Part 2

-- Minulla olisi vielä vähä sanottavaa teille. Minä olen jo kauan palvellut virassani, te vasta alotatte virkauraanne ja sentähden pidän velvollisuutenani vanhemman toverin tavoin varottaa teitä. Te ajatte polkupyörällä, mutta tämä huvi ei sovi lainkaan nuorison kasvattajalle.

-- Miksei? -- kysyi Kovalenko matalalla äänellä.

-- Pitäisikö sitä vielä selittää, Mihail Savitsh, eikö se ole varsin ymmärrettävää? Jos opettaja ajaa polkupyörällä, niin mitä silloin jääkään oppilaitten osaksi? Heidän pitäisi silloin kävellä käsillään! Ja kun se kerran on kiertokirjeessä kielletty, niin ei saa. Minä kauhistuin eilen! Kun näin teidän sisarenne, niin näköni himmeni. Nainen tai neitonen polkupyörän selässä -- se on kauheata!

-- Mitä te oikeastaan tahdotte?

-- Minä tahdon ainoastaan varottaa teitä, Mihail Savvitsh. Te olette vielä nuori, tulevaisuus on edessänne, pitää sentähden aina käyttäytyä hyvin varovasti eikä ottaa velvollisuuttansa niin kevyesti kuin te! Te käytätte kirjavaa paitaa, aina teillä on kirjoja kainalossa kadulla kulkiessanne ja nyt vielä polkupyörä. Siitä, että te ja teidän sisarenne ajatte polkupyörällä, saa johtaja tietää, sitten tarkastaja... Onko se hyvä?

-- Että minä ja sisareni ajamme polkupyörällä, ei kuulu kenellekään! -- sanoi Kovalenko punastuen. -- Ja sen, joka uskaltaa sekaantua koti- ja perheasioihini, lennätän minä hiiteen!

Belikov kalpeni ja nousi.

-- Jos te puhutte tuolla tavoin, niin minä en voi jatkaa, -- sanoi hän. Minä pyydän, että te minun läsnäollessani ette miiloinkaan noin puhuisi päällystöstä. Teidän pitää kunnioituksella kohtelemaan viranomaisia.

-- Olenko minä sitten puhunut viranomaisista mitään pahaa? -- kysyi Kovalenko, katsoen häneen kiukkuisesti. -- Olkaa hyvä ja jättäkää minut rauhaan! Minä olen kunniallinen mies, enkä halua puhua sellaisen herran kanssa kuin te. Minä en voi sietää urkkijoita!

Belikov alkoi hermostuneesti puuhata ja pukeutui nopeasti. Hänen kasvoillaan oli kauhun ilme. Hän sai ensi kerran elämässään kuulla sellaisia raakuuksia.

-- Puhukaa mitä tahdotte, -- sanoi hän astuessaan eteisestä portaille. -- Minun täytyy jo edeltäpäin sanoa teille: ehkä on joku kuullut meitä, ja jottei keskusteluamme vääristeltäisi, ja jottei mitään tapahtuisi, täytyy minun kertoa herra johtajalle keskustelumme sisällys... pääpiirteissään. Se on minun velvollisuuteni.

-- Kertoa? Mene, kerro!

Kovalenko tarttui häntä kaulukseen ja lennätti Belikovin portaita pitkin alas, että kalossit paukkuivat. Portaat olivat korkeat ja jyrkät, mutta onnellisesti tuli hän kuitenkin alas, nousi seisomaan ja koetti, olivatko silmälasinsa ehjät? Mutta juuri kun hän lensi portaita alas, osui Varenka kahden muun naisen seurassa saapumaan paikalle. Naiset seisoivat alhaalla katsellen ihmeissään -- ja Belikovista oli tämä kaikkein kauheinta. Parempi olisi ollut taittaa niskansa, molemmat jalkansa kuin joutua naurunalaiseksi. Nyt saa sen varmaan koko kaupunki tietää, sitten johtaja, tarkastaja, -- oh, kunpa ei vain mitään tapahtuisi! Nyt piirtävät uuden pilakuvan ja kaikki päättyy niin, että käsketään jättämään erohakemus...

Kun hän nousi seisomaan, tunsi Varenka hänet ja katsellessaan hänen naurettavia kasvojaan, rypistynyttä päällystakkiaan, kalossejaan, ymmärtämättä mitä oli tapahtunut, otaksuen hänen epähuomiossa pudonneen, hän ei voinut hillitä itseään, vaan ratkesi sellaiseen nauruun, että koko talo kajasi:

-- Ha-ha-haa!

Ja tämä rämähtävä, läikkyvä "ha-ha-haa" oli kaiken loppu: siihen päättyi sekä kosinta että Belikovin maallinen olemassaolo. Hän ei enää kuullut Varenkan sanoja eikä nähnyt mitään. Palattuaan kotiinsa hän ensi työkseen korjasi valokuvan pöydältä ja kävi sitten levolle eikä enää milloinkaan noussut.

Parin kolmen päivän kuluttua tuli Afanasij luokseni kysymään, eikö olisi lähdettävä lääkäriä noutamaan, sillä isäntä ei ole aivan niin kuin olla pitäisi. Minä menin Belikovin luo. Hän makasi uudinten takana peitteen alla eikä puhunut mitään. Jos häneltä jotakin kysyi, virkkoi hän vain on tai ei -- eikä sen enempää. Siinä hän makasi, vaan ympärillä hääräili synkkänä syvään huokaillen Afanasij, joka haisi viinalle kuin viinatupa.

Kuukauden kuluttua Belikov kuoli. Me hautasimme hänet kaikki miehissä ja naisissa, nimittäin molemmat kymnasit ja seminari. Siinä hän nyt arkussa makasi, kasvoilla lempeä, tyytyväinen, iloinen ilme, ikäänkuin hän olisi iloinnut siitä, että hänet vihdoinkin oli laskettu koteloon, josta hän ei ikinä enää nouse. Hän oli saavuttanut ihanteensa! Aivankuin hänen kunniakseen vallitsi hautauksen kestäessä sumuinen, sateinen sää ja kaikilla oli kalossit ja sateenvarjo. Varenka oli myöskin hautaamassa, ja kun arkku laskettiin maan poveen, hyrähti hän itkuun. Huomasin, että vähävenäläiset naiset joko itkevät tai nauravat; he eivät voi olla tavallisella tuulella.

Tunnustan, että on kerrassaan nautinto haudata sellaisia ihmisiä kuin Belikov. Kun me palasimme hautausmaalta, niin olimme kaikki kainon juhlatunnelman vallassa. Mutta ei kukaan tahtonut paljastaa tätä tyytyväisyyden tunnetta, joka muistutti jo kauan sitten lapsuudessa kokemaamme mielialaa, kun vanhempain lähdettyä kylään saimme tunnin, parikin juoksennella puutarhassa nauttien täydellistä vapautta. Oi vapaus, vapaus! Pieninkin vihjaus, heikoinkin toive sen saamisesta antaa sielulle siivet! Eikö totta?

Me palasimme hautausmaalta tyytyväisinä. Eikä ollut edes viikkoakaan vierähtänyt, kun elämä jo kulki entistä rataansa yhtä tylynä, väsyttävänä, järjetönnä, ei kiertokirjeiden ahdistamana, vaikkei aivan vapaanakaan. Eipä tapahtunut muutosta parempaan. Ja todellakin, Belikov on jo haudassa, mutta kuinka paljon onkaan vielä sellaisia koteloituneita ihmisiä maailmassa, kuinka paljon heitä vielä syntyykään maailmaan!

-- Niinhän se on, -- virkkoi Ivan Ivanitsh ja sytytti piippunsa.

-- Kuinka paljon heitä vielä syntyykään maailmaan! -- toisti Burkin.

Kymnasinopettaja astui vajasta ulos. Hän oli lyhyenläntä, lihavahko, aivan kaljupäinen, musta parta ulettui melkein vyötäisille. Hänen mukanaan seurasi kaksi koiraa.

-- Oi, sinä ihana kuu! -- lausui hän yläilmoihin katsahtaen.

Oli jo puoliyö. Oikealla näkyi koko kylä ja sen halki pitkä raitti aina viiden virstan päähän. Kaikki oli vaipunut hiljaiseen, syvään uneen. Ei liikettä, ei ääntä. Eipä olisi uskonut, että luonnossa voisi vallita niin syvä hiljaisuus. Kun kuutamoisena yönä näet leveän kylätien mökkeineen, heinärukoineen, nukkuvine pajuineen, niin valtaa hiljaisuus sielunkin ja tässä rauhassaan öisten varjojen suojassa, suojassa vaivoilta, murheilta ja huolilta se muuttuu helläksi, surunsuloiseksi, ja näyttää siltä kuin tähdetkin sitä hyväillen ja liikutettuina katselivat, kuin pahaa ei enää maan päällä olisikaan, vaan kaikki olisi onnellista. Vasemmalla kylän laidasta alkoi vainio, joka ulottui kauas, aina taivaanrantaan. Niin laaja kuin tämä kuutamon peittämä vainio olikin, ei siltä liikettä näkynyt, ei ääntä kuulunut.

-- Niinhän se on -- toisti Ivan Ivanitsh. -- Mutta eikö se, että asumme kaupungin ummehtuneessa ilmassa ja ahdingossa, kirjottelemme tarpeettomia, pelaamme skruuvia -- eikö sekin tavallaan ole koteloitumista? Entä se, että vetelehdimme koko ikämme tyhjäntoimittajain, riitapukarien, tyhmien, toimettomain naisten seurassa, puhumme ja kuuntelemme kaikenmoista roskaa -- eikö sekin ole koteloitumista? Jos tahdotte, niin kerron teille sangen opettavan jutun?

-- Jättäkäämme se toistaiseksi, sillä on jo aika käydä nukkumaan, -- vastasi Burkin. -- Mutta huomenna sitten!

Molemmat menivät vajaan ja heittäytyivät heinille pitkälleen. He olivat jo peittyneet heiniin ja vaipuneet puoliuneen, kun yhtäkkiä kuului kevyitä askelia... Joku kävi vajan läheisyydessä... kulki vähän matkaa ohi ja pysähtyi. Hetken kuluttua kuului taas askelia... Koirat alkoivat murista.

-- Se on Mavra, joka siellä kulkee, sanoi Burkin.

Askeleet taukosivat.

-- Nähdä ja kuulla, kuinka valehdellaan, -- virkkoi Ivan Ivanitsh kääntyen toiselle kyljelle, -- ja hölmön nimen saat siitä, että siedät näitä valheita, häväistyksiä, nöyryytyksiä, uskaltamatta suoraan ilmottaa, että olet rehellisten ja vapaiden ihmisten puolella. Ja kaikki tämä leipäpalasen, lämpimän nurkan, jonkun joutavan, turhan viran tähden, -- ei, on mahdotonta näin enää elää!

-- Toiseen asiaan eksytte, Ivan Ivanitsh, -- sanoi opettaja. -- Nukutaan pois.

Noin kymmenen minutin kuluttua oli Burkin jo täydessä unessa. Mutta Ivan Ivanitsh yhä kääntelihe kyljeltä kyljelle ja huokaili. Sitten hän nousi, meni ulos ja istui kynnykselle tupakoimaan.

Karviaismarjat.

Jo varhaisesta aamusta oli taivas ollut sadepilvien peitossa. Oli hiljaista, viileätä ja ikävää niinkin harmaina, sumuisina päivinä, kun pilvet riippuvat yli peltojen ja sadetta odotetaan -- turhaan. Eläinlääkäri Ivan Ivanitsh ja kymnasinopettaja Burkin väsyivät jo kuljeskelemaan pitkin vainioita, jotka näyttivät heistä nyt rajattomilta. Kaukana edessä häämöttivät heikosti Mironositskoje-kylän tuulimyllyt, oikealla kulki kunnasrivi, joka katosi kauas kylän taa. He tiesivät molemmat, että se oli joen rantaa, tuolla niittyä, vihreitä pajupensaita, maataloja, ja jos nousit jollekin kunnaalle, niin sieltä näkyi yhtä laaja peltotasanko, rautatie sähkölankoineen ja juna, joka kaukaa katsoen näyttää matelevalta toukalta, mutta saattoi sieltä selkeällä säällä nähdä aina kaupunkiin asti. Nyt kun oli hiljaista ympärillä ja luonto näytti lempeältä ja haaveksivalta, tunsivat Ivan Ivanitsh ja Burkin syvästi rakastavansa näitä vainioita ja he ajattelivat molemmat, kuinka juhlallinen, kuinka ihana oli tämä seutu.

-- Viime kerralla, kun olimme siellä kylänvanhimman vajassa, -- virkkoi Burkin, -- te aioitte kertoa jotakin.

-- Niin, minä aioin kertoa veljestäni.

Ivan Ivanitsh veti syvään henkeä ja sytytti piippunsa alkaakseen kertoa, mutta juuri silloin rupesi satamaan. Ja noin viiden minutin kuluttua satoi jo kuin saavista kaataen eikä voinut edeltäpäin sanoa, kauanko sitä kestäisi. Ivan Ivanitsh ja Burkin olivat epätietoisia; märät koirat seisoivat häntä koipien välissä ja katsoivat heihin armoitellen.

-- Meidän pitää etsiä suojaa jostakin, -- sanoi Burkin. Lähtekäämme Aljohinin luo, hän asuu tässä lähellä.

-- Lähdetään vaan.

He suuntasivat matkansa sivullepäin ja kulkivat yhä niitettyjä peltoja pitkin milloin suoraan eteenpäin, milloin oikealle, kunnes tulivat tielle. Pian alkoi näkyä poppeleita, puutarha, sitten aittoja punaisine kattoineen. Avautuipa jo eteen välkkyvä joen pinta ja leveä pato myllyineen ja valkoisine uimahuoneineen. Se oli Sofino, jossa Aljohin asui.

Myllyn jytinältä ei voinut kuulla sateen rapinaa; toe vapisi. Rattaitten ympärillä seisoi märkiä hevosia päät riipuksissa, ihmiset kulkivat suojellen ruumistaan säkeillä. Oli märkää, lokaista, ikävää, ja pato näytti kolkolta. Ivan Ivanitsh ja Burkin tunsivat koko ruumiissaan märkyyden, likaisuuden ja epämukavuuden, jalkoihin oli tarttunut savea ja ne tuntuivat raskailta. Kulkeissaan tokeen ohi ja noustessaan kartanon aittoja kohti he vaikenivat aivankuin olisivat suuttuneet toisiinsa.

Eräässä aitassa rämisi viskuukone; ovi oli auki ja pölyä tuprusi ulos. Kynnyksellä seisoi Aljohin itse, noin neljänkymmenen ikäinen, pitkä, täyteläinen, tuuheatukkainen mies, joka oli enemmän professorin tai taiteilijan kuin tilanomistajan näköinen. Hänen yllään oli valkoinen paita, jota ei oltu pesty pitkiin aikoihin, köysivöineen, housujen sijasta alushousut ja saviset, oljenporoiset saappaat. Nenä ja silmät olivat pölystä mustat. Hän tunsi Ivan Ivanitshin ja Burkinin ja oli, nähtävästi, hyvin iloissaan.

-- Olkaa hyvä, käykää taloon, sanoi hän hymyillen. -- Minä tulen heti perässä.

Päärakennus oli suuri, kaksikerroksinen. Aljohin asui alhaalla kahdessa holvikattoisessa, pieni-ikkunaisessa huoneessa, jossa pehtorit olivat ennen asuneet. Sisustus oli yksinkertainen ja huoneessa oli ruisleivän, huonon viinan ja työkalujen hajua. Ylhäällä vierashuoneissa hän oli harvoin, ainoastaan silloin, kun oli vieraita talossa. Ivan Ivanitshia ja Burkinia vastaanottamaan ilmaantui emännöitsijä, nuori nainen, joka oli niin kaunis, että molemmat jäivät hämmästyneinä seisomaan ja katselemaan toinen toiseensa.

-- Ette voi ajatella, kuinka tulonne minua ilahuttaa, hyvät herrat, -- sanoi Aljohin astuessaan vieraiden perässä eteiseen. Tämä oli kerrassaan odottamatonta! Pelageja, -- kääntyi hän emännöitsijän puoleen, -- nyt pitäisi vieraiden saada kuivaa ylleen. Minunkin täytyy muuttaa pukua. Mutta ensin on peseydyttävä, sillä enpä ole tullut tehneeksi sitä sitten viime kevään. Ehkä teitäkin, hyvät herrat, haluttaa lähteä uimahuoneelle, sillä aikaa kun täällä laitetaan kuntoon?

Kaunis Pelageja, viehättävä ja näköjään hellätuntoinen, toi pyyhinliinoja ja saippuata, ja Aljohin lähti vieraineen uimahuoneelle.

-- Niin todellakin, en ole pitkiin aikoihin peseytynyt -- jutteli hän riisuutuessaan. Uimahuone, jonka isäni laittoi, on kyllä hyvä, kuten näette, mutta ei ole oikein riittänyt aikaa pesemiseen.

Hän istuutui portaalle, saippuoi tuuhean tukkansa ja kaulansa; viruttaessa muuttui vesi ympärillä ruskeaksi.

-- Se on totta, se... -- myönsi Ivan Ivanitsh katsellen hänen päätään.

-- Pitkään aikaan en ole peseytynyt... -- toisti Aljohin hämillään ja saippuoi toistamiseen; tällä kertaa muuttui vesi tummansiniseksi kuin kirjotusmuste.

Ivan Ivanitsh astui ulos, heittäytyi kohisten veteen ja uiskenteli sateessa käsivarsiaan levitellen niin, että valkoiset lumpeenkukat keinuivat aallokossa. Hän ui keskelle lampea, sukelsi ja tuli hetken kuluttua toisessa paikassa näkyviin. Ja hän ui yhä edemmäksi sukeltaen vähän väliä pohjaa tavottamaan. "Hyvänen aika... -- huudahteli hän nauttien, -- kuinka suloista!" Sitten hän ui myllyn luo, haasteli siellä jotakin talonpoikain kanssa, palasi takaisin ja makasi selällään keskellä lammikkoa, antaen sateen valua kasvoilleen. Burkin ja Aljohin olivat jo pukeutuneet ja tekivät lähtöä, kun hän yhä vielä ui ja sukelteli.

-- Hyvänen aika!... virkkoi hän. Tämä on kerrassaan taivaallista!

-- Joutukaa! -- huusi Burkin hänelle.

Palattiin taloon. Kun ylikerroksen salissa sytytettiin lamppu ja Burkin ja Ivan Ivanitsh, yllä silkkiset viitat ja lämpimät tohvelit istuivat nojatuoleissa, ja Aljohin itse siistinä, kammattuna ja yllään uusi nuttu asteli pitkin lattiaa nauttien lämpimästä, puhtaudesta, kuivista vaatteista, kevyistä jalkineista, ja kun suloinen Pelageja ääneti ja lempeästi hymyillen liikkui pitkin pehmeitä mattoja, tarjoen teetä ja marjahilloa, vasta silloin Ivan Ivanitsh alkoi kertomuksensa, jota eivät ainoastaan Burkin ja Aljohin näyttäneet kuuntelevan, vaan myöskin nuo vanhat ja nuoret naiset ja sotilashenkilöt, jotka rauhallisesti ja arvokkaasti katsoivat kultaisesta kehyksistään salin seinillä.

Meitä oli kaksi veljestä, -- alkoi hän, -- minä, Ivan Ivanitsh, ja toinen -- Nikolai Ivanitsh, joka oli pari vuotta nuorempi minua. Minä antauduin tieteen alalle ja valmistuin eläinlääkäriksi, mutta Nikolai istui jo yhdeksäntoista vuotiaasta saakka valtiokonttorissa virassa. Isämme, Tshimsha-Himadaiskij, oli alkuaan palveluksessa olevan sotamiehen poika, mutta kohosi upseriksi ja jätti meille perinnöllisen aateluuden ja huononlaisen maatilan jälkeensä. Hänen kuolemansa jälkeen meni maatila velkoihin, mutta lapsuutemme olimme sentään saaneet viettää maalla vapaudessa. Me olimme niinkuin talonpoikaislapset päivin ja öin pellolla, metsässä, hevosia paimentamassa, kiskoimme niintä, kalastimme j.n.e. Tiedättehän, että ken edes kerran elämässään on pyydystänyt kiisken tai nähnyt muuttolintujen kirkkaana, kylmänä syyspäivänä lentävän pitkässä jonossa yli kylän, se ei ole enää kaupunkilainen ja toivoo aina kuolemaansa saakka vapautta. Minun veljeni ikävöi valtiokonttorissa. Vuodet vierivät, mutta hän istui yhä samassa paikassa, kirjotti samoja papereita ja ajatteli yhä samaa, maalle pääsyä, ja tämä ikävä muuttui vähitellen määrätyksi toiveeksi, unelmaksi, ostaa itselleen pien maatalo jossakin joen tai järven rannalla.

Hän oli hyväntahtoinen, lempeä mies, minä rakastin häntä, mutta tätä hänen toivettaan, sulkeutua iäksi omaan maataloonsa, en minä koskaan hyväksynyt. Sanotaan, että ihminen tarvitsee vain kolme arshinaa maata! Mutta kolme arshinaahan tarvitsee vainaja eikä elävä ihminen. Ja sanotaan myös, että jos intelligenssimme osottaa taipumuksia maaelämään, on se hyvä. Mutta mitä ovat nuo maatalot oikeastaan muuta kuin kolme arshinaa maata! Poistua kaupungista, taistelusta, ihmistelmeestä ja kätkeytyä maataloonsa -- se ei ole elämää, vaan egoismia, laiskuutta, se on tavallaan munkkiutta ilman sankarityötä. Ihminen ei tarvitse ainoastaan kolme arshinaa maata, ei maataloa, vaan koko maapallon, koko luonnon, jonka lakeuksilla hän voi kehittää lahjojaan ja vapaan henkensä erikoisuuksia.

Veljeni Nikolai uneksi kansliassaan, kuinka hän syö kotoista kaalikeittoa, jonka maukas tuoksu leviää kautta koko talon, aterioi vihreällä nurmella, nukkuu auringonpaisteessa, istuu tuntikausia penkillä portin luona katsellen yli peltojen ja metsien. Maatalouskirjaset ja monenmoiset neuvot kalentereissa olivat hänen ilonsa ja henkinen mieliruokansa. Hän luki myöskin sanomalehtiä mielellään, mutta luki niistä ainoastaan ilmotuksia, joissa tarjottiin kaupaksi niin ja niin monta desjatinaa peltomaata ja niittyä talorakennuksineen, jokineen, puutarhoineen, myllyineen, patoineen. Ja hänen mielessään kuvastuivat puutarhan polut, kukat ja hedelmät, kottaraistölkit puissa, ruutanat lammikoissa ja sen semmoiset. Nämä mielikuvat olivat erilaisia, riippuen ilmotuksista, jotka osuivat hänen eteensä, mutta jostakin syystä oli jokaisessa karviaispensas. Ei ainoatakaan maataloa, ei ainoatakaan runollista sopukkaa hän voinut mielessään kuvitella ilman karviaispensasta.

-- Maaelämällä on omat mukavuutensa, -- virkkoi hän toisinaan. -- Siellä sinä istut parvekkeella teetäsi hörppien, mutta lammella sorsasi soutavat, ilma tuoksuaa niin suloiselle ja... ja karviaispensas kasvaa.

Hän sommitteli talonsa pohjapiirroksia ja aina ne tulivat samanlaisia: a) päärakennus, b) väentupa, c) puutarha, d) karviaispensaita. Hän eli kitsaasti: ei syönyt eikä juonut tarpeeksi, pukeutui kuin kerjäläinen ja yhä kokosi ja pani rahaa pankkiin. Hän ahnehti hirveästi. Oli sääli katsella häntä ja minä annoin hänelle yhtä ja toista ja lähettelin juhliksi, mutta hän kätki senkin. Jos ihminen kerran on pyhittänyt itsensä ihanteelleen, ei hänelle enää mitään mahda.

Vuodet vierivät, hänet muutettiin toiseen kuvernementtiin, hän täytti jo neljäkymmentä vuotta, vaan luki yhä vielä ilmotuksia sanomalehdistä ja kokosi rahaa. Sitten sain tietää, että hän oli nainut. Kaiken tarkotuksena oli maatalo karviaispensaineen ja senpätähden hän ilman vähintäkään sympatiaa tuli naineeksi vanhan, ruman leskivaimon, jolla oli jonkun verran rahoja. Naimisissa ollessaankin hän eli kitsaasti antamatta edes kylliksi ruokaa vaimolleen. Ennen oli vaimo ollut naimisissa erään postimestarin kanssa, jolloin oli tottunut piirakoihin ja juomiin, mutta toisissa naimisissa hän tuskin sai ruisleipääkään kyllikseen nähdä, alkoi kuihtua ja noin kolmen vuoden kuluttua heitti henkensä. Minun veljeni ei tietysti epäillyt hetkeäkään, että hän olisi ollut syypää vaimonsa kuolemaan. Raha sokaisee ihmisen kuin viina. Kaupungissamme kuoli kauppias. Kuoleman lähestyessä hän käski lautasellisen hunajaa ja söi kaikki rahansa ja arvopaperinsa hunajassa, jottei kukaan niitä saisi. Kerran minä olin asemalla pysähtynyt katselemaan karjalaumaa, kun eräs kulkukauppias joutui veturin alle, jossa toinen jalkansa irtaantui muusta ruumiista. Me kannoimme hänet erääseen vastaanottohuoneeseen, veri virtasi, -- se oli kauheaa katsella, mutta hän pyysi, että katkennut jalka tuotaisiin hänelle ja hän suri sitä; irtaantuneen jalan saappaassa oli kaksikymmentä ruplaa, joita hän halusi.

-- Hän eksyy jo toiseen asiaan, -- sanoi Burkin.

-- Vaimonsa kuoltua, -- jatkoi Ivan Ivanitsh hetken mietittyään, -- alkoi veljeni etsiä maatilaa. Vaikka kymmenen vuotta etsisit, et sittenkään löydä mieleistäsi, vaan ostat aivan toisenlaisen kuin mitä ajattelit. Veljeni osti välittäjän kautta sata kaksitoista desjatinaa maata kiinnitysvelkoineen. Maatilalla oli komea päärakennus, väentupa, puisto, mutta ei hedelmäpuutarhaa, ei karviaispensasta eikä lampea sorsineen. Oli joki, mutta sen vesi oli kahvin väristä, sillä toisella puolella maatilaa oli tiilitehdas, toisella -- luumylly. Mutta Nikolai Ivanovitsh ei siitä paljoakaan välittänyt; hän tilasi kaksikymmentä karviaismarjapensasta, istutti ne ja niin tuli hänestä tilanomistaja.

Viime vuonna kävin häntä tervehtimässä. Lähdenpä tästä katsomaan, miten hän siellä oikein asustaa, ajattelin. Kirjeissään mainitsi hän maatilansa nimen olevan Tshumbaroklovin Nummi, eli Himalaiskoje. Minä saavuin Himalaiskojeen jälkeen puolenpäivän. Oli helteinen. Kaikkialla ojia, aitoja, kuusi-istutuksia, -- enpä ollut pihalle päästä enkä löytää paikkaa hevoselle. Astuin taloon: vastaani tulee ruskea koira, lihava kuin porsas. Se halusi haukkua, mutta oli niin laiska, ettei viitsinyt. Keittiöstä tuli ulos paljasjalkainen piika, hänkin lihava kuin sika ja sanoi, että isäntä on päivällislevolla. Menin veljeni luo; hän istui vuoteessa polvet peitettyinä. Hän oli vanhentunut, lihonnut, pöhöttynyt; posket, nenä ja huulet aivan pullottivat, kas vaan, ettei repeä peitteeseensä.

Me syleilimme toisiamme ja taisimme vähän itkeäkin, ei ainoastaan ilosta, vaan myöskin surusta, ajatellessamme, että olemme joskus olleet nuoria, vaan nyt jo harmaahapsisia, haudan partaalla. Hän pukeutui ja vei minut katsomaan maatilaansa.

-- No mitenkä sinä täällä oikein viihdyt? -- kysyin minä.

-- Hyvinhän se on mennyt, Jumalan kiitos!

Hän ei ollut enää entinen arka virkamies, vaan aito tilanomistaja, herra. Hän oli jo kotiutunut, tottunut ja päässyt makuun: söi paljon, kylpi usein, lihoi, käräjöi jo kunnan ja molempain tehtaitten kanssa ja suuttui hirveästi, elleivät talonpojat kutsuneet häntä "teidän ylhäisyytenne". Huolehtipa sielustaankin, vaikka herrastapaan, eikä tehnyt hyvää muuten vaan, vaan harrastuksesta. Entä mitä hyvää? Paranteli talonpoikia kaikenmoisista taudeista soodavedellä ja risiniöljyllä ja piti nimipäivänään kiitosrukouksen kylässä ja juotti sitten alustalaisilleen puoli sankoa viinaa, sillä hän arveli, että se kuului asiaan. Ah, näitä kauheita juominkeja! Tänään kiskoo lihava tilanomistaja talonpoikia laitumenvarkaudesta kruununvoudin eteen, vaan huomenna, juhlapäivänä, juottaa heille oikein sangosta, ja talonpojat juovat ja huutavat ja kumartavat humalassa isäntänsä jalkojen juureen. Muutos parempaan päin, kylläisyys, laiskuus kehittävät venäläisessä mitä hävyttömintä itsetietoisuutta. Nikolai Ivanitsh, joka kerran valtiokonttorissa palvellessaan ei ollut edes itselleen uskaltanut tunnustaa omaavansa mitään mielipiteitä, puhui nyt vain sulaa totuutta ja aivankuin joku ministeri. "Sivistys on välttämätön, mutta kansalle se on vielä ennenaikaista tai ruumiillinen rangaistus on yleensä vaarallista, mutta muutamissa tapauksissa se on hyödyllistä ja ehdottoman tarpeellista."

-- Minä tunnen kansan ja osaan kohdella sitä, -- sanoi hän. -- Kansa rakastaa minua. Kun minä vaan sormea heilautan, niin tekee kansa minulle, mitä tahdon.

Ja tämän hän sanoi tietävästi ja hyväntahtoisesti hymyillen. Ainakin parikymmentä kertaa toisti hän: "me, aateliset", "minä aatelismiehenä". Kaikesta päättäen ei hän enää muistanut, että isoisämme oli talonpoika ja isämme -- sotamies. Vieläpä sukunimemme Tshimsha-Himalaiskij, joka todella on hyvin ruma, tuntui hänestä nyt sointuvalta, arvokkaalta ja miellyttävältä.