Part 5

"Mitä pitää minun sanoa? Millä kielellä olen minä teitä puhutteleva? Ehkäpä tällä" -- hän kurotti kieltänsä Artemia kohden -- "jolla minä puhuttelen kaikkia muitakin ihmisiä? Tulkoon häpeä minulle, että minä teitä tällä kielellä puhuttelen. Te luulette, ett'en minä tiedä, jotta te häpeätte istua samassa pöydässä kuin minä. Mikä olen minä ja mitä olette te? Eikö totta, Artem, että te sitä ajattelette, joka olette suuri ja jalomielinen kuin Judas Makkabeus?... Mitähän te tekisittekään, jos te tietäisitte, minkätähden Herra Jumala on luonut teidät' Mitä? Ei kukaan tunne Luojan salaisuuksia eikä kukaan voi arvata, minkätähden elämä on annettu hänelle. Ah, te ette voi aavistaa, kuinka monta päivää ja yötä minä olen miettinyt sitä, minkätähden minä oikein olen maailmassa. Mitä varten on minulla sielu ja ymmärrys? Mikä olen minä ihmisille? Sylkilaatikko olen niiden myrkkyistä sylkeä varten. Ja mitä ovat ihmiset minulle? Kyykäärmeitä, jotka pistävät minua kaikkialle ruumiiseen ja sieluun... Minkätähden elän minä maan päällä? .. Ja minkätähden olen minä saanut kokea ainoastaan onnettomuutta... minkätähden ei auringolla ole yhtään lämmittävää sädettä minun varalleni?..."

Hän lausui nämät sanat puoliksi kuiskaten, intohimoisella hehkulla ja koko kasvot väristen, kuten aina tavallisesti silloin, kun hänen kärsimyksien ja huolien masentama mielensä purkausi ilmoille.

Artem ei ymmärtänyt hänen sanojansa, hän näki ja kuuli ainoastaan sen verran, että hämärästi käsitti Kainin jostakin syystä valittavan. Se teki hänet vieläkin surumielisemmäksi.

"Alatko sinä taasen ruikuttaa?" sanoi hän ja puisteli vihaisesti päätänsä. "Minähän olen sanonut, että minä puolustan sinua!"

Kain hymyili katkerasti.

"Kuinka te voisitte puolustaa minua minun Jumalatani kohtaan? -- Sillä hän se on, joka minua niin kovasti koettelee..."

"Vai niin, sitäkö sinä tarkoitat... Jumalaa vastaan en minä luonnollisesti voi mitään", vastasi Artem vilpittömässä yksinkertaisuudessaan sekä lisäksi vielä sääliväisesti neuvoen juutalaista seuraavasti:

"Sinä olet luotu kärsimään... Jumalaa vastaan et sinä mitään voi!"

Kain katseli hymyillen suojelijaansa -- ja myöskin hänen hymyssään ilmeni jotain säälistä muistuttavaa. Siten soimasi ensin voimakas viisasta ja sitte viisas voimakasta ja nämä molemmat ihmiset, jotka sisällisesti olivat niin erillaiset, lähestyivät toisiansa yhteisessä tunteessa silmänräpäyksen ajaksi.

"Oletko naimisissa?" kysyi Artem.

"Ah, minulla on suuri perhe -- aivan liian suuri perhe minun voimilleni", vastasi Kain ja huokasi raskaasti.

"Nähkääs vain!" sanoi muhkea jättiläinen. Hänen oli vaikea kuvitella mielessänsä naista, joka saattaisi rakastaa tätä pientä, heikkoa, säikähtynyttä raukkaa; hän katseli Kainia nyt kokonaan uudessa valossa.

"Minulla oli viisi lasta", kertoi Kain, "nyt niitä on vain neljä, pieni tyttö, Chaja, yski alinomaa... vihdoin hän kuoli... Ah, Herra Jumala!... Vaimoni on myöskin sairas -- hän yskii alituiseen, hän myös..."

"Siinä tapauksessahan on sinulla todellakin vaikeata", arveli Artem miettiväisenä.

Kainin pää painui rinnalle ja hän myöskin rupesi hiljaisesti miettimään.

Pari kujan lumppukauppiasta astui sisään kapakkaan; kävivät tiskin luo ja alkoivat puoliääneen puhella Savkan kanssa. Tämä kertoi jotakin salaperäisellä äänellä sekä samalla viittaillen Artemiin ja Kainiin, jonka johdosta lumppukauppiaat tirkistelivät noita kahta ja nauraa virnistivät pilkallisesti. Kain huomasi heidän silmäyksensä ja vapisi. Mutta Artem oli syventyneenä ajatuksiinsa: hän näki itsensä niityllä viikate kädessä... viikate suhahtaa ja hiljaa kahisten kaatuu ruoho hänen jalkojensa eteen...

"Menkää nyt, Artem... taikka jos te tahdotte, niin menen minä... tänne on tullut väkeä", sanoi Kain kuiskaten. "Ne nauravat teille minun tähteni..."

"Kuka nauraa?" karjasi Artem heräten unelmistaan ja katsellen ympärilleen mulkoilevin silmin. Mutta kaikki läsnäolijat näyttivät vakavilta ja ainoastaan omiin asioihinsa kiintyneiltä -- ei hän huomannut ainoatakaan silmäystä. Otsaansa ankarasti rypistellen sanoi hän sen vuoksi juutalaiselle:

"Kuule nyt, sinä valehtelet?... valitat ilman syytä!... Sellainen ei ollut meidän välipuheemme. Valita ainoastaan silloin, kun ne todella tekevät sinulle jotain pahaa! Taikka kenties sanoit niin tahallasi... tahdoit saattaa minut koetukselle."

Kain katseli häntä silmiin hymyillen tuskallisesti eikä vastannut mitään. Pari minuuttia istuivat he näin äänettöminä. Sitte nousi Kain ylös, ripusti tavaralaatikon kaulaansa ja hankki lähtöä.

"Aijotko sinä mennä? No, hyvästi sitte -- tee hyviä kauppoja!... Minä istun täällä vielä hetkisen!..."

Molemmilla laihoilla käsillänsä puisteli Kain suojelijansa suunnattomia käpäliä sekä puikahti sitte vikkelää tiehensä.

Tultuansa kadulle piilotti hän itsensä erääseen nurkkaan, josta saattoi nähdä kapakan oven, ja odotti siellä. Hänen ei tarvinnut kauvaa odottaa, pian näyttäytyikin Artemin vartalo ovessa ikäänkuin puitteissa. Hänen silmäkulmansa olivat kolkosti kokoonvedetyt ja koko kasvoilla oli vaaniva ilme, ikäänkuin hän pelkäisi joka hetki näkevänsä jotain epämieluista, jota ei olisi tahtonut tavata. Ison aikaa katseli hän tarkkaavaisena tungokseen, sitte saivat hänen kasvonsa tavallisen välinpitämättömästi kevytmielisen ilmeensä, ja hän kiiruhti joukon läpi sille taholle, missä kuja kääntyi vuorta kohden -- arvattavasti etsimään lempipaikkaansa.

Kain katseli häntä surumielisin silmäyksin, ja, peittäen silmänsä käsillään, nojasi otsaansa kellarin oveen, minkä vieressä seisoi.

* * * * *

Artemin ankara uhkaus ei ollut vaikuttamatta, -- se pelotti Kainin kiusaajia, niin että he antoivat olla hänen rauhassa.

Kain huomasi pian, ett'ei piikkejä ollut enää niin tiheässä sillä orjantappurapolulla, jota hänen oli hautaansa saakka vaeltaminen. Ihmiset lakkasivat huomaamasta häntä. Kuten ennenkin liikkui hän sujuvasti edes ja takaisin niiden välissä tarjoten tavaroitansa, mutta ei enää asteltu tahallaan hänen varpailleen eikä häntä tuupittu eikä hänen tavaralaatikkoonsa syljetty. Mutta ei myöskään koskaan oltu häntä katseltu niin kylmillä ja vihaisilla silmillä kuin nyt.

Hienolla vaistollansa kaiken suhteen, mikä koski hänen omaa persoonaansa, huomasi hän nämä katseet ja mietiskeli itseksensä, mitä vaarallista ne mahtoivatkaan ennustaa hänelle. Usein hän sitä tuumiskeli, mutta ei voinut käsittää syytä noihin omituisiin silmäyksiin. Hän muisti, että ennen olivat ihmiset kuitenkin toisinaan puhutelleet häntä ystävällisestikin ja laskeneet viatonta pilaakin hänen kanssaan. Se hitunen määrä hyvyyttä, jonka he olivat hänelle osottaneet, muistui nyt vasta oikein hänen mieleensä.

Hän mietiskeli ja mietiskeli, ja hänen kuulonsa tuli tarkemmaksi, näkönsä terävämmäksi. Eräänä päivänä sattui hänen korviinsa uusi laulu, jonka oli runoillut selkäänsä saanut sulhasmies, kujan trubaduri. Tämä ansaitsi leipänsä soittajan ja laulajan ammatilla; hänen soittokoneenansa oli kahdeksan puulusikkaa, jotka hän asetti sormiensa väliin sekä löi niitä milloin toisiansa vastaan, milloin pullistettuihin poskiinsa, milloin mahaansa. Täten hän sai aikaan soitannon, joka kyllä ei ollut erittäin kaunista, mutta kuitenkin vaati esittäjältään tavatonta sormien näppäryyttä, ja sille ominaisuudelle ymmärrettiin kujassa antaa täysi arvonsa.

Tällä soittokoneella tapasi sulhasmies säestää omatekoisia kuplettilaulujansa. Eräänä päivänä sattui Kain tulemaan erään ryhmän luo, jota sulhasmies paraillaan ilahutti taiteellansa. Kun huomasi Kainin, huudahti hän vilkkaasti:

"Hei, te kunnioitettavat vankilan-kokelaat! Minä laulan uuden laulun, jonka vast'ikään olen saanut valmiiksi leivotuksi -- se pikkuruinen makupala on siis vielä aivan lämmin. Tänne kopeikka taikka pari kärsää kohden! kuunnelkaa nyt:

"Kun päivän kehä hiivskelee ikkunasta sisään, Ihastuvat ihmislapset ikihyväksi. Vaan jos minä joskus hiiviskelen ikkunasta..."

"Sen me jo tunnemme, sen me jo tunnemme!" huusi muuan kuulijoista.

"Kyllähän minä sen tiedän! Mutta en minä aijo tarjota teille pannukakkua ilmaiseksi, kun nimittäin ette ole vielä leivästäkään maksua antanut", vastasi sulhasmies ja asettaen kuntoon puulusikkansa rupesi taasen laulamaan:

"Minä raukka parka maailmassa tässä Kovat olen kohtalot kokea saanut! Isäni ja veljeni rakkaat, rakkahimmat, Hirsipuussa hirmussa riippua saivat -- Vaan kun ma siihen jouduin, katkesi köysi..."

"Sepä oli vahinko!" arvelivat kuulijat. Ei tämäkään laulu ollut uusi, mutta kuulijat maksoivat kuitenkin kopeikkansa, sillä he uskoivat sulhasen reilu mieheksi, joka ei tulisi heitä narraamaan luvatun uuden laulun suhteen.

"Kuulkaa nyt minun kaikkein uusinta lauluani -- ja muistakaakin kiittää sitä!" huusi sulhasmies ja rupesi lusikoitansa kalistelemaan sekä laulamaan:

"Härkä ja hämähäkki kerran Liiton tekivät hellän; Mutta hämähäkki oli juutas Ja härkä vietävän kuhnus. Tuo härkä hullumainen Hän hämähäkkiä vainen Hännässänsä kiikutteli Ja mukanansa kuljetteli; Ja joka hameelle juutas Tarjoili ystäväänsä näin: Tänne tulkaa, tänne päin Te naikkoset rakastuneet...!"

"Halt, wer da? [Seis, kuka siellä?] Herra Kain, haluaako teidän armonne tervetuliaisia kepistä? Vai on herra 'hantesmanni' niin hävytön, että kuuntelee minun laulujani! Pyydän, että hän armollisimmasti pudistaa tomut jaloistaan, -- en minä sepitä laulujani kelle tahansa!"

Kain hymyili vastaukseksi vain tavallista surumielistä hymyään sekä lähti liikkeelle, mennessään huoaten syvään ja pahojen aavistusten masentamana. Hän ymmärsi antaa täydellisen arvon näille rauhan ja levon päiville, mutta pelkäsi nyt, että ne loppuisivat. Aamusin saapui hän kujaan siinä iloisessa vakuutuksessa, ett'ei kukaan sinä päivänä uskaltaisi ryöstää hänen rahojansa. Hänen silmänsäkin olivat saaneet hiukan tyyneyttä ja loistoa. Artemin näki hän joka päivä, mutta ei mennyt hänen luokseen, ellei häntä huudettu. Harvoin Artem häntä puhuttelikin ja silloinkin vaihdettiin vain muutamia sanoja:

"No kuinka voit?"

"Hyvin... siitä saan kiittää teitä", vastasi Kain ilosta loistavin kasvoin.

"Antavatko he sinun olla rauhassa?"

"Tietenkin... eiväthän he uskalla teitä vastaan!" selitteli juutalainen vapisten.

"Se on hyvä... jos jotakin tapahtuu, niin sano...!"

"Tietenkin minä sanon!"

"Tee niin!"

Sitte Artem mittaili Kainin surkean näköistä olentoa vihaisilla silmäyksillä ja lähetti hänet menemään.

"Mene nyt... onnea kaupantekoon!"

Ja Kain erosi nopeasti suojelijastaan, saaden useasti ilkeitä ja pilkallisia silmäyksiä katselijoilta -- nämä silmäykset häntä pelottivat.

Noin kuukauden aika oli kulunut tällä tavoin, kun Kain taasen, ollessaan eräänä iltana kotimatkalla, sattui yhteen Artemin kanssa. Jättiläinen nyökkäsi hälle, sekä viittasi sormellaan häntä tulemaan luoksensa. Kain juoksi kiiruusti Artemin luo ja huomasi, että tämä oli pahalla tuulella ja synkkä kuin syksyinen taivas.

"Oletko jo lopettanut kaupantekosi?"

"Aijoin juuri lähteä kotiin..."

"Odota hiukan... tule mukanani, minä tahtoisin vähän puhua kanssasi", saneli Artem kolealla äänellä.

Ja suurena sekä voimakkaana rupesi hän kulkemaan edellä; Kain seurasi jälessä.

He menivät ensin kujan päähän sekä poikkesivat sille joelle, jossa Artem seisahtui yksinäiselle paikalle aivan veden rajaan, jyrkän rantavierun alapuolelle.

"Istu alas!" käski hän Kainia.

Kain teki niin, katsellen pelokkaasti suojelijaansa. Artem alkoi hitaasti valmistella paperossia, jolla aikaa Kain antoi katseensa liidellä taivaalla, vastapäisellä rannalla kiikkuvassa mastometsässä ja iltatuulessa hiljaa keinuttelevissa aalloissa. "Mitähän Artemilla on puhumista?" mietti hän huolestuneena.

"Onko sinun olosi yhä vielä hyvä?" kysyi Artem.

"On! Nyt ei minun enää tarvitse pelätä..."

"Huomaatko nyt, kuinka viisaasti tehty se oli sinulta, että...?"

"Minä olen niin kiitollinen..."

"Älähän hätäile kiitoksesi kanssa!" arveli Artem.

Sitte hän istui ison ajan äänetönnä ja ajatuksiinsa vaipuneena silloin, tällöin vetäen sauhuja paperossistaan. Kain odotti sydämessään tuskallinen tunne lähestyvästä onnettomuudesta.

"Hm!... vai antavat ne sinun olla rauhassa!"

"Ne pelkäävät teitä. Ne kaikki ovat niinkuin koira ja te olette -- niinkuin jalopeura! Oi, minun ei enää tarvitse..."

"Odota hiukan!"

"Mitä te aiotte minulle sanoa?" kysyi Kain pelokkaasti.

"Mitäkö aion sanoa. Jaa -- sen esille tuominen ei ole niin helppoa..."

"Mitä se sitte on?"

"Katsos -- parasta on, että me juttelemme asiat suoraan, niin päästään niistä yhdellä kertaa..."

"Mitä, mitä?"

"Minun täytyy sinulle nimittäin ilmoittaa, ett'en minä... ett'en minä voi kauvemmin."

"Mitä te ette voi kauvemmin?"

"En mitään erinomaista -- en voi kauvemmin... se on niin vastenmielistä minulle... En ole luotu semmoista varten..." sai Artem vaivalla sanotuksi.

"Mitä varten ette ole luotu?"

"Kaikkea tätä varten en... Minä en enää tahdo tuntea sinua... Sillä oikeastaanhan et sinä minulle mitään kuulu..."

Kain vavahti ikäänkuin iskun saaneena, mutta oli vaiti.

"Jos ne taasen alkavat sinua pilkata ja solvata", jatkoi Artem, "niin jätä minut rauhaan. Älä minulle siitä valita -- en minä voi auttaa sinua -- en minä aio auttaa sinua. Käsitätkö? Minä en voi..."

Kain muuttui kuolon kalpeaksi, mutta oli yhä vaiti.

Artem, joka nyt oli keventänyt sydämensä sitä rasittavasta painosta, vetäsi syvään henkeänsä ja jatkoi yhtenäisemmin:

"Siitä, että sinä kerran autoit minua, voin minä maksaa sinulle. Paljoko se tekee? Sano vain niin minä maksan, mitä sinä pyydät? Mutta myötätuntoisuutta en minä voi sinulle osottaa... Semmoinen ei sovi minun luonteelleni... minä olen vain pakottanut itseäni siihen... teeskentelin vain... luulin sitä myötätuntoisuudeksi... mutta se oli pelkkää mielikuvittelua... Ylipäänsä en voi olla myötätuntoinen kenellekään... en yhdellekään ihmiselle..."

"Senkötähden, että minä... että minä olen juutalainen?" kysyi Kain hiljaa.

Artem katsoi häneen alta kulmiensa ja sanoi sanan, joka tuli hänen sydämensä pohjasta.

"Että sinä olet juutalainen? Me olemme kaikki juutalaisia Herramme edessä."

"No minkä muun tähden sitte?" kysyi Kain uudelleen.

"Minä en voi", vastasi Artem. "Minulla ei ole myötätuntoisuutta sinuun, ymmärrätkö... eikä kehenkään muuhunkaan ihmiseen... Käsitä minut oikein... kellenkään toiselle en minä sitä sanoisi, vaan antaisin ainoastaan muksauksen kalloon. Mutta sinulle minä sen sanon..."

"Kuka minua sitte suojelee jumalattomien kädeltä? Kuka minua puolustaa vihamiehiäni vastaan?" kysyi juutalainen psalmin sanoilla hiljaa ja surumielisesti.

"Minä en sitä voi tehdä", sanoi Artem koristelemattomasti. "Eipä siksi, että he nauravat minulle -- se ei minua liikuta, naurakoot! Mutta minulla ei ole semmoisia tunteita. Ja siitä, mitä venheessä tuolla tapahtui... maksan minä mieluummin..."

"Oi, kostava Jumala! Oi, vanhurskas ijankaikkinen Jumala! Oi, sinä maan piirin tuomari, katso alas kirkkaudestasi minuun!" rukoili Kain kokoon kääriytyneenä kuin kerä.

Oli lämmin hiljainen kesä-ilta. Peilikirkkaassa veden kalvossa kuvastuivat laskeuvan auringon säteet lempeän surumielisinä. Rantatöyräs heitti varjonsa Kainin ja Artemin yli.

"Ajattelepas vaan", sanoi Artem vakuutuksella, "mitä minulla on tehtävänä. Sinä sitä et varmaankaan ymmärrä... mutta minun, minunhan täytyy ajatella itseäni! Muistathan kuinka ne kerran peittosivat minua?"

Hän kiristeli hampaitansa ja heittelihe levottomasti sinne tänne. Sitte laskeutui hän selälleen, ojensi jalkansa virtaan päin ja pisti kätensä päänsä alle.

"Minä tunnen ne nyt kaikki..."

"Kaikkiko?" vastasi Kain nöyrästi.

"Niin! Nyt minä aion suorittaa laskuni niiden kanssa -- ja sen vuoksi olet sinä minun tielläni --"

"Minäkö tiellä? kuinka minä tiellä olisin?" kysäsi juutalainen.

"No ei nyt juuri tiellä, mutta... minä olen nykyään vihoissani kaikille ihmisille. Olenko minä sen vuoksi huonompi kuin muut? Sitä minä haluaisin tietää... No, lyhyesti sanottuna... Sinä olet rasitukseksi minulle. Käsitätkö sinä?"

"En!" sanoi Kain ja ravisteli päätänsä.

"Vai et käsitä. Minkälainen nauta sinä sitte olet? Sinua kohtaanhan minulla pitäisi olla myötätuntoisuutta, eikö totta? Mutta minulla ei ole myötätuntoisuutta kehenkään... Minussa ei ole enää jäljellä pienintäkään säälin tunnetta..."

Ja pukaten Kainia kylkeen, kertasi hän vielä:

"Käsitätkö nyt vihdoinkin? Minussa ei ole jälkeäkään myötätuntoisuudesta..."

Molemmat olivat vaiti kauvan. Lauhkeassa, hyvänhajuisessa ilmassa kuului aaltojen loiske ja koko joukko vaimennettuja, omituisesti valittavia ääniä, jotka tulivat etäältä pimeästä, uinuvasta joesta.

"Mitä minun nyt on tehtävä?" kysäisi Kain vihdoinkin.

Turhaan hän odotti vastausta. Artem oli joko nukahtanut taikka sitte kokonaan vaipunut ajatuksiinsa.

"Miten minä voin elää ilman teitä?" huudahti Kain.

Artem katseli taivasta kohden ja huudahti:

"Se on sinun asiasi..."

"Oi, Jumalani, Jumalani!..."

"Miten sinä voit elää, sitä ei voi näin äkkipäätä sanoa", selitti Artem mahtavasti. Sen jälkeen, kun hän oli keventänyt sydämensä, oli hän aivan tyyni ja iloinen mieleltänsä.

"Minä tiesin sen kyllä... jo silloin, kun te makasitte sairaana ja ruhjottuna joen rannalla... jo silloin minä tiesin, että te ette kauvemmin voisi olla ystävällinen minua kohtaan..."

Rukoilevin silmäyksin katseli pieni juutalainen Artemia, mutta tämä vältti hänen katsettansa.

"Ehkä se kuitenkin on sentähden, että ihmiset nauravat teille minun tähteni...?" jatkot Kain pelokkaasti.

"Ne matelijat? Mitä minä niistä välitän?" nauroi Artem. "Jos tahtoisin, niin ottaisin sinut hartioilleni ja kantelisin sinua pitkin katuja. Anna niiden nauraa... Mutta tämä ei ole ollenkaan sitä, josta puhe nyt on... Täytyy aina toimia totuuden mukaisesti... niinkuin tuntee mielensä vaativan... Mitä kerran ei ole sydämessä, sitä ei siellä ole... Ja minä tahdon sanoa sinulle suoraan veliseni -- minulle on vastenmielistä, että sinä olet semmoinen kuin sinä olet... Sillä tavalla on asian laita; nyt sinä sen tiedät!"

"Ah! Nyt minä ymmärrän... Mitä minun pitää tehdä? Menenkö minä matkaani?"

"Mene, kun vielä on valoisaa... kukaan ei tee sinulle pahaa. Kukaan ei ole kuullut meidän puhettamme."

"Se on edes hyvä... ja ettehän tekään puhu kellekään!" pyysi Kain.

"En, aivan varmaan en... Mutta älä tule liian usein minun näkyviini!..."

"Hyvä", sanoi Kain hiljaa ja nousi ylös.

"Ehkä olisi parasta sinulle, jos rupeaisit harjoittamaan kauppaasi jossain muualla", arveli Artem välinpitämättömästi. "Täällä on vaikea varoa itseänsä... ne vaanivat joka taholla..."

"Mihin minä sitte menen?"

"Hm -- mihin haluat..."

"Hyvästi, Artem!"

"Hyvästi, veli!"

Makuultaan nousematta ojensi hän sormensa Kainille ja puristi hänen kättänsä.

"Hyvästi! Älä ole vihainen minulle."

"En minä ole vihainen", vastasi Kain tukehduttaen huokauksensa.

"No niin ... Parempi on niin, eikö totta? Sinä et kuitenkaan ole ollut se oikea kumppani minulle -- miten kipeää se minulle tekeekin. Taikka pitäisikö minun kenties elää sinun vuoksesi? Se ei käy laatuun..."

"Hyvästi!"

"Mene nyt!"

Kain lähti kulkemaan joen rantaa pitkin selkä kumarruksissa ja pää rinnalle valahtaneena.

Kaunis Artem seurasi häntä silmillään, mutta asettui jo parin sekunnin kuluttua entiseen asentoonsa ja rupesi tirkistelemään ylös taivaalle, jota yön varjot alkoivat peittää.

Omituisia ääniä lainehti ilmassa, mutta ne vaikenivat taasen. Virran laineet loiskivat yksitoikkoisesti ja synkkämielisesti rantaa vasten.

Kain käveli noin viisikymmentä askelta, sitte hän äkkiä kääntyi ja suuntasi askeleensa takaisin maassa venyvän Artemin luo. Siinä hän seisahti ja sanoi pelokkaalla, hiljaisella äänellä:

"Kenties te kumminkin olette muuttanut mieltänne?"

Artem oli vaiti.

"Artem!" huusi Kain värähtelevällä äänellä -- "Artem! Ehkä te vain sanoitte niin tarkoittamatta kumminkaan sitä? Ettekö muista, kuinka minä silloin... mitä Artem? Kukaan muu ei tullut teidän tykönne... mutta minä tulin..."

Heikko kuorsaus oli vastauksena.

... Vielä pitkän aikaa seisoi Kain jättiläisen vieressä ja tirkisteli hänen sieluttomiin kauneihin kasvoihinsa, jotka unessa olivat saaneet lempeämmän ilmeen. Mahtava taistelijarinta kohosi ja laski säännöllisissä hengenvedoissa, ja mustien viiksien alta näkyivät lujat kiiltävät hampaat. Hän näytti hymyilevän unissaan...

Kumeasti huokaisten antoi Kain vaipua päänsä vieläkin syvempään sekä lähti astelemaan pitkin virran paltasta. Koko ruumis vapisten ja henkeänsä peläten käveli hän varovaisesti tuota kapeata polkua pitkin. Avonaisilla kuun valaisemilla paikoilla kulki hän rohkeammin, mutta varjostoissa hiipi hän nopeasti eteenpäin. Hän muistutti rottaa, pientä pelokasta yöeläintä, joka kuleksii polkuansa pitkin lukemattomain, kaikkialla esiintyväin vaarojen uhatessa.

Yö oli tullut ja jokirannalla oli autiota ja hiljaista...

Jemeljan Piljaj.

"Meillä ei ole mitään muuta keinoa kuin mennä suolatehtaaseen. Se on kyllä vietävän suolainen keino, mutta mikäpäs muu auttaa, kun on kuoliaaksi nälkääntymäisillään."

Tämän sanottuaan veti matkakumppalini, Jemeljan Piljaj, hyvinkin kymmenennen kerran tupakkakukkaronsa taskustaan. Niin pian kun hän oli vakuuttanut siitä, että se oli yhtä tyhjä kuin eilenkin, päästi hän huokauksen, sylkäsi ja heittäytyi selälleen, voidakseen vihellellen tirkistellä pilvettömälle, hehkuvalle taivaalle. Me makasimme hietaisella maankielekkeellä kolmen virstan päässä Odessasta, josta olimme lähteneet sen vuoksi, ett'emme olleet saaneet siellä työtä. Meillä oli nälkä ja neuvottelimme mihin nyi menisimme. Jemeljan oli oikaissut raajansa hiekalle pää aroa ja jalat merta päin, ja aallot, jotka hiljaa kohisten vyöryivät rantaa vasten, huuhtelivat hänen paljaita, likaisia jalkojansa. Hän räpytteli silmiänsä auringon valon vuoksi, käyristeli itseänsä kuin kissa ja antoi ruumiinsa liukua lähemmäksi vettä, niin että laineet toisinaan kastelivat hänet aina kaulaan asti. Se huvitti häntä, mutta saattoi hänet samalla synkkämielisesti laiskeliaaseen mielentilaan.

Minä käänsin katseeni satamaan päin, jossa kohosi tiheä mastometsä, verhottuna paksuihin, tummansinisiin pilviin. Ankkurikettinkien kolea, hälisevä kitinä, tavarajunaa kuljettavan höyryveturin vihellys ja laivan lastauksessa hääriväin työmiesten sorina tunkeutui yli veden meidän luoksemme. Minä en nähnyt siellä mitään, joka olisi voinut elähdyttää meidän sammuvaa toivoamme työn saannista; sentähden nousin pystyyn ja sanoin Jemeljanille.

"No niin, lähtekäämme sitte suolatehtaaseen..."

"Menkäämme!.. Mutta osaatko sinä myös sitä työtä?" kysäsi Jemeljan.

"Kyllä se käy laatuun, kunhan kerran vain olemme siellä."

"No, lähdemmekö sitte?" sanoi Jemeljan, kuitenkaan jäsentäänkään liikuttamatta.

"Lähdemme tietenkin!"

"Eteenpäin mars, sitte... Ja tämän kirotun Odessan vieköön paholainen! Tämmöinen muka on olevinaan satamakaupunki! Minun puolestani nielaiskoon sen maa!"

"No, pystyyn nyt, ja lähde! Ei tässä manaaminen auta."

"Mihinkä me sitte oikein menemme? Suolatehtaaseenko? Todellakinko? Niinhän se oli?... Tiedätkö, veliseni, kun kaikki käy ympäri, on se kuitenkin vähän niin ja näin suolakeittimöissä myöskin!"

"Mutta itsehän arvelit, että me menisimme sinne?"

"Aivan oikein, niin minä sanoin, ja mitä minä olen sanonut, siinä minä myöskin pysyn. Mutta ei siitä matkasta suurta toivoa ole, se on varma."

"Miksikä ei olisi?"

"Miksikäkö? Luuletko sinä, että ne seisovat ja odottavat meitä siellä. -- 'Olkaa niin kilttejä, herrat Jemeljan ja Maksim, ja vaivatkaa hyväntahtoisesti lihaksianne hiukan ja ottakaa vastalahjaksi meidän lanttimme!'... Ei, ukkoseni, sillä tavalla se ei käy, ei. Nyt, huomaa se, olemme me vapaita herroja ja voimme tehdä mitä haluamme..."

"Ole tuossa jo! Tule!"