudutte asiain luonnolliseen menoon, ilmiöiden lakiin, mutta onko se mikään laki, että minä, elävä, ajatteleva ihminen seison kuilun partaalla ja odotan, sillaikaa kun se yhä suurenee tai peittyy liejuun, sillaikaa kun minä, ehkä, voisin hypätä sen yli tai rakentaa sillan sen yli. Ja vieläkin: miksi siis odottaa? Odottaa, kun ei riitä voimia elääkseni, vaikka elettävä kuitenkin on ja elää haluttaa!

Minä läksin varhain aamulla veljeni luota ja siitä saakka oli minusta sietämätöntä olla kaupungissa. Minua ahdistavat rauha ja hiljaisuus, minä pelkään katsoa akkunoihin, koska minusta nyt ei ole olemassa sen raskaampaa näkyä kuin onnellinen perhe, joka istuu pöydän ympärillä teetä juomassa. Olen jo vanha, en kelpaa taisteluun enkä kykene edes vihaamaan. Minä henkisesti vaan suren, tuskaannun, harmistun, öisin polttaa päätäni ajatusten tulva enkä voi nukkua... Oi, jospa olisin nuori!

Ivan Ivanitsh asteli innostuneena nurkasta nurkkaan ja toisti:

-- Jospa olisin nuori!

Hän astui yhtäkkiä Aljohinin luo ja alkoi puristella hänen käsiään puhuen rukoilevalla äänellä:

-- Pavel Konstantinitsh, älkää rauhottuko, älkää antako nukuttaa itseänne! Niin kauan kuin olette nuori, voimakas, reipas, älkää väsykö tekemään hyvää! Onnea ei ole olemassa eikä se ole välttämätön, mutta jos elämällä on tarkotus ja päämäärä, niin tämä tarkotus tai päämäärä ei ole onni, vaan jokin järkevämpi ja jalompi. Tehkää hyvää!

Ja kaiken tämän sanoi Ivan Ivanitsh säälittävän pyytävästi hymyillen ikäänkuin olisi pyytänyt sitä itselleen.

Sitten he kaikki kolme istuivat nojatuoleissa salin eri puolilla eivätkä puhuneet mitään. Ivan Ivanitshin kertomus ei tyydyttänyt Burkinia eikä Aljohinia. Kun kenraalit ja naiset katsoivat kultaisista taulunkehyksistä hämärässä näyttäen eläviltä ihmisiltä ja kuuntelivat kertomusta surkuteltavasta virkamiehestä, joka söi karviaismarjoja, niin tuli kovin ikävä. Halutti saada kuulla ja puhua kauneista ihmisistä, naisista. Ja se, että he istuivat salissa, jossa kynttiläkruunu ja nojatuolit olivat verhotut, matot jalkojen alla ja puhelivat, että tässä ovat nuo samat henkilöt, jotka nyt katsovat kehyksistään, asuneet, istuneet, juoneet teetä ja se, että kaunis Pelageja nyt liikkui ääneti, -- se oli kuvaavampaa kuin kaikki kertomukset.

Aljohinia nukutti kovasti, sillä hän nousi taloustointensa tähden hyvin varhain, noin kello kolmen tienoissa, ja nyt olivat hänen silmänsä painua kiinni. Mutta hän pelkäsi, että vieraat hänen poissaollessaan kertoisivat jotakin hauskaa, eikä sentähden tullut lähteneeksi levolle. Oliko se, mitä Ivan Ivanitsh äsken kertoi, viisasta ja oikein, sitä ei Aljohin ottanut harkitakseen. Vieraat eivät puhuneet suurimoista, ei heinistä eikä tervasta, vaan jostakin, mikä ei suorastaan kuulunut hänen jokapäiväiseen elämäänsä, ja sentähden hän oli iloissaan ja tahtoi, että he jatkaisivat...

-- Mutta kyllä nyt on jo aika lähteä levolle, -- sanoi Burkin nousten nojatuolistaan. -- Toivotan teille hyvää yötä.

Aljohin hyvästeli ja poistui alikertaansa, mutta vieraat jäivät ylikertaan. Heille molemmille oli yöksi varattu suuri huone, jossa oli kaksi vanhaa puusänkyä kuvaveistoksineen ja nurkassa norsunluinen ristiinnaulitun kuva. Heidän leveistä, viileistä vuoteistaan, jotka kaunis Pelageja oli valmistanut, tuoksuivat uutukaiset liinavaatteet miellyttävästi.

Ivan Ivanitsh riisuutui puhumatta ja meni levolle.

-- Jumala armahtakoon meitä syntisiä -- lausui hän ja veti peiton päänsä yli.

Hänen piipustaan, joka oli jäänyt pöydälle, levisi lujasti tupakan katkua, eikä Burkin saanut nukutuksi eikä edes selville, mistä tämä voimakas haju tuli.

Sade rapisteli akkunoita koko yön.

Rakkaudesta.

Seuraavana päivänä tarjottiin aamiaiseksi hyvin maukkaita piirakoita, rapuja ja lampaanlihakotletteja. Syödessämme tuli kokki Nikanor ylikertaan tiedustelemaan, mitä vieraat haluaisivat päivälliseksi. Hän oli keskikokoinen, kasvoiltaan pöhöttynyt, pienisilmäinen, parraton, ja näytti siltä kuin hän ei olisi partaveitsellä ajanut viiksiänsä, vaan kyninyt ne sormin.

Aljohin kertoi, että kaunis Pelageja oli rakastunut tähän kokkiin. Mutta koska tämä oli juoppo ja eli hurjasti, ei Pelageja tahtonut mennä naimisiin hänen kanssaan, vaan suostui elämään näin. Kokki oli jumalinen mies eikä voinut uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi taipua sellaiseen, vaan vaati Pelagejaa avioliittoon ja ollessaan humalassa herjasi häntä, vieläpä löikin. Mutta silloin piiloutui Pelageja ylikertaan itkemään ja Aljohin sekä palvelija pysyttelivät kotona siltä varalta, jos Pelageja olisi tarvinnut apua.

Alettiin puhua rakkaudesta.

-- Kuinka rakkaus syntyy, -- sanoi Aljohin, -- miksei Pelageja rakastunut johonkin toiseen, joka olisi paremmin sopinut hänelle sekä henkisten että ulkonaisten ominaisuuksiensa puolesta, vaan rakastui juuri kokki Nikanoriin, tuohon pölkkyyn, -- kuten täällä kaikki häntä kutsuivat, -- mikäli personallisen onnen vaatimukset rakkaudessa ovat tärkeitä. Kaikki tämä on tuntematonta ja siitä saattaa keskustella miten hyvänsä. Tähän saakka on rakkaudesta sanottu ainoastaan yksi kieltämätön totuus, nimittäin, että "se on suuri salaisuus", kaikki muu, mitä rakkaudesta on kirjotettu tai sanottu, ei ole johtanut lopputuloksiin, vaan on ainoastaan vaikuttanut kysymysten järjestykseen, jotka ovatkin jääneet ratkaisematta. Selitys, joka näyttää sopivan johonkin tapaukseen, ei kelpaa muihin, ja sentähden on minusta paras selittää kukin tapaus erikseen, ryhtymättä mitään yleisiä sääntöjä muodostamaan. Pitää, kuten lääkärit sanovat, yksilöityttää kukin eri tapaus.

-- Aivan oikein, -- myönsi Burkin.

-- Me, venäläiset, innostumme herkästi näihin kysymyksiin, jotka sittenkin jäävät ratkaisematta. Tavallisesti kuvataan rakkautta runolliseksi, sitä koristellaan ruusuilla ja satakielillä, mutta me, venäläiset, koristelemme rakkautemme näillä suurilla kysymyksillä, valitsemmepa niistä kaikkein ikävimmät. Oli minullakin ollessani Moskovassa ylioppilaana elämän toveri, rakastettava daami, joka aina, kun häntä sylissäni hyväilin, ajatteli vain sitä, paljonko rahaa minä annan hänelle kuukausittain ja paljonko maksaa naula naudanlihaa. Niin mekin, kun rakastamme, emme herkeä tekemästä itsellemme kysymyksiä: onko tämä rehellistä vai epärehellistä, viisasta vai tyhmää, mihin johtaa tämä rakkaus ja niin edelleen. Onko se oikein vai ei, sitä eri tiedä, mutta että se häiritsee, ei tyydytä, kiusottaa, sen kyllä tiedän.

Tuntui siltä kuin Aljohin olisi tahtonut kertoa jotakin. Sellaisilla ihmisillä, jotka asuvat yksinään, on aina sydämellään jotakin, josta mielellään kertoisivat. Kaupungissa menevät vanhatpojat vartavasten saunaan tai ravintolaan saadakseen jotakin jutella, ja kertovatpa toisinaan kylvettäjille ja viinureille sanomattoman hauskoja juttuja. Maalla he tavallisesti vuodattavat sydämensä vierailleen. Nyt näkyi akkunasta harmaa taivas ja sateesta märät puut; tällaisessa säässä ei ollut minnekään menemistä eikä mitään muuta tekemistä, kuin kertoa ja kuunnella.

-- Minä olen asunut Sofinossa ja harrastanut maanviljelystä jo kauan, -- alkoi Aljohin, -- aina siitä saakka, kun päätin luvut yliopistossa. Kasvatukseltani olen "hienohipiäinen" ja taipumuksiltani "kabinettinen". Saapuessani tänne oli maatila hyvin velkainen, mutta koska isäni oli osaksi velkaantunut minun luvuistani, niin päätin, etten lähde täältä ennenkuin olen maksanut velat. Päätin ja aloin tehdä työtä, mutta tunnustan, että se tuntui alussa vastenmieliseltä, Maa tuottaa täällä huonosti ja jotta maanviljelys kannattaisi pitää käyttää hyväkseen maaorjain tai päiväpalkkalaisten työtä, mikä on melkein samaa, tai sitten järjestää taloutensa talonpojan tavoin, s.o. olla itse perheineen pellolla työssä. Mitään välimuotoa ei tässä suhteessa ole. Mutta minä en ryhtynyt niin perinpohjaisiin muutoksiin. En jättänyt yhtäkään tilkkua viljelemättä, kokosin kaikki ukot ja akat naapurikylistä ja työ sujui kuin rasvattu. Minä itsekin ajoin auraa, kylvin, niitin ja surin samalla sekä olin naamaltani hapan kuin maalais-kissa, joka nälissään pureskelee puoliraakaa kurkun päätä. Ruumistani särki ja minä torkuin käydessänikin. Ensin näytti siltä kuin olisin helposti voinut sovittaa yhteen tällaisen työläis-elämän ja entiset kultturiharrastukseni. Sitä varten olisi vain, niin ajattelin, ylläpidettävä elämässäni määrättyä ulkonaista järjestystä. Minä asetuin tänne ylikerran vierashuoneihin asumaan ja määräsin, että minulle aamiaisen ja päivällisen jälkeen tarjottaisiin kahvia likörin kera. Mentyäni levolle luin "Vjestnik Evropy'a" myöhäiseen yöhön. Mutta osuipa seurakunnan sielunpaimen, isä Ivan, luokseni ja yhteen istumaan tyhjensi hän koko likörivarastoni. Sinne meni "Vjestnik Evropy'kin" papin tyttärille, kun ei kesällä, etenkään heinänteon aikaan ehtinyt edes kotiin nukkumaan, vaan nukahdin rekeen vajassa tai metsänvartijan mökkiin, -- mitäpä luvuista silloin enää olisi voinut tulla? Vähitellen muutin alikertaan, aloin syödä väentuvassa, ja entisestä upeudesta on nyt jälellä vain Pelageja, joka palveli täällä jo isäni aikana. Kovin vaikea olisi minun erottaa hänet palveluksestani.

Ensi vuosina valittiin minut täällä arvoisaan sovinto-oikeuteen. Olipa toisinaan lähdettävä kaupunkiin ottamaan osaa piirioikeuden kokouksiin ja tämä huvitti minua. Kun elää täällä pari kolme kuukautta, etenkin talvella, eikä käy missään, niin tulee vihdoin oikein ikävä mustaa takkia. Ja piirioikeudessa näki mustia takkeja, univormuja, frakkeja, siellä oli lakimiehiä ja yleensä sivistyneitä ihmisiä, joiden kanssa saattoi vaihtaa ajatuksiaan. Senjälkeen kun oli torkkunut reessä ja syönyt väentuvassa, tuntui kerrassaan ylelliseltä saada istua nojatuolissa, yllään puhtaat vaatteet, kevyet jalkineet ja kellonvitjat rinnalla!

Kaupungissa otettiin minut sydämellisesti vastaan ja minä tein mielelläni uusia tuttavuuksia. Ja kaikista tuttavuuksistani oli kaikkein täydellisin ja, totta puhuen, kaikkein suloisin Luganovitshin, piirioikeuden varapuheenjohtajan kanssa tekemäni tuttavuus. Te molemmat tunnette hänet: mitä herttaisin mies. Silloin oli juuri se kuuluisa murhapolttoasia esillä; tutkintoa kesti pari päivää ja me olimme kovin rasittuneet. Luganovitsh katsahti minuun ja sanoi:

-- Tiedättekö mitä? Lähdetäänpä meille päivälliselle!

Tämä oli odottamatonta, sillä me olimme hyvin vähän tuttuja, ainoastaan virallisesti, enkä ollut kertaakaan käynyt heillä. Minä poikkesin hetkeksi hotelliini muuttaakseni pukua ja lähdin sitten päivälliselle. Siellä tulin tuntemaan Anna Aleksejevnan, Luganovitshin vaimon. Tämä oli silloin vielä nuori, kaksikymmentäkaksi vuotta, ja oli puolisen vuotta sitä ennen synnyttänyt ensimäisen lapsen. Asia on jo vanha, mutta nyt olen koettanut selvittää itselleni, mikä oli hänessä niin harvinaista ja mikä hänessä niin miellytti, vaikka silloin päivällistä syödessäni kaikki oli minusta päivän selvää. Olin nähnyt nuoren naisen, ihanan, hyväsydämisen, intelligentin, hurmaavan naisen, jollaista en sitä ennen ollut milloinkaan nähnyt. Ja samassa tunsin hänessä läheisen, jo tutun olennon, ikäänkuin olisin nähnyt nämä kasvot, nämä ystävälliset, viisaat silmät jo joskus lapsuudessani, ehkä valokuva-albumissa, joka oli äitini pöydällä.

Murhapoltosta syytettiin neljää juutalaista ja päätettiin heidän liittoutuneen, minusta aivan syyttä. Olin päivällispöydässä hyvin levoton, minun oli painostava olla, enkä enää muista, mitä puhuin, mutta muistan ainakin Anna Aleksejevnan yhä nyökäytelleen päätään ja kysyneen mieheltään:

-- Dmitrij, kuinka se on mahdollista?

Luganovitsh, tuo avosydäminen mies, oli niitä, jotka pysyvät lujasti mielipiteessään, että jos kerran joku joutuu oikeuteen, on hän syyllinen, ja että tuomion oikeudenmukaisuutta saattaa epäillä ainoastaan laillisessa järjestyksessä, paperilla, vaan ei millään muotoa päivällispöydässä eikä yksityisessä keskustelussa.

-- Me emme ole murhapolttoa tehneet, -- virkkoi hän leppeästi, -- ja senpätähden ei meitä tuomitakaan eikä suljeta tyrmään.

Molemmat, sekä mies että vaimo, huolehtivat vain siitä, että minä söisin ja joisin enemmän. Muutamista pikkuseikoista, kuten esim. siitä, kuinka he yhdessä keittivät kahvia tai puolesta sanasta ymmärsivät toisensa, saatoin minä päättää, että heidän elämänsä on rauhallista, onnellista ja että heidän vieraansa on heille iloksi. Päivällisen jälkeen he soittivat minulle pianoa nelikätisesti, sitten tuli pimeä ja minä läksin kotiin. Tämä tapahtui kevään alussa. Senjälkeen vietin koko kesän Sofinossa kulkematta minnekään ja tuskinpa ennätin edes ajatella kaupunkia, mutta muisto sorjasta, hienopiirteisestä naisesta johtui joka päivä mieleeni: minä en ajatellut häntä, mutta oli aivankuin hänen heikko varjonsa olisi levännyt minun sieluni yli.

Myöhään syksyllä kaupungissa annettiin näytös hyväntekeväisyyden hyväksi. Minä astuin kuvernörin aitioon, jonne minut oli väliajalla kutsuttu, katson ympärilleni kuvernörinrouvan vieressä istuu Anna Aleksejevna. Taas vaikuttivat hänen kauneutensa ja lempeät silmänsä minuun yhtä voimakkaasti, yhtä kahlehtivasti kuin ennenkin, taas tunsin entistä läheisyyden tunnetta.

Me istumme rinnan; sitten menimme ravintolasuojaan kävelemään.

-- Te olette laihtunut, sanoi Anna Aleksejevna. -- Oletteko sairastanut?

-- Olen. Minun olkapääni on vilustunut ja sadeaikana minä nukun huonosti.

-- Te näytätte väsyneeltä. Silloin keväällä, kun tulitte luoksemme päivälliselle, olitte nuoren ja reippaan näköinen. Te olitte innostunut ja puhuitte paljon, olitte hyvin huvittava ja tunnustaakseni totuuden, minä viehätyin teihin. Minä olen kesän kuluessa usein teitä muistellut ja tänään, kun valmistauduin teatteriin, aavistin näkeväni teidät.

Ja hän alkoi nauraa.

-- Mutta tänään te näytätte väsyneeltä, -- toisti Anna Aleksejevna. -- Se vanhentaa teitä.

Seuraavana päivänä minä suurustin Luganovitsheilla. Aamiaisen jälkeen he ajoivat kesähuvilaansa järjestääkseen sen talvikuntoon; minä läksin heidän kanssaan. Ja heidän kanssaan minä palasin takaisin kaupunkiin ja join puoliyön aikana teetä heidän hiljaisessa perheessään, kun tuli paloi kaniinissa ja nuori äiti poistui katsomaan, nukkuiko hänen pikku tyttärensä. Ja tämän kerran perästä kävin kaupungissa ollessani aina Luganovitsheilla. Minuun totuttiin ja minä totuin heihin. Tavallisesti astuin minä sisään koputtamatta, kuin omainen ainakin.

-- Kuka siellä? -- kuului vitkaan perähuoneista ääni, joka tuntui minusta niin ihanalta.

-- Se on Pavel Konstantinitsh, -- vastasi sisäkkö tai lapsenpiika.

Anna Aleksejevna tuli huolestuneen näköisenä vastaani ja kysyi joka kerta:

-- Miksette pitkään aikaan ole käynyt meillä? Onko jotakin tapahtunut?

Hänen katseensa, siro, hieno kätensä, jonka hän minulle ojensi, kotipukunsa, kauniisti kammattu tukkansa, äänensä, askeleensa tekivät minuun aina saman, uutuutta väräjävän, harvinaisen vaikutuksen, jolla tuntui olevan niin tärkeä sija minun elämässäni. Me vuoroin keskustelimme ja vaikenimme, ajattelimme itseksemme tai soitti hän minulle pianoa. Jollei herrasväki ollut kotona, niin jäin minä odottamaan, puhuttelin lapsenpiikaa, leikin lapsen kanssa tai lepäsin työhuoneessa turkkilaisella sohvalla sanomalehteä lukien. Mutta kun Anna Aleksejevna palasi kotiin, riensin minä eteiseen häntä vastaan, otin häneltä kaikki ostokset, jotka minä aina jonkunlaisella rakkaudella ja koulupojan riemulla kannoin sisään.

Venäläinen sananlasku sanoo: kun ei ollut akalla hommaa, niin osti porsaan. Kun ei Luganovitsheilla ollut hommaa, niin he ystävystyivät kanssani. Ellen minä pitkään aikaan käynyt kaupungissa, olin minä heidän mielestään sairastunut tai oli minulle jotakin tapahtunut, ja he huolehtivat kovasti minun tähteni. He ajattelivat surumielin, että minä, sivistynyt, kielitaitoinen mies, jonka pitäisi harrastaa tieteitä tai kirjallisia töitä, asun maalla, hyörin kuin orava pyörässään, teen ahkerasti työtä, mutta olen sittenkin aina rahapulassa. Heistä näytti, että minä kärsin ja jos puhuin, nauroin tai söin, niin tein sen vaan salatakseni kärsimyksiäni. Vieläpä iloisinakin hetkinä, kun minun oli hyvä olla, tunsin heidän tutkivan katseensa tarkkaavan minua. He olivat kovin herkkätunteisia ja kun minä todella olin vaikeassa asemassa ja joku velkoja ahdisti tai kun ei minulta riittänyt rahoja määräaikaisiin maksuihin, niin he kuiskasivat akkunan luona jotakin toisilleen, minkä jälkeen herra Luganovitsh astui luokseni ja sanoi vakavana:

-- Jos te, Pavel Konstantinitsh, tarvitsette rahaa, niin minä ja vaimoni pyydämme teitä ujostelematta lainaamaan meiltä.

Ja hänen kasvonsa punastuivat liikutuksesta. Mutta sattuipa toisinaan, että heidän samaten ensin kuiskailtuaan akkunan luona, isäntä astui korvat punaisina luokseni ja virkkoi:

-- Minä ja vaimoni pyydämme sydämellisesti teitä vastaanottamaan tämän lahjan.

Ja Luganovitsh ojensi minulle parin koristeellisia kalvosinnappeja, savukekotelon tai lampun. Ja vastalahjaksi lähetin minä heille lintuja, voita ja kukkia. On paikallaan huomauttaa, että he olivat varakkaita ihmisiä. Ensin minä otin usein lainoja ja olin ajattelematon, kun otin mistä vain sain, mutta en olisi mitenkään voinut lainata Luganovitsheilta. Eipä siitä sen enempää!

Minä olin onneton. Sekä kotona että työssä minä ajattelin Anna Aleksejevnaa ja koetin päästä tämän nuoren, kauniin ja ymmärtäväisen naisen salaisuuden perille, miksi hän menee vaimoksi ikävälle miehelle, melkein ukolle -- Luganovitsh oli yli neljänkymmenen -- jonka kanssa hänellä on lapsia, ja minä koetin ymmärtää tätä ikävää, hyväntahtoista miestä, joka ajattelee niin ikävän järkevästi, joka tanssiaisissa ja iltamissa pysyttelee ylhäisten henkilöitten läheisyydessä, joka on veltto, tarpeeton, kasvoillaan nöyrä ja tylsä ilme, niinkuin uhrieläimellä, mutta joka uskoo oikeuteensa olla onnellinen ja omata lapsia Anna Aleksejevnan kanssa. Ja minä yhä koetin päästä selville siitä, miksi Anna Aleksejevna oli tavannut juuri hänet eikä minut ja miksi oli elämässämme näin kauhean erehdyksen täytynyt tapahtua.

Aina kun tulin kaupunkiin, näin minä Anna Aleksejevnan silmistä, että hän oli odottanut minua. Tunnustipa hän itsekin minulle tunteneensa itsensä jo aamusta saakka niin omituiseksi; hän oli ennustanut, että minä saapuisin. Me haastelimme ja vaikenimme emmekä tunnustaneet rakkauttamme vaan salasimme sen arasti, luulevasti. Me pelkäsimme kaikkea, mikä voisi paljastaa salaisuutemme toinen toisellemme. Minä rakastin hellästi, syvästi, mutta harkitsin ja kysyin itseltäni, mihin voisi meidän rakkautemme johtaa, jollei meissä ole riittävästi voimia voidaksemme kamppailla sitä vastaan, Minusta näytti uskomattomalta, että tämä minun hiljainen, surullinen rakkauteni yhtäkkiä voisi raa'asti katkaista hänen miehensä ja lastensa elämän onnellisen juoksun ja häiritä rauhan siinä talossa, jossa minua niin rakastettiin ja jossa minuun luotettiin. Olisiko se kunniallista? Anna Aleksejevna lähtisi kanssani, vaan minne? Minne voisin minä hänet viedä? Toista olisi, jos elämäni olisi kaunis, innostava, jos minä taistelisin isänmaani vapautuksen puolesta tai olisin kuuluisa oppinut, taiteilija, mutta nythän tulisin vietelleeksi hänet tavallisesta, arkipäiväisestä ympäristöstä toiseen, vielä arkipäiväisempään. Ja kuinka kauan kestäisi onnemme? Mitenkä hänen kävisi, jos minä sattuisin sairastumaan, kuolemaan tai jos me edes kyllästyisimme toisiimme?

Ja Anna Aleksejevna arveli nähtävästi samoin. Hän ajatteli miestään, lapsiaan ja äitiään, joka rakasti hänen miestään kuin omaa poikaansa. Jos Anna Aleksejevna antautuisi tunteelleen, niin täytyisi hänen joko valehdella tai puhua totta ja hänen asemassaan olisi kumpikin yhtä kauheata, sopimatonta. Ja häntä kiusaisi kysymys: onko hänen rakkautensa minulle todella onneksi, eikö hän vain kahlehtisi minun elämäni, joka jo muutenkin on raskasta ja täynnä kaikenlaisia onnettomuuksia? Hänestä näytti, kuin hän ei enää olisi kyllin nuori minulle eikä kyllin työkykyinen alkaakseen uutta elämää. Puhuipa hän miehelleen usein siitä, että minun pitäisi naida ymmärtäväinen, arvokas nainen, joka olisi hyvä emäntä ja kykenisi auttamaan, -- mutta samassa hän lisäsi, että tuskinpa on koko kaupungissa sellaista naista.