Part 6

"Minkätähden semmoinen kiire? Me siis astumme tuon suolahelvetin omistajan eteen ja syvimmässä alammaisuudessa sanomme hänelle: 'Kunnioitettava herra ihmisnylkijä ja verenimijä, me olemme tulleet myymään nahkaamme teidän ahneudellenne, -- ettekö tahtoisi olla niin hyvä ja nylkeä meitä kappale kappaleelta kuudestakymmenestä kopeekasta päivältä'. Ja siitä seuraa sitte..."

"Nouse nyt vihdoinkin ylös ja menkäämme! Ennen iltaa voimme ehtiä lähimpään kalastuspaikkaan. Me avustamme verkkojen kantamisessa, saamme kenties illallisen palkaksemme."

"Illallisen? Olet oikeassa! Kalastajat ovat hyväsydämmisiä, heidän luonaan saamme aivan varmaan ruokaa. Tule, tule... Ei siitä reisusta kuitenkaan ole mitään hyötyä. Mikään ei onnistu meille tällä viikolla. Kirottu vastoinkäyminen."

Hän nousi ylös aivan märkänä merivedestä, suoristeli itseään ja pisti kätensä housujensa taskuihin, jotka hän oli ommellut itsellensä parista jauhosäkistä. Kaiveltuaan hetkisen taskuissaan, veti hän ylös tyhjät kätensä ja vei ne aivan silmäinsä eteen sekä katseli niitä koomillisesti.

"Ei niin hitustakaan!.. Neljä päivää olen minä hakenut ja hakenut, vaan en ole mitään löytänyt. Semmoisesta voi tulla hulluksi, veliseni."

Me kävelimme pitkin meren rantaa aina väliin viskaten jonkun sanan toisillemme. Jalkamme vajosivat tuohon kosteilla simpukan kuorilla sekoitettuun hiekkaan.

Silloin tällöin tapasimme limaisia maneetteja, aaltojen rannalle heittämiä pikkukaloja ja omituisen muotoisia mustia puupökkelöitä... Mereltä puhalteli raitis, suloinen tuuli, jota, löyhyteltyään ensin meille vilpoisuutta, kiiruhti arolle ja pani siellä hiekan pilvenä pölyämään.

Jemeljan, joka tavallisesti oli itse iloisuus, näytti omituisesti nolostuneelta, joten koetin saada häntä paremmalle tuulelle.

"Kerro minulle jotain elämästäsi, Jemeljan", pyysin.

"Tekisin sen kyllä mielelläni, veli pyhä, mutta kun vatsa on tyhjä, ehtyy puheen virtakin. Vatsa, veliseni, on nimittäin pääasia ihmisellä. Miten monenmoisia epäsikiöitä ja rampoja löytyneekään maailmassa, ei yhtään ole semmoista, jolta vatsaa puuttuisi. Se veitikka ei salli tinkimistä itsensä kanssa. Jos vatsa on tyydytetty, on myöskin sielu iloinen; kaikella inhimillisellä toiminnalla ja puuhalla on perusteensa vatsassa... Mutta senhän sinä tiedät yhtähyvin kuin minäkin."

Hän vaikeni.

"Ah pyhä veli", jatkoi hän jonkun ajan kuluttua, "jospa nyt meri tuossa tuokiossa heittäisi kymmenen tuhatta ruplaa tuohon jalkojeni juureen... Perhana ollen, silloin tulisi tästä toinen olo! Heti paikalla laittaisin kapakan. Sinut ottaisin ensimmäiseksi kirjanpitäjäkseni, mutta itselleni laittaisin olopaikan tarjoilutiskin alle ja johtaisin sinne suorastaan suuhuni letkun paloviinatynnyristä. Kun minua sitte rupeaisi haluttamaan oikein maistella ilon ja nautinnon lähteestä, tarvitsisi minun vain komentaa: Maksim, väännäppäs hanaa... ja klunk, klunk, klunk, alkaa viina juosta lirittää kurkkuuni. Ei muuta kuin niellä, Jemeljan! Se olisi jotakin se, p--le vieköön. Ja talonpoikaroistoja, noita julkeita maanmöyriöitä, -- jukolauta, niitä minä nylkisin oikein perinpohjaisesti!... Ne minä oikein kääntäisin nurin narin! Kun semmoinen lurjus tulee ja kerjää: 'Jemeljan Pavlytsh, ole niin kiltti ja anna minulle pieni ryyppy, minä maksan sitte!...' niin sanon: 'Mitä?... Pyydätkö velaksi? Siitä ei tule mitään.' 'Ole sääliväinen, Jemeljan Pavlytsh!' -- 'No, enhän minäkään niin taipumaton ole. Anna vaunusi pantiksi, niin saat neljänneksen mitallista!' Ha, ha! Minä opettaisin sen veitikan tanssimaan, minä!"

"No, älä nyt sentään ole liian julma! Talonpoikammehan ovat sellaisia nälkiintyneitä raukkoja".

"Nälkiintyneitä raukkoja!... Se on oikein niille, niin se pitää ollakin! Enkö minä sitte mielestäsi ole nälkiintynyt? Pyhä veli, aina siitä saakka, kuu synnyin, olen minä kärsinyt nälkää. Mutta sitä ei seiso missään lakikirjassa kirjoitettuna. Kyllä varmaan, kyllä! Hän kärsi nälkää!... minkätähden? Katovuodenko tähden? Sangen epäiltävää. Katovuosi vallitsee hänen tuhmissa aivoissansa ja siitä tulee katovuosi hänen pelloillensa. Siinä on solmu. Minkä vuoksi ei muissa valtakunnissa ole katovuosia? Sen vuoksi, ett'eivät ihmisten päät siellä ole luotu vain sitä varten, jotta tuollaisiin korvan taustaa raappia; siellä ajattelevat ihmiset, se on koko asia. Siellä, veliseni, osaavat ihmiset siirtää sateen huomispäivään, silloin kun sitä ei tänään tarvita, ja aurinko pistetään aivan yksinkertaisesti pilven taa, jos se rupeaa liiaksi paahtamaan. Mutta mitä meillä ymmärretään semmoisista toimenpiteistä? Ei niin hitustakaan!... Ah, mutta kaikki nämät ovat vain sivuasioita... Tuhat ruplaa ja kapakka... se olisi jotain se!..."

Hän vaikeni ja otti totuttuun tapaansa esille tupakkakukkaron, käänteli sitä, tirkisteli siihen sisään, sylkäsi ylenkatseellisesti ja viskasi koko kapineen mereen.

Muuan aalto otti tuon likaisen esineen haltuunsa, kuletteli sitä kappaleen matkan sekä heitti sen uudestaan rannalle, ikäänkuin olisi pitänyt lahjaa liian halpa-arvoisena.

"Eikö muka kelpaa?" murisi Jemeljan. "Pidäkkin vain hyvänäsi, lörpöttelijä!"

Hän otti ylös tuon märjän kukkaron, pani siihen kiven sekä heitti sitte sen kauas mereen.

Minun täytyi nauraa!

"No, mitä sinä virnistelet?" tiukkasi hän minulta. "Kyllä sinäkin muka olet hienoa miestä! Tonkii kirjoja, vieläpä laahaa sitä roskaa mukanaankin kaikkialle... eikä kumminkaan ymmärrä, mitä toinen sanoo! Senkin nelisilmäinen kummitus!"

Tämä viittaus silmälaseihini ilmaisi, että Jemeljanin suuttumus oli jo kohonnut sangen korkeaan määrään. Hän ei tavannut niistä loukkaantua ennen, kun hän oli oikeen sydämestään kiukustunut koko maailmaan. Tavallisesti antoi tämä kasvojeni koristus minulle hänen silmissään eräänlajisen ylhäisyyden. Ensimäisinä tuttavuutemme päivinä ei hän minua milloinkaan puhutellut muutoin kuin "teiksi", vaikkakin me kannoimme yhdessä hiiliä eräällä rumanialaisella höyrylaivalla ja minä olin yhtä rääsyinen, nokinen ja kurja kuin hänkin.

Lepyttääkseni häntä hiukan, pyysin minä anteeksi ja rupesin juttelemaan noista "muista valtakunnista", jotka hänen käsityksensä mukaan osasivat niin viisaasti menetellä sekä sateen että auringonpaisteen kanssa. En voinut toisin tehdä kuin tuomita hänen mielipiteensä tässä suhteessa kuuluvaksi kokonaan mielikuvituksen maailmoihin.

"Näes!... Vai sillä tavalla se on!... Aija!" huomautti hän aina väliin, mutta minulla oli kuitenkin tunne, ett'ei hän kuitenkaan omistanut syvempää huomiota esitelmälleni, vaan ajatteli kokonaan muita asioita.

"Minä uskon, veliseni, sen mielelläni", keskeytti hän minut vihdoin tehden liikkeen, jonka piti ilmaista välinpitämättömyyttä. "Mutta nyt minä kysyn sinulta erästä toista asiaa, -- jos joku ihminen, jolla on paljo rahaa, jaa, oikein paljo rahaa, juuri nyt sattuisi tulemaan vastaamme, -- olisiko sinussa miestä 'napsahuttamaan' hänet, voidaksesi sillä tapaa hiukan hyvittää omaa arvoisaa persoonaasi?"

Tätä sanoessaan katseli hän tutkivaisesti silmälasieni läpi.

Minua puistutti tahtomattani.

"En", vastasin minä, "en missään tapauksessa. Kellään ei ole oikeutta ostaa onneansa vieraan ihmisen elämän hinnalla."

"Ho, ho! Kuulkaapas! Sitenhän puhutaan hienosti ja kauniisti kirjoissakin, mutta se tehdään vain omantunnon tyynnyttämiseksi. Todellisuudessa samat älyniekat, jotka moiset lauselmat ovat kokoon keittäneet, kyllä eivät suinkaan sovittaisi sitä omaan persoonaansa, vaan tilaisuuden sattuessa antaisivat toisen sitä uskoa silloin, kun jo olisivat passittaneet hänet toiseen maailmaan... Oikeus! Tässä on minun oikeuteni --" Hän nosti suonisen nyrkkinsä nenäni eteen -- "eroitus on vain siinä, että toinen käyttää tätä oikeuttaan yhdellä, toinen toisella tavalla. Älä tule minulle puhumaan oikeudesta!..."

Hän rypisteli päivän polttamia kulmakarvojansa sekä tirkisteli synkästi eteensä. Minä olin vaiti, sillä kokemuksesta tiesin, että kaikki vastusteleminen oli turhaa, silloin kun Jemeljan oli huonolla tuulellansa.

Hän otti ylös edessään viruvan puupökkelön ja viskasi sen veteen.

"Kunpa saisi sauhut..." sanoi hän ja huokasi.

Minä tirkistelin arolle sekä huomasin kaksi lammaspaimenta, jotka makasivat hiekalla ja katselivat meitä.

"Terve teille, herraseni!" huusi Jemeljan. "Onko teillä tupakkaa?"

Toinen heistä käänsi kasvonsa kumppaniinsa päin, sylkäsi suustaan ruohonkorren, jota oli pureksinut sekä sanoi laiskasti:

"Kuules, Mihail, ne tahtovat tupakkaa!"

Mihail katseli ensin taivasta kohden, ikäänkuin odottaakseen sen suostumusta saada alottaa keskustelu meidän kanssamme sekä virkkoi sitten:

"Toivotan teille hyvää päivää! Mihin on matka?"

"Otshakoffiin, suolakeittimöille."

"Vai niin! Oletteko saaneet kutsun sieltä?"

Vastausta antamatta laskeuduimme pitkäksemme heidän viereensä.

"Siirräpäs rensseli syrjään, Nikita", sanoi Mihail. "Muuten kukaties nuo korpit sen varastavat."

Nikita nauroi viekkaasti partaansa sekä veti rensselin läheisyyteensä. Jemeljan puri hammasta.

"Te siis tahdotte tupakkaa?" kysyi Nikita.

"Emme ole polttaneet pitkään aikaan", sanoin minä alakuloisena osaksemme tulleesta vastaanotosta.

"No, mutta polttakaa!"

"Kuule, sinä sen vietävä kaluss [vähävenäläisen haukkumanimi], älä rupea aikailemaan", huusi Jemeljan ja silmänsä pyörivät vimmatusti "Anna heti, jos sinulla on kerta aikomus antaa, mutta älä tee pilkkaa, mokomakin epäsikiö. Oletko maleksinut täällä arolla niin kauvan, että olet kadottanut kaiken myötätuntoisuuden? Saat minulta koht'siltään semmoisen paukun kalloosi, että tukit kyllä kitasi!"

Paimenet hypähtivät säikähtäen ylös sekä asettautuivat puolustusasentoon pitkine sauvoinensa.

"Ahaa, pyhät veljet, vai sillä tapaa te pyydätte!... No, tulkaapahan nyt!"

Minä olin täydellisesti vakuutettu siitä, että nuo kirotut miehet aikoivat antaa meille selkään. Myöskin Jemeljanilla oli, päättäen hänen yhteenpuristetuista nyrkeistään ja tulta säihkyvistä silmistään, mitä vakavin aikomus ryhtyä tappelemaan. Mutta minulla puolestani ei ollut halua eikä voimiakaan tappelemiseen, jonka vuoksi koetin sovittaa puolueita.

"Seis, veljet!" huusin minä. "Ystäväni vain hiukan tulistui, mutta ei se ole niin vaarallista laatua! Antakaa meille hitunen tupakkaa, jos nimittäin teillä on, niin me menemme heti tiehemme."

Mihail katseli Nikitaa ja Nikita katseli Mihailia, ja sitte molemmat nauroivat:

"Sillä tavalla olisi teidän kummankin pitänyt puhua!"

Mihail pisti kätensä mekkonsa taskuun ja veti sieltä esiin suuren tupakkakukkaron, jonka ojensi minulle:

"He, tuossa, ota tupakkaa!" Nikita puolestansa otti rensselistä suuren leipäkakun ja suolaisen sianliha-kappaleen. Minä otin tarjotun vastaan ja kiitin.

"Ja nyt hyvästi!" murisi Nikita. Sitte paimenet lähtivät raskain askelin kävelemään poispäin meistä. Aina vähän väliä vilkaisivat he meihin.

"Kirotut pelkurit!" huuteli Jemeljan heidän peräänsä ja heittäytyi pitkäksensä maahan. Me rupesimme syömään sianlihaa ja tuota maukasta, pehmeätä leipää, Jemeljan maiskutteli kielellään koko ajan ja karttoi minun silmäyksiäni.

Tuli ilta. Etäällä taivaan rannalla kohosi yön pimeys merestä ja leijuili lähemmäksi ja lähemmäksi, verhoten väreilevän veden pinnan ikäänkuin hienolla, sinisellä harsolla. Samalta suunnalta nousi myöskin sarja punakeltaisia, kultareunaisia pilviä, jotka lipuivat aroa päin ja puolestansa myöskin lisäsivät hämärää. Mutta kaukana, sangen kaukana, aron reunassa levittäytyi purppuran värisistä säteistä kudottu valtainen viuhka, joka antoi maalle ja taivaalle lämpöisen värivivahduksen. Aallot loiskuivat rantaa vasten, ja meri -- tässä ruusunpunainen, tuolla etäällä tumman sininen -- oli ihmeteltävän komea ja kaunis.

"Nyt me tupakoimme", sanoi Jemeljan, kun olimme lopettaneet aterioimisemme. "Menemmekö kauemmaksi, vai yövymmekö tähän?"

"Minua ei haluta kävellä", selitin minä, "olkaamme tässä."

"Kernaasti minun puolestani", sanoi Jemeljan, heittäytyen pitkäksensä maahan ja alkaen tirkistellä pilviin.

Sillä tavalla makasimme aivan äänettöminä hetkisen. Jemeljan puhalteli paksuja, sinisen harmaita savupilviä ilmaan. Minä herkuttelin ihanan ehtoisen maiseman katselemisella. Laineiden yksitoikkoinen läiskyminen rantoja vasten kuului kauas arolle.

"Sano, mitä sanot", alkoi Jemeljan yht'äkkiä, "niin hulluinta ei kuitenkaan olisi saada käsiinsä sellaista rikasta vätystä. Meneteltäisiin luonnollisesti viisaasti semmoisessa tapauksessa."

"Mitä sinä nyt taasen poriset?" sanoin minä vihastuneena.

"Poriset? Ei se ole mitään porinaa! Sellaista kyllä tehdään, usko pois! Neljäkymmentä ja seitsemän vuotta olen minä elänyt tässä maailmassa, ja kaksikymmentä vuotta olen vaivannut aivojani sillä asialla. Minkälaista on se elämä, jota minä vietän? Oikeata koiran elämää! Ei mitään syötävää, ei nurkkausta, johon päänsä kallistaisi, -- huonommin kuin koira elän! Onko se ihmisenä olemista? Ei, veliseni, sitä ei kestä! Minkätähden en minä myöskin voisi elää hyvin, koska kerran muutkin elävät? Ah, ottakoon paholainen teidät, helkatin roskaväen joka sorkan!"

Sitte hän kääntyi minuun päin ja jatkoi muuttuneella äänen sävyllä:

"Erään kerran, ajatteles, olin sangen lähellä semmoista... Puuttui vaan pikkuisen, niin pikkuisen. Mutta tulin hellämieliseksi, kun minun piti tehdä se, minä tyhmä nauta; siksi minun pitäisikin oikeastaan palaa helvetin tulessa! Jos tahdot, niin kerron sen sinulle."

Minä selitin olevani halukas kuulemaan hänen historiaansa. Vetäistyänsä pari sauhua paperossistansa alotti hän seuraavasti:

"Se oli kahdeksan vuotta sitte Pultavassa, veliseni. Minulla oli konttooripaikka erään kauppamiehen luona, joka osteskeli metsiä. Vuoden ajan kävi kaikki hyvin, minä elin siivosti ja säännöllisesti, mutta rupesin sitte juopottelemaan ja hävitin kuusisataa ruplaa esimieheni rahoja. Minut vedettiin oikeuteen, sain kolme kuukautta vankeutta j.n.e. j.n.e, kaikki aivan niin kuin pitääkin."

"Vankeusaikani kuluttua olin aivan neuvoton. Mihin pitäisi minun ryhtyä? Kaupungissa tunnettiin minut ja paikan etsimiseen jossain muualla ei minulla ollut varoja, -- ei edes vaatteita päälläni ollut minulla. Menin sen vuoksi erään tuttavani, erään epäilyttävä-maineisen kunnonmiehen luo, joka piti kapakkaa, asioitsi kaikellaisten lurjusten kanssa sekä avusti varkaita ynnä muuta sen tapaista kelpo väkeä. Muutoin oli hän sangen siivo ja hyväsydäminen sekä teräväpäinen ihminen. Hän oli suuri kirjain ystävä, oli lukenut äärettömän paljo sekä ymmärsi maailmaa vietävän hyvin."

"No niin, minä menin siis hänen luoksensa ja sanoin: 'Kuules, Pavel Petrovitsh, sinun täytyy auttaa minua!' -- 'Kyllä', tuumaili hän, 'sen minä kyllä voin tehdä. Ihmisen pitää auttaa kanssaihmistänsä, erittäinkin jos he ovat samaa verta. Sinä saat asua, syödä ja juoda minun luonani -- siksi kun saat jotakin tointa.' Teräväpäinen, tämä Pavel Petrovitsh, saat sen uskoa, veliseni! Minulla oli suuri kunnioitus häntä kohtaan, ja hän piti myöskin paljo minusta. Toisinaan hän istui tuntikausia tiskinsä takana ja luki ääneen jotakin kirjaa, jossa kerrottiin ranskalaisista ryöväreistä -- kaikissa hänen kirjoissaan puhuttiin ryöväreistä -- ja minä kuuntelin ja kuuntelin. Ihmeellisiä olentoja ne olivat ja ihmeellisiä tekoja ne tekivät. Ja kun jollekin niistä kävi huonosti, tapahtui se aina suurenmoisella melulla. Milloin näyttivät ne vajoovan lietteeseen, niin että ainoastaan pää ja kädet näkyivät, milloin taasen ne olivat pinnalla -- kunnes vihdoin äkisti kirjan lopussa pyöveli sai heidät käsiinsä ja ja silloin -- hopsis! paholainen heidät korjasi!"

"Pari kuukautta istun minä siten Pavel Petrovitshin luona ja kuuntelen hänen ryövärihistorioitansa sekä muita juttujansa. Ja minä näen, kuinka epäilyttäviä olentoja hiipii hänen luoksensa ja kulettaa hänelle pelkkiä loistavia kauniita kapinetta, pieniä kelloja ja rannerenkaita ynnä muita sen tapaisia esineitä -- ja minä sanon itsekseni, ett'ei sen tapaisessa ahväärissä ole unssin vertaa järkeä. Kun sellainen munsööri on varastanut jotain, niin antaa Pavel Petrovitsh hänelle korkeintaan puolen hintaa siitä ja sittekin on se hyvin maksettu. Ja sitte kuuluu heti: 'Hoi, viinuri! Pinoa pöytään, mitä parasta löytyy!' Ja niin menee kaikki tyynni humussa ja sumussa, ei kopeekkaakaan jää jälelle. Ei, ukkoseni, kaikki tämä on vaan joutavaa. Sitte joutuu yksi kiinni ja toinen laahataan oikeuden eteen... ja mistä syystä? Vaivaisen sisäänmurron takia, jossa on varastettu sadan ruplan arvosta!... Sadan ruplan! Ikäänkuin maksaisi vaivan panna henkensä ja vapautensa alttiiksi sadan ruplan takia!"

"Minä sanon sentähden Pavel Petrovitshille: 'Pavel Petrovitsh, tämä on joutavan päiväistä hommaa, joka ei ole sen arvoista, että siihen kannattaisi puuttua.' -- 'Hm', arvelee hän, 'saatat olla oikeassa! Mutta myöskin on asian laita niin, että kana noukkasee ensin yhden, sitte vasta toisen jyvän. Ymmärrettävää on, että jos oikein ajattelee asiaa, niin ilmenee tämän laatuisessa liikkeessä oman arvon tunnon puute, sillä sen, joka pitää arvostansa, ei pitäisi tahrata käsiänsä kopeikan varkaudella. Semmoista ei saisi tosiaan tapahtua.' 'Se on aivan samanlaista', tuumiskelee hän, 'kun jos minä, joka olen eurooppalaisen sivistyksen saanut henkilö, myisin itseni sadasta ruplasta.' Ja sitte rupesi hän esimerkkien avulla selittämään minulle, kuinka sellaisen ihmisen, joka tuntee oman arvonsa, pitäisi käyttäytyä. Kauan puhelimme me siten, ja vihdoin sanoin minä hänelle: 'Pavel Petrovitsh, olen jo pitkän aikaa ajatellut koetella onneani sillä alalla, ja koska teillä on elämän kokemusta, pyytäisin teiltä neuvoa siinä suhteessa.' -- 'Hm', sanoo hän -- 'minä mielelläni neuvon sinua. Sinun pitäisi ryhtyä johonkin suurempaan ahvääriin, mutta aivan yksinäsi ilman kenenkään muun apua. Tässä on esimerkiksi kauppamies Oboimoff, hän matkustaa näinä päivinä aivan yksinään kotiinsa metsämailta. Kuten tiedät, on hänellä aina paljon rahoja mukanansa, sillä hän tuo viikon ansiot metsäkonttoorista. Kolme sataa ruplaa ja enemmänkin tulee siellä päivittäin. Hänen täytyy kulkea Vorsklan yli ja silta sattuu olemaan nyt juuri hiukan rikki... Mitä sinä siitä sanot?'"

"Minä mietein. Oboimoff oli sama kauppias, jonka konttoorissa olin työskennellyt. Asialla oli siis kaksi hyvää puolta -- ensiksi voisin täten kostaa hänelle ja toiseksi olisi siinä ansaittavana kelpo rahat. 'Saan kai nukkua ensin, ennenkuin päätän?' sanoin minä. 'Luonnollisesti', vastasi Pavel Petrovitsh."

Jemeljan vaikeni hetkiseksi ja alkoi sitte hitaasti kieritellä paperossia itselleen. Väririkas iltarusko oli miltei sammunut, ainoastaan kapea ruusunpunainen nauha, joka sekunti sekunnilta vaalenemistaan vaaleni värjäsi vielä tuskin huomattavasti erään höyhenpilven reunaa, joka seisoi tummalla taivaslaella liikkumattomana, ikäänkuin väsyneenä. Arolla oli hiljaista ja synkkämielistä, ja laineiden hiljainen, yhtämittainen loiskunta saattoi yksitoikkoisella hellämielisellä säveleellään vielä huomattavammaksi tämän surumielisyyden ja hiljaisuuden. Kaikilta suunnilta tuli omituisia, harmaita varjoja hiipien, ja ne leijailivat äänettömästi tuolla tasaisella päivän helteen uuvuttamalla arolla, joka nyt lepäsi syvässä unessa. Meren kohdalla tuli näkyviin säteileviä tähtiä yksi toisensa perään, ja ne näyttivät niin loistavan uusilta ja kirkkailta, ikäänkuin olisivat ne vasta eilen tehdyt varta vasten koristamaan tätä sametin sinistä etelämaalaista taivasta.

"Jaa veliseni", jatkoi Jemeljan kertomustansa, "minä siis tarkoin harkitsin asiaa ja menut sanottuna yönä vaanimaan pensaistoon Vorsklan rannalle. Otin mukaani kahdentoista naulan painoisen rautakappaleen. Oli lokakuun loppupuoli, kuten muistelen, Se yö oli ikäänkuin nimenomaan hankettani varten laadittu -- pimeä niinkuin ihmissydän... Parempaa paikkaa en liioin olisi voinut toivoakaan. Se oli juuri sillan vieressä. Sillasta oli pari lautaa poissa, niin että kauppamiehen oli pakko ajaa hiljakseen. Minä siis makaan siellä ja odotan täynnä kiukkua ja ilkeyttä, niin täynnä, veliseni, että sitä olisi riittänyt kymmenenkin kauppamiehen varalle. Ja minä kuvittelin asian niin yksinkertaiseksi, ett'en olisi voinut yksinkertaisempaa ajatellakaan, -- yksi isku vaan ja hän olisi hengetönnä?..."

Jemeljan kohosi seisaalleen.

"Niin", jatkoi hän, "siellä minä sitte makasin, näetkös, ja minulla oli koko suunnitelma siinä päässäni: yksi ainoa moksaus vaan -- ja rahat ovat minun! Puh -- ja kaikki on ohi..."

"Sinähän olet sitä mieltä, että ihminen itsessään on vapaa, että hän voi päättää kokonaan oman tahtonsa mukaan. No olkoon niin veliseni. Mutta sanopas minulle, mitä sinä huomenna tulet tekemään? Vapaa -- ha ha! Tyhmyyksiä! Sinulla ei ole aavistustakaan siitä josko huomenna menet oikealle taikka vasemmalle. Hm -- jaah... Minä siis makasin ja odotin sitä harkitsemaani -- mutta tulikin kokonaan jotakin toista. Eikö ole kiusallinen juttu?..."

"Vihdoin näen minä nimittäin jonkun tulevan kaupungista päin. -- Hän näytti olevan juovuksissa ja horjui; hänellä oli sauva tai jotakin sen tapaista kädessään. Ja hän puheli jotain sekavaa itseksensä sekä itki; minä kuulin selvään, kuinka hän niiskutti. Kun hän tulee lähemmäksi huomaan minä, että se onkin nainen! Tuhat tulimmaista, manailin, kirottu noita, tulepas tänne vain! Sinut minä saippuoin kelpo lailla! Mutta hän tuli sillalle ja kirkasi yht'äkkiä: 'Oi, rakastettuni, minkätähden teit minulle tämän?' Sanon sinulle, veliseni, että se kiljahdus kävi läpi luitteni ja ytimieni."

"Mitä tämä merkitsee, mietin. Makasin maata vasten puristautuneena aivan hiljaa ja vapisin oka jäsenestäni... Mihin oli minun kiukkuni kadonnut? Hän kulkee suoraan minua kohden -- milloin hyvänsä saattaa hän astua päälleni -- lakkaamatta vaikeroiden: 'Minkätähden? minkätähden?'"

"Yht'äkkiä -- pumps! -- heittäytyy hän maahan aivan viereeni ja alkaa ruikuttaa niin sydäntä särkevästi, ett'en voi sitä kertoa, veliseni. Hän itkee ja itkee, ja minä tulen suruiseksi."

"Mitä nyt on tehtävä? Parasta olisi luikkia tiehensä, mutta minä en uskalla liikutella itseäni."

"Erään kerran tuli kuu näkyviin pilvien lomasta ja paistoi niin kirkkaasti, että minä oikein säikähdin. Nojasin päätäni käsiini ja katselin häntä... ja silloin, veliseni, laputtivat kaikki suunnitelmani hiiteen. Minä tirkistelen sinne ja saan sydämentykytyksen nähdessäni, että hän on aivan nuori tyttö, melkeinpä vielä lapsi... Hienot, pienet kasvot ja sirot hiuskiehkurat poskilla. Suuret silmät katselivat niin omituisesti ja hentoset olkapäät tärisivät. Ja silmistä valui suuria kyynelpisaroita."

"Silloin, veliseni, valtasi minut sääli kokonaan. Minä yskin tehdäkseni itseni huomatuksi, ja hän parkaisi kimakasti: 'Kuka se on? Kuka se on?' Hän näytti aivan puolikuolleelta säikähdyksestä. No, minä ponnahdin ylös ja lohdutin häntä: 'Se olen minä', sanoin... 'Kuka te sitte olette?' kysyy hän edelleen ja siristää pelokkaasti silmiänsä sekä vapisee kuin haavan lehti. 'Kuka te olette?'"

Jemeljanin täytyi tahtomattaan nauraa keskellä kertomustansa.

"'Kukako minä olen, kysytte te. Ennen kaikkia älkää peljätkö, neitiseni! En minä tee teille pahaa. Minä olen -- vaaraton ihminen, kulkuriraakki, kuten näette.' Enhän minä voinut hänelle sanoa, että minä olin kauppamiestä vaanimassa. Ja hän vastasi: 'Minulle on se saman tekevää -- minä olen tullut tänne hukuttaakseni itseni'. Ja sen hän sanoi sellaisella äänen painolla, että oikein selkääni karmi -- liian vakavasti hän, veliseni, puhui. No, mitä oli tässä tekeminen?"

Jemeljan oikaisi kätensä minua kohden ikäänkuin aivan avuttomana, sekä katseli kasvoihini nauraen leveätä, hyvänsävyistä naurua.

"Minä, veliseni, aloin puhua ja puhua. Mitä minä sanoin, en enää muista, mutta puhuin niin, että itsekin rupesin kuultelemaan... enin luultavasti siitä, että hän vielä oli niin nuori ja niin kaunis... Sillä mitä tuohon viimemainittuun tulee, niin oli hän todellakin harvinaisen kaunis tyttö... Ah, veliseni mitä minun pitikään vielä sanoa... Liisa oli hänen nimensä... Minä niin muodoin puhelin hänelle -- taikka kenties oli se sydämeni, joka puhui, ja hän katselee minua niin läpitunkevasti, niin vakavasti ja hymyilee yht'äkkiä!..."